Part 22

Hippus laski silmälasit pöydälle ja näytti ilman niitä viisaalta vanhalta apinalta, joka halveksii maailman menoa ja puree hoitajataan sääreen. Hän kuunteli arvostelevalla vakavuudella oppilaansa kertomusta, pudistellen tavantakaa päätään tahi hymähtäen, kun juttu kävi hänen mieleensä.

Kun Veitel päätti puheensa huomauttamalla: "Ehrenthalilla ei ole tosi rohkeutta, hän menettää malttinsa ruvetessaan suuriin asioihin", huudahti herra Hippus ylenkatseellisesti: "Ehrenthal on suuri pässinpää. Hän ei pysty mihinkään suurempaan, hän on kaikessa liian pikkumainen. Sellainen hän on aina ollut; jos hän johonkin asiaan ryhtyy, epäröi hän ja jää keskitiehen. Jos hän tahtoo houkutella aatelismiestä juomarahoilla, viskaa vapaaherra hänet viimein ulos ovestaan."

"Mutta mitäpä muutakaan hän voisi hänelle tehdä?" kysyi Veitel.

"Huolia hänen täytyy hänelle tehdä", sanoi Hippus, nousten kiihtyneenä pystyyn, "huolia paljosta työstä. Paljon työtä, alati kestävää levottomuutta, jokapäiväistä lakkaamatonta surua, se on ainoa asia, jota vapaaherra ei jaksa kestää. Sellaiset ihmiset ovat tottuneet tekemään vähän työtä ja huvittelemaan sitä enemmän, kaikki on heille tehty helpoksi pienestä pitäen. Mutta harvat pystyvät säilyttämään malttinsa, kun jokin suuri huoli kokonaisen vuoden mittaan porautuu heidän päähänsä. Se vasta tekee heistä lopun. Jos sellainen mies käy kahdesti päivässä katsomassa taloudenpitoaan, luulee hän tehneensä kylliksi työtä, vaikkapa vouti saakin monesti parannella isäntänsä typeryyksiä. -- Jos Ehrenthal tahtoo saada paroonin valtaansa, niin on hänen kiedottava tämä suuriin liikeasioihin, ja hänen on itsensäkin uskallettava panna jotakin alttiiksi, mutta siihen ei Ehrenthalilla ole kylläksi tarmoa ja ymmärrystä, hän on vain paksupäinen hölmö, joka viheltelee totuttua nuottiaan."

Siihen tapaan asianajaja puheli ja opetti, ja Veitel käsitti hyvin tuon viisaan puheen tarkoituksen ja katseli kunnioituksen ja kammon sekaisin tuntein tuota pientä rumaa paholaista, joka puhuessaan kiihkeästi heilutti käsiään. Vihdoin tarttui herra Hippus viinapulloon, koputti sitä pöytään ja huusi: "Tänään vielä ylimääräinen annos! Mitä nyt olen sinulle puhunut, sinä nuori hirtehinen, on enemmän arvoista kuin kaksikin tuollaista pulloa."

5.

"Tänään minä täytän kahdeksantoista vuotta", sanoi Karl isälleen, joka sunnuntaina istui kamarissaan ja katseli väsymättä pulskaa nuorukaista.

"Aivan oikein", vastasi isä, "kahdeksantoista kynttiläähän palaa syntymäpäiväkakulla."

"Siis on aika", jatkoi Karl, "että minusta tulee jotakin."

"Sinustako?" kysyi isä ihmeissään, "mitäpä sinusta voi tulla muuta kuin mikä nyt olet? Peukaloinen sinä olet ja sellaisena tulet ikäsi pysymäänkin."

"Jätä sinä vihdoinkin tuo peukaloiminen", vastasi poika. "Minä tahdon ruveta lastaajaksi."

"Kuulkaapa kummia!" huudahti isä. "Vai sinä lastaajaksi! Mikset sitten mieluummin pormestariksi tai vaikkapa kuninkaaksikin?"

