Part 28

Ainoastaan se, joka on kerran elämässään ollut juhlittu laulajatar, voi käsittää, minkä tavattoman joukon tuntemattomasta kädestä lähteneitä kirjelippuja, kääreitä ja muita postilähetyksiä vapaaherralle virtasi seuraavain neljän viikon aikana. Ensiksikin herra Ehrenthal kirjoitti: "Olen saanut osakkeenmerkinnän lykätyksi neljäksi viikoksi"; sitten kirjoitti herra Karfunkelstein, muuan uuden yhtiön osakas: "Olen kuullut, että aiotte perustaa tehtaan; siinä tapauksessa olen valmis palvelemaan teitä." Sitten tuli jälleen kirje herra Ehrenthalilta: "Tässä seuraa myötä erään samanlaisen tehtaan vuosiarvio; siitä näette, mitä sellaisesta voi voittaa." Sitten eräs Wolfsdorf kirjoitti: "Kuulemani mukaan herrani on tehdashommissa; minulla on pääomaa lainattavana kohtuullista korkoa vastaan ja olisin iloinen, jos saisin kiinnityksen tahi mieluummin osuuden tehtaaseen." Ja lopuksi kirjoitti jokin hämäräperäinen herra Itzigveit: "Herra paroonin ei pidä ryhtyä kauppoihin Ehrenthalin kanssa, niinkuin kaupungissa kerrotaan; Ehrenthal on rikas, mutta omaa etuansa katsova mies; ainakaan ei häntä pidä ottaa osakkaaksi. Minä, tämän kirjeen lähettäjä, tahdon hankkia paroonille paljon parempia pääomia ja aivan toisenlaisia osakkaita", jonka johdosta herra Ehrenthalin oli pakko taasen kirjoittaa: "Kaupungissa olevat vihamieheni juonittelevat minua vastaan selkäni takana saadakseen armollisen herran hankkimaan rahoja muualta kauniiseen liikeyritykseensä; te voitte tehdä niinkuin tahdotte, minä olen rehellinen mies enkä tyrkyttele itseäni."

Vapaaherra joutui kummiinsa nähdessään, kuinka helposti ja suurenmoisesti hänen nimelleen vyöryi pääomaa, ja kuinka tuiki tuntemattomat ihmiset olivat valmiit pitämään hänen maalleen aiottua tehdaslaitosta pettämättömänä, loistavana, jopa kadehdittavanakin liikeyrityksenä. Hänellä oli tähän asti ollut jokseenkin vaatimaton menestys kaikissa kauppatuumissaan; hän oli voittanut jokseenkin täydellisesti alkuperäisen vastenmielisyytensä raha-asiain solmiamiseen, olipa hän jo tottunut jossain määrin turvaamaan toistenkin rahoihin. Nyt hänessä vähitellen kypsyi kypsymistään ajatus ottaa vieraita rahoja vastaan tehtaansa perustamiseksi. Yhtä asiaa vain hänen ylpeytensä ei voinut sulattaa: hän ei tahtonut suvaita alati altista Ehrenthalia liiketoverikseen tai osakkaaksi, sen verran oli tuon tuntemattoman lähettäjän kirje saanut aikaan. Ja hän päätti, siinä tapauksessa että yrityksestä tulisi tosi, myöntää Ehrenthalille hänen lainastaan kiinteän koron. Neljä viikkoa vapaaherra kamppaili sisäisen päättämättömyytensä kanssa; usein oli hänen otsansa pilvessä, usein näki paroonitar hiljaisesti surren puolisonsa jälleen kiihottuneena ja ärtyneenä; usein ajoi tämä kaupunkiin tahi tuttaviensa maatiloille katsastamaan samanlaisia tehdaslaitoksia ja hankkimaan itselleen hyötyä mahdollisimman monista kulunkiarvioista. Suunnitellusta osakeyhtiöstä hän ei saanut kuulla mitään varmaa. Vähemmän suotuisat tiedot, joita hän sai erinäisten sokeritehtailijain asemasta, hän tahallansa käsitti vain kilpailunpelon aiheuttamiksi tahi johtuviksi asianomaisten tehdaslaitosten kehnosta alkusuunnittelusta.

