Part 21

Seuraavana aamuna vapaaherra ajoi asianajajansa puheille ja pyysi tämän tarkastamaan papereita ja hankkimaan tarvittavia lisätietoja. Sitten hän kiipesi mustia portaita ylös herra Ehrenthalin valkeaksi lakeeratulle valtaovelle.

Ehrenthal oli ylen ihastunut häntä kohdanneesta kunniasta, vaihtoi joutuun aamutakin lievetakkiin ja vaati kivenkovaan, että herra parooni välttämättä kunnioittaisi häntä jäämällä, aamiaiselle. Vapaaherra oli siksi alentuva, ettei vastannut kieltävästikään; hänet, saatettiin talon arvokkaaseen juhlasaliin, jossa hän suuresti huvitettuna silmäili kirjavain akkuna- ja oviverhojen koreita värejä, sohvan punaista plyshipäällistä, siivotonta lattiaa ja seinillä riippuvia kehnoja öljypainostauluja, jotka silminnähtävästi olivat ostetut joltakin romukauppiaalta ja esittivät mustanpuhuvia puulajeja jostakin erityisen siivottomasta maanosasta. Ihana Rosalie saapui kotvan kuluttua saliin, koristettuna korpinmustilla riippukiharoilla ja kahisevalla silkkihameella, kumarsi syvään vapaaherralle ja kävi aamiaispöytään. Paroonia huvitti nähdä, kuinka tyttären sievistelevä käyttäytyminen erosi isän nöyristelevästä pokkuroimisesta, ja hän nautti jo etukäteen mielessään siitä, kuinka hän illalla teepöydässä kuvailisi paroonittarelle ja Lenorelle täällä näkemäänsä ihmeellistä ylellisyyden ja avuttomuuden sekasotkua. Näissä mietteissä hän istahti sohvaan ja katsoi ystävällisesti hymyillen kauppiaaseen. Herra Ehrenthal istuutui häntä vastapäätä ja oli hyvin iloissaan; hänen suunsa oli yhtämittaisessa kohteliaassa irveessä. Vihdoin vapaaherra, lausuttuaan muutaman kohteliaan sanan talon kauniille tyttärelle, kysyi isännältä: "Tunnetteko te erään herra Pinkuksen, rakas Ehrenthal?"

Puheen käydessä liikeasioihin tytär katosi kohta ja isä nykäsi tuolinsa lähemmäksi pöytää. "Kyllä minä hänet tunnen", hän sanoi välinpitämättömästi; "hän on tuollainen pikkunen toimitsija, ja pidänpä häntä rehellisenä miehenä. Asioimispiireissä häntä ei juuri huomata; hänen liikeasiansa kohdistuvat luullakseni Puolaan."

"Oletteko te maininnut tälle herralle, että minä haluaisin ostaa hypoteekkikiinnityksen?" kysyi vapaaherra edelleen.

"Kuinka olisin siitä hänelle puhunut?" vastasi Ehrenthal. "Jos hän on käynyt luonanne hypoteekin takia", hän jatkoi päätään pudistellen, "niin on hän kuullut asiasta joltakin toiselta liikemieheltä, jonka kanssa olen siitä keskustellut. Pinkus on vähävarainen mies; kuinka hän saattaa tarjota teille hypoteekkia?" Kädenliikkeellä Ehrenthal näytti, kuinka pieni ja vähävarainen Pinkus itse asiassa oli, ja kohotti samalla silmänsä kattoon näyttääkseen, kuinka suurena ja tärkeänä hän paroonia piti.

Parooni kertoi hänelle, mitä hypoteekkia Pinkus oli käynyt hänelle tarjoskelemassa, ja kyseli lähemmin tuon puolalaisen kreivin tiluksia ja varallisuussuhteita.

Herra Ehrenthal ei tuntenut niitä tarkemmin, mutta muisti, että eräs samalta seudulta oleva rehellinen liikemies paraikaa oleskeli kaupungissa, ja tarjoutui etsimään hänet käsiinsä ja lähettämään hänet herra paroonin puheille.