"Voimia minulla kyllä on tarpeeksi", sanoi Karl päättäväisesti. "Tahdon ansaita jotakin. Tahdon tulla kunnolliseksi mieheksi. Herra Wohlfart on jo vuoden ajan ollut itsenäisessä toimessa, mutta minua vielä pidetään pienenä nulikkana."

"Tahdot ansaita jotakin", kertasi isä, tuijottaen ihmeissään poikaansa. "Enkö minä ansaitse tarpeeksi ja enemmänkin kuin mitä me tarvitsemme? Mitä varten sinusta pitäisi tulla ahnastelija?"

"Enhän tule kuitenkaan iät kaiket riippumaan sinun hännyksissäsi", sanoi Karl, "ja vaikkapa ansaitsisit tuhannenkin taaleria vuodessa, ei minusta siltä tule kunnollista miestä. Ja kun sinut kerran kadotan, niin mitä minusta silloin tulee?"

"Minut sinä kyllä kadotatkin, poikaseni", sanoi jättiläinen nyykäyttäen päätään, "se tahtoo sanoa, joidenkin vuosien kuluttua; sitten saat ruveta miksi mielesi tekee, mutta ei vain lastaajaksi."

"Mutta miksi ei minusta saisi tulla samanlainen kuin itsekin olet? Älähän ole noin itsepäinen."

"Sitä sinä et ymmärrä. Älä isottele minun edessäni, isottelevia ihmisiä en voi kärsiä."

"Ja jos en saa ruveta lastaajaksi", huudahti Karl, "niin joksikin muuksi minun on opittava, tottahan sen käsität, isä!"

"Etkö ole sitten mitään oppinut?" huudahti isä huolestuneena. "Ah, lapsi parka, mitä kaikkea sinun pieneen päähäsi on päntättykään! Ensin oli pikkukoulu, sitä kävit kaksi luokkaa, sitten kaupunkikoulu, siinä neljä luokkaa, ja sitten ammattikoulu, siinä jälleen kaksi luokkaa. Kahdeksan vuotta olet opiskellut ja lisäksi oppinut tuntemaan tavaroita yhtä hyvin kuin mikä konttoristi hyvänsä, eikö se riitä? Sinähän olet ihan kylläytymätön veitikka!"

"Mutta täytyyhän minun oppia jotakin ammattia", sanoi Karl, "suutarin, räätälin, kauppiaan tai konesepän työtä."

"Siitä älä pidä surua", sanoi isä ponnekkaasti, "olenhan huolehtinut sinun kasvatuksestasi, ja sinä olet käytännöllinen -- ja rehellinen", hän lisäsi.

"Arvelenpa olevani", sanoi Karl, "mutta kykenenkö tekemään saapasparin tahi leikkaamaan kangasta takiksi?"

"Kyllä sinä kykenet", vastasi vanhus levollisesti. "Kun vain yrität, niin opitkin ne taidot."

"No, odotappa sitten, äkäpussi, huomenna ostan nahkaa ja teen sinulle saappaat, jotka varmasti puristavat jalkojasi."

"Tiedätkös mitä", vastasi isä, "minäpä en vedäkään niitä saappaita jalkaani, enkä kenties toistakaan paria, vaan odotan kunnes olet saanut kolmannet valmiiksi; ne eivät enää purista jalkaa."

"Sinun kanssasi ei tule toimeen", tuikahti Karl äkämystyen; "mutta tiedänpä mistä saan apua. Näin ei elämäni saa jatkua; minä lähetän sinun kimppuusi jonkun, joka sanoo sinulle saman asian."

"Älä ole niin kunnianhimoinen, Karl", sanoi isä päätään pudistellen, "äläkä turmele päivääni piloille. Annappa nyt minulle olutkannu ja ole kiltti poika."

