Part 23

Hän astui valkeaksi lakeeratulle valtaovelle ja nykäsi paksusta posliinikahvasta, jonka jälkeen pörhöinen keittäjätär johti hänet ilman edelläkäypää ilmoittamista suoraan nuoren Ehrenthalin kamariin. Se oli pitkä ja kapea huone, jossa oli vanhat huonekalut ja koruttomia kirjahyllyjä, niillä suuri joukko isoja ja pieniä kirjoja sikinsokin. Bernhard istui kirjoituspöytänsä ääressä syventyneenä työhönsä ja katsahti ylös vasta sitten, kun Anton oli jo astunut sisään. Sukkelaan hän silloin napitti kotitakkinsa rinnuksen ja kävi vierasta vastaan sillä epäröivällä ilmeellä, joka on ominaista likinäköisille henkilöille. Uteliaana Anton silmäsi juutalaisen liikemiehen poikaan. Tällä oli hienopiirteiset kasvot ja hento vartalo, kastanjanruskea kähärätukka ja ystävälliset harmaat silmät. Bernhard pakotti vieraansa istumaan pienelle sohvalle. Anton mainitsi käyntinsä aiheen, ja Bernhard vastasi arastelevasti sovittavansa kaiken hänen toivomuksensa mukaan. Ja kun Anton tiedusti häneltä osanottomaksua, hämmästytti Ehrenthalin poika häntä sanomalla sangen hämillään: "En tiedä sitä tänä hetkenä itsekään, mutta jos vaaditte saada maksaa opettajalle, niin hankin asiasta tarvittavia tietoja." Silloin Anton ei malttanut pidättyä kysymästä: "Ettekö ole isänne liikkeessä?"

"Ah, en", vastasi Bernhard pahoittelevasti, "minä olen opiskellut, ja kun meidän-uskoisten nuorten miesten on vaikea saada valtion toimia ja minä voin asua omaisteni luona, niin askartelen noiden kirjojen parissa." Tällöin hän katsahti lemmekkäästi kirjahyllyihin, nousi pystyyn ja kävi niiden luo, aivan kuin tahtoen esitellä ne vieraalleen. Anton silmäsi muutamien selistä kultakirjaimilla painettuja nimiä ja sanoi kumartaen: "Ne ovat minulle liiaksi oppinutta tavaraa." Ne olivat itämaisia teoksia.

Bernhard vastasi hymyillen: "Hepreankielen kautta olen johtunut muihinkin aasialaisiin kieliin. Noiden kielien elämässä ja niiden vanhoissa runoelmissa on paljon outoa kauneutta. Minulla on myöskin käsikirjoituksia, jos teitä huvittaa silmätä niitä."

Hän veti erään laatikon auki ja otti siitä tukun merkillisen näköisiä käsikirjoituksia. Loistavin silmin hän avasi päällimmäisen, joka oli sidottu kultakirjaiseen vihreään silkkikankaaseen; hän antoi Antonin tarkastella sitä ja oli mielissään, kun tämä selitti, ettei hän edes tiennyt mitä kieltä siihen oli kirjoitettu.

"Se on arapiankieltä, mutta totta kylläkin on juuri tätä käsikirjoitusta vaikea lukea. -- Ja tässä on mielirunoilijani, persialainen Firdusi, vaikka häneltä minulla on vain pieni katkelma käsikirjoituksena."

Anton sanoi: "Tottakin tarvitaan suurta oppineisuutta ymmärtääkseen tuon kaiken."

