Part 27

Vielä kerran Veitel tarttui nenäliinaansa ja pyyhki poskeltaan katkeran kyynelkarpalon. Koko hänen ilonsa suuresta liikevoitosta oli mennyt piloille. Suurimpana tekijänä hänen mielihaikeudessaan ehkä oli epäpuhdas suru kadotetusta rahasummasta; mutta tajusipa hän sen ohella kadottaneensa muutakin kuin vain käteistä rahaa. Se ainoa ihminen maan päällä, johon hän oli kiintynyt ja jolta hän oli odottanut vastaystävyyttä, oli menetellyt häntä kohtaan tunteettomasti, itsekkäästi ja vihamielisesti. Kaikkien muiden kuolevaisten kanssa hän eli sotakannalla eikä heiltä odottanutkaan muuta kuin sotaa; ainoastaan tuolle kakkulasilmäiselle pienelle äijälle oli hänen sydämensä ollut avoin ja lämmin. Ja nyt oli vanhus raa'alla vaatimuksellaan tylysti surmannut tuon lämpimän tunteen. Loppunut oli entinen ystävyyssuhde hänen ja Hippuksen välillä; tosin hän ei vast'edeskään tullut toimeen ilman äijää, mutta tästä hetkestä alkaen hän tunsi jäytävää äkeyttä häntä kohtaan; vanhus oli tehnyt hänen elämänsä entistäkin yksinäisemmäksi ja hänen luonteensa entistä kehnommaksi. Täten sai Veitel kokea jumalattomien iäistä kirousta, että eivät ainoastaan heidän pahat tekonsa, vaan paremmatkin taipumuksensa ovat heille pelkäksi pahennukseksi.

Mutta kauan ei nuoren liikemiehen alakuloisuus kestänyt. Pian hän tarttui jälleen päättäväisesti lompakkoonsa, otti esiin jälellä olevan aarteensa, tutki jok'ainoan setelin etu- ja takapuolelta ja merkitsi niiden numerot ensin muistikirjaansa ja sitten paperiliuskalle. Jälkimmäisen hän kätki lattianrakoon. Tämä huolenpito toi hänelle jonkun verran lohdutusta. Ja sitten kääntyivät hänen ajatuksensa tulevaisuuteen. Jälleen hän ravasi ympäri huonetta ja sepitti suunnitelmiaan. Hänen asemansa maailmassa oli yhdellä iskulla muuttunut toiseksi. Kahdeksantuhannen -- ah, niitähän oli enää vain seitsemäntuhatta kuusisataa! -- taalerin omistajana hän oli kerrassaan pieni Kroisos vertaistensa liikemiesten joukossa. Monet muut päättivät satojentuhansien taalerien kauppoja omistamatta niinkään paljon käteistä kuin hän; maailma oli hänelle alttiina kuin helmisimpukka lautasella; kysymys oli vain siitä, millä vivulla hän sen avaisi. Miten hänen piti sijoittaa pääomansa, jotta se kasvaisi kaksinkertaiseksi, kymmenkertaiseksi? Nyt hänen täytyi tehdä valintansa ja tehdä se yksin. Olihan vaikka kymmenenkin keinoa tarjolla: hän voi edelleenkin lainailla rahaa ylenmääräistä korkoa vastaan, hän voi keinotella osakkeilla, hän voi harjoittaa villa- tai viljakauppaa, ja sisällinen ylpeys täytti tuon veitikan hänen myöntäessään itselleen, että hän menestyisi jokaisella näistä urista yhtä hyvin kuin kaikkein ovelinkin ammattiveljistään. 'Mutta kaikilla niillä saattoi hänen omaisuutensa joutua vaaraan; hänestä voi tulla upporikas tahi keppikerjäläinen; ja tämä ajatus oli hänelle niin hirvittävä, että hän paikalla heitti kaikki sellaiset suunnitelmat mielestään. Mutta olipa muuan liikehaara, jossa älykkäällä miehellä oli tilaisuutta ansaita paljonkin ja samalla välttää suuria vahinkoja. Kotiseudullansa hän oli kierrellyt reppurina naapuritiloilla; villamarkkinain aikana hän oli kaupungin kaduilla tarjoskellut palvelustaan viiksillä ja ritarinauhoilla koristetuille ylhäisille herroille; nykyisen isäntänsä konttorissa hänellä oli alituisesti tekemistä maa-aatelin varallisuus- ja raha-asiain kanssa. Kuinka hyvin hän tunsikaan vanhan Ehrenthalin hiljaisen himon päästä erään tietyn ritaritilan omistajaksi; kuinka usein olikaan tuo kakkulasilmäinen vanhus ivallisella leikillä neuvonut häntä tekemään itsestään ritaritilan omistajan. Ja kuinka ihmeellä sattuikaan, että hänen juuri murehtiessaan vanhuksen muuttuneesta käytöksestä hänen mieleensä äkkiä muistui entinen koulutoverinsa Anton ja se päivä, jolloin hän viimeksi oli seurustellut tämän kanssa? Silloinkin, kun hän kaupunkiin matkatessaan oli yhdyttänyt Antonin, oli hän kierrellyt vapaaherran tiluksilla, seisoskellut ometan oven edessä ja laskenut sarvipäiden pitkää kaksoisriviä, kunnes karjakko oli hänet äreästi karkoittanut tiehensä. Ja kuin kirkas leimaus lennähti hänen päähänsä ajatus: hänestä itsestäänkin voi tulla ritaritilan omistaja yhtä hyvin kuin Ehrenthalista; hänhän itsekin voi pesetyttää toisilla valkeita villojaan kauppaan laskettavaksi ja ajella kaupunkiin kahdella, mikseipäs neljälläkin hevosella. Hän tarrasi molemmin käsin kiinni pöydänlevyyn ja huusi ääneen: "Niin, sen minä teen!" istahti sitten tanakasti tuolille ja löi laihat käsivartensa ristiin rinnalle. Ja siitä hetkestä lähtien hänellä oli päämääränsä selvillä ja hän rupesi toimimaan sen hyväksi.