Vapaaherra hyväksyi tarjouksen ja nousi pöydästä, Ehrenthal saattoi häntä alaeteiseen saakka ja sanoi hyvästi ottaessaan: "Menetelkää varovaisesti tuon hypoteekin suhteen, herra parooni, se vastaa suurta rahasummaa. On olemassa paljon kehnoja hypoteekkikiinnityksiä, mutta on hyviäkin, ja monet välittäjät puhuvat kurkkunsa kuiviksi kehuessaan omia tarjoumuksiaan. Mitä Löbel Pinkukseen tulee, niin on hän vain vähävarainen mies, eikä hän kaupasta paljonkaan kostu, mutta mikäli hänet tunnen, on hän rehellinen mies. Mitä äsken puhelitte minulle hypoteekin ostosta, näytti hyvältä, mutta nöyrimmästi pyydän teitä, herra parooni, olemaan hyvin varovainen."

Kun vapaaherra ei ollut paljonkaan viisastunut liikeystävänsä sanarikkaasta puheesta, lähti hän kaupunkiasuntoonsa ja odotteli kärsimättömästi vieraan välittäjän palaamista. Sitä ei tarvinnutkaan kauan vartoa. Tällä kertaa se ilmestyi erään herra Löwenbergin hahmossa, joka ulkonaisesti muistutti yhtähaavaa sekä Ehrenthalia että Pinkusta. Vartaloltaan hän vain oli hiukan laihempi, ja kelpo maaseutulaisena hänellä oli kädessä lakki ja espanjanruokokeppi. Hän ilmoitti olevansa viinikauppias ja tuntevansa erinomaisen hyvin puolalaisen kreivin tilat ja raha-aseman. Hän kertoi nykyisen omistajan olevan aivan nuori mies ja asustavan ulkomailla; hänen isävainajansa taloudenpito oli ollut sangen haihattelevaa, mutta nyt oli tiloille saatu parempi järjestys; perillisestä kerrottiin paljon hyvää, ja jos tiloille saatiin pääomaa, niin oli perheellä siksi paljon varoja, ettei sen omistusoikeus käynyt ollenkaan vaarannetuksi. Tiluksia ei tosin ollut saatettu korkealle viljelysasteelle, mutta yritteliään henkilön käsissä voi toivoa niiden tuottavan sangen paljon, ja välittäjä arveli nuoren kreivin pystyvän hyvin siihen. Kaikki, mitä välittäjä puheli, kuulosti sangen järkevältä. Tulos hänen käynnistään olikin sangen lupaava, ja hänestä erotessaan parooni tuntui päättäneen tehdä tarjona olevan kaupan. Jotta ei kuitenkaan laiminlöisi mitään, meni hän erään tuttavansa luo tiedustelemaan lähempiä seikkoja. Tosin hän ei saanut tietää paljoakaan, mutta kuulemansa perusteella hän ei kuitenkaan torjunut kaupantekoa. Pääasia oli, että kreivillinen perhe oli vanhaa ja maakunnassa arvossapidettyä sukua ja että kreivi Zaminsky vainaja oli hoitanut tilaansa ylen kehnosti. Ennenkuin parooni palasi kotia, sai hän vieraaksi herra Ehrenthalin, joka ilmoitti hänelle, ettei tilalta saatu lampaanvilla tosin ollut hienoa lajia, ja parooni puolestaan lausui, että hän tahtoi ensin kuulustella, asianajajansa mielipidettä, ennenkuin teki mitään päätöstä.

* * * * *

Ehrenthalin pieni konttori sijaitsi hänen asumansa talon ensi kerroksessa ja sinne käytiin suoraan eteisestä. Illalla myöhään saapui herra Ehrenthal konttoriin, jossa Itzig istui ikävystyneenä valkoisen paperipinkan ääressä ja odotteli mestariaan. Ehrenthal oli hyvin kiihdyksissään, laski keppinsä pöydälle, unohti ottaa hatun päästään ja rupesi levottomasti astelemaan huoneessa edestakaisin. Itzig ajatteli: "Mikähän miestä nyt vaivaa? Mitähän huolia hänellä onkaan?" Silloin pysähtyi Ehrenthal hänen eteensä ja sanoi kiihkeästi: "Itzig, tänään te saatte näyttää, ansaitsetteko leipänne ja päivällisen, jonka annan teille sivistystänne varten."