Nuo neljä viikkoa kuluivat loppuun, ja jälleen tuli Ehrenthalilta uusi kirje, jossa tämä pyysi paroonia kiireimmiten ilmoittamaan päätöksestänsä, koska erinäisiä osakkaita ei enää käynyt kauemmin pidättäminen.

* * * * *

Erään helteisen päivän iltana vapaaherra astui levottomin mielin karjatarhasta avoimille vainioille. Syvällä taivaanrannalla helotti vielä häikäisevän keltaista valoa mustan pilven reunan alta, ja toisia tummia pilviröykkiöitä kasautui hänen päänsä päälle kuin mitäkin jättiläislouhikkoa valkoisine jääreunoineen. Ylt'ympäri vallitsi tuskallisesti epäröivä ja pahoja aavisteleva helle ja ahdistus. Sirkat sirittivät viljan seasta äänekkäämmin kuin muulloin, ja niiden vihlovat äänet kajahtivat vapaaherran korviin kuin herkeämättömät varoitukset. Maantien vartisissa puissa lentää lepattelivat pikku lintuset rauhattomina oksalta oksalle ja huutelivat toisilleen, että jotakin hirvittävää oli tulossa niiden laulukentille; me pienet jaksamme pitää puolemme, ne huusivat, mutta varokoot isot itseänsä. Pääskyset suhahtivat aivan läheltä maan pintaa ja niin liki vapaaherraa, kuin ei tätä olisi ollut olemassakaan, vaan hänen tilallaan olisi ollut vain tyhjää ilmaa. Tienvierillä kasvavat isolehtiset kasvit riiputtivat veltosti pölystä harmaita lehtiään, jotka näyttivät olevan peräisin jostakin jo kadonneesta maailmasta, jolloin luonto oli vielä ollut vihreä ja kasvit sisälsivät väkeviä elonmehuja ja kantoivat koreanvärisiä kukkia. Pitkä tiheä pölypilvi vyöryi maantieltä isäntää vastaan, kotiapalaavat työrattaat kulkivat hänen ohitseen. Raskaasti laahustivat hevoset eteenpäin, nuupottaen päätänsä syvälle aisojen väliin. Ilkeä harmaa pölypilvi seurasi niitä koko ajan ja verhosi niiden ruumiinpiirteet, niin että vain päät ja kaulat erottuivat; ne näyttivät vapaaherrasta kuin kammottavilta, varjomaisilta aaveilta, jotka nousivat pilven myötä ylös ilmaan. Niiden jälessä tuli lammaskatras kolmena erillisenä parvena, kukin jälleen kietoutuneena tukahduttavaan pölypilveen. Kellokkaiden tiu'ut soinnahtivat kumeasti paksussa ilmassa, ja aivan kuin jostakin matkojen päästä kajahti sieltä täältä maanrajasta aavemaisen paimenkoiran tuikea haukahdus. Ja kun lampuri itse perimmäisenä astui tervehtien isäntänsä ohi, näytti hän kuin joltakin haudasta nousseelta kummitukselta, joka joskus eläessään oli ajanut todellisia lampaita vihannalta nurmelta kotinakaan.