Ja hän mietiskeli sangen ovelasti. Omasta mielestään hänellä oli oikeus paroonin tilaan aikaisemman äkkipäätöksensä nojalla, ja hän tahtoi saada tuon oikeuden tosiasiallisestikin rahojensa avulla, hankkimalla itselleen siihen hypoteekin. Tätä varten hän tahtoi vuosien mittaan kasvattaa ja varmentaa pääomaansa, toimia ja ahertaa levollisesti, kunnes se suuri päivä viimein koittaisi, jolloin hän pääomallaan valtaisi koko tilan käsiinsä. Ja pahimmassakin tapauksessa, jollei hänen suunnitelmansa lyönytkään lukkoon, ei hän siltä kadottaisi rahojaan. Sillävälin hän tahtoi ruveta asiamieheksi ja toimitsijaksi, välittää ostoja ja myyntejä kuten monet muut nälkäkurjet, jotka kadehtivat toisiltaan puolen prosentin välitysvoittoa, ja kuten myöskin monet ylhäiset herrat helisevin arvonimin, jotka harjoittelivat tilakeinottelua oikein suuressa mittakaavassa ja onnistuivat oveluudella, lahjuksilla ja muilla varkaankeinoilla hankkimaan itselleen satojentuhansien voitot. Veitel tiesi olevansa mestari moisten keinojen käyttämisessä. Aluksi hänen oli jäätävä edelleenkin Ehrenthalin apulaiseksi, niin kauan kuin hänellä oli tästä jotain hyötyä. Rosalie oli kaunis ja hän oli rikas, sillä Bernhardia tuskin kannatti ajatella isänsä perillisenä. Ehkäpä hänestä tuli Ehrenthalin vävypoika, ehkäpä ei; sillä liiketempulla ei ollut mitään kiirettä. Ja olipa vielä muuan, joka hänen täytyi ottaa laskuissaan lukuun: tuo pieni musta äijä, joka paraikaa kapakan puolella särpi Veitelin kallishintaista viiniä. Hänelle Veitel päätti tästälähin maksaa jokaisesta saamastaan palveluksesta, antamatta hänelle enää luottamustaan enempää kuin kulloinkin tarvittiin.