"Mitä minun on tehtävä?" kysyi Itzig ja nousi tuoliltaan.

"Ensiksikin käytte kutsumassa tänne Löbel Pinkuksen, sitten tilaatte pullon viiniä ja kaksi lasia ja lähdette tiehenne, sillä minä en teitä enää tarvitse tänään. Teidän on käytävä tiedustelemaan, kenelle oikeusneuvos Horn, joka asuu torin varrella, on tänään kirjoittanut Rosminiin naapurimaakunnassa, ja jollei hän ole tänään kirjoittanut, niin kenelle hän huomenna kirjoittaa. Minä annan teille viisi taalerinrahaa, jotta voitte hankkia tuon tiedon. Mutta jos voitte tuoda vastauksen vielä tänään, saatte lisäksi tukaatin."

Veitelin mieli kävi kuumaksi, vaikka hän ulkonaisesti näyttikin kylmää naamaa vastatessaan: "Minä en tunne ketään oikeusneuvoksen kirjureista ja tarvitsen aikaa tutustuakseni heihin. Huomisillalla saatte vastauksen, ja tukaatin voitte säilyttää siksi."

"Kun olette tiedon saanut, tuokaa se heti minulle, vaikkapa keskiyönkin aikaan."

Itzig juoksi yläkertaan tilaamaan keittiöstä viinipullon ja lähti sitten vainukoiran joutuisuudella kiertämään katuja.

Yksin jäätyään herra Ehrenthal, yhä vielä hattupäisenä, astuskeli konttorissaan kädet selän takana ja nyökäytteli päätään kuin kiinalainen epäjumalankuva. Huoneen puolihämärässä hän näytti paksulta mustalta kummitukselta, joka ei kykene pitämään irtihakattua päätään paikoillaan.

Veitel puolestaan piti kulkiessaan ahkeraa itsepuhelua. "Mitähän nyt onkaan tekeillä?" hän ihmetteli; "jokin suuri asia se on, ja minulta se salataan. Minun on käytävä hakemassa Pinkusta." Pinkus kävi joku päivä sitten Ehrenthalin luona, ja seuraavana päivänä hän lähti maalle parooni Rothsattelin puheille. "Asia siis koskee paroonia. Ja Ehrenthal tulee tarjoamaan viiniä. Pinkus ei saa mitään viiniä, siis tulija on joku toinen, mutta parooni se ei ole, sillä aatelismiestä isäntä ei ota vastaan konttorissa, vaan vie saliinsa punaiselle plyshisohvalle. -- Jos Pinkuksella on asioita paroonin kanssa, niin häntä käytetään vain välittäjänä, ja se, joka nyt illalla tulee, on varmastikin hänen käyttäjänsä. Kun Ehrenthal lähti tänään ulos paroonin kanssa, kuulin hänen sanovan: 'Olkaa varovainen!' Ukko on siis itse säikyttäjänä. Kun Ehrenthal käy säikyttämään, niin täytyy asian olla suuri ja hieno."