Karl asetti ison kannun isänsä eteen, otti sitten hattunsa ja lähti ulos huoneesta. Isä jäi istumaan oluensa ääreen, mutta sen hänelle tavallisesti tuottama nautinto oli haihtunut. Hän katseli vuoroon oveen, josta Karl oli poistunut, vuoroon ympärilleen huoneessa, jossa tuntui hyvin yksinäiseltä, sittekuin Karlin iloisia kasvoja ei enää näkynyt. Vihdoin hän kävi sivuhuoneeseen, istui vuoteen reunalle ja veti sen alta esiin ison rauta-arkun. Sen hän avasi liivintaskustaan ottamalla avaimella, otti siitä rahakääryn toisensa perästä esiin ja laski päässään summan suuruuden; sitten hän lykkäsi arkun jälleen vuoteen alle ja kävi keventynein mielin olutkipponsa ääreen.

Sillävälin Karl pyhäasussaan kulki joutuisata vauhtia kaupungille ja astui Antonin huoneeseen. "Hyvää huomenta, Karl", huudahti Anton hänelle vastaan, "mikäs tuuli sinua nyt ajaa?"

Karl alotti juhlallisesti: "Tulen luoksenne saamaan teiltä neuvoa, mitä minusta tuleman pitää. Isän kanssa ei käy siitä puheleminen. Minä tahdon ruveta lastaajaksi; mutta ukko ei kärsi siitä puhuttavankaan; tahdon ruveta joksikin muuksi, mutta hän lohduttaa minua sillä, että ennätänpähän asiata miettiä hänen kuolemansakin jälkeen. Kaunis lohdutus tosiaankin! Hän on itsepäinen kuin mikäkin Goljath. Tänään täytän kahdeksantoista vuotta, ja elämäni täytyy kääntyä toiselle kulmalle. Hyörinhän täällä talossa vähin mukana joka toimessa, mutta mitään kunnollista en opi."

"Oikeassa olet", sanoi Anton ymmärtävästi. "Mutta ennen kaikkea onnittelen sinua syntymäpäiväsi johdosta; ja odotappas, tässä sinulle kirja, minä kirjoitan siihen nimesi."

"Uskolliselle Karlilleen Anton Wohlfart", luki ihastunut Karl kirjan omistuksen. "Kiitän teitä oikein paljon, minulla on jo kuusikymmentäviisi kirjaa. Nyt tulee toinenkin hylly täyteen."

"Ja istuhan nyt viereeni ja pitäkäämme neuvoa keskenämme. Ennen kaikkea sanoppas, millä tapaa voin sinua auttaa? Eikö ole parasta, että puhut herra Schröterin itsensä kanssa? Hänhän on sinun kummisi."

"Se olisi liika uskallettua", vastasi Karl totisesti, "isä voisi saada päähänsä, että minä syytän häntä jostakin. Teidän kanssanne minun käy paremmin keskusteleminen."

"No, hyvä sitten", myönsi Anton.

"Ja sitten tahtoisin pyytää teitä jolloinkin puhumaan isäni kanssa minun tulevaisuudestani. Hän luottaa suuresti teihin ja tietää teidän harrastavan minun parastani."

"Sen teen mielelläni", sanoi Anton. "Mille alalle olet aikonut antautua?"

"Mille hyvänsä", vastasi Karl, "kunhan vain opin toimeni kunnollisesti."

* * * * *

Seuraavana sunnuntaina Anton lähti isä Sturmin puheille.

Lastaajain päällysmies asui pienessä virran vartisessa talossa lähellä pakkahuonetta; se oli hänen oma talonsa ja erosi helakanpunaisella värillään jo kaukaa naapuritaloista. Anton avasi matalan oven ihmetellen itsekseen, kuinka sellainen jättiläinen mahtui asumaan niin pienessä rakennuksessa. Ja kun isä Sturm nousi häntä tervehtimään, käsitti hän selvästi, miten herkeämättömällä kärsivällisyydellä tuo valtava mies oli oppinut tulemaan toimeen niin pienessä asumuksessa. Sillä jos hän oikasi rajusti varttansa, täytyi hänen särkeä katto päänsä päältä ja saada päänsä ja molemmat nyrkkinsä ulkoilmaan. Juureva äijä oli ilmeisesti mielissään vieraansa tulosta, otti hänet vastaan ilman takkia ja liiviä ja ojensi hänelle tervehdykseksi kätensä, johon isonlainen kurpitsa olisi mahtunut.

