Part 24

"Ihmisen täytyy uhrautua", Fink vastasi. "Olen varulta jo haukannut illallispalaa, sillä inhoan hanhenrasvaa. Mutta kaupungin kauniimman tytön takia kannattaa kieltäytyäkin jostain. Näin hänet taasen äskettäin eräässä konsertissa. Komea vartalo! Ja sellaiset silmät! Hänen isällään, tuolla vanhalla koronkiskurilla, ei ole koskaan ollut hallussaan jalokiveä, joka säkenöisi niinkuin ne."

"Mehän olemme kutsutut Bernhardin luo", virkkoi Anton hienostaan nuhdellen.

"Joka tapauksessa saamme nähdä sisarenkin. Jollei, niin pakotamme veljen tuomaan hänet näkyviin."

"Toivon, että hän pysyy näkymättömänä", huokasi Anton.

Ulko-ovi avautui, eteinen oli valaistu kahdella upealla lampulla, Bernhardin huone oli juhla-asussa. Pöydällä seisoi suuri kukkamaljakko, vieressä posliinia ja kullattuja teelusikoita silkkiliinalla, edelleen iso nippu jättisikareja, oikeita pölkkyjä, jotka eivät kannattelematta pysyneet suussa. Lattialle oli levitetty uusi matto ja kaikki oli niinkuin piti ollakin. Ja kuinka rakastettava isäntä Bernhard olikaan! Hän pyysi liikuttavan avuttomasti Finkiltä neuvoa, kuinka paljon teetä hän laskisi tämän lasiin, ja käänteli hanaa niin merkillisesti, että siitä ei hyvään aikaan valunut tippaakaan ja sitten ei jälleen vuolaudesta tahtonut tulla loppuakaan. Punastuen hän laski leikkiä taitamattomuudestaan, ja hänen silmänsä loistivat ilosta, kun Fink selitti teen olevan mainiota. Innokkaasti hän tarjoskeli sikareja ja kuunteli hartaasti Finkin opettavaa puhetta, mihin muotoon ja kokoon näiden inhimillisen älykkäisyyden tuotteiden tuli olla valmistetut. Vallan autuaaksi hän kävi, kun Anton pyysi häntä näyttämään kirja-aarteitaan hänen ystävälleenkin ja kuullessaan Finkin laskevan kompia outojen kirjainten merkillisestä ulkomuodosta. Hyvinä tovereina istuivat kaikki kolme yhdessä ja tarinoivat rattoisasti parhaassa sovussa. Fink oli ihmisrakkaimmalla tuulellaan, ja Anton lähetti taivaalle hiljaisia rukouksia, että kaunis sisar pysyisi tänä iltana kaukana heidän oveltaan.