Tällaisiin päätöksiin Veitel tuli tänä kohtalokkaana iltana, ja suunniteltuaan tulevaisuudenaikeensa valmiiksi, niinkuin kirjaa sepittämään rupeava tiedemies, hän sijoitti setelitukun päänalusensa alle, lukitsi oven, asettaen raskaan tuolin sen eteen tueksi, ja heittäytyi päivän ponnistuksista ja mielenliikutuksista perin uupuneena kovalle vuoteelleen -- hän, uuden-uutukainen Rothsattelien kauniin tilan tavoittelija ja tuleva omistaja! Ehkäpä kaikki nuo suunnitelmat olivat vain mielipuolen hulluja kuvitteluja; ehkäpä niissä oli siemen kokonaiseen sarjaan rohkeita ja johdonmukaisia toimenpiteitä, jotka uhkasivat synkkää tulevaisuutta vapaaherralle ja tämän perheelle. Vapaaherran oli itsensä ratkaistava, mille puolelle vaaka tuli kallistumaan.

* * * * *

Samana iltana paroonitar ja hänen tyttärensä istuivat puiston ruusumajassa; molemmat olivat vähitellen käyneet aivan vaitonaisiksi. Äiti katseli syviin mietteisiin vaipuneena tanssivaa yöperhosta, joka tahtoi väkisten työntää pienen paksun päänsä kynttilänliekkiin, mutta puski joka kerta otsansa lasikehykseen, joka suojeli valoa yötuulelta.

Lenore istui kumartuneena kirjansa yli ja katsahti tuontuostakin salaa tutkivasti äitinsä kasvoihin. Silloin narskui käytävän piikivisora, ja tilan vanha vouti saapui lakki kourassa kysymään armollista herraa.

"Mitä teillä on asiata?" Lenore kysyi harmaapäältä.

"Onko jotain tapahtunut?"

"Vanha Musta tekee loppuaan", vastasi vouti huolestuneena. "Se on raivoissaan potkinut ympärilleen ja pureskellut soimeaan, mutta nyt se makaa ja ähkyy kuin hengenheitossa."

"Sepä olisi hittoa!" huudahti Leonre kavahtaen pystyyn.

"Mutta Lenore!" torui äiti.

"Minä tulen itse katsomaan", huusi Leonre innokkaasti ja kiiruhti vanhuksen keralla talliin.

Sairas hevonen makasi pahnoillaan, pörhöinen karva valuen tuskanhiestä, ja sen kupeet nousivat ja laskivat kiivaasti huohottavasta hengityksestä. Tallilyhdyn valossa seisoivat rengit piirissä ympärillä ja katselivat tylsästi kituvaa eläintä. Kun Lenore ilmestyi näkyviin, käänsi hevosparka apua anoen silmänsä häneen.

"Se tuntee minut vielä", huudahti neiti ja viittasi juurevaa isäntärenkiä käymään syrjemmäksi.

"Se on uuvuttanut itsensä, niin ettei enää jaksa muuta kuin maata hiljaa alallaan", sanoi mies.

"Nouskaa heti hevosen selkään ja ratsastakaa noutamaan eläinlääkäriä", komensi Lenore.

Miehestä ei ollut mieluista lähteä yönselkään moniaitten penikulmain taa, ja hän vastasi epäröiden: "Tohtori ei ole koskaan kotosalla; ennenkuin hän joutuu tänne, on hevosesta jo henki lähtenyt."

"Totteletteko?" sanoi Lenore kylmästi ja osotti ovea. Mies lähti väkinäisesti.

"Mitä juonia tuolla isäntärengillä nyt on?" kysyi Lenore, kun hän voudin kanssa poistui tallista.

"Hän on ruvennut laiskottelemaan ja saisi kernaasti lähteä paikalla täältä tiehensä; olen siitä jo monesti huomauttanut armolliselle herralle. Mutta herra paroonille se juonikko osaa kiemurrella liukkaasti kuin pihtihäntä; kaikille muille hänellä on karvat pystyssä kuin piikkisialla, ja minulla on hänestä jokapäiväinen risti ja mieliharmi."

"Tahdon puhua hänestä isälle", vastasi Lenore otsaansa rypistäen.