Kartanonherra seisoi liikkumattomana hevosten ja lammasten ohi samotessa, hän seisoi ojan partaalla lakastuneiden tulikukkain vierellä, hän kuunteli maantien vartisissa puissa teiskuvain lintusten ääniä, ja ne kaikki antoivat hänelle kolkkoja, ahdistavia ajatuksia. Hän käveli lammikon padolle, mistä Anton aikoinaan oli luonut viime silmäyksen herraskartanoon. Linnan tornit ja muurit näyttivät vapaaherrasta olevan ilmiliekeissä, kirkkaita kipunoita säihkyi tornien peltikärjistä, kaikki akkunaruudut lieskasivat kuin tulipalon vallassa, ja raskaina veripisaroina riippuivat köynnösruusujen uhkeat kukat pitkin niiden kellan- ja mustanpuhuvia varsia. Mutta ilmassa linnan päällä vasta oikea myllerrys kävi, yhä lähemmäksi vyöryivät mustat pilviröykkiöt nielaisemaan pimentoonsa koko välkkyvän rakennuksen. Ei lehtikään liikkunut puissa, ei karetta käynyt lammen tummalla kalvolla, joka lepäsi kuolleena ja elottomana kuin jokin manalainen järvi. Vapaaherra kumartui pinnan yli keksiäkseen edes jonkin elonmerkin, vaikkapa vain yhdenkin sudenkorennon tai pitkäsäärisen vesikiitäjän -- mutta silloin tirkisteli syvyydestä häntä vastaan kalmankalpea ihmispää, niin että hän hirmustuneena hätkähti taapäin ja oli pakotettu kurkistamaan vielä kerran vakuuttautuakseen siitä, että oli nähnyt vain oman kuvaisensa. Täälläkin ympäröi kartanonherraa tukahduttava raskaus, alakuloisuus ja ahdistava aavistus.

Hän nojautui onttoon raidanrunkoon ja katseli hellittämättä taloansa ja niitä akkunoita, joiden takana hänen rakkaansa asuivat. Hän etsi katseillaan heidän ohiliiteleviä ääripiirteitään, koetti kuunnella ääntä paroonittaren flyygelistä, toivoi että edes Lenoren hameesta irtautunut heleä nauharuusu lepattelisi alas ulkoparvekkeelta; mutta talosta ei näkynyt eikä kuulunut yhtään elonmerkkiä, koko linna tuntui olevan kuollut ja autio kuin jokin ikivanha raunio, jota vain aarniliekit valaisivat aavemaisesti; -- vielä silmänräpäys, ja se katoaisi järkiään maan sisään. Sitten vyöryisivät unhotuksen syvät vedet sen yli, ja jälkeentulevaiset saisivat aihetta kertoa, että tässäkin oli muinen ollut uljas linna ja siinä isäntänä ylpeä parooni, mutta että siitä oli jo kauan, hyvin kauan sitten. --

Raunioitunut talo, sortunut suku! -- Kun se aika tuli, jolloin vieras mies seisoi tässä samalla paikalla ja katseli uutta taloaan, jonka oli tänne rakennuttanut, silloin lepäsi sama vedenkalvo vieraankin edessä kuin nyt hänen edessään, ja sama maankamara, jota hänen auransa kyntivät, kasvatti jälkeläisellekin altista satoa. Silloinkin antoivat oljista karisevat jyvät valkoista jauhoa, lammaskatraan karitsaiset hyppelisivät saman kivisen vesiruuhen ympärillä kuin nytkin, vainiot urkenisivat uudestaan silmänkantamattomiin, vesiojat kenties kiertelivät peltoja samoilla kohdilla kuin nytkin, lammikon rannalla imivät kahilanjuuret ravinnokseen samaa vettä -- ainoastaan hän ja hänen sukunsa, jotka nyt vallitsivat tätä kaikkea, olivat silloin kadonneet jälettömiin, niin että heistä säilyi vain kalpea, tarumainen muisto!