"Olen hyvin iloissani tulostanne talooni, herra Wohlfart", hän sanoi ja tarttui Antonin käteen niin hellävaroen kuin taisi.

"Se on vähän liika pieni teidän asumukseksenne", vastasi Anton nauraen. "Koskaan te ette ole minusta näyttänyt niin mahtavalta kuin tässä huoneessa."

"Isäni oli vielä suurempi", vastasi Sturm hyvillään ja ojentautui niin suoraksi, että leukansa lepäsi uunin yläreunalla; "noin suuri oli isäni", hän sanoi ja osotti kädellään kirjavaa kattoreunustaa, johon oli lyijykynällä piirretty useita merkkejä. "Noin pitkä hän oli ja vielä leveämpi. Hän oli vanhin lastaajista ja tämän kaupungin väkevin mies, mutta siltä sai hän surmansa tynnöristä, joka ei ollut edes puoltakaan teidän pituuttanne. Painakaa puuta, herra Wohlfart." Hän lykkäsi vieraalleen tammituolin, joka oli niin raskas, että Anton tuskin kykeni sitä nostamaan, ja kävi itse istumaan lavitsalle, joka tärähti hänen allaan. "Karl poikani on sanonut käyneensä teidän pakeillanne ja teidän olleen hänelle hyvin ystävällinen. Hän on hyvä poika ja tuottaa minulle iloa, mutta kuitenkin hän on pilautunut suvustaan. Hänen äitinsä oli hyvin pikkunen nainen", jatkoi herra Sturm surulliseen sävyyn ja tarttui olutlasiin, joka veti päälle litran, eikä laskenut sitä huuliltaan, ennenkuin oli tyhjentänyt sen viimeistä tippaa myöten.

"Se on tynnöriolutta", sanoi hän anteeksi pyydellen, "enkö saa tarjota teillekin lasillisen? Meidän ammatissamme on tapana juoda vain sellaista; mutta sitäpä sitten maistellaankin koko päivän mittaan, sillä työmme saa meidät janoisiksi."

"Olen kuullut, että pojallannekin on halu liittyä ammattikuntaanne", virkkoi Anton, käyden kohta käsiksi asiaan.

"Lastaajaksiko?" kysyi jättiläinen. "Ei, sitä hän ei saa ikinä tehdä." Hän laski luottavaisesti kätensä Antonin polvelle. "Sitä hän ei saa tehdä, sitä pyysi vaimovainajani kuolinvuoteellaan. Miksikä? No, siksi vain! Ammattimme on kunnianarvoinen, sen tiedätte itse parhaiten, herra Wohlfart. Me nautimme luottamusta enemmän kuin monet toiset. On suuri kunnia päästä lastaajaksi, sadat ovat minulta pyrkineet siihen toimeen, mutta me emme ota ketään vastaan. Vain harvoilla on siihen tarvittavia voimia ja vielä harvemmilla jotain muuta."

"Rehellisyyttäkö tarkoitatte?" kysyi Anton.

"Aivan oikein", Sturm nyökkäsi, "sitä usein puuttuu väkeviltäkin. Ei ole jokaisen tapana käsitellä joka päivä mitä erilaisimpia tavaroita työntämättä kouraansa tynnöreihin ja laatikkoihin. Siitäpä näette, että me pidämme ammattiamme arvossa. Eivätkä tulommekaan ole kehnot, paremminkin ne ovat hyvät. Vaimovainajani piti vielä rahojaan säästölaatikoissa ja sukissa ja sen sellaisissa säilytyspaikoissa. Hänen kuoltuaan keksin kaikki hänen säästönsä arkun pohjalta työnnettyinä yhteensidottuihin sukkiin, jotka näyttivät kuin miltäkin lihavilta lintupaisteilta. Kaikki säästettynä Karlin varalle, eikä vain pelkkiä hopearahoja, oli kultaakin joukossa. Hän oli säästäväinen nainen ja visu kaikissa toimissaan. Se ei ole minun tapojani. Miksikä ei? -- Kenellä on käytännöllinen luonne, hänen ei tarvitse huolehtia rahoista, ja Karlistani tulee käytännöllinen ihminen. Mutta ei vain lastaajaa", hän lisäsi päätään pudistaen, "vaimovainajani ei sietänyt sitä ajatella, ja hän oli oikeassa."