Näissä mietteissä Veitel oli joutunut majataloon ja vei kutsunsa isännälle, joka kiiruusti riensi tarjoiluhuoneesta asuinkamariinsa vaihtamaan paremman takin ylleen. Veitel kävi jatkamaan itsepuheluaan. "Jos kirjuri vie oikeusneuvoksen kirjeen postiin kello seitsemältä ja minä onnistun näkemään sen osotteen, niin säästän nuo viisi taaleria", hän aprikoi. "Ei se käy päinsä", jatkoi hän huolestuneena, "hän työntää kirjeet tukussa postiluukusta sisään, ja postilainen on liiaksi ketterä, jotta en pääse katsomaan osotteita. -- Ehkäpä se sittenkin käy päinsä; kirjeitä vie postiin tavallisesti jokin nuorukainen; ehkäpä pääsen hänen kanssaan puheisiin. Ja jollei se onnistu yhdellä tapaa, niin onnistuuhan toisella, ja tunnenpahan lakimiehen kirjurin, joka on jo ansainnut minulta monta groschenia. Nuo kirjurit tuntevat kaikki toisensa. Jos annan hänelle kaksi taaleria, hankkii hän toveriltaan tietoon kirjeiden osotteet, ja siten säästän kolme taaleria itselleni."

Tämän päätöksen tehtyään Veitel meni asianajajan porraskäytävään ja oli odottelevinaan jotakin, jotta voi silmälläpitää ulostulijoita; vastaanottoaika oli päättymäisillään, ja monia paljon käytetyn notaarin luona käyneitä neuvonhakijoita tuli portaita alas. Vihdoin kuului kiireisiä askeleita, ja muuan nuori mies syöksyi ulos kirjeläjä kädessä. Veitel kiirehti hänen perässään ja saavutti kirjurin lähimmässä kadunkulmassa. Hattuaan nostaen hän kysyi: "Oletteko oikeusneuvos Hornin konttorista?" -- "Olen", vastasi kirjuri kiireisesti ja yritti jatkaa matkaansa.

"Minä olen kotoisin maalta ja olen jo kolme päivää odotellut tärkeätä asiakirjettä herra oikeusneuvokselta, ehkäpä teidän on juuri vietävä minulle osotettu kirje postiin." Kirjuri silmäsi häneen epäluuloisesti, ja kysyi: "Mikä teidän nimenne on?" Veitel otti taskustaan kahdeksan groshenin kolikon ja sanoi: "Minä en tahdo teiltä mitään väärää asiaa, nuori mies, tahdon vain, että suvaitsisitte katsoa, onko kirjeittenne joukossa minulle osotettu."

"En huoli rahastanne", vastasi kirjuri äreästi ja yritti jatkaa matkaansa. "Mikä teidän nimenne sitten on?"

"Bernhard Magdeburg, kotoisin Ostrausta", sanoi Veitel kiireisesti, "mutta kirje voi olla osotettu sedällenikin."

"Ei näissä ole teille mitään kirjettä", vastasi kirjuri, selaillen hätäisesti kirjeläjää.

Veitelin silmät tähystivät tuikeasti kirjeitä, kuten olisivat tahtoneet nähdä niiden läpi, mutta kirjurin kädenliikkeet olivat siksi nopeat, ettei hänen onnistunut lukea osotteita. Senvuoksi hän sieppasi sukkelasti kirjeläjän käteensä, ja tuimistuneen kirjurin käydessä häntä käsivarteen ja ärähtäessä: "Mikä teidän päähänne pistääkään, herrani, kuinka rohkenette noin tehdä?" luki Veitel joutuin kirjeiden osotteet, antoi huolestuneena kirjeet takaisin ja sanoi hattuaan nostaen; "Kiitoksia paljon, eipä niissä ollut ainoatakaan minulle." Vihastunut kirjuri yritti pidättää häntä: "Kuulkaas, herra, kuinka te rohkenette olla noin häpeämätön!"

"Älkää viivytelkö postista", sanoi Veitel hyväntuulisesti, "minä lähden nyt itse oikeusneuvoksen luo." Näin sanoen hän käänsi selkänsä kirjurille, joka jäi hetkeksi seisomaan aivan kuin kivettyneenä toisen julkeudesta ja lähti sitten aika joutua postikonttoriin.