Tällaisissa mietteissä seisoi hovinherra, vallassa ilkeän lumouksen, joka lepäsi lyijynraskaana hänen maansa ja hänen sielunsa yllä; hän hengähti syvään ja kuivasi hikeä otsaltaan, ja hän tunsi itsensä neuvottomaksi ja aivan kuin murtuneeksi. Silloin helähti puiden latvoissa terävä ääni -- se oli ilmojen jahtisävel. Vielä kerran painui kaikki hiljaiseksi ja uupuneeksi; sitten kohahti korkeudesta äkisti alas myrskynvihuri, se humisi puiden latvojen läpi ja kulki sihisten vedenkalvon yli; syvään nyökyttävät raidat harmaita oksiaan, ja maantien pölypilvet aloittivat raivoisan pyörretanssin korkeutta kohti; linnanmuureilta katosi keltainen kajastus, ja koko maisema kääriytyi lyijynharmaaseen hämärään. Mutkitteleva salama leikkasi vihaisesti pimeyttä, ja pitkään ja juhlallisesti seurasi sitä ukkosjylinän mahtava vyöry. Ilmojen hurja metsästäjä piti kisojaan ihmis-aukeitten yllä.

Vapaaherra oikaisihe suoraksi ja avasi rintansa myrskytuulen puhallella. Lehtiä ja irtautuneita oksia lenteli hänen ympärillään ja isoja sadepisaroita pieksi häntä kasvoihin, mutta hän tuijotteli yhä ukkospilven repeämiin ja niistä räiskyviin salamoihin, kuin olisi hän odotellut ylhäältä jotakin ratkaisua ankeisiin ajatuksiinsa. Silloin kumahteli maantieltä nelistävän hevosen kavionkopse, ja iloinen miesääni huusi ratsun selästä: "Isäni!" Nuori husaariupseeri pysähtyi hänen eteensä.

"Poikani, rakas poikani!" huudahti isä väräjävällä äänellä, "tulitpa parhaaseen aikaan." Hän puristi nuorukaisen lujasti rintaansa vastaan, ja vielä sittekin kuin hän oli hellittänyt syleilystä, hän piteli vielä kauan poikansa käsiä omainsa välissä eikä väsynyt katselemaan häntä. Ratsastajakin oli ylt'yleensä harmaan pölyn peittämä, mutta hänen nuorekkaat kasvonsa ja vilkkaat silmänsä lausuivat isälle tänä hetkenä hänen odottamansa ratkaisun. Äskeinen epävarmuus, kaikki sumeat aavistukset olivat haihtuneet järkiään, hän tunsi itsensä jälleen lujaksi, niinkuin perheen päämiehelle sopikin. Nuoruuden kukoistuksessa seisoi hänen edessään hänen sukunsa tulevaisuus. Hänestä tuntui kohtalon sormen viittaukselta, että tämä muistutus tuli hänelle juuri nyt, tänä hetkenä, jolloin hänen täytyi tehdä ratkaiseva päätös. "Ja nyt me lähdemme kotiin", hän sanoi, "ei ole mitään syytä, että jatkamme tervehtelyämme rankkasateessa."

Sillä aikaa kuin paroonitar veti poikansa vierelleen sohvaan eikä väsynyt katselemaan hänen miehekkäitä piirteitään, ja Lenoren heti joutuessa veljen kanssa kevyeen sanasotaan, asteli vapaaherra edestakaisin perheen arkihuoneessa ja silmäsi toisinaan sadekuuroja. Yhä sukkelampaan sinkoilivat salamat, ja yhä lyhyemmiksi kävivät väliajat tulikielekkeiden ja niitä seuraavien jyrähdysten välillä.

"Sulje akkuna", pyysi paroonitar, "rajuilma tulee pian kohdallemme."

"Ei se meidän talollemme tee mitään", vastasi hänen miehensä rauhoittavasti. "Meillä on ukkosenjohto katolla, äsken se loisteli kirkkaasti kuin tulikipuna mustia pilviä vastaan. Katsohan tuonne päin, missä pilvet kasautuvat kaikkein mustimmiksi, tuon hallavan saarnin kohdalle."

"Näen sen, mitä siitä paikasta?" kysyi paroonitar.