"Teidän työnne onkin sangen rasittava", myönsi Anton.

"Rasittava?" vastasi Sturm nauraen; "saattaapa ollakin rasittava sellaiselle, jolla ei ole tarpeeksi voimia, niin rasittava, että hän voi taittaa selkänsäkin; mutta se ei ole syynä, vaan eräs toinen seikka. Tämä se on!" Näin sanoen hän nouti nurkasta ison ruukun ja täytti siitä lasinsa. "Tynnöriolut se on."

Anton hymyili. "Tiedänhän teidän ja toverienne juovan melkoisesti tuota laihaa juomaa."

"Paljonkin", sanoi Sturm itsetietoisesti, "se on meillä lastaajilla ammattitapa ja tulee edelleenkin olemaan. Meillä täytyy olla voimia ja luotettavaisuutta, ja meidän täytyy särpiä tynnöriolutta. Se on meidän ammatissamme suoranainen tarve; joka sitä ei tee, ei kestä kauankaan; vedenjuonti meitä heikontaa, viini ja paloviina vaikuttavat samoin, vain tynnöriolut auttaa miestä, se ja ruokaöljy." Näin sanoen jättiläinen ojensi kätensä ja otti hyllyltä pienen lasin, täytti sen puoleksi ruokaöljyllä ja puoleksi oluella, lisäsi sekoitukseen koko joukon sokeria ja härppäsi Antonin kauhistukseksi tuon vastenmielisen juoman suuhunsa. "Se tekee miehen vahvaksi", hän jatkoi, "se on ammattimme salaisuus, se ylläpitää voimia ja tekee tuollaiset käsivarret." Hän laski käsivartensa pöydälle ja yritti turhaan virittää kätensä sen ympärille. "Mutta yksi paha puoli ammatissamme on", hän jatkoi alakuloisesti. "Kukaan meikäläinen ei elä viittäkymmentä vuotta kauemmin. Oletteko milloinkaan nähnyt vanhaa lastaajaa? Ette ole, sillä sellaista ei löydykään. Viisikymmentä vuotta on meidän ikärajamme, enempää ei oluen teho siedä. Isäni oli kuollessaan viisikymmenvuotias; hän, jonka tuonaan hautasimme, -- herra Schröter oli mukana hautajaisissa -- eli yhdeksänviidettä vuoden ikäiseksi. Minulla on vielä pari vuotta jälellä", hän lausui lohdullisesti.

Anton silmäsi huolestuneena lastaajan rehellisiin kasvoihin. "Mutta, hyvä Sturm, jos sen kerran tiedätte varmasti, niin miksi ette ole kohtuullisempi?"

"Kohtuullisempi?" kertasi Sturm kummissaan. "Missä sitten kohtuuden raja on? Eihän olut kihoa meikäläisen päähän. Neljäkymmentä puolikkoa päivässä ei ole paljon, sitä ei huomaakaan."

Anton katsahti lastaajaan epäilevästi. "Se on minun määräni", sanoi Sturm. "Hän, jonka tuonaan hautasimme, sieti vielä enemmänkin; siksipä hän olikin monena viikkona minua väkevämpi. Katsokaas, herra Wohlfart, juuri tämän vuoksi Karlini saakin ruveta jollekin muulle alalle vaimovainajani toivomusta noudattaen. Meidän miesten kesken puhuen koko tuo juttu meikäläisten lyhytikäisyydestä on joutavaa lörpöttelyä. Sellaisetkin ihmiset, jotka eivät ole lastaajia, vain harvoin elävät viisikymmenvuotiaiksi. He kuolevat aina kapaloista lähtien kaikkiin mahdollisiin tauteihin, joita meidän ammatissamme ei tunnetakaan. Mutta se oli vaimovainajani tahto, ja siten tulee käymäänkin."