Veitel oli saanut urkituksi vain muutamia osotteita, niin sukkela kuin oli ollutkin. "Ehkäpä nyt on tukaatti ansaittu", hän arveli itsekseen; "jollei, niin ei ole suuri vahinkokaan." Kiertoteitä hän hiipi Ehrenthalin konttoriin ja jäi oven takana kuuntelemaan. Arvoisa Pinkus piti puhetta, mutta puhe kävi niin hiljaisella äänellä, ettei Veitel siitä käsittänyt paljoakaan. Vihdoin äänet kävivät kovemmiksi; herrat tuntuivat joutuneen kinaan keskenään.

"Kuinka voitte vaatia niin suurta summaa yhdeltä ainoalta matkalta?" huusi Ehrenthal kiivastuneena. "Olen pettynyt pitäessäni teitä luotettavana miehenä."'

"Luotettava tahdon ollakin", kuului Pinkus sanovan, "mutta neljäsataa taaleria tahdon maksuksi, muuten saa kauppa jäädä sikseen."

"Kuinka voitte sanoa, että kauppa saa jäädä sikseen? Mitä te muuten kaupasta tiedättekään? Kuka te olette, että siitä tietäisitte?"

"Tiedänpähän siksi paljon, että voin saada paroonilta nuo neljäsataa taaleria, jos menen hänen luokseen kertomaan tietoni", huusi Pinkus kimakalla äänellä.

"Te olette kehno ihminen", ärähti Ehrenthal äkäisesti. "Te olette halveksittava kuin hiiri, joka piipittää kolossaan. Tiedättekö te, ketä te tuolla tapaa kohtelette? Minua te siten kohtelette", hän jatkoi yltyvällä kiukulla. "Minä voin riistää teiltä luottonne ja tehdä teidät kaikille liikemiehille tunnetuksi huonona kauppatuttuna."

"Ja minä voin tehdä paroonille tunnetuksi, minkälainen kehno ihminen te oikein olette", karjasi Pinkus, hänkin tulistuen.

Näiden sanojen jälkeen ovi aukeni, ja Veitel kiiruhti portaiden pimentoon.

"Annan teille miettimisaikaa huomisaamuun asti", huusi Pinkus ovesta peräänsä ja lähti juoksemaan tiehensä. Veitel astui mitä huolettomimman näköisenä konttoriin, jossa hänen isäntänsä juoksenteli edestakaisin niin kiihtyneenä, ettei huomannut hänen tuloaan. "Laupias Jumala, että tuon Löbelin pitääkin olla tuollainen petturi! Hän lörpöttelee kaikki tietonsa vieraille ja saattaa minut perikatoon", surkeili herra Ehrenthal ja löi käsiään yhteen.

"Miksi hänen pitäisi saattaa teidät perikatoon?" kysyi Veitel ja viskasi hattunsa pöydälle.

"Mitä te täältä haette? Mitä olette kuullutkaan?" äyskähti Ehrenthal kiukkuisesti.

"Kuulin kaikkityyni", sanoi Veitel kylmäverisesti. "Huusittehan molemmat niin kovaa, että se kuului eteiseen. Minkä vuoksi pidätte tuota kauppa-asiaa minulta salassa? Jos olisitte minulle sanonut, mitä tekeillä on, niin olisin saanut Löbelin taipumaan vähempään summaan."

Herra Ehrenthal tuijotti jäykästi tuohon uskalikkoon eikä kyennyt sanomaan muuta kuin: "Mitä nyt?".

"Minä tunnen hyvin Pinkuksen", jatkoi Veitel, päättäen lujasti päästä osalliseksi kaupasta. "Jos annatte hänelle sata taaleria, niin hän myö puolestanne hyvän hypoteekin paroonille."

"Mitä te hypoteekista tiedätte?" kysyi Ehrenthal hätkähtäen.

"Tiedänpähän tarpeeksi, jotta pystyn teitä auttamaan, jos vain tahdon", vastasi Veitel. "Ja minä tahdon auttaa teitä, jos annatte minulle luottamuksenne."

Herra Ehrenthal tuijotti yhäti ihmeissään kirjanpitäjäänsä, jolla tuntui olevan enemmän kylmäverisyyttä ja päättäväisyyttä kuin hänellä itsellään. Vihdoin hän huudahti ilon ja surun sekaisella äänellä: "Te olette kelpo ihminen, Veitel, hakekaa Pinkus tänne takaisin, hän saa sata taaleria."