Vanha uskopalvelija jäi seisomaan ja jatkoi tuttavallisesti: "Ah, armollinen neiti, jospa tahtoisitte hiukan harrastaa talousasioita, niin olisi siitä tilalle tosi onnea. Navetankaan oloihin en ole tyytyväinen. Uusi emäntäpiika ei osaa oikein kohdella palvelustyttöjä, hän on liiaksi huikentelevainen, nauhat ne hänellä vain liehuu edessä ja takana. Ennen kävi kaikki paremmin, silloin tuli herra parooni itse monesti katsastamaan voitiinua. Nyt hänellä on arvatenkin muita asioita mielessä, ja kun väki huomaa herran olevan välinpitämättömän, niin se ei välitä vähääkään voudista, kun tämä käy vaativaksi. -- Te osaatte olla ankara väelle; mikä vahinko, ettette ole syntynyt herraksi."

"Niin, vahinko tosiaankin", nyökkäsi Lenore myöntävästi vanhalle ystävälleen. "Mutta se vahinko meidän täytyy kärsivällisesti kestää. Meijeriä minä tulen pitämään silmällä; aion tästälähin olla joka päivä mukana kirnuttaessa. Mitä ohrasta nyt kuuluu? Tehän olitte tuonaan isän mukana kaupungissa."

"Niin", sanoi vanhus alakuloisena, "armollinen herra oli sen käskenyt, mutta mitä toimia hänellä siellä oli, sitä en tiedä. Hän möi koko sadon etukäteen jo viime talvena juutalaiselle, korjattuna luovutettavaksi. Nähkääs", jatkoi hän huolestuneena ja pudisteli valkeaa päätään, "ennen minä möin kaiken ja kirjoitin kaikki kirjaan ja perin rahat ja laskin ne herra paroonin käteen, mutta nyt en voi enää viedä kirjaani mitään tuloja; kun sivu tulee loppuun, vedän viivan alle, mutta mitään numeroita minulla ei ole sen alle kirjoitettavana."

Lenore kuunteli kädet selän takana osanottavaisesti vanhuksen valitusta. "Hm! Se on kai niitä isän uudistuksia. Kuulkaahan, älkää tuosta niin kovin pahaksenne panko, ukkoseni. Aina kun isä ei ole kotona, lähden minä teidän kanssanne pelloille tahi etsin teidät sieltä käsiini. Te saatte polttaa silloin piippuanne koko ajan. Miltä maistuu savut uudesta pesästä, jonka toin teille kaupungista?"

"Se on jo tarpeeksi savuttanut", sanoi vouti myhäillen mielissään ja otti sanojensa, vahvistukseksi piippunysän esiin taskustaan. "Mutta palataksemme jälleen Musta parkaan, niin tulee herra parooni kovasti suuttumaan saadessaan kuulla onnettomuudesta, jolle emme ole mitään mahtaneet."

"Kaikkea vielä", sanoi Lenore rauhoittavasti, "jollemme mahda sille mitään, niin odotelkaamme levollisesti, miten lopulta tulee käymään. Hyvää yötä, vouti. Menkää jälleen, minä pyydän, hevosen luo."

"Käskynne mukaan, armollinen neiti, ja hyvää yötä teillekin", virkkoi vouti.

Yhä vielä istui paroonitar yksin ikivihreän ruusuköynnöksen paisuvain nuppujen alla. Hänkin ajatteli talonherraa, joka ennen oli harvoin puuttunut hänen viereltään, kun hän vietti lienteät kevätillat ulkosalla. Nyt oli hänen puolisonsa suuresti muuttunut. Hän oli tosin yhä vieläkin sydämellinen ja lemmekäs vaimolleen, mutta hän oli usein hajamielinen ja uupunut, väliin hermostunut ja helposti ärtyvä joutavista pikkuasioistakin; hänen hilpeytensä oli meluavampaa ja hän kaipasi herraseuraa paljon enemmän kuin ennen. Hänen talonsa, yksinpä paroonitarkin tuntui nyt kiinnittävän entistä vähemmin hänen mieltään, ja paroonitar kysyi itseltään yhä uudelleen, saattoiko tuo muutos olla surullisena seurauksena siitä, että hänen omalta otsaltaan oli kadonnut nuoruuden ruusuinen sileys. Tuo ajatus kiusasi häntä sanomattomasti, ja hän etsimällä etsi mielessään toisia syitä rakastetun miehen alituiseen poissaoloon.

"Eikö isä ole vieläkään palannut?" kysyi Lenore äitinsä tykö tultuaan. "Kuulin äsken maantieltä vaunujen kolinaa."