"Oletteko sitten ajatellut hänelle jotain muuta ammattia?" kysyi Anton. "Karl on liikkeessämme suureksi hyödyksi, ja jos hän poistuu, tulemme kaikki kaipaamaan häntä."

"Siinäpä iskitte naulan kantaan", nyökkäsi lastaaja. "Te tulette kaipaamaan häntä ja minä myöskin. Minä tunnen oloni yksinäiseksi vaimoni kuoltua; mutta kun näen Peukaloiseni punaiset posket näitten seinien sisällä, olen tyytyväinen, ja kun kuulen hänen pienen vasaransa paukkuvan teidän talossanne, niin käy sydämeni oikein kevyeksi. Jos hän lähtee luotani ja minä saan istua yksin, niin en tiedä, kuinka oikein jaksan kestää sitä."

Ison miehen kasvot värähtelivät sisällisestä liikutuksesta. "Mutta täytyykö hänen kokonaan erota teistä?" kysyi Anton viimein. "Saattaahan hän vielä vuosikausia asua luonanne."

Sturm pudisti torjuvasti päätään. "Minä tunnen hänet hyvin, sitä hän ei voi tehdä; jos hän saa jotakin päähänsä, on hän sitten kuin ilmetty paholainen -- ajattelee aina sitä yhtä ja samaa asiaa. Mutta olenpa minäkin mietiskellyt sitä näinä päivinä", hän jatkoi tuttavallisesti, "ja olen tullut siihen päätökseen, että teen väärin jos ajattelen itseäni. Poika ei minua varten työntänyt päätänsä maailmaan, vaan itseänsä varten. Hän tahtoo tulla joksikin. Ja nyt kysyn itseltäni, mitä ammattia vaimovainajani olisi pojalle halunnut, jos hän vielä eläisi. Hänellä oli veli, joka on minun lankoni, ja tuo lanko elää maalla. Oikea vapaatila tuolla ylhäällä pohjoisessa, missä korkeat tulvat kastelevat maan; hän on hyvissä varoissa, eikä vaihtaisi tilaansa moneen aateliskartanoonkaan. Hän käy joka vuosi luonani, sittekuin ovat lampaista saaneet villat kerityksi. Hän tuntee minut ja tuntee Karlin, ja hänen huostaansa antaisin Peukaloiseni, jollen saa pitää häntä luonani. Kaukanahan se paikka tosin on", hän lopetti murheellisesti, "mutta pääseehän poika sukulaisten hoivaan."

"Se on hyvä ajatus, herra Sturm," sanoi Anton, iloissaan kun kohtasi niin vähän vastustusta; "mutta minä olen aina kuullut, että maanviljelijä voi vain silloin toivoa pääsevänsä itsenäiseen asemaan, jollei hän ole vallan vailla omia varoja."

"Se sopiikin", lausui jättiläinen, kohottaen salamyhkäisesti etusormeaan, "hän ei joudukaan vallan tyhjille. Äidiltä jäi säästöjä, ja on niitä vähin kertynyt isältäkin. Mutta itse hän ei tiedä siitä mitään, sillä tahdoin että hänestä tulisi käytännöllinen ihminen. Ja toivon, ettette tekään sano hänelle mitään."

"Kun te kerran niin isällisesti huolehditte pojastanne", huudahti Anton, "niin älkää enää pitäkö häntä epävarmuuden tilassa; minusta on hänen puoleltaan kunnollisesti ajateltu, kun hän tuntee tyytymättömyyttä nykyiseen oloonsa."