"Minä olen myöskin lukenut niiden kirjeiden osotteet, jotka oikeusneuvos tänään lähetti postiin. Niiden joukossa oli yksi oikeuskomissaari Waltherille Rosminissa."

"Sitähän minä arvelinkin", huudahti Ehrenthal ilahtuneena; "hyvä on, Itzig, oikein hyvä. Lähtekää nyt hakemaan Pinkusta."

"Oikeusneuvoksen kirjurille pitää minun antaa viisi taaleria ja itse saan tukaatin vaivoistani, siis yhteensä kahdeksan taaleria ja viisi ja puoli groshenia", jatkoi Veitel paikaltaan väistymättä.

"Hyvä on", sanoi Ehrenthal ja huiskautti välinpitämättömästi kättään. "Rahat te kyllä saatte, mutta ennen kaikkea on teidän mentävä kutsumaan Pinkusta."

Veitel läksi joutuun majataloon noutamaan sen isäntää. Tämä oli vetäytynyt asuinkamariinsa, jossa hän kiivaili ja puskutteli kaikkia Ehrenthalin hänelle syöttämiä solvauksia.

Veitel avasi oven ja sanoi päättäväisesti: "Pinkus, minä tulen Ehrenthalin luota, ja minä tahdon, että te tyydytte sataan taaleriin ja autatte isäntääni. En suvaitse, että menettelette kunnottomasti häntä kohtaan. Jos te tiedätte hänestä jotakin, mikä voi vahingoittaa häntä paroonin asioissa, niin tiedänpä minä teistäkin jotain, joka saattaa teidät huonoihin kirjoihin poliisikamarissa."

Pinkus seisoi tyrmistyneenä ja tukahdutti kirouksen, joka pyrki hänen huuliltaan. "Minä olen rehellinen mies", hän äyskäsi uhittelevasti, "eikä minulla ole mitään peljättävää poliisin puolelta."

"Mutta entäpä jos poliisi kysyy, mitä kauppavarastoa teillä on naapuritalossa ja minkälaisilta ihmisiltä ostatte tavaranne? En tahdo kuitenkaan tehdä teille vahinkoa; Ehrenthal antaa teille sata taaleria, ja teidän on annettava minulle huone ja vuode talossanne halvasta vuokrasta, ettekä te saa enää kohdella minua minään kamasaksana vaan liikemiehenä, joka on yhtä hyvä kuin te itsekin."

Pinkus oli yllätetty ja saatettu häviölle; hetken hän vielä viittilöi ja rimpuili käsillään ja jaloillaan tyhjää ilmaa vastaan, joka ei tehnyt hänelle yhtään vastarintaa; hän vannoi edelleen olevansa rehellinen mies ja noituili Ehrenthalia, kunnes hänen vihansa vähitellen asettui ja hän kävi oikein rauhaa rakastavaksi.

Veitel oli uuniin nojautuen odotellut tuota mielenmuutosta ja lähti nyt riemullisesti viemään leppynyttä miestä Ehrenthalin luo. Sinne tultua nuo molemmat kunnon miehet ensin mittailivat toisiaan äkäisin katsein, mutta sitten puristivat toistensa käsiä vakuuttaen molemminpuolista kunnioitustaan, Veitelin seistessä vieressä rauhan enkelinä ja katellessa molempia toisia ilmeellä, josta kunnioitus oli kaukana. Pinkus otti vastaan sadan taalerin setelin ja lähti tiehensä, kun hänen apuaan ei enää tarvittu, ja Veitel avasi kohta oven herra Löwenbergille, maalaisliikemiehelle lähimaakunnasta, ja hymyili herttaisesti, kun Ehrenthal sanoi miltei rukoilevasti: "Rakas Itzig, nyt voitte lähteä." Hän lähti, tällä kertaa jäämättä oven taa kuuntelemaan, tyytyväisin mielin kotiaan ja muutti vielä samana iltana pieneen kamariin Pinkuksen talon alakerrassa ja härppäsi likööriä ja söi paistia, jotka rouva Pinkus asetti hänen eteensä.