"Ei, lapseni", vastasi äiti; "hänellä on kai paljon tekemistä kaupungissa, ja mahdollista on, että hän palaa kotia vasta huomenna."

"Minä en ole ollenkaan tyytyväinen siihen, että isä on nykyään niin usein kaupungissa tai kiertelee naapurien luona", sanoi Lenore. "Hän ei enää pitkään aikaan ole lueksinut meille iltaisin."

"Hän tahtoo, että sinusta tulee minun esilukijani", virkkoi äiti hymyillen. "Saatpa alkaa toimesi jo tänä iltana; ota siis kirja ja istu kauniisti viereeni, pikku rasavilli."

Lenore veti nyreissään suunsa irveen, ja käymättä kirjaan käsiksi hän istahti paroonittaren viereen, kietoi molemmat käsivartensa hänen ympärilleen, painoi äidin pään povelleen ja sanoi, silitellen hänen tukkaansa: "Rakkahimpani, sinäkin olet surullinen; murehditko sinä isän takia? Hän ei ole samanlainen kuin ennen. Minä en ole enää mikään lapsi; sano minulle, mitä hänellä oikein on mielessä?"

"Sinä olet hupsu", vastasi paroonitar levollisella äänellä. "Minulla ei ole mitään sinulta salattavana. Jos isälläsi todellakin on joitain hommia, jotka pidättävät häntä meidän paristamme, niin ei meidän naisten sovi udella niitä, vaan meidän on jäätävä odottamaan sitä hetkeä, jolloin talonherra avaa meille sydämensä."

"Ja sillä aikaa meidän pitää hätäillä, ehkäpä aivan turhan takia!" huudahti Lenore.

"Meidän täytyy pysyä levollisina, ja kun luottamus liittyy rakkauteen, niin se ei käy vaikeaksi", vastasi paroonitar, irrottautuen Lenoren syleilystä.

"Ja kuitenkin ovat sinun silmäsi kyyneleiset ja sinä salaat minulta surusi", sanoi tytär. "Mutta vaikkapa sinä vaikenetkin, niin minä en tahdo vaieta, vaan kysyn isältä."

"Sitä et saa tehdä", sanoi äiti päättäväisellä äänellä. "Isä tulee!" Lenore huusi, "minä kuulen hänen askeleensa." -- Vapaaherran komea hahmo näkyikin lähestyvän ripein askelin ruusumajaa. "Hyvää iltaa, kotisirkat!" hän huusi jo kaukaa hilpeästi. Hän sulki vaimon ja tyttären yht'aikaa syliinsä ja katseli heitä niin iloisesti silmiin, että paroonitar unohti surunsa ja Lenore kysymyksensä. "Olipa hauska, että pääsit palaamaan näin varahin", sanoi paroonitar iloisesti hymyillen. "Lenore tahtoikin välttämättömästi nähdä sinut tänä iltana parissamme. Ilta on niin ihana." Vapaaherra istahti molempien naisten väliin ja kysyi hyvillä mielin: "Lapset, ettekö huomaa minussa mitään muutosta?"

"Sinä olet hyvällä päällä", sanoi paroonitar, katsoen miestänsä silmiin, "mutta muuten olet kuin tavallisesti."

"Sinulla on ollut univormu päälläsi, ja sinä olet ollut tervehdyskäynneillä", sanoi Lenore; "sen näen valkeasta kaulaliinastasi."

"Molemmat olette oikeassa", parooni vastasi, "mutta onpa minulla vielä muutakin: kuningas on hyvyydessään suvainnut antaa minulle saman ritarimerkin, jota jo isäni ja isoisäni kantoivat. Minua ilahduttaa, että tämä risti käy suvussamme melkein perinnölliseksi. Ja ritarimerkin myötä seurasi armollinen kirje prinssiltä, joka toivottaa minulle onnea ja muistelee hyvin ystävällisesti menneitä vuosia, jolloin elin hänen läheisyydessään, ja sinuakin hän muistelee, joka olit hovin ahkerimmin kosiskeltu kaunotar. Minä tahtoisin että hän näkisi sinut jälleen; hänestä varmastikin tuntuisi mahdottomalta uskoa, että monet vuodet ovat jo vierineet siitä kuin hän viimeksi oli tanssittajasi."