"Varustaudu vastaanottamaan sitä kohtaloa", sanoi vapaaherra hymyillen, "että sillä kohtaa tulee sininen taivaasi pian olemaan aina harmaiden pilvien peittämä, sillä sinne kohoaa kohta tehtaan savupiippu puidenlatvojen yläpuolelle."

"Aiotko todellakin ruveta rakentamaan?" kysyi hänen vaimonsa huolestuneena.

"Ajatteletko perustaa tehtaan?" kysyi luutnantti moittivasti.

"Niin, totta on", vastasi vapaaherra puolisolleen, "että yrityksestä tulee paljon hankaluuksia sekä sinulle että minulle, ja minun aikaani ja voimiani se tulee joka suhteessa vaatimaan melkoisesti. Mutta kun nyt kuitenkin aion uskaltaa käydä toimeen, niin en tietenkään tee sitä meidän itsemme, vaan lastemme ja perheemme takia. Minä tahdon entistä lujemmin kiinnittää tämän tilan sukuumme, tahdon enentää sen tuloja siinä määrässä, että tämän linnan isäntä kykenee huolehtimaan niidenkin rakkaittensa tulevaisuudesta, joille hän vanhan erikoisoikeuden ja miespuolisen perimyssäännön nojalla ei voi tilaa luovuttaa. Se on kysynyt minulta pitkällistä kamppausta, mutta tänään olen tehnyt päätökseni."

9.

Vapaaherra pani innokkaasti alulle tehtaan perustamistyöt. Hän yritti valmistaa itse ainakin osan tarvittavasta tiilimäärästä, ja hän leimautti metsästään rungot, jotka talvella piti kaadettaman rakennuspuiksi. Ehrenthalin suosittelema rakennusmestari ja vapaaherran itsensä valitsema teknikko hankittiin. Hän tiedusteli huolellisesti sen miehen menneisyyttä, jolle hän aikoi uskoa tehtaansa kuntoonpanon ja käyttämisen, ja onnitteli itseään, kun hän pitkän hakemisen jälkeen löysikin rehellisen miehen, jolla oli tavattomat teoreettiset tiedot. Ehkäpä olisi viimemainitun ominaisuuden täytynyt paroonin kannalta katsoen olla hiukan arveluttava, sillä vanhat kokeneet käytännön miehet sanoivat valitettavan, että hän ei koskaan malttanut pitää tehdasta tasaisessa käynnissä, vaan häiritsi alituisesti työtä toimeenpanemalla uusien keksintöjen mukaisia uudistuksia. Senvuoksi häntä pidettiin epävakaisena työnjohtajana ja ylen kallishintaisena isännälleen. Vapaaherrasta miehen älykkäisyys ja rehellisyys oli luonnollisesti pääasia, nimenomaan senvuoksi että hän sydämessään salaa toivoi, että nämä teknikon ominaisuudet tasoittaisivat hänen omassa johdossaan ilmenevät puutteet.

Niin valoisilta kuin nämä toiveet näyttivätkin, liittyi niihin eräs ikäväkin seikka. Tilalla ei enää ollut entistä järjestystä eikä totuttua miellyttävää oloa; ne olivat keskikesällä lentäneet tiehensä samaten kuin haikarat, jotka jo monet vuodet olivat olleet vakituisia asukkaita ison heinävajan katolla. Uusi laitos oli tiellä ja rasitukseksi jokaiselle. Paroonitar menetti puistosta mieluisen osan, ja varsinkin särki hänen sydäntään, kun tusinan verta mahtavia ikivanhoja puita sai kaatua kirveeniskuista. Tilalle samosi joukko vieraita työmiehiä lapioineen, lastineen ja käsirattaineen kuin mikäkin tuhoisa heinäsirkkaparvi. He tallasivat puiston nurmikentät kuralätäköiksi, ateria-aikoinaan he leiriytyivät melkein linnan akkunain alle ja häiritsivät usein naisia häikäilemättömyydellään. Puutarhuri väänteli käsiään alituisten hedelmä- ja vihannesvarkauksien johdosta. Vouti joutui epätoivoon, kun koko taloudenpito alkoi mennä hunningolle. Hänen ottamistaan uusista työvoimista ei ollut yhtään apua vierasten työmiesten silmälläpitämisessä, vaan päinvastoin pelkkää häviötä. Kiireessä ostetut uudet vetojuhdat eivät riittäneet mihinkään. Kyntöhevoset valjastettiin rakennusainekuormien eteen, silloin kuin olisi niitä tärkeimmin tarvittu peltotöissä, ja hyviä vetohärkiään hän tuskin sai enää nähdäkään. Talousmenot enenivät enenemistään, tulot sen sijaan uhkasivat vähentyä. Myöskin sokerijuurikkaan viljelykseen määrätty maa-ala tuotti vanhalle voudille paljon työtä ja huolta.