Kahden kesken Löwenbergin kanssa jäätyään ja herrain nauttiessa viinipullon sisällyksestä sanoi Ehrenthal liikeystävälleen: "Olen saanut kuulla oikeusneuvos Hornin pyytäneen tietoa tuosta hypoteekista oikeuskomissaari Waltherilta, joka asuu teidän paikkakunnallanne. Voiko siihen mieheen millään tapaa vaikuttaa?"

"Ei rahalla ainakaan", vastasi Löwenberg, "mutta ehkä jollakin toisella tapaa. Hän ei tiedä, että minä itse olen saanut kreivin asiamieheltä toimekseni myydä tuon hypoteekin. Minä menen hänen puheilleen muissa asioissa ja ylistän sivumennen maatilaa ja kreivin asioita; ehkäpä sanon yksin tein että itse haluan ostaa tuon hypoteekin." Ehrenthal pudisteli päätään ja vastasi: "Jos hän tuntee kreivin ja tämän maatilan, niin ei teidän ylistelynne vielä saa häntä antamaan siitä suotuisaa lausuntoa."

"Auttaapa kylläkin. Noiden oikeuskomissaarien täytyy hankkia meiltä tietoja asioista; eiväthän he itse tunne niin hyvin kuin me villojen ja viljan osto- ja myyntisuhteita. Meidän täytyy tehdä, mitä vain voimme, ja luulenpa siitä tulevan kaupalle hyötyä."

Ehrenthal laski murheellisesti päänsä kädelleen ja sanoi huoahtaen: "Saattepa uskoa, Löwenberg, että minulla on tästä asiasta yllinkyllin huolta."

"Mutta tuleepa siitä hyvä voittokin", lohdutti toinen. "Yhdeksänkymmentä prosenttia maksaa teille ostaja, ja siitä te lähetätte kreiville Pariisiin seitsemänkymmentä prosenttia; kahdenkymmenen prosentin erotuksesta te maksatte viisi prosenttia kreivin, asiamiehelle ja viisi prosenttia minulle avustani, jotenka itsellenne jää kymmenen prosenttia. Neljätuhatta taaleria on kaunis voitto kauppa-asiasta, johon ei tarvitse panna ollenkaan rahoja."

"Mutta surua se minulle tuottaa", sanoi Ehrenthal pää kumarassa; "uskokaa minua, Löwenberg, että olen niin kiihdyksissä tästä asiasta, etten saa unta öillä. Ja kun vaimoni kysyy: 'Nukutko sinä, Ehrenthal?' täytyy minun aina vastata: 'En saa unta, Sidonie, minun täytyy ajatella liikeasioita'."

Puolta tuntia myöhemmin lähti kaupungin portista pikalähetti. Seuraavana aamuna sai oikeuskomissaari Walther puheilleen herra Löwenbergin, jonka vakuuttavasta sävystä hän tuli siihen käsitykseen, ettei kreivi Zaminskyn asiat sentään olleet niin pahoin rempallaan kuin lähistössä otaksuttiin.

Viikon perästä sai vapaaherra von Rothsattel asianajajaltaan kirjeen ja sen myötä jäljennöksen oikeuskomissaari Waltherin kirjeestä. Molempien lakimiesten mielestä kauppaa kannatti ajatella. Ja kun Ehrenthal seuraavana päivänä saapui vapaaherran puheille, oli tämä jo päättänyt ostaa tuon hypoteekin. Häntä edelleen houkutteli vastustamattomalla voimalla kaupasta koituva muutamain tuhansien taalerien nopea voitto. Se oli voitto hänen aikaisemmasta liikeyhteydestään herra Ehrenthalin kanssa. Hän tahtoi väkisinkin pitää hypoteekkia hyvänä, ja hän olisi kenties ostanut sen, vaikka hänen asianajajansakin olisi pannut jyrkästi vastaan.