"Mikä ilo!" huudahti paroonitar ja kietoi käsivartensa miehensä kaulaan; "minä olenkin jo kauan toivotellut tähteä juhlapukusi kaunistukseksi." Lenore avasi sillävälin isän tuoman pienen rasian ja käänteli ritarimerkkiä kynttiläin valossa. "Nyt me sidomme sen hänen kaulaansa." Paroonitar kiinnitti ristin miehensä rinnalle ja suuteli ensin häntä ja sitten ristiä.

"No niin", sanoi parooni, "tiedämmehän me, mikä arvo nykyaikana tuollaiselle koristukselle annetaan. Mutta kuitenkin tunnustan, että juuri tämä aatelinen arvonmerkki on minulle kaikkein mieluisin. Perheemme on kaikkein vanhimpia, ja meidän haarassamme ei ole vielä koskaan sattunut epäsäätyisiä avioliittoja, mikä tosin on vain sattuman kauppaa. Tämä risti on tätänykyä jokseenkin viimeinen muistutus vanhoista ajoista, jolloin sellaiselle pantiin erittäin suurta arvoa. Nyt nousee toinen mahti vanhain säätyoikeuksiemme sijaan, rahan mahti. Ja mekin olemme siinä asemassa, että meidän on turvauduttava tähän mahtiin säilyttääksemme perheemme arvoa. Prinssin kirjeessä puhutaan sukumme vanhuudesta ja lausutaan toivomus, että se kukoistaisi vielä monet sukupolvet eteenpäin samassa aatelisessa nuhteettomuudessa kuin tähänkin asti. Sinun, Lenore, ja veljesi asiana on huolehtia siitä."

"Minä elänkin aatelisessa nuhteettomuudessa", vastasi Lenore, ristien käsivarret rinnoillensa. "Mutta perheen kunnian hyväksi minä en voi tehdä mitään. Jos jolloinkin menen naimisiin, mihin minulla muuten ei ole ollenkaan mielitekoa, niin minun täytyy vaihtaa nimeä; ja vanhalle rautapaitaiselle kantaherrallemme, joka riippuu ylhäällä tornikamarin seinällä, lienee jokseenkin yhdentekevää, kenen otan herrakseni ja käskijäkseni. Enhän silloin voi kuitenkaan pysyä Rothsattelina."

Isä nauroi ja veti tyttären povelleen. "Kunpa vain tietäisin, mistä lapseni on saanut kaikki nuo kerettiläiset päähänpistonsa."

"Hänestä on vähitellen tullut sellainen", sanoi äiti.

"No, sitten ne haihtuvatkin vähitellen", virkkoi isä ja suuteli sydämellisesti tyttärensä otsaa. "Luehan tämä prinssin kirje, minä käyn hoitamassa hevosen talliin, sitten syömme yhdessä illallista täällä ulkona."

* * * * *

Vastasaatu ritarimerkki, siro muistoesine mahtavan hengellisen ritarikunnan päiviltä, joka oli valloittanut laveita maita ja perustanut oman valtakunnan, loi vapaaherran sieluun kirkasta valoa, niin välinpitämätön kuin hän olikin siitä olevinaan. Laajan tuttavapiirin onnittelut tekivät hänelle hyvää, ja hänen itsekunnioituksensa sai siitä salaista tukea, jollaista hän nykyään monesti tarvitsikin. Tässä mielentilassa hänet tapasi viikon päästä Ehrenthal, joka ajaessaan erääseen lähikylään poikkesi onnittelemaan vapaaherraa. Kauppias oli jo tehnyt jäähyväiskumarruksensa, kun hän vielä kerta pysähtyi huomauttamaan: "Armollisella herralla oli aikaisemmin ajatus perustaa sokeritehdas juurikassatonsa jalostamiseksi. Nyt olen kuullut, että ollaan toimessa muodostaa osakeyhtiö, joka aikoo perustaa samanlaisen tehtaan aivan teidän naapuristoonne. Minuakin on kehotettu liittymään mukaan, ja tahdoin senvuoksi ensin kysyä, mitä mieltä herra parooni nykyisin on tässä asiassa."