Viljelysjärjestelmässä piti paljon muuteltaman ja päiväpalkkalaiset totutettaman uuteen viljelystapaan. Lenore sai häntä usein lohdutella ja tuoda hänelle monet tupakkanaulat kaupungista, jotta hänen murheensa haihtuisi sinisten savujen mukana ilmaan. Raskain työtaakka oli luonnollisesti vapaaherran itsensä kannettavana. Hänen työhuoneestaan, jossa ennen kävi vain yksityisiä avunanojia ynnä vouti, tuli nyt yleinen kokouspaikka kuin mistäkin rihkamasaksan puodista. Kymmenille tahoille piti hänen hankkia neuvoja, antaa ohjeita, voittaa vaikeuksia. Miltei joka päivä hän sai ajaa kaupunkiin, pitäen kiirettä kuin olisi tuli ollut kintereillä, ja kun hän ennen niin rauhallisiksi iltahetkiksi joutui kotiin, saapui hän perheensä pariin huolestuneena, äreänä ja väsyneenä. Hänen mielensä tosin täytti suuri toivo, mutta sitä oli sangen vaikea toteuttaa.

Jonkin verran lohtua sai vapaaherra Ehrenthalin ahkerasta hännystelemisestä. Tästä kunnon miehestä oli apua vähin joka paikassa, hänellä oli aina hyviä neuvoja tarjona, eikä minkäänmoinen vaikeus voinut panna häntä pulaan. Hänen käyntinsä hovitilalla tihenivät tähän aikaan; paroonille hän oli aina tervetullut vieras, naisille vähemmässä määrässä. Nämä näet epäilivät hänen panneen alkuun tuon asiatointen ehtymättömän virran, jonka kululle kaikki linnan ovet ja akkunatkaan enää eivät tahtoneet riittää. Onneksi hän aina viipyi varsin vähän aikaa, ja vaikka hänestä näkyikin, että hän tunsi tilalla hyvin viihtyvänsä, oli hänen pokkuroiva notkeaselkäisyytensä yhtä moitteettoman kunnioittava kuin ennenkin.

Eräänä aurinkoisena päivänä Ehrenthal, timanttineula- ja. kaulusröyhelö-koruihinsa sonnustautuneena, astui poikansa huoneeseen. "Tahdotko lähteä tänään ajelemaan kanssani Rothsattelien tilalle, poikani Bernhard? Olen luvannut paroonille tuoda sinut mukanani, esitelläkseni sinut perheelle."

Bernhard kavahti pystyyn tuoliltaan. "Mutta isä, minähän olen sille herrasväelle aivan vieras."

"Kun olet katsellut tilaa, ei se ole sinulle enää vieras, ja kun olet puhellut paroonin, paroonittaren ja neidin kanssa, niin tunnet heidätkin. Ne ovat hyviä ihmisiä", lisäsi hän suopeasti.