"Ainoastaan vähäsen kärsivällisyyttä", vastasi toinen kainostellen; "kun sydän rakastaa kauneutta, niin keksii sitä pian kaikkialta, yksinpä senkin oudon puvun alta, jota itämaan laulajat käyttävät. Minä valmistelen paraikaa käännöstä persialaisista runoista; jos teillä myöhemmin on joutilasta aikaa eikä sellaisten kuunteleminen teitä ikävystytä, niin pyydän lupaa lukeakseni teille niistä lyhyen näytteen." Anton oli kyllin kohtelias pyytääkseen heti kuulla, ja nuori Ehrenthal otti pöydältä paperiarkin ja luki nopeasti ja hiukan taidottomasti pienen lemmenrunoelman. Se oli yksi noita runoelmia, joissa viisas viininjuoja vertaa lemmittyään kaikenlaisiin somiin asioihin, eläimiin, kasveihin, aurinkoon ja muihin taivaankappaleisiin, ja antaa samalla jollekin kiivastelevalle papille nenäpaukun. Antoniin tehosi runon taidokas muoto ja terävät sutkaukset suuresti, mutta hänestä tuntui kuitenkin hullunkuriselta, kun lukija huudahti: "Eikö totta, tämä on kaunista? Tarkoitan runon ajatusta; sillä kielen kauneutta en kykene kunnollisesti pukemaan saksalaiseen asuun." Ja hän näytti niin innostuneelta kuin ainakin mies, jonka tapana on tyhjentää joka päivä viisi kuusi pulloa Shiras-viiniä ja joka ilta suudella Zuleikaansa.

"Mutta täytyykö todella juoda kyetäkseen oikein rakastamaan?" kysyi Anton. "Meillähän se käy päinsä ilman viiniäkin."

"Meillä elämä onkin hyvin arkimaista", vastasi Bernhard totisesti ja laski paperiarkin pöydälle.

"Minä en ole samaa mieltä", vastasi Anton innokkaasti. "Tosin tunnen vasta vähäsen elämää, mutta näenhän kuitenkin, että meilläkin on päivänpaistetta ja ruusuja, elämäniloa, suuria intohimoja ja merkillisiä ihmiskohtaloja, joista runoilijat laulavat."

"Meidän aikamme", vastasi Bernhard viisaasti, "on liian kylmä ja yksitoikkoinen."

"Olenhan samaa kyllä joskus lukenut kirjoistakin, mutta en voi ymmärtää, mistä syystä sellaista valitetaan, enkä muuten uskokaan siihen. Tarkoitan, että ken ei ole tyytyväinen meidän elämäämme, voi olla vielä tyytymättömämpi Teheranin tai Kalkuttan elämään, jos joutuu niissä paikoissa asumaan pitemmälti. Tottahan siellä täytyy olla paljon yksitoikkoisempaa ja ikävämpää kuin meillä kotona. Olen sen lukenut matkakertomuksistakin. Matkustajaa viehättää kaikki uusi näkemänsä, mutta kun uusi on käynyt jokapäiväiseksi, näyttää se varmasti toisenlaiselta."

"Kuinka köyhä meidän sivistynyt hyörinämme on suurista vaikutelmista", Bernhard vastasi, "se on teidän itsennekin täytynyt tulla tuntemaan omassa liikkeessänne; kaikkihan on niin proosallista, mitä siellä saatte tehdä."

"Sitä en myönnä", vastasi Anton innostuen; "en tiedä mitäkään, joka olisi niin mielenkiintoista kuin liiketoiminta. Mehän elämme keskellä lukemattomien lankojen kirjavaa kudosta, jotka kutoutuvat ihmisestä toiseen, yli maiden ja merien, maanosasta toiseen. Ne kiinnittyvät jokaiseen ihmiseen ja yhdistävät hänet koko maailmaan. Kaikki, mitä me kannamme yllämme ja näemme ympärillämme, tuo silmäimme eteen outojen maiden merkillisimmät tuotteet ja kaikenlaisia inhimillisen työteliäisyyden muotoja; sen kautta käy kaikki viehättäväksi. Ja kun tunnen, että itsekin saan olla siinä mukana ja vähäisellä kyvylläni auttaa jokaista ihmistä pysymään jatkuvassa yhteydessä toisten ihmisten kanssa, niin tottahan voin olla huvitettu työstäni. Kun punnitsen vaa'alla kahvisäkkiä, niin tiedän sitovani näkymättömän langan Brasiliassa asuvan siirtolaisen tyttären, joka on pavut poiminut, ja nuoren maalaispojan välille kotimaassa, joka nauttii kahvia aamujuomakseen, ja kun otan käteeni kaneelinkuoren, näen toisella puolen kantapäillään kykkivän malaijin, joka niitä korjaa ja pakkaa, ja toisella puolen etukaupunkimme vanhan muorin, joka survoo sitä riisiryynipuuroonsa."