Omanvoitonpyytämätön Ehrenthal tarjoutui alttiisti, kun hänellä muutenkin oli asioita toimitettavana niillä seuduin, ottamaan vapaaherralta valtakirjan ja päättämään hänen puolestaan kaupat kreivin asiamiehen kanssa. Vapaaherra oli siihen hyvin tyytyväinen, sillä hänestä olisi ollut vastenmielistä suorittaa mieskohtaisesti maksua, joka oli pienempi kuin hypoteekkikirjan nimellisarvo.

Viikon kuluttua hänellä oli hallussaan neljänkymmenen tuhannen taalerin hypoteekkikirja, josta hän oli maksanut ainoastaan kuusineljättä tuhatta taaleria, ja lisäksi olivat Ehrenthal ja hänen liikeystävänsä tehneet hyvät kaupat, ja kaikkein paraimmat oli tehnyt Itzig, sillä hän oli saavuttanut vaikutusvaltaa mestariinsa, joka alkoi käyttää häntä uskottuna neuvonantajana kaikissa salaisimmissakin liikeyrityksissään. Kaikki asianosalliset olivat siis tyytyväisiä. Vapaaherra otti esiin siron asiakirjalippaansa ja pani siihen kauniiden valkoisten pergamenttilehtien sijalle paksun, kellertävän, monissa käsissä nuhjautuneen asiakirjakäärön, joka tästä lähtien edusti hänen varallisuuttaan. -- Hän ei enää silmäillyt lippaan sisältöä samalla lemmekkäällä huomiolla kuin aikaisemmin velkakirjojaan, hän paiskasi kannen joutuin kiinni ja sulki lippaan kaappiin kuin ainakin vanha väsynyt liikemies, joka oli suorittanut rasittavan urakan. Sitten hän lähti naisten luo ja kuvaili rattoisasti Ehrenthalin pokkuroimista ja onnitteluja.

"Minä en häntä voi sietää", sanoi Lenore; "minusta hän näyttää pieneltä sähisevältä elohiireltä."

"Tällä kertaa hän ainakin on osottautunut omanvoitonpyytämättömäksi", vastasi isä. "Totta kyllä on, että kaikissa noissa liikemiehissä on jotakin irvikuvan tapaista, ja kaikesta hyvänsuopeudesta huolimatta ei meikäläinen tahdo malttaa olla nauramatta nähdessään heidän pokkuroimistaan."

Samana iltana herra Ehrenthal meni vaimonsa puolelle, pitkä yötakki yllään ja hyvin tyytyväisenä, yrittipä pistää pieneksi lauluksikin, taputti Rosalieta tämän valkealle niskalle ja katseli vaimoonsa niin viekkaasti ja lemmekkäästi, että tämä viimein kysyi häneltä: "Oletko nyt päättänyt kauppasi paroonin kanssa?"

"Olen kuin olenkin", huudahti Ehrenthal hilpeästi.

"Hän on kaunis mies, tuo parooni", huomautti tytär.

"Hän on hyvä mies", sanoi Ehrenthal, "mutta hänelläkin on heikot puolensa. Hän on niitä miehiä, jotka vaativat syviä kumarteluja ja nöyrää puheensävyä ja jotka maksavat toisille rahaa, jotta nämä ajattelevat heidän puolestaan. Mieluummin hän kadottaa yhden prosentin kauppavoitostaan, kun hänelle vain puhellaan selkä kumarassa ja hattu kädessä. Mutta tarvitaanhan sellaisiakin ihmisiä maailmassa, mitä meidän kauppatoimistamme tulisikaan ilman sellaisia?"

Ja samana iltana istui Veitelkin kamarissaan asianajajaystävänsä kanssa, jolle hän kertoi vasta päätetystä liiketoimesta, lisäten: "Siten on parooni saatu satimeen, ja Ehrenthal on siitä hyötynyt neljätuhatta taaleria."