Poika teki vielä arkoja estelyjä, mutta isä kumosi ne selittämällä jyrkästi, että vapaaherra odotti häntä tulevaksi.

Bernhard istui vaunuissa, korkealla ilmassa hänen päänsä päällä löivät leivoset leikkiä, maantien vartiset poppelit suhisivat liedossa tuulessa, aurinko nauroi täydellä terällään hänelle vasten kasvoja ja tuntui kysyvän: mikäs sinä olet miehiäsi ja mistä tulossa, enhän ole sinua ennen nähnyt? -- Bernhard ojentautui suoraksi istuimellaan levottoman jännityksen vallassa. Siitä alkaen kuin hän oli tullut Antonin tuntemaan, jopa aikaisemminkin lueksiessaan itämaisia runoilijoitaan, hän oli pienestä yksinäisestä lukukammiostaan katsellut kaihomielin niiden ihmisten virkeätä hyörinää, jotka vihaavat joutavaa saivartamista ja juovat elämää täysin kiihkoin. Tänään hänestä tuntui kuin kävisi hänkin nyt maistamaan hiukan elämätä; ajoihan hän parast'aikaa vinhaa vauhtia tuntemattomaan aatelishoviin katsomaan kuulua kaunotarta, jossa hänenkin ajatuksensa olivat pelkän kuulopuheen nojalla askarrelleet. Hän nykäsi kauluksensa suoraan, painoi hattunsa päättäväisesti otsalleen ja löi käsivarret ristiin rinnalleen. Ohikulkevia matkustavia hän tarkasti tuikeasti, ja tullipuomin luona hän tähysteli maantietullia kantavan vartijan vaimoa niin rohkeasti, että tämä korjasi olkahuiviaan ja iski hänelle hymyillen silmää. Sillävälin vanhan Ehrenthalin sydän lainehti innostuneita ylistyspuheita vapaaherran ja hänen perheensä kunniaksi. "Hienoa väkeä kerrassaan!" hän huudahti. "Kun saat nähdä tuon paroonittaren kotioloissaan, pitsihilkka päässään... kaikki niin hienoa, niin säädyllistä! Liiankin hienoa ja säädyllistä tälle maailmalle, semmoinen kuin tämä maailma kerta on! Sokeripalat ovat aina liian isoja ja viini, jota pöydässä tarjoskellaan, liian kallishintaista, mutta se on heidän tapaistaan, ja heille se sopii hyvin."

"Lenore neiti kuuluu olevan suuri kaunotar", kysyi Bernhard. "Onko hän niin ylpeä kuin hänen säätyisensä nuoret naiset yleensä ovat?" -- Bernhard parka ei tuntenut montakaan nuorta naista, ei ylemmistä eikä alemmista säätyluokista.

"Ylpeä kyllä", myönsi isä, "mutta totta on, että hän on hyvin kaunis. Meidän kesken sanoen hän miellyttää minua enemmän kuin meidän Rosalie."

"Onko hän vaaleaverinen?"

Herra Ehrenthal mietiskeli. -- "Mitäpä hän muuta voisi ollakaan kuin vaalea- tai ruskeaverinen, ainakin on hänellä vaaleat silmät. Voit myöskin katsella kartanon karjaa, äläkä unohda kierrellä puistossa. Katsele ympärillesi, etkö löytäisi jostain paikkaa, jossa kernaasti istuisit kirjoinesi."

Mitään aavistamaton Bernhard vaikeni ja katseli loistavin silmin taivaanrannalta kohoavan puiston tummaa ääriviivaa.