"Teillä on vilkas mielikuvitus ja olette onnellinen, kun tunnette työnne olevan hyödyllistä. Mutta mikä on runouden korkein aiheala -- elämä, joka on rikas mahtavista tunteista ja teoista -- sitä meillä kuitenkin harvoin tavataan. Silloin täytyy meidän englantilaisen runoilijan tavoin lähteä sivistysmaista merirosvojen pariin." [Tarkoitetaan arvatenkin _Robert Louis Stevensonia_, joka loppuikänsä vietti Samoa-saarilla ja kirjoitteli siellä väriloistoisia romaaneja ja kertomuksia.]

"Eipäs", jatkoi Anton itsepäisesti, "kauppias kokee meillä yhtä paljon suuria tunteita ja tekoja kuin mikä kurja intialainen tai arapialainen ratsumies hyvänsä. -- Mitä laajemmaksi hänen liikkeensä on kasvanut, sitä enemmän karttuu ihmisiä, joiden onnellisuutta tai onnettomuutta hänenkin täytyy tuntea, ja sitä useammin hän itse joutuu tilaisuuteen iloita tai tuntea tuskaa. -- Äskettäinhän on täälläkin muuan suuri liike joutunut vararikkoon."

"Olen siitä kuullut", sanoi Bernhard, "se oli hyvin surullinen tapaus."

"Jos olisitte tuntenut, mikä ukkos-ankeus tuossa liikkeessä vallitsi ennen sen kukistumista, isännän hirvittävää epätoivoa, hänen perheensä surua ja vaimonsa ylevää uhrautuvaisuutta, hän kun pani yksityisomaisuutensa likoon viimeistä taaleria myöten pelastaakseen miehensä kunnian, niin ette sanoisi meidän liike-elämämme olevan köyhää intohimoista ja kuohuttavista tunteista."

"Te olette koko sielustanne liikemies", sanoi Bernhard ystävällisesti, "minä saattaisin teitä kadehtia siitä puhtaasta ilosta, jota työnne teille tuottaa."

"Siinä on perää", myönsi Anton. "Joutuu liikemieskin tekemään koko joukon surullisia kokemuksia. Pieniä harmeja ei häneltä koskaan puutu, ja paljon kehnoakin hän sattuu usein näkemään, mutta koko liiketoimi perustuu niin suuressa määrässä uskoon toisten rehellisyyteen ja ihmisten hyviin ominaisuuksiin, että toimeeni ryhtyessäni siitä aivan hämmästyin. Ken harjoittaa liikettään rehellisesti, hän ei voi ajatella pahaa meidän elämästämme; aina on hänellä tilaisuutta keksiä siitä kauniita ja suurenmoisia puolia." Bernhard oli kuunnellut alasluoduin katsein, nyt hän kävi katselemaan ulos akkunasta, ja Anton voi huomata hänen näyttävän hämilliseltä ja huolestuneelta. Vihdoin Bernhard kääntyi vieraaseensa päin ja katkaisten keskustelun hän sanoi anovasti: "Jos teille sopii, herra Wohlfart, niin tahtoisin heti lähteä kanssanne kielenopettajan luo. Sinne on matkaa aika runsaasti, ja ulkona voimme paremmin puhella keskenämme."