"Hän saa kohtakin kuulla tästä", sanoi vanhus nousten pystyyn; "hän värjöttelee tuolla puutarhassa. Teidän pitää olla läsnä, kun siitä hänelle kerron." Sturm astui pihalle ja hoilasi mahtavalla äänellä puutarhaan. Karl riensi heti sisään, tervehti Antonia ja silmäsi odottavaisesti vuoroon tähän, vuoroon isäänsä. Vanhus oli jälleen käynyt levollisesti istumaan ja kysyi häneltä tavalliseen sävyynsä: "No, sinä pikku kääpiö, oletko ajatellut maanviljelijän uraa?"

"Maanviljelijän?" huudahti Karl, "sitä en ole vielä lainkaan ajatellut. Mutta silloinhan minun täytyisi lähteä sinun luotasi, isä."

"Hänkin sitä ajattelee", sanoi isä, nyökäten Antonille.

"Onko siis tahtosi, että minun täytyy jättää sinut?" kysyi Karl säikähtäen.

"On tosiaankin, Peukaloiseni", vahvisti isä. "Vastarinta ei hyödytä yhtään, sillä asia on jo päätetty, edellyttäen tietysti ettei enollasi ole mitään vastaan. Sinusta pitää tulla maanviljelijä, sinun tulee oppia jotakin kunnollista ja sinun on erottava isästäsi."

"Isä", lausui Karl huolestuneesti, "minusta ei ole oikein, että minun täytyy jättää sinut yksiksesi."

"Mutta siihen saat tyytyä, pikku kääpiö", huudahti vanhus.

"Sitten tulet sinäkin mukaan maalle", sanoi poika.

"Minäkö muka maalle? Hohhoo!" Sturm nauroi niin että koko huone tärähteli. "Kääpiöni tahtoo pistää minut taskuunsa ja kantaa mukanaan maalle." Hän nauroi niin kauan, että hänen täytyi pyyhkiä kyyneleet silmistään. "Tulehan tänne, Karl poikaseni", sanoi hän viimein, veti pojan lähelleen ja piteli hänen päätään kauan karhunkäpäliensä välissä. "Sinä olet hyvä poika, ja erottavahan meidän kuitenkin on toisistamme tässä elämässä, jollei nyt, niin parin vuoden päästä."

* * * * *

Sitten erosi Karl Schröterin liikkeestä. Turhaan hän yritteli viimeisinä päivinä salata mielenliikutustaan hiljaa viheltämällä. Hän silitti hellästi Pluto ystävää ja kissaa, jonka hän itse oli tuonut taloon, hän suoritti pikku askareensa heltymättömällä innolla ja pysytteli mikäli mahdollista isänsä läheisyydessä; tämäkin seurasi päivän mittaan alituisesti katseellaan poikaansa ja jätti monesti tynnörinsä saapastellakseen verkalleen hänen luokseen ja laskeakseen vaieten kätensä hänen päälaelleen.

"Eihän työ maanviljelysalalla vain ole raskasta?" kysyi isä Sturm suuren vaa'an ääreen pysähtyen Antonilta, silmäten kysyvästi häntä silmiin.

"Ei se helppoakaan ole", Anton vastasi; "sillä alalla saa opiskella ehkä vielä enemmän kuin meidän ammatissamme."

"Opiskella!" huudahti vanhus; "mitä enemmän hänen täytyy opiskella, sitä paremmin se on hänen mieleensä, se ei merkitse mitään. Sitä vain tahdon tietää, onko se raskasta?"

"Ei", sanoi herra Pix, joka paremmin tunsi jättiläisen ilmaisutavat. "Raskasta ei siinä ole mikään; vaikeimmat nostella ovat vehnäsäkit, jotka painavat sata kahdeksankymmentä naulaa, ja pavut, jotka ovat kahdensadan naulan painoisia. Mutta niitähän hänen ei tarvitse nostella, sen työn tekevät rengit."