Vaunut pysähtyivät linnan edustalle. Palvelija tuli avaamaan niiden ovea. Vieraat saivat kuulla, että vapaaherra oli työhuoneessaan, että armollista rouvaa ei käynyt nykyhetkellä tapaaminen, mutta että neiti käveli puutarhassa. Ehrenthal lähti kiertelemään kartanoa, utelias Bernhard kintereillään. Nurmikentän poikia läheni Lenoren korkea hahmo verkalleen vieraita vastaan. Ehrenthal jäykistyi juhlalliseen asentoon, kiversi vasemman kätensä koukkuun, johon työnsi hattunsa, ja esitteli: "Poikani Bernhard -- tämä on armollinen neiti." Bernhard kumarsi syvään, Lenoren nyykäyttäessä hänelle kylmästi päätään. "Jos etsitte isääni, niin hän on ylhäällä huoneessaan."

"Minä menenkin sinne", sanoi Ehrenthal kuuliaisesti. "Bernhard, sinä voit sillä aikaa jäädä pitämään seuraa armolliselle neidille."

Vapaaherran luo tultuaan kauppias laski muutamia tuhansia taalereita pöydälle ja sanoi: "Tässä ovat ensimmäiset rahat. Entä missä muodossa parooni tahtoo asentaa niistä vakuuden?"

"Sopimuksemme mukaan minun täytyy antaa teille hypoteekkikiinnitys tilaani", vastasi vapaaherra.

"Tiedättekö mitä, herra parooni, jokaisesta tuhannesta, jonka maksan teille taalereita, te ette voi alituisesti myöntää minulle kiinnitystä; siitä tulee paljon kuluja ja se saattaa tilan huonoon maineeseenkin. Antakaa tuomioistuimen toimittaa teille hypoteekkikirja, joka on asetettu jollekin suuremmalle summalle, sanokaammepa vaikka kahdellekymmenelle tuhannelle taalerille. Antakaa kirjoituttaa se esimerkiksi armollisen paroonittaren nimelle; silloin on siinä teillä vakuus, jonka voitte myydä minä päivänä hyvänsä, ilman että uudet pääomavelat siltä tulevat rasittamaan tilaanne. Ja minulle te annatte joka kerta, kun tuon teille rahoja, yksikertaisen velkakirjan, jossa vakuutatte vapaaherrallisella kunniasanallanne, että minulla on maksamani rahamäärän suuruinen osuus tuohon kahdenkymmenentuhannen taalerin kiinnitykseen, joka hypoteekkiluettelossa seuraa kohta maakuntapankin kiinnelainojen perästä. Se käy yksinkertaisesti ja kaikki pysyy meidän kahdenkeskisenä tietona. Ja kun ette enää tarvitse mitään ennakkosummia, niin saatamme asian lukkoon notaarin luona. Te luovutatte silloin itse hypoteekin minulle, ja minä annan teille takaisin velkakirjanne ja maksan käteisellä, jos ja mitä vielä puuttuu noista kahdestakymmenestä tuhannesta taalerista. Minä en vaadi teiltä mitään muuta kuin kunniasananne pienellä paperipalasella. Ja kun tuomioistuin on laittanut valmiiksi tuon kahdenkymmenen tuhannen taalerin hypoteekkikirjan, niin soisin mieluimmin, että kävisitte sen perimässä minun luotani."

Kun vapaaherra viime ehdon kuullessaan katsahti ylös rypistetyin kulmin, laski Ehrenthal suostutellen kätensä hänen käsivarrelleen ja sanoi tuttavallisesti: "Olkaa levollinen, herra parooni; sitä vastaan ei teillä voi olla mitään muistutettavaa, että minä tahdon itse noutaa hypoteekkikirjan oikeudesta. Enhän voisi sitä käyttää millään tapaa väärin, mutta se on oleva minulle rauhoittavana vakuutena. Jokainen lakimies sanoo teille, että minä tässä asiassa menettelen teitä kohtaan tavalla, joka liikeasioissa on perin harvinainen. Usein rikotaan toiselle annettu sana, mutta jos maan päällä mikään on hyvä ja järkkymätön, niin minulle se on teidän kunniasananne. Jollei tämä ole liikemiehen puhetta, herra parooni, niin arvelen sen ainakin olevan ystävän puhetta."