Mutta täsmälleen kello yhdeksältä avautui sivuhuoneen ovi, ja rouva Sidonie purjehti majesteetillisesti kynnyksen yli; "Bathseba astuu kuningas Davidin eteen" kuiskasi Fink Antonille, joka suuttuneena polki häntä jalalle. Bernhard esitti hämillään talonemännän, joka pyysi vieraita käymään saliin; siellä esiteltiin myöskin herra Ehrenthal ja Rosalie. Fink astui kauniin tytön luo, puhutteli häntä "armolliseksi neidiksi" ja kertoi uudistavansa vanhan tuttavuuden, koskapa oli nähnyt hänet jo konsertissa. Hän istui pöytään äidin ja tyttären väliin ja lasketteli heille mitä välinpitämättömimmällä sävyllä niin paljon kohteliaisuuksia, että molemmat aivan hurmaantuivat. Hän kehui äidille etäistä pääkaupunkia johon verraten tämä kaupunki oli mitätön tiilikasa; Rosalien kanssa hän jutteli vilkkaasti musiikista, josta hän ei paljoakaan ymmärtänyt, lupasi hankkia hänelle seuraavien kilpa-ajojen ajaksi hyvän paikan katsojaparvekkeella ja kertoili pikku kaskuja kaikkein parhaista seurapiireistä, joiden heikkouksia hän leikillisesti ruoski. Sen kautta hän ilahdutti naisia, jotka kateellisesti katselivat noita piirejä, jotka sulkivat niin tarkoin keskuudestaan sivistyneet henkilöt; ilahduttipa hän Bernhardiakin, jolle nuo kaskut tulivat kuin kaikuna jostain vieraasta maailmasta. Tuli puheeksi muuan ruhtinatar, jota pidettiin kuuluisana kaunottarena; Fink oli jolloinkin tullut hänelle esitellyksi ja muisteli nyt talon neidin olevan muuten aivan hänen näköisensä, paitsi että ruhtinatar oli kasvultaan pienempi eikä niin jalovartaloinen; ja hän ihaili julkeasti rouva Sidonien rinnalla välkkyvää mosaiikkisolkea, jota hän vertasi jossakin museossa säilytettyyn kallisarvoiseen koristeeseen. Isä Ehrenthalia hän vain ei ollut näkevinäänkään. Ensi tervehtelyn jälkeen yritti liikemies turhaan solmita keskustelua hänen kanssaan. Mutta Fink vastaili hänen päänsä yli, aivan kuin istuisi talon isännän tuolilla tyhjää ilmaa. Ja kuitenkaan hän ei ollut epäkohtelias; jokaiselle oli selvää, että niin piti käydäkin. Ehrenthal alistui nöyrästi hänelle tuomittuun vaatimattomaan osaan ja korvasi tappionsa siten, että ahmi yksinään kokonaisen fasaanin.

Huomatessaan, että naisia oli vähän vaikea vetää mukaan keskusteluun, rupesi Fink auttamaan asiaa mielikuvituksellaan.

Äiti valitti hänelle Bernhardin sisällä-kykkimisestä.

"Hänhän on ylimysluonne", sanoi Fink hyväntahtoisesti, "Ei joka kymmeneskään henkilö voi tehdä sellaiselle mieliksi. Herroilla tiedemiehillä on kaikilla tuollainen omituisuus. Jos minulla on syytä olla luojalleni kiitollinen jostakin asiasta, niin kiitän häntä siitä, että hän teki minut aivan yksinkertaiseksi arki-ihmiseksi, jonka pää ei jaksa sulattaa liian suurta viisautta. Ja tavallisten ihmisten onkin helpointa suoriutua tästä maailmasta; meidän on yksinkertaisesti pakko lähteä täältä toiseen maailmaan. Mutta ken on oikeutettu asettamaan itseensä nähden maailmalle suuria vaatimuksia joko tietojensa tahi kauneutensa perusteella", -- tällöin tuo veijari kumarsi uskottavan rehellisesti talon tyttärelle -- "hän ei helposti huomaa maailmaa vaatimustensa mukaiseksi, kun sen sijaan minä ja muut meikäläiset ovat vakuutetut, että se on kerrassaan mukava paikka."

"Mutta onhan maailmassa niin paljon pahaakin", huomautti rouva Ehrenthal.

"Enpä sitä uskoisi", vastasi Fink nauraen. "Myönnän kyllä, että joillakin hyönteisillä on ilkeitä ominaisuuksia ja että kehnoa on juopua paloviinasta. Mutta muuten kaikki riippuu yleensä siitä, miltä kannalta asiaa katselee. Katsokaappa esimerkiksi näitä ostereita. Panen vaikka vetoa, että monet kalalajit ja maankamarallakin eläjät pitävät tätä suloista olentoa inhoittavana kummituksena, mutta minusta se on luomakunnan ylhäisimpiä keksintöjä. Mitä vaatimuksia me ylhäiselle luonteelle asetammekaan? Osterilla on ne kaikki: se on levollinen, se on hiljainen ja se on tarrautunut lujasti kiinni omaan kamaraansa. Se sulkeutuu ulkomaailmalta tarkemmin kuin mikään toinen olento. Kun se paukauttaa kuorensa kiinni, niin sehän on mitä selvin viittaus: en ota ketään vastaan; ja kun se avaa helmiäistalonsa, osottaa se suosimalleen tasa-arvoiselle olennolle mitä hellintä hempeä. Jos ihminen on oikeutettu kadehtimaan jotakin muuta luomakunnan jäsentä, niin osteri se silloin tulee kysymykseen. Te ehkä sanotte, että merivesi ei ole mikään mieluinen asuinpaikka. Joka voi luopua siitä kehnosta tavasta, että haukkaa joka silmänräpäys ilmaa keuhkoihinsa, niinkuin meidän ihmisten on valitettavasti pakko tehdä, sille täytyy olon merenpohjalla olla mieluista." Hän kääntyi sitten Rosalien puoleen: "Vain osterin musikaalinen sivistys on, pelkään minä, jäänyt keskeneräiseksi. Lukuunottamatta myrskyn ulvontaa ja höyrylaivan pauhinaa ei sen asuinpaikkaan pääse tunkeutumaan moniakaan ääniä."

"Harrastatteko te musiikkia?" kysyi Rosalie.

"Tuskinpa rohkenen vastata myöntävästi", sanoi Fink kohteliaasti. "Rämpyttelenhän vähän flyygeliä, ja jos yritän pistää lauluksi, vältän asuttuja paikkoja. Mutta minä olen musiikkiin onnettoman rakastajan suhteessa. Yhtä soitinta palvon mitä hartaimmin, ja antaisin vaikka mitä, jos harjautuisin sen käyttämisessä mestariksi."

"Viuluako tarkoitatte?" Rosalie kysyi.

"Anteeksi, patarumpua. Minä kysyn, mitä on sen rinnalla muiden soittimien helinä? Pelkkää iankaikkista levotonta kiipeämistä alhaalta ylös ja taas takaisin, sietämätöntä korvainrasitusta kaikissa mahdollisissa tempoissa, trioleissa, lirutuksissa, tremoloissa ja mitä nuo kiusankappaleet ovatkaan nimeltä. Vain harvoin kuuluu pitkä, leveä ja levollinen ääni, vakava sävelmä, joka kajahtaa loppuun saakka saamatta potkua seuraavalta nuotilta. Verratkaa tähän patarummun ääntä. Mikä voima siinä onkaan, mikä juhlallisuus ja tehoavaisuus! Entä sitä onnellista miekkosta, joka saa sellaisen soittimen hoidettavakseen! Muita taiteilijoita syytetään äreydestä ja hermostuneisuudesta, mutta patarummun paukuttajasta tulee sankari, suuripiirteinen luonne, hän edustaa kokonaista maailmankatsomusta, johon vain kaikkein korkeimmalle tasolle pystyväin miekkosten onnistuu kiivetä. Hän vaikenee kolmenkymmenen, viidenkymmenen tahdin ajaksi, sillä aikaa kuin muiden sävelten sarja juoksee ja vinkuu hurjasti sikinsokin niinkuin hiirilauma, kun kissa ei ole kotona. Hän yksin vaikenee majesteetillisen äänettömästi, näköjään vallan toimettomana, jollei ehkä pistä nuuskaa nenäänsä tai katseellaan etsi kuulijakunnasta kauniimmat naiset, joille hymyilee. Mutta sielussaan hän askartelee ahkerissa ajatuksissa: 27, hoo, vartokaappas vain, te kaikki särähtelevät ja pärähtelevät äänet, 28, minä annan kohta kalloonne, 29, tuo viulu käy varsin nenäkkääksi, 30, pum! Hän iskee rumpuaan, ja toiset soittimet hätkähtävät hermostuneesti, sillä ne tuntevat herransa ja mestarinsa äänen, ja kaikki kuulijat hengähtävät syvään, sillä ratkaiseva sana on sanottu." -- Rosalie nauroi.

"Annanpa kohta rakentaa itselleni parin patarumpuja ja pyydän kunnian saada kirjoittaa duetin patarummulle ja fortepianolle ja omistaa sen teille, armahin neiti -- mieluimmin jonkin tunteellisen notturnon. -- Kautta Apollon, tämähän on verratonta viiniä! Minkä maan kansalaista? En ole vielä saanut kunniaa tutustua siihen mieskohtaisesti."

"Se on unkarilaista viiniä, vanhaa Menesin-kasvua", huusi isä Ehrenthal pöydän yli. "Ja se on maannut kellarissa koskematta viisikymmentä vuotta."

"Tunnetteko te tämän lajin, herra Bernhard?" kysyi Fink, välittämättä isän vastauksesta.

"Minä en juuri ole viinientuntija", sanoi Bernhard.

"Sepä vahinko", valitti Fink. "Sellaisella runotarten suosijalla kuin te pitäisi olla kelpo viinikellari. Mutta musiikista puhuessamme, sanokaapas meille ainakin, miten nuo persialaiset ystävänne, herrat Sadi ja Jussuf, lauloivat runojaan mustasilmäisille kaunottarilleen? Pyydän, että esitätte jonkin niistä persialaiseen tapaan."

Bernhard kävi vakavasti selittämään, kuinka itämainen musiikki voi meidän korvissamme usein kuulua omituiselta, ja hänen kävi aika työlääksi torjua Finkin kiihkeitä pyytelyjä, että hän esittäisi lauluja alkukielellä ja alkuperäisellä sävelmällä.

Siten Fink huvitti pöytäseuraa keskiyöhön saakka, ja sitten täytyi Rosalien istua flyygelin ääreen, ja hän itsekin kävi haparoimaan säestystä laulaessaan hurjan espanjalaisen romanssin. Kun vieraat viimein poistuivat, oli koko perhe ihastuksissaan. Rosalie riensi jälleen flyygelin ääreen ja koetti saada tuon vieraan renkutuksen sävelmää esiin; äiti oli väsymätön ylistellessään ylhäistä vierasta; ja yksinpä ihmiskunnan istumapaikoilta olemattomiin pyyhkäisty isäkin oli innostunut rikkaan perijän käynnistä ja vakuutteli suloisessa viinihumalassaan uutterasti, että Fink oli päälle miljoonan arvoinen. Olipa Bernhardinkin viaton sielu mahtavasti viehättynyt taitavan vieraan esiytymistavasta. Tosin hän oli toisinaan kuunnellut Finkin puheita lievää vastenmielisyyttä tuntien, sillä hän epäili tämän tekevän pilojaan hänestä ja hänen omaisistaan, mutta hän oli liiaksi kokematon täysin käsittääkseen niiden kärkeä, ja hän rauhoitti itseään ajatuksella, että sellainen välinpitämättömyys ehkä kuuluikin suuren maailman ihmisten olemukseen.

Ainoastaan Anton oli tyytymätön ystävänsä käytökseen ja nuhteli häntä sen johdosta kotimatkalla.

"Itsehän istuit kuin mikäkin pölkky", vastasi Fink; "minä huvitin pöytäseuraa, ja mitäs muuta enää vaaditkaan? Muutu nyt paikalla hiireksi ja ryömi tuon kemutalon koloihin, niin saat kuulla kuinka he kaikki laulavat kiitostani. Eihän kukaan ihminen voi vaatia sen enempää, kuin että häntä kohdellaan niinkuin häntä itseään miellyttää."

"Minä puolestani ajattelen", Anton vastasi, "että ihminen on kohdeltava toisia oman sivistysmääränsä arvoisesti. Sinähän käyttäydyit kuin mikäkin kevytmielinen aatelismies, joka aikoo huomenna mennä pusertamaan vanhalta Ehrenthalilta lainaa."

"Tahdonpa ollakin kevytmielinen", huudahti Fink hilpeästi, "ja ehkäpä käyn pokkuroimassa lainaakin Ehrenthalin talosta. Mutta vaikene jo parannussaarnoinesi, kellohan on jo yli yhden."

Muutamia päiviä myöhemmin Anton konttoriajan päätyttyä muisti luvanneensa lähettää erään kirjan nuorelle tiedemiehelle. Kun Fink oli vähän aikaisemmin lähtenyt kaupungille pukeutuneena Antonin päällystakkiin, kuten hänen tapansa usein oli, niin kääriytyi Anton vuorostaan ystävän valkeaan arapialaiseen viittaan ja lähti painamaan Ehrenthalin talolle. Valkoiselle ovelle saavuttuaan hän joutui koko lailla ihmeisiinsä, kun se hiljaa aukeni ja hunnutettu olento pujahti ulos. Pehmoinen käsivarsi kietoutui nuoren miehen kaulaan ja hellä ääni kuiskasi: "Joutukaa pian, olen teitä jo kauan odottanut." Anton tunsi kuiskaajan Rosalieksi. Hän seisoi jäykkänä kuin kuvapatsas ja vastasi vihdoin ällistyneenä, jollaiseksi sellaiseen asemaan odottamatta joutunut siivo nuorukainen käy: "Te erehdytte henkilöstä, hyvä neiti." Tukahtuneesti huudahtaen juoksi nuori neiti joutuun portaita alas, ja melkein yhtä peljästyneenä riensi Anton Bernhardin kamariin. Hän ei ollut hämmennyksissään riisunut viittaa yltään, jonka vuoksi likinäköinen Bernhard tervehtiessään puhutteli häntä herra von Finkiksi. Hirveä epäluulo nousi tällöin Antonin mieleen, ja syyttäen Bernhardille hätäisesti suurta kiirettä hän lähti aika joutua kiidättämään tuota kovanonnen viittaa takaisin kotia, sydän täynnä surua ja suuttumusta. Finkiäkö Ehrenthalin kaunis tytär oli odottanut niin hellään kohtaukseen? Mitä kauemmin Anton odotteli viipyvää ystäväänsä, sitä harmistuneemmaksi hän kävi. Vihdoin hän kuuli Finkin askeleet pihakivitykseltä ja riensi viitta käsivarrella tätä vastaan. Hän kertoi lyhyesti, mitä hänelle oli tapahtunut, ja päätti seuraavasti: "Katsohan, minulla oli sinun viittasi ylläni, ja kun portaissa oli pimeä, niin epäilen hänen pitäneen minua sinuna, ja että sinä olet anteeksiantamattomalla tavalla käyttänyt väärin Bernhardin luottamusta."

"Katsoppas vain", sanoi Fink päätään pudistellen, "kuinka kerkeä hyvesankari on viskaamaan kiveä lähimmäisensä päälle. Sinähän olet kerrassaan lapsellinen. Onhan kaupungissa muitakin valkeita viittoja; kuinka voit todistaa, että juuri minun viittaani odoteltiin? Ja sitten salli minun huomauttaa, että itse olet tässä seikkailussa käyttäytynyt tavalla, joka ei ollut kohtelias eikä päättäväinenkään, vaan kerrassaan kömpelö. Miksi et saattanut neitiä portaita alas? Ja kun erehdystä ei kadulle tultua olisi enää käynyt peittäminen, niin olisithan voinut sanoa: Tosin en ole se, jona te minua pidätte, mutta minäkin olen valmis kuolemaan palveluksessanne, ja niin poispäin."

"Et sinä minua tuolla naljailulla petä", Anton vastasi. "En usko, että olet puhunut minulle totta. Kun tarkkaan mietin kaikkia asianhaaroja, niin en kieltämisestäsi huolimatta voi vapautua epäluulosta, että sinua siellä kuitenkin odotettiin."

"Oletpa sinä aika älyniekka", virkkoi Fink suopeasti. "Mutta täytyyhän sinun myöntää, etten voi muuta kuin kieltää, kun kerran nainen on kysymyksessä. Sillä katsoppas, poikaseni, jos rupean tekemään sinulle tunnustuksia, niin saatan tuon kunnianarvoisen talon ihanan tyttären hyvän maineen vaaraan."

"Valitettavasti pelkään", huudahti Anton, "että hän jo ilman sitäkin tuntee maineensa olevan vaarassa."

"Välipä sillä", sanoi Fink levollisesti, "hän jaksaa sen hyvin kestää."

"Mutta Fritz", huusi Anton, väännellen käsiään, "etkö vähintäkään tajua, minkä vääryyden sinä moisella teolla teet Bernhardille? Sinä viekoittelet sivistyneen ja hienotunteisen miehen sisaren hullutteluihin, jotka tälle käyvät väkistekin kohtalokkaiksi. Juuri senvuoksi, että noin puhdas sydän sykkii ympäristössä, jota hän sietää vain siksi, että hän on niin luottavainen ja kokematon, juuri senvuoksi vääryytesi koskee minuun niin katkerasti."

"Siksipä teetkin viisaimmin kun säästät ystäväsi suurta hienotunteisuutta ja lakkaat puhumasta hänen sisarestaan."

"Eipäs", vastasi Anton suuttuneesti, "velvollisuuteni Bernhardia kohtaan pakottaa minun menettelemään toisella tapaa. Minun täytyy vaatia sinulta, että hetipaikalla lopetat suhteesi Rosaliehin, mitä laatua se onkin, ja pyrit välttämään näkemästä hänessä muuta kuin ystäväni sisaren, jollaisena hänen olisi pitänyt sinulle aina pysyäkin."

"Vai niin", virkkoi Fink pilkallisesti, "eihän minulla ole mitään vastaan, että asetat sellaisen vaatimuksen. Mutta entäpä jollen suostu siihen, mitäs sitten? Yhäti edellyttäen, että ylipäänsä kiellän olleeni tuo onnellinen odotettu."

"Jollet siihen suostu", huudahti Anton hyvin järkytettynä, "niin en anna sinulle tätä tekoa koskaan anteeksi. Se ei ainoastaan todista hienotunteisuuden puutetta, se on paljon pahempaakin."

"Mitä sitten, jos suvaitset sanoa?" kysyi Fink kylmästi. "Se on kehnoa", Anton huudahti. "Oli jo pahasti tehty, että käytit tytön keimailua hyväksesi, mutta kaksin kerroin kehnompaa on, ettet edes nytkään ajattele, miten pääsit hänen tuttavakseen, et ajattele hänen veljeään ja minua, joka välitin tuon kovaonnisen tuttavuuden."

"Ja sallippa sinä puolestasi minun sanoa", vastasi Fink, sytyttäen teekattilan alla olevan väkiviinalampun, "etten minä lainkaan myönnä sinulle oikeutta pitää minulle tällaisia esitelmiä. En halua riidellä sinun kanssasi, mutta toivon, etten mokomasta asiasta kuule enää sanaakaan sinun taholtasi."

"Sitten minun täytyy lähteä luotasi", Anton sanoi, "sillä minun on mahdotonta puhella kanssasi muista asioista, niin kauan kuin tunnen että olet käyttäytynyt ilkeästi." Hän lähti ovea kohti. "Jätän sinun valittavaksesi, tahdotko rikkoa välisi Rosalien kanssa, tahi -- niin hirveätä minun on tätä sanokin -- minun kanssani. Jollen huomisiltaan mennessä saa sinulta vakuutusta, että aiot lopettaa vehkeesi, niin menen puhumaan asiasta Rosalien äidille."

"Hyvää yötä, typerä Tony", virkkoi Fink. Anton lähti kevytmielisen ystävänsä luota. Ensi kertaa hän ja Fink olivat vakavasti riidelleet. Hän oli hyvin onneton Finkin huikentelevaisuuden takia ja asteli myöhään yöhön saakka lohduttomana edestakaisin huoneensa lattialla. Arveluttavalta tuntui hiiskahtaa asiasta mitään puhdasluontoiselle Bernhardille; sillähän olisi vain mitä syvimmin haavoittanut tämän sydäntä, ja hän pelkäsi, ettei veljellä ollut suurtakaan vaikutusvaltaa sisareensa. Finkiäkin asia harmitti. Hän joi totinsa tällä kertaa yksin ja mietiskeli kenties enemmän Antonin kaunaa häntä kohtaan kuin kauniin Rosalien säikähdystä.

* * * * *

Seuraava päivä oli harmaa kummallekin. Muulloin Fink konttoriin saapuessaan nyökkäsi ystävällisesti ystävälleen, joka jo jonkun aikaa oli istunut häntä vastapäätä olevalla paikalla, ja Anton tuli joutuin hänen tuolinsa taakse ja kysyi kuinkahan oli viettänyt edellisen illan. Tänään Anton istui mykkänä paikallaan ja kumartui syvään kirjeittensä yli Finkin saapuessa. Jokaisen syrjäisen täytyi huomata, jos tuli ystävyksiin katsahtaneeksi, että kumpikin yritti tänään käyttäytyä, kuin olisi vastapäätä ollut vain tyhjää ilmaa. Finkille oli tämä helposti käynyt päinsä isä Ehrenthalin suhteen, mutta Antoniin nähden se kävi hänelle vaikeaksi; ja Anton puolestaan, joka ei ollut perehtynyt tuollaisiin suuren maailman tapoihin, tunsi itsensä ylen onnettomaksi, kun hänen oli täytymys silmätä oikeaan ja vasempaan ja ystävänsä pään yli, alati teeskennellen välinpitämättömyyttä, kuten kinastelevain kesken sotaa käydään. Aamupäivällä tuotiin aamiainen konttoriin, silloin työ keskeytettiin lyhyeksi aikaa, herrat nousivat paikoiltaan ja yhtyivät pikku ryhmiksi. Mutta tänään Anton jäi istumaan, pulpetti oli ainoa turvapaikka, joka varjeli häntä joutumasta kosketukseen Finkin kanssa. Ja kaikki pikkuseikat tuntuivat tänään käyvän liittoon tehdäkseen ystävysten urakan oikein vaikeaksi. Schmeie Tinkeles saapui konttoriin, ja Finkillä oli jälleen hullunkurinen neuvottelu hänen kanssaan. Kaikki herrat katsoivat Finkiin ja puhelivat hänen kanssaan; muulloin oli Anton nyökännyt hänelle hilpeästi onnistuneiden sukkeluuksien johdosta, mutta tänään hän tuijotti jäykästi eteensä, aivan kuin Tinkelestä ei olisi ollut mailla eikä halmeilla. Herra Schröter antoi hänelle tehtävän, jonka johdosta hänen täytyi tiedustaa Finkiltä jotain asiaa. Antonin oli pakko sitä ennen karauttaa kurkkuaan vahvasti, jotta äänensä soinnahtaisi luonnolliselta; ja kun Fink vastasi hänelle lyhyesti, loukkasi sekin häntä, ja hänen kiukkunsa tuota paatunutta vastaan leimahti jälleen ilmiliekkiin. Päivälliselle olivat molemmat aina menneet yhdessä, ja Fink oli tavallisesti jäänyt odottamaan, kunnes Anton nouti hänet. Tänään ei Anton tullut. Fink lähti herra Jordanin kanssa kadunvartiseen rakennukseen, ja Jordan kysyi ihmeissään: "Missä Wohlfart nyt viipyy?" johon Finkin täytyi vastata; "Viipyköön missä tahtoo."

Iltapäivällä Anton ei voinut pidättyä vilkaisemasta jolloinkin kirjeistään toisen ylpeihin kasvoihin. Silloin hänen täytyi aina ajatella, miten hirveäksi hänelle tulisi käydä tästälähin vieraaksi miehelle, johon hän oli kaikesta sydämestään kiintynyt. Mutta hän pysyi lujana. Nytkin, kun ensimmäinen suuttumus oli haihtunut, hän tunsi ettei voinut menetellä toisin. Vakaumus tästä pehmitti hänen sydäntään. Ja sellaisen mielialan vallassa ollen hän ei enää väitellyt katsahtamasta kadotetun ystävän puolelle. Ylös katsoessaan Fink näki Antonin silmät vastassaan, ja ne olivat täynnä surua. Tuo tuskallinen katse teki paatuneen miehen mielen paljon levottomammaksi kuin entinen äkeys. Siitä hän huomasi Antonin tahtovan pysyä lujana, ja vaakakuppi, jossa kaunis Rosalie istui, lennähti korkealle ylös. Jos Anton poroporvarillisuudessaan sittekin lähti Rosalien äidin puheille, niin hänen juonensa pilautui joka tapauksessa. Äidin vihasta hän tosin vähän välitti, ja Rosalie sai selviytyä miten parhaiten taisi, mutta ajatus viattoman Bernhardin surusta oli hänelle epämieluinen. Ja mikä oli pahinta, hänen omat välinsä Antonin kanssa olisivat iäksi rikki, kohta kun tämä puhuisi asiasta kolmannen henkilön kanssa. Tämä pohdinta piirsi ryppyjä hänen otsaansa. Vähää ennen kello seitsentä lankesi varjo Antonin edessä oleville papereille. Hän katsahti ylös ja näki Finkin kurottavan pulpetin yli pientä kirjelappua, joka oli osotettu Rosalielle. Anton kavahti pystyyn.

"Olen kirjoittanut hänelle", lausui toinen jäätävän kylmästi, "että kun sinun ystävyytesi ei jätä minulle muuta vaalia kuin joko pilata tytön maine tahi keskeyttää tutkimukseni mielenkiintoisesta kansainsielusta, niin minun täytyy valita jälkimmäinen vaihtoehto. Tässä se kirje on. Voithan sen lukeakin. Se on matkapassi."

Anton otti kirjeen syntisen kädestä, sinetöi sen joutuin pienellä konttorisinetillä ja lähetti piharengin kiidättämään sen kaupunkipostiin.

Siten oli vaarasta päästy, mutta ystävysten välinen jännitys jatkui edelleen. Fink kantoi kaunaa, eikä Anton voinut unohtaa hänen yrittäneen tehdä petoksen hänen ystäväänsä Bernhardia kohtaan. Ja moniaan viikon aikana Fink ei enää juonut iltateetään Antonin parissa.

7.

T. O. Schröterin liikkeellä oli muuan vuodenpäivä, joka säännöllisesti omistettiin huvittelulle. Sitä vietettiin sen merkkitapauksen muistoksi, jolloin nykyinen isäntä oli liittynyt osakkaana isänsä liikkeeseen. Jos tuo merkkipäivä sattui allakantekijäin, oikullisuudesta arkipäiväksi (ja voi lyödä vetoa kuusi yhtä vastaan, että he sellaisen kepposen tavallisesti liikkeelle tekivätkin), niin juhla vietettiin seuraavana sunnuntaina. Se ei ollut mikään mieliä erikoisesti kiihottava juhla, vaan kävi levolliseen, säädylliseen sävyyn, ja yleensä oli sillä pieni vivahdus liike-elämän tuntua. Ensin konttorihenkilökunta nautti juhlapäivällisen isännän luona, sitten seura ajoi vaunuilla erääseen lähikylään, missä isännällä oli maatalo ja minne joukko julkisia puistoja ja ulkoilmakonsertteja houkutteli kaupunkilaisia. Siellä juotiin kahvit, nautittiin luonnosta, ja illalla palattiin säädylliseen aikaan kaupunkiin.