Kuten vanhat tuttavat ainakin lähtivät molemmat nuorukaiset synkästä talosta lämpimään iltailmaan. Ja kun he myöhemmin erosivat toisistaan, sanoi Bernhard hartaasti: "Jollei seurustelu minun kanssani ole teille ikävystyttävä, herra Wohlfart, niin käykää monesti vastakin tervehtimässä minua joutohetkinänne." Sen Anton lupasikin. Molemmat olivat mieltyneet toisiinsa. Anton ihmetteli yhäti mielessään, kuinka Ehrenthalin pojassa oli niin vähän liikemiehen vikaa, ja Bernhard oli onnellinen tavatessaan ihmisen, jolle hän voi puhella niin paljosta, jota hän muuten sai vaieten säilyttää omissa ajatuksissaan.

* * * * *

Bernhard saapui illalla hyvillä mielin perheen luo saliin ja asettui seisomaan sisarensa taakse, joka harjoitteli kallishintaisella flyygelillä jotain uutta muotikappaletta, osottaen omaavansa suuren sorminäppäryyden. Veli suuteli häntä hiljaa korvalle, mutta tyttö käännähti joutuin ympäri jakkarallaan ja huudahti: "Anna minun olla rauhassa, Bernhard, minun täytyy harjoitella uutta kappaletta, sillä sunnuntaina on suuri illanvietto, jossa minua vaaditaan soittamaan."

"Tiedän kyllä, että sinua tullaan vaatimaan", sanoi äiti, kun Bernhard vaieten istahti sohvaan ja otti pöydältä kirjan selaillakseen. "Ei mene yhtään seuratilaisuutta, jossa Rosalieta ei haluttaisi esiytymään. Tulisitpa sinäkin kerran mukaan, Bernhard, olethan sinä niin älykäs mies ja paljon oppineempi kuin koko seurapiirimme. Äskettäin puheli yliopiston professori Starke sinusta suurella arvonannolla ja sanoi, että sinusta tulisi oikein tieteen ylpeyden esine. Äidin sydäntä ilahduttaa, kun hän saa olla ylpeä lapsistaan. Miksi sinä et tule koskaan seuraamme, siinähän on niin valittua väkeä kuin kaupungistamme voi saada kokoon."

"Tiedäthän, äiti, etten mielelläni tule vierasten ihmisten seuraan", sanoi poika.

"Ja minä tahdon, että poikani Bernhard aina saa pitää oman päänsä", huusi isä sivuhuoneesta, jonne hän oli kuullut Bernhardin viime sanat, kun Rosalie silloin sattui levähtämään vaikeasta kohdasta päästyään. Herra Ehrenthal saapui virttynyt yötakki yllään perheensä pariin. "Meidän Bernhatdimme ei ole samanlainen kuin muut ihmiset, hänen kulkemansa tie on aina oikea tie. Sinähän näytät niin kalpealta", sanoi hän pojalleen ja silitti hyväillen tämän ruskeita kähäriä. "Sinä opiskelet liian paljon, rakas poikani. Ajattelehan terveyttäsikin; tohtori on sanonut, että tarvitset paljon liikuntoa, ja hän on neuvonut sinua ottamaan hevosen ja lähtemään ratsastamaan. Miksi et huoli hevosesta? Minä voin kustantaa pojalleni kalleimman hevosen, mikä kaupungissa on saatavana; tee, mitä lääkäri sanoo, Bernhard, minä ostan sinulle hevosen."

"Kiitän sinua, rakas isä", Bernhard vastasi, "siitä ei minulle olisi paljon iloa, ja pelkään, ettei paljonkaan apua." Hän puristi kiitollisesti isänsä kättä, isän katsellessa huolestuneesti hänen kuihtuneita kasvojaan.

"Annatteko te Bernhardin aina syödä sellaista, mikä on hänen mieleensä? Anna noutaa hänelle kirsikoita, Sidonie, hedelmäkauppiaalle on tullut tuoreita kirsikoita, ja ne maksavat kaksi groshenia kappale; tahi jos haluat jotain muuta, niin sano vain. Sinun pitää saada sellaista, mikä sinua miellyttää; sinä olet minun hyvä poikani Bernhard, ja minulle on sinusta paljon iloa."