Vapaaherralle tuo tieto oli hyvin vastenmielinen. Jo monet vuodet hän oli miettinyt perustaa moisen tehtaan tilalleen, hän oli käynyt katsastamassa tällaisia teollisuuslaitoksia, tilannut suunnitelmia, neuvotellut teknikoiden kanssa, olipa jo määrännyt paikankin, jossa sijaiten tehdas olisi vähimmässä määrässä rumentanut ympäristöään. Hän oli jonkun aikaa hautonut tuota suunnitelmaa hyvin innokkaasti, mutta vähitellen se oli käynyt hänelle vähemmän houkuttelevaksi. Luonnostaan varovaisen miehen kammo uutta ja vielä epävarmaa teollisuudenhaaraa kohtaan, eräiden tuttavien valitukset sellaisen aiheuttamista kustannuksista ja ennen kaikkea siitä levottomuudesta ja monenkaltaisista huolista ja rasituksista, joita moinen laitos tuottaisi tilanomistajan elämään häiriöksi tilan muulle hallinnolle -- kaikki tuo oli taivuttanut hänet ainakin toistaiseksi luopumaan koko ajatuksesta ja tyytymään siihen, että lähivuosiksi sijoittaisi pääomansa levollisemmalla tavalla kiinnityksiin, joista korkea tosin kertyi niukemmalta. Ja nyt piti tuollaisen laitoksen, jonka aatteenhan kuitenkin oli pidättänyt itselleen vastaisuuden varalle, nousta pystyyn syrjäisten toimesta; selvää oli, että hänen omat aikeensa sen kautta menisivät kokonaan myttyyn. Sillä kaksi samanlaista tehdasta vieri-vieressä sijaiten häiritsisivät ehdottomasti toisiansa. Harmistuneena hän huudahti: "Juuri nyt, kun olen sitonut pääomani kiinni muuanne muutamiksi vuosiksi."

"Herra parooni", sanoi, kauppias sydämelliseen sävyyn, "tehän olette rikas mies ja arvossapidetty paikkakunnalla. Jos selitätte, että aiotte itse rakentaa tuollaisen tehtaan, niin hajautuu osakeyhtiö muutaman päivän kuluessa."

"Tiedättehän, etten nykyisin voi", vastasi vapaaherra nyreästi.

"Jos vain tahdotte, armollinen herra, niin te voittekin", virkkoi Ehrenthal kunnioittavasti hymyillen. "Minä en ole se mies, joka käy teitä suostuttelemaan tuommoisen tehtaan perustamiseen. Mikä tarvis teillä on ansaita rahoja? Mutta jos sanotte minulle: Ehrenthal, minä tahdon perustaa tehtaan, niin on teillä pääomaa tarjona niin paljon kuin vain haluatte. Minulla itselläni on käteistä seitsemän- tai kahdeksantuhatta taaleria, ne voitte saada minä päivänä hyvänsä. -- Ja minäpä tahdon tehdä teille erään ehdotuksen. Minä hankin teille tarvitsemanne rahat huokealla korolla. Siitä määrästä, minkä omastani annan teille, te myönnätte minulle osuuden tehtaaseen siihen päivään saakka, jolloin maksatte rahat takaisin. Muusta summasta, minkä sen yli tarvitsette, hankitte tilaanne hypoteekin, siksi kunnes muutamien vuosien perästä maksatte takaisin koko lainan." Ehdotus tuntui epäitsekkäältä, jopa ystävällisessä mielessä tehdyltä, mutta vapaaherra tunsi jo ennakolta liian elävästi, minkä suuren muutoksen moinen homma tulisi aiheuttamaan koko hänen elämässään; tulevaisuus tuntui hänestä muodostuvan oikeaksi myllerrykseksi kaikenlaisia huolia, joista sekä hänelle että Ehrenthalille koituisi surua. Senvuoksi hän suhtautui hyvin kylmästi liikemiehen tarjoukseen. "Kiitän luottamuksestanne", hän sanoi, "mutta en tahdo ruveta rakentamaan vierailla rahoilla mitään sellaista, joka vain omain tulojen ylijäämällä rakennettuna voi tuottaa siunausta."

Ehrenthal sai tyytyä tähän vastaukseen ja lausumaan vielä kerran kynnykseltä: "Voihan armollinen herra punnita asiaa; luulen voivani pidättää osakeyhtiön perustamista neljän viikon ajan."