Part 20

"Olkaa järkevä älkääkä vaatiko mitään", vastasi Fink. "Olemmehan niin monesti ampuneet yhdessä kilpaa, että hullua olisi jos ottaisimme toisemme maalitauluksi."

Koska Fink kieltämättä oli paras ampuja koko seurassa, huomasi herra von Zernitz lopulta hänen olevan oikeassa. Ja lukuunottamatta vähäistä välienjännitystä, joka jokunen viikko myöhemmin Feronilla huuhdeltiin olemattomiin toisen Burgundi-pullon ääressä, ei jupakasta ollut sen pitempiä jälkiseurauksia. -- Kuitenkin kylmeni Finkin osanotto tanssitunteihin Antonin poistuttua huomattavasti, eikä Theone Laran eikä Lenoren tarvinnut enää peljätä hänen pistelyjään, sillä milloin hän suvaitsi ilmestyä tanssisaliin, omisti hän huomionsa tykkänään talon tyttärelle ja joillekin kokeneemmille naisille, välittämättä vähääkään kehitysiässä olevasta nuorisosta.

Anton oli eronnut tanssiseurasta kuin sammunut tähti. Koskaan ei häntä enää siellä nähty. Rouva von Baldereck tajusi hiukan liian myöhään, että säädyllisyys olisi kuitenkin vaatinut kutsumaan tuota nuorta miestä, joka oli otettu vastaan talon tuttavapiiriin, käymään siellä edelleenkin, jotta hän itse ja muutkin huomaisivat, ettei hänen läsnäoloaan haluttu ainoastaan tuon... hm, ikävän seikan vuoksi, vaan hänen itsensäkin tähden. -- Samoin ajattelivat myöskin eräät maa-aatelisperheet: mutta kun, kuten mainittu, tuo tajunta tuli liian myöhään, ja Anton itse vastasi kieltävästi kaikkiin satunnaisiin kutsuihin, niin kävi hänen kuten monen paljon mahtavammankin salonkileijonan -- poissa olevana hän pian joutui unhotuksiin. Aikaisemmat todistajat tuota suurta luovutuskirjaa laillistettaessa, herrat von Zernitz ja von Tönnchen, tervehtivät häntä vielä vuoden mittaan kadulla kohdatessaan, sitten hekään eivät enää tunteneet häntä.

Anton siitä vähät välitti. Hän antautui jälleen koko olemuksellaan työhönsä. Jo seuraavana aamuna rouva v. Baldereckin talosta lähdettyään hän koputti pienen takahuoneen ovelle ja astui kauppiaan kaikkein pyhimpään. Hän kertoi, mitä edellisenä iltana oli tapahtunut, ja lisäsi: "En tule enää koskaan menemään tuohon seuraan, ja pyydän teidän suomaan minulle anteeksi, jos viime aikana olen hiukan laiminlyönyt työtäni; tästä päivästä lähtien tulen olemaan huolellisempi."

"Minulla ei ole syytä valittaa työnne johdosta", vastasi kauppias ystävällisesti. "Ilmoittakaa minulle, minkä summan tarvitsette saadaksenne raha-asianne järjestykseen." Anton otti taskustaan paperiliuskan, jolle hän oli tunnollisesti merkinnyt kaikki menonsa, herra Schröter huusi rahastonhoitajan paikalle, antoi tämän suorittaa summan Antonille merkiten sen hänen tiliinsä, ja siten oli asia selvitetty. Fink sanoi seuraavana päivänä Antonille: "Sinä erosit seurasta oikein jymyvaikutuksella ja sait perästäpäin vanhemmilta herroilta todistuksen, että käyttäydyit niinkuin miehen tulikin."

"Kuka niin sanoi?" kysyi Anton.

Fink kertoi hänelle, mitä vapaaherra von Rothsattel oli lausunut, eikä ollut huomaavinaan, kuinka Anton kavahti punaiseksi kuullessaan tuon nimen. "Viisaampaa kuitenkin olisi ollut", jatkoi Fink, "ettet olisi kärjistänyt asiaa äkkieroon. Miksi käyt välttämään koko seuraa, kun siinä kuitenkin on jäseniä, jotka pitävät sinusta paljon?"