"Eihän hän koskaan huoli mistään", virkkoi äiti, "kirjat ovat hänen ainoa ilonsa; eikä hän monestikaan koko päivän mittaan kysele Rosalieta ja minua."

"Äiti rakas", sanoi Bernhard rukoilevasti.

"Hän lukee liian paljon kirjojaan eikä sentakia välitä yhtään ihmisistä", jatkoi ymmärtäväinen äiti; "siksipä hän käykin kalpeaksi ja surkastuneeksi kuin kuusikymmenvuotias ukkovanhus. Miksikä hän ei tahdo lähteä sunnuntaiseen iltamaankaan?"

"Voinhan lähteä, jos sinä sitä haluat", sanoi Bernhard surullisesti, ja jatkoi hetkisen kuluttua: "Tunteeko joku teistä erästä nuorta miestä, herra Wohlfartia, joka palvelee Schröterin liikkeessä?"

"En vain minä", sanoi isä pudistellen päättävästi päätään.

"Ehkäpä sinä, Rosalie? Hän on herttainen ja hyvännäköinen mies. Hän tuntuu minusta olevan hyvä tanssijakin ja seuranpitäjä. Etkö ole tavannut häntä missään? Luulen että hänen olisi pitänyt pistää sinun silmääsi."

"Onko hän vaaleaverinen?" kysyi sisar, korjaten pienen käsipeilin avulla tukkalaitettaan.

"Hänellä on tumma tukka ja siniset silmät."

"Jos hän on konttori-ihminen, niin tuskinpa olen tullut hänet tuntemaan", vastasi Rosalie, viskaten niskaansa.

"Meidän Rosaliemme tanssii enimmäkseen upseerien ja taiteilijain kanssa", kiiruhti äiti selittämään.

"Hän on rakastettava ja kelpo mies", jatkoi Bernhard uuden ystävänsä ylistämistä; "minä rupean hänen kanssaan harjoittamaan kieliopintoja ja olen hyvin iloinen, kun olen häneen tutustunut."

"Hänet kutsuttakoon meille", määräsi herra Ehrenthal juhlallisesti, nousten sohvasta pystyyn; "jos hän miellyttää meidän Bernhardiamme, niin on hän tervetullut talooni. Anna laittaa hyvä paisti sunnuntaiksi, Sidonie, ja lähetä herra Wohlfartille kutsu päivälliselle, ei kello yhdeksi vaan kahdeksi! Hänet kutsuttakoon tästälähin kaikkiin seuranviettoihimme; jos hän on Bernhardin ystävä, niin tulkoon hänestä talommekin ystävä."

"Hänhän ei ole vielä käynyt tervehtimässä talonväkeä", huomautti äiti; "täytyyhän meidän odottaa, kunnes hän on käynyt esittäytymässä."

"Mitä esittelemistä siinä tarvitaan?" ärähti perheenisä. "Kun hän kerran on Bernhardimme tuttava, niin mitä hänen tarvitsee erityisesti meille esittäytyä."

"Lähden vielä viikon varrella käymään hänen luonaan, ja jos sallit, äiti, niin kutsun hänet sunnuntaiksi meille päivällisille."

Äiti antoi suostumuksensa, ja Rosalie istahti veljensä viereen ja kävi entistä suuremmalla mielenkiinnolla kyselemään uuden tuttavan persoonallisia ominaisuuksia.

Bernhard kuvasi lämpimästi Antonin häneen tekemää miellyttävää vaikutusta, niin että äiti jo ajatteli ottaa sunnuntaiksi esiin suuren hopeamaljakon. Rosalie punnitsi mielessään, missä puvussa ja mitä sivistyksensä puolta esittäen hän sunnuntaina paraiten tehoaisi vieraaseen, ja isä Ehrenthal vakuutti vakuuttamistaan haluavansa nähdä herra Wohlfartin luonaan mihin aikaan päivästä hyvänsä ja aina hyvän paistin sattuessa.

Mutta mistä sitten johtui, ettei Bernhard ilmoittanut omaisilleen sen keskustelun sisällöstä, joka oli saanut hänet niin mieltymään uuteen tuttavaan? Mistä johtui, että hän kohta kävi aivan vaitonaiseksi ja palasi työhuoneeseensa? Että hän siellä nojasi päänsä vanhaa käsikirjoitusta vastaan ja tuijotti niin kauan sen riimuihin, kunnes suuria kyyneleitä rupesi valumaan hänen silmistään turmellen hänen huomaamattaan nuo tushilla piirretyt kirjaimet, jotka olivat hänelle niin rakkaat? Mistä johtui, että tuo nuori mies, josta äitinsä niin ylpeili ja jota isänsä niin suuresti kunnioitti, istui yksin huoneessaan ja vuodatti kaikkein katkerimpia kyyneleitä, mitä hyvä ihminen voi vuodattaa? Ja mistä johtui, että hän viimein iltasilla punoittavin silmin kokosi malttinsa ja hautasi päänsä innokkaasti kirjoihinsa, kauniin sisaren vastakkaisessa päässä yhä vielä juoksuttaessa pyöreitä sormiaan näppäimillä ja harjoitellessa vaikeaa kappaletta, joka hänen oli määrä esittää seuraavassa iltamassa?

* * * * *

Tuosta päivästä alkaen Antonin ja Bernhardin välille kehittyi suhde, johon kumpikin pani paljon arvoa. Keskustellessaan vieraiden kansain luomasta kauniista runoudesta he samalla nauttivat myöskin siitä luonteenhyvyydestä, jonka kumpikin keksi toisissaan. Bernhardin kielitaito oli suurempi ja hänen tajuntansa oudon runouden suloudesta ylen herkästi kehittynyt, Antonin sielussa taasen kaikki oli varmasti järjestettyä. Bernhardin taistellessa Byronin hyväksi Anton puolusti Walter Scottin rauhallista selvyyttä, ja molemmat olivat onnelliset tuntiessaan samanlaista innostusta maailman suurimpaa näytelmäkirjailijaa kohtaan. Anton kertoi Bernhardin tavattomasta lahjakkaisuudesta välinpitämättömälle Finkille. Häntä ilahdutti tutustuttaa molemmat ystävänsä toisiinsa, ja kerran kun hän oli kutsunut Bernhardin luokseen, pyysi hän Finkiäkin saapumaan hänen huoneeseensa.

"Jos siitä on sinulle rattoa, Tony", sanoi Fink olkapäitään kohauttaen, "niin saatanpa tulla. Mutta sen sanon sinulle jo ennakolta, että kaikista elukoista ovat kirjayököt minulle sietämättömimmät. Ei kukaan käy sen itserakkaammin arvostelemaan kaikkea mahdollista taivaan alla, eikä kukaan ole sen tökerömpi käydessään itse toimeen. Ja päälle päätteeksi sitten vielä kelpo Ehrenthalin poika! Älä pane pahaksesi, jos karkaan kesken."

Bernhard istui Antonin sohvalla ja odotteli arkamielin sen kuuluisan miehen tuloa, josta moni sankaritaru oli tunkeutunut hänen hiljaiseen työkammioonsakin. Kun Fink sitten saapui, nyykäyttäen hiukan päätään vastaukseksi Bernhardin syvään kumarrukseen, veti itselleen tuolin sohvapöydän ääreen ja kävi kaikenlaisilla lisillä vahventamaan Antonin heikon teen voimaa, -- jollaista Bernhard oli pyytänyt itselleen -- tunsi Anton kohtakin surukseen, että hänen molemmat vieraansa hyvin huonosti sopeutuivat yhteen. Suurempia vastakohtia ei olisi saattanut ajatellakaan. Bernhardin laiha, läpikuultava käsi ja Finkin lihasten voimakas lihanväri, toisen kumarainen ryhti ja toisen joustava voima, toisen kuihtuneet kasvot ja uneksivat silmät ja toisen ylpeät piirteet ja kotkankatse ne eivät ikimaailmassa käyneet yhteen. Bernhard kuunteli kunnioittavasti jokeyn tarinoita, ja kun Anton pyrki innokkaasti johtamaan keskustelua alalle, jolla Bernhardkin voisi ottaa siihen osaa, pääsikin se hyvään alkuun.

"Fink on nähnyt intiaanejakin", sanoi Anton Bernhardille.

"Oletteko kuullut heidän laulujaan?" kysyi nuori tiedemies.

"Olenpa moniaan kerran. Minua viisaammat ihmiset ehkä olisivat keksineet tuossa laulussa jotakin mieltäylentävää, mutta minusta se oli surkeaa karjumista. Rämpyttäkäähän koetteeksi vanhaa romupeltiä ja honottakaa sitten nenän kautta kaikenlaisia lirutuksia: 'Tum, tum, te -- tikke, tikke te, -- oh, oh, tum, tum, te', niin saatte käsityksen yhdestä heidän laulustaan, joka tulkittuna merkitsee jotain sentapaista kuin: 'Hyvä henki, anna puhveleita, puhveleita, puhveleita. Paksuja puhveleita anna meille, hyvä henki'." -- Hänen kuulijansa nauroivat. -- "Ja miksi tarvitsisi noiden otuksien tehdäkään itselleen taitehikkaita lauluja? Aikansa ne kuluttavat joko metsästyksellä tahi päänahkain etsimisellä, tahi syövät ja nukkuvat tai pitävät pitkiä parlamenttipakinoita, joihin heillä tosin onkin taipumusta."

"Mutta entä naiset?" kysyi Bernhard hymyillen.

"Mitä runollisuutta niissä saattoi olla, sitä en käsitä, minusta ne aina löyhkäsivät liiaksi eltautuneelta rasvalta. No, jollei parempaa ole saatavissa, niin tottuuhan sellaiseenkin. Miesten kanssa on sentään parempi seurustella. Tuollainen alaston veitikka puolivillin ratsunsa selässä ei ole hullumman näköinen."

"Mutta tottahan heidät ensi kerran nähdessään saa mahtavan vaikutelman -- onhan heillä uljas vaatetus ja ylpeä ryhti", huomautti Bernhard.

"Enpä voi sitäkään sanoa", Fink vastasi. "Vuosia sitten lähdin setäni kanssa matkalle erään turkisliikkeen asioimistoon, jossa hän oli osakkaana. Kun astuimme höyrylaivasta rantaan, kohtasimme laiturilla joukon noita punaisia herroja, jotka olivat pahasti päissään. Jokin pitkä lurjus hoipperehti, setäni eteen ja piti hänelle puheen, jonka tulkki kertoi sisältävän vakuutuksen, että he olivat joka sorkka suuria sotureita, ja joka lauseen perästä kiljahteli koko joukko 'hau, hau', mikä heidän kielessään merkitsee 'niin, niin'. Ne olivat Mustajalkoja."

"Siouxeja ne olivat", huomautti Bernhard kainosti.

Fink laski teelusikan kädestään ja tuijotti silmät suurina oikaisijaan. "Minäpä arvelen, hyvä herra, että ne olivat Mustajalkoja."

"Siouxeja ne arvatenkin olivat", toisti Bernhard. "Mustajalkain murteessa 'niin' kuuluu toisin."

"Hitoilla", huudahti Fink, "jos kerta olette niin hyvä tuttava noiden punaisten paholaisten kanssa, niin miksi annatte minun purkaa teille jahtijuttujani?"

"Olen vain vähän perehtynyt heidän kieleensä", Bernhard vastasi; "aivan sattumoilta tulin äskettäin selailleeksi eri murteiden sanaluetteloja."

"Entä miksi olette nähnyt tuollaista turhaa vaivaa? Nehän katoavat siellä nopeata joutua maan päältä; ennenkuin olette oppinut jonkin murteen, on sitä puhunut heimo jo kuollut sukupuuttoon."

Mutta nyt kävi Bernhard kaunopuheiseksi. Hän sanoi, että kielitaito oli tieteelle paras apu ymmärtämään korkeinta, mitä ihminen yleensä pystyi käsittämään, kansojen sielua.

Nuoret liikemiehet kuuntelivat tarkkaavasti. Bernhardin poistuttua Fink huudahti yhä vielä ihmeissään: "Hänhän kohtelee vanhaa Jumalaamme kuin parhainta veljeään, eikä hän alussa kuitenkaan osannut erottaa oikeata vasemmasta."

* * * * *

Mainitun illan seurauksia oli, että Bernhard muutamaa päivää myöhemmin istui Finkin pehmeäpatjaisessa nojatuolissa ja rohkeni ulottaa päivälliskutsunsa Finkiinkin. "Ei siellä tule mitään seuraa", hän lisäsi, "tahtoisin vain kerta nähdä teidät molemmat huoneessani."

Fink suostui tulemaan.

Sen johdosta Ehrenthalin perheessä alkoi kiireinen hyörinä. Bernhard pölytti itse kirjansa ja korjasi nurinnarin seisovat oikeaan asentoon; tapahtuipa sekin kuulumaton kumma, että hän kerran huolehti taloustoimistakin. "Täytyy tarjota teetä, illallinen, viiniä ja sikareja."

"Sinun ei tarvitse huolehtia niistäkään", rauhoitti häntä äiti. "Kun herra von Fink saapuu vieraakseni, saa hän nähdä, että meidän talossa osataan elää niinkuin pitääkin."

"Sikarin minä käyn ostamassa", huusi isä, "sellaisia hienoja, joita nuoret herrat polttavat, ja minä hankin viininkin, Anna noutaa fasaaneja, Sidonie."

"Otamme kai tilapäisen tarjoilijan", arveli äiti.

"Ei millään muotoa", vastusti Bernhard hätäillen. "Herrathan tulevat minun luokseni hyvinä ystävinä, ja sellaisina heidät on vastaanotettavakin, minun omassa huoneessani ja ilman vieraita palvelijoita."

Ja mitä lähemmäksi kutsuaika joutui, sitä suuremmaksi kasvoi Bernhardin touhu; jopa hän kerta pikastuikin, kun kaikki ei käynyt hänen mielensä mukaan. "Missä teekannu on? Vielä ei mitään teekannua ole huoneessani", hän huusi äidilleen.

"Minä laitan teen valmiiksi ja lähetän huoneeseesi, niinkuin herrainkutsuissa on tapana", sanoi äiti, joka uudessa silkkihameessaan kahisi ympäri taloa.

"Eipäs", vastasi Bernhard itsepäisesti, "minä tahdon itse valmistaa teen, niin tekee Wohlfart ja myöskin herra von Fink."

"Bernhard tahtoo itse valmistaa teen!" huudahti äiti Rosalielle. "Onko kummempaa kuultu, hän tahtoo itse valmistaa teen!" huusi Ehrenthal makuuhuoneestaan, missä hän juuri takoi saappaita jalkaansa. "Hän tahtoo valmistaa teen!" päivitteli keittäjätär omalla puolellaan ja löi kätensä yhteen.

Ja jälleen ryntäsi Bernhard saliin hiottu pullo kädessään. "Mitä tässä on?" hän huusi kiivaasti.

"Arrakkia", sanoi äiti.

"Rommia täytyy hankkia, Fink ei juo arrakkia teensä keralla."

"Minä käyn itse hakemaan rommia", huudahti Ehrenthal, sieppasi hattunsa ja juoksi pullo kädessä naapuri Goldsteinin viinikauppaan.

Matkalla pitopaikkaan Anton sanoi Finkille: "Kiltisti teit, Fritz, kun lähdit mukaan, Bernhard tulee siitä hyvin iloiseksi."