"Jos maanviljelyksessä ei ole sen hullummin laita", huudahti Sturm ylenkatseellisesti ja suoristautui ylpeästi, "niin en välitä, mitä hän siellä nostelee. Kaksisataa naulaa kantaa kääpiönikin selässään."

6.

Anton oli nyt konttorinsa huolellisin kirjeenvaihtaja. Ystävänsä ritarillisista harrastuksista hän ei paljoakaan välittänyt. Vain harvoin sai Fink hänet taivutetuksi mukaan ratsastusretkelle tahi ampumaradalle. Sitävastoin Anton käytti Pinkin kirjastoa uutterammin kuin tämä itse. Hän oli työläästi perehtynyt englanninkielen lausumisen salaisuuksiin ja käytti nyt halusta tilaisuutta kehittääkseen uutta kielitaitoaan puhelemalla Finkin kanssa. Mutta kun tämä valitettavasti osottautui hyvin säännöttömäksi ja huolimattomaksi opettajaksi, otti hän erään sivistyneen englantilaisen kielimestarikseen.

Kerran hänen katsahtaessaan ylös konttoripöydästään ovi aukeni, ja hän tunsi suurimmaksi kummakseen tulijan Veitel Itzigiksi, entiseksi porvarikoulutoveriksi Ostraun ajoilta. Hän oli siihen asti vain harvoin tavannut hänet. Tuon veitikan julkea käytös ynnä pelko, että tämä toisten kuulen kävisi sinuttelemaan häntä, oli johtanut hänen katseensa syrjään hänen nähdessään Veitelin terävän nenänpään pilkistävän esiin tungoksesta. Vielä enemmän hän hämmästyi, kun Veitel herra Spechtin kysymykseen: "Mitä teillä on asiaa?" vastasi kohteliaasti haluavansa puhutella herra Wohlfartia.

Anton nousi istuimeltaan ja lähti huoneen tyhjään tilaan, ja Itzig puhutteli häntä seuraavin sanoin: "Kaiketi vielä tunnette minut, vaikka olette usein kulkenut ohitseni minua tervehtimättä."

"Mitä teille kuuluu, Itzig?" kysyi Anton kylmäkiskoisesti.

"Huonoa vain", vastasi toinen kohauttaen hartioitaan; "meidän liikkeessä ei pääse ansaitsemaan. -- Minun on jätettävä teille tämä kirje Ehrenthalin pojalta ja tiedusteltava teiltä, mihin aikaan voitte käydä Bernhardin puheilla."

"Minulleko?" kysyi Anton ihmeissään ja vastaanotti Veiteliltä nimikortin ja kirjeen. Jälkimmäinen oli Antonin kielimestarilta, joka tiedusti Antonilta, tahtoiko tämä ottaa osaa erääseen oppikurssiin, jossa herra Ehrenthal aikoi läpikäydä vanhempain englantilaisten kirjailijain teoksia kirjallishistoriallisessa aikajärjestyksessä.

"Missä herra Bernhard Ehrenthal asuu?" hän kysyi Itzigiltä.

"Isänsä talossa", vastasi Veitel ja veti naamansa irveen. "Hän istuu kaiket päivät huoneessaan."

"Minä käyn itse hänen puheillaan", sanoi Anton. -- "Hyvästi, herra Anton!" -- "Hyvästi, Itzig!"

Anton ei tuntenut suurtakaan halua noudattaa opettajansa kehoitusta. Ehrenthalin nimellä ei konttorissa ollut hyvä kaiku, eikä Itzigin odottamaton ilmestyminen sinne tehnyt hänen asiaansa suotuisemmaksi. Mutta se ivallinen sävy, jolla Veitel oli puhunut isäntänsä pojasta, ynnä jotkut Antonin Bernhardista kuulemat tiedot saivat hänen kuitenkin miettimään asiaa. Niinpä hän eräitä päiviä myöhemmin konttorista päästyään ohjasi askeleensa Ehrenthalin asumukselle, päättäen määrätä käyttäytymisensä pojan häneen tekemän vaikutuksen perusteella.