"Minä tein niin", Anton vastasi, "kuin silloin tunsin oikeaksi. Joku toinen minua vanhempi ja maailmaa kokeneempi olisi ehkä osannut menetellä viisaammin. Ethän voi minuun suuttuakaan, etten tässä asiassa noudattanut neuvoasi."

"Merkillistä", ajatteli Fink laskeutuessaan portaita alas, "kuinka eri tavalla eri ihmiset oppivat käyttämään tahtoansa. Tuosta pojasta tuli yhtenä yönseutuna itsenäinen mies, ja mitä kohtalo vielä luokin suurempia kommelluksia hänen elämänsä tielle, selviytyy hän niistä varmaan yhtä näppärästi ja siivosti kuin nytkin."

Antonille ja hänen ystävälleen oli kunniaksi, että äskeinen tapaus ei vähintäkään hämmentänyt heidän hyviä välejään. Päinvastoin ne paranivat ja saivat syvempää sisällistä arvoa. Fink kohteli nuorempaa ystäväänsä suuremmalla arvonannolla kuin ennen, ja Anton tunsi itsensä vapaammaksi ja itsenäisemmäksi ja tottui Finkiäkin kohtaan noudattamaan omaa tahtoansa. Ja nuoremman toverin terve arvostelukyky vaikutti vähitellen vanhempaan siinä määrässä, että hän luopui monista hullutteluistaan ja oppi suistamaan hillittömyyttään. Anton suoritti konttoritehtävät mitä täsmällisemmin, hänen työhalunsa oli rajaton ja huomaavaisuutensa konttoritovereita kohtaan suurempi kuin koskaan ennen. Myöskin Finkiin vaikutti Antonin esimerkki, hänen itsensä sitä huomaamatta, niin että hänkin rupesi työssään noudattamaan suurempaa säntillisyyttä ja saapumaan säännöllisempinä aikoina konttoriin. Yhdestä ainoasta asiasta vain ei ystävysten kesken tullut koskaan puhetta, vaikka Fink tiesi Antonin sitä alituisesti ajattelevan -- siitä nuoresta neitosesta, joka viimeisellä tanssitunnilla oli osottautunut niin herttaiseksi ja urhokkaaksi.

4.

Koskaan eivät kukat olleet kehittyneet sellaiseen väriloistoon eivätkä linnut virittäneet niin riemullisia lauluja kuin tänä kesänä vapaaherran tilalla. Talvikautena kaupungissa oli perhe solminut läheisen tuttavuuden monien maa-aatelisperheiden kanssa; ja tämä teepöydässä ja tanssisalissa solmittu tuttavuus jatkui sitten kesällä sinisen taivaan alla. Melkein katkeamatta oli linnassa vieraita. Kaupungista saapui rouva von Baldereck Eugenien kanssa, toisinaan myöskin lehtisammakko, Zernitz ja Benno Tönnchen, naapuritilalta rouva von Werner neljän tyttären ja yhden pojan kera. Theone ja Hildegard olivat Lenoren vieraina viikkomääriä; heidän ei ollut onnistunut millään mahdilla ylläpitää valansa velvoitusta, joten yhtyminen yhteisen ystävän luona oli tervetullut. Talo tuntui monesti liiankin pieneltä vierasjoukon runsaudelle. Kaikissa huoneissa ja linnan edessä olevalla pyöreällä nurmikentällä leijaili nuorten tyttöjen heleäpukuisia hahmoja. He lukivat teatterikappaleita, jakaen osat keskenään, he elivät yhdessä runouden kaikkein hennoimmat ja ylevimmät elämykset, he tanssivat, löivät leikkiä ja pitivät iloa. Ja jos nuoret herrat sattuivat käymään vähän pitkäpiimäisiksi eivätkä tajunneet tyttöjen korkeata tunteenlentoa, niin nousivat nämä venoseen, tarttuivat airoihin ja soutelivat kiinteältä kamaralta keskelle lammikon selkää, missä heillä oli valloittamaton turva-asema. Kuinka suloista siellä olikaan haaveilla, kun vesi hiljaa liplatteli purren, laitoja vastaan ja hopeainen kuu kohosi puisten puiden yli. Ympärillä kurottivat valkeat ulpukat vedestä kaulojaan, iloissaan että niiden ikiviholliset, joutsenet, olivat käyneet levolle; kuun kuvainen kimmelteli pinnan kareissa, satakieli helkytti rannan pensaikossa, ja lämmin tuulenhengähdys toi tuhansien kukkien makeata tuoksua lammelle. Silloin lauloivat Theone ja Hildegard kaksiäänisiä lauluja, tahi Hulda Werner kertoi jonkin suloisen muistelman pääkaupungista, tahi Lenore pilkkaili poloisia nuoria herroja, jotka avuttomasti juoksentelivat pitkin rantaa ja yrittivät turhaan kavaluutta ja väkivaltaa käyttäen saada veneen käsiinsä.

Mutta hauskimmat hetket oli sunnuntai-illoin; silloin jatkettiin talvikauden kaupunki-iloja; vuoronperään Rothsattelien, Wernerien ja Baldereckien luona. Jollei tanssittu, harjoitettiin kaikenlaista hullutusta. Varustauduttiin valepukuihin; yks kaks oli koko nuori seurue kietonut ylleen päällysvaippoja, hartia- ja päähuiveja mitä hullunkurisimmalla tavalla, ja sitten järjesti Zernitz, joka tällä alalla oli mestari, sukkelaan kuvaelmia, joita isien ja äitien täytyi tulla katsomaan. Tahi esitettiin arvoituksia tuttujen näytelmien johdolla, joko aivan valmistautumatta tahi siten, että kullakin esiytyjällä oli osansa kirjoitettu paperiliuskalle, josta hän sen luki. Koko viikon tytöt vaivasivat päätänsä keksiäkseen somia ja vaikeasti arvattavia sanoja, joita seuraavana pyhäiltana esitettäisiin elävinä kuvina. --

Kuinka onnelliseksi Lenore tunsikaan itsensä tähän aikaan! Tosin oli hänessä yhä vielä jälellä hiukan entistä "eriskummallisuutta", ja äiti pudisti toisinaan moittivasti päätänsä tyttären jonkin liika reiman päähänpiston johdosta, tahi kun tämän huulilta kirposi ylen rohkea sana. Tietysti Lenore aina tanssi kavaljeerina, silloin kun herroista oli puute; hän johti toisia tyttöjä rajuihin uhkatekoihin; kerran hän raahasi seurueen kokonaisen peninkulman päähän jollekin merkilliselle näköalapaikalle, pakotti sen poikkeamaan naapurikylän kapakkaan makostelemaan lämmintä maitoa ja mustaa leipää ja toi ylen uupuneen joukon vasta iltamyöhällä kotia heinähäkillä, jota hän itse seisaalta ajoi. Hän kohteli nuorempia herroja edelleenkin ylimielisen suojelevasti kuin pikku poikasia, jotka vielä kulkevat voileipä kourassa, antoi heidän kertoa hänelle hevosjuttuja ja esiytyipä itsekin kerran äitinsä rajattomaksi kauhuksi jossain seuranäytelmässä herrana, ratsupiiska kädessä ja nenän alla tappuraviikset, joita hän väänteli mitä herttaisimmin. Mutta hän näytti tällöin niin sanomattoman suloiselta, ettei äitikään hennonut häntä tosissaan torua.

Oli kuitenkin eräs, jota perheen uusi elämäntapa ei oikein tyydyttänyt, ja se oli paroonitar itse. Hänen miehensä oli saanut jatkuvan huolekkaisuuden ja homman puuskan, joka oli tykkänään karkoittanut hänen olennostaan entisen tasapainon ja levollisen hilpeyden -- kesälläkin hän ajoi usein pääkaupunkiin, vietti monet illat klubissa tahi naimattomien entisten rykmenttitoverien "savupirteissä". Ehrenthalin kanssa hänellä oli alituiseen asioita; ja hän mieltyi meluisaan seuranpitoon, jota hän ei ennen ollut sietänyt. Vähäpätöisiä nuo muutokset kenties olivat itsessään, mutta puolison lemmekkäältä silmältä ne eivät välttyneet. Kuitenkin tunsi paronitar sydämessään, että hän tekisi väärin jos rupeisi niiden takia suremaan.

Hänellekin tapahtui tähän aikaan suuri ilo. Eugen oli suorittanut upseerintutkintonsa ja ilmoittanut tulevansa kotiin näyttääkseen uusia olkaimiaan. Äiti sisusti hänen huoneensa aivan uuteen asuun, ja isä kannatti sinne asekaapin ja uuden-uutukaiset metsästysvarustukset, jotka pojan oli määrä saada lahjaksi. Kun Eugenin tulohetki läheni, ei isä malttanut odotella häntä kotona, vaan nousi satulaan ja ratsasti vastaan naapurikylään saakka. Ja kun maantieltä nouseva pieni tomupilvi kertoi tulijan lähenevän ja isä näki edessään solakan nuoren husaariluutnantin, joka oli kasvoiltaan äitinsä ilmetty kuva, niin hypähti vapaaherra ratsultaan ketterästi kuin nuorukainen, poika teki heti perässä samoin, ja syrjäisenkin sydäntä lämmitti nähdä noiden ritarillisten hahmojen syleilevän toisiaan keskellä pölyistä maantietä. Ja komeata oli nähdä heidän ajaa karauttavan rinnakkain linnaan päin.

"Minä tuon sinulle hyviä uutisia rykmentistä", aloitti Eugen, kun ensimmäisistä iloisista kysymyksistä ja vastauksista oli päästy. "Ensiksikin eversti lähettää sinulle terveisiä."

"Hän oli aikoinaan hurja veitikka", sanoi isä.

"Nyt hän on paha äkäpussi", huomautti poika. -- "Arvoasteissa kohoaminen tulee meillä käymään mainiosti. Waldor'in täytyy ottaa eronsa, koska hänen rintansa käy yhä huonommaksi; Balduin Tronkan on pakko siirtyä toiseen rykmenttiin, hänellä kun oli tuonaan ratsumestarin kanssa ihana riita, josta kerron sinulle kohta, ja Stallinger perii kohta kuolemata tekevän setänsä majoraattitilan. Hänestä tulee siivottoman rikas mies, puhutaan kahdenkymmenen tuhannen taalerin vuosituloista."

"Tuo on liioittelua", sanoi isä; "majoraatti ei ole paljon isompi meidän tilaamme."

"Joka tapauksessa hän lahjoittaa valakkansa vahtimestarillemme", sanoi poika. "Ja upseerikasinomme ruokapöytään hän on luvannut komean hopeaesineen. -- Mitäs pidät ruskostani, isä?"

He pysähtyivät portin eteen, ja poika näytteli ratsuaan. Vapaaherra tarkasteli sitä asiantuntijan silmällä ja lausui olevansa ylipäänsä siihen tyytyväinen. Tallin edustalla he vielä kerran pysähtyivät. "Me tahdomme yllättää naiset", sanoi vapaaherra. Kun tallirenki otti hevoset huostaansa, eivät isä ja poika voineet pidättyä pistäytymästä talliinkin. Ensin he tarkastivat vapaaherran ratsua ja kulkivat sitten pitkin kyntöhevosten riviä. Alentuvasti luutnantti läimäytti niiden joukosta jotakin vanhaa tuttua kaulalle ja lausui isän suureksi iloksi sotilaallisella säntillisyydellä arvostelunsa niiden kelpoisuudesta. Tallirengit seisoivat kunnioittavana piirinä ympärillä, isä ja poika innostuivat kertomaan toisilleen loppumattomia hevosjuttuja, vapaaherra vanhan hevosenkengittäjän tyynellä maltilla, luutnantti nuorekkaan tulisesti, iloiten kun sai isän koetellun viisauden rinnalla näyttää omia vastahankittuja tietojaan. Lenoren ponyn kohdalle tultuaan herrat muistivat naisten heitä odottelevan ja riensivät tulisella kiireellä tallista linnaan.

Ruusumajassa paroonitar sulki poikansa syliinsä, Lenoren taputellessa tätä hyväilevästi olalle. -- Nyt vasta linnassa oikea ilo alkoi. -- Vanhempain silmät loistivat aina, kun ne tapasivat nuoren ratsu-upseerin korkean hahmon. Vaikkapa hänen jotkut eleensä ja lauseensa vielä tuoksahtivatkin ratsastusradalta, sieti paroonitar niitä leppeästi hymyillen. Sillä ikimuistoisista ajoista alkaen on talli jonkinmoinen esikartano, jonka kautta kavaljeeri nousee salongin hienostuneempaan ilmapiiriin. Tyttöjen parissa Eugen kohta valtasi johtaja-aseman; ainakin kaikkina hilpeinä hetkinä hän eli heidän eniten suosittu seuralaisensa. Hän kävi vieraisilla naapuritiloilla, kutsuja vaihdettiin, iloinen juhla seurasi toistaan.

* * * * *

Vapaaherran mielihyvää hänen tätä hilpeätä elämää nähdessään kammitsi pahoin muuan tukala seikka: hänen oli vaikea hankkia sen ylläpitoon tarvittavia rahoja. Mikä kahden vuosikymmenen mittaan oli ollut mahdollista, se kävi nyt kerrassaan mahdottomaksi. Talviasunto kaupungissa, entistä laajempi seuraelämä, Eugenin upseerikulut, Lenoren harsohameet ja pitsikoristeet, jopa velkakirjain korot ja kuoletuskin -- kaikki ne yhdessä kävivät hänelle sangen hankaliksi kestää. Tilalta kertyviä tuloja odotettiin toisinaan sangen kärsimättömästi ja ne löysivät nopeasti reikänsä, mikä ei ollut suinkaan omiaan suurentamaan ja vakaannuttamaan niitä; ja moni ennen suunniteltu hyvä aie jäi toteuttamatta. Vapaaherra oli päättänyt kylvää männynsiemeniä eräälle tilustensa rajalla olevalle hedelmättömälle hiekkanummelle, mutta tämäkin vähäinen kulunki kävi yli hänen varojensa, ja keltainen hiekka kimalteli edelleenkin auran koskemattomana auringossa. Jälleen hänellä oli ollut useammin kuin yhden kerran aihetta ottaa esiin tuo siro lipas, jossa hän säilytti rakkaita velkakirjojaan, avata se ja selailla noita kauniisti tekstattuja pergamenttilehtiä; silloin hänen otsansa säännöllisesti synkistyi ja outo levottomuus värähdytti hänen muuten niin arvokasta ja levollista olemustaan. Mutta se ei kuitenkaan ollut enää aikaisemmin tunnettua kiduttavaa huolta; hän oli jo saanut vähäsen kokemusta liikeasioissa ja osasi punnita niitä hiukan kylmäverisemmin. Jokin keino täytyi löytyä tästä pälkähästä pääsemiseksi; pahimmassa tapauksessa hän viettäisi enää vain yhden, korkeintaan kaksi talvea kaupungissa, kunnes Lenoren kasvatus olisi päättynyt, ja sitten hän iskisi täydellä tarmolla kiinni tilansa hoitoon. Hän tunsi itsessään, että se päätös ei vaatisi häneltä suurtakaan uhrausta. Ja sitten hän myöskin ajaisi perille kaikki teollisuussuunnitelmansa, ajatellen kuin hyvä isäntä ainakin ainoastaan lastensa tulevaisuutta. Sillävälin hän päätti parhaaksi pyytää tarvittaessa neuvoa Ehrenthalilta. Olihan tuo mies sentään rehellinen lajiaan, niin rehellinen kuin kaupanvälittäjä yleensä voi olla aatelismiestä kohtaan; ja mikä oli pääasia, hän tunsi vapaaherran olosuhteet jokseenkin tarkoin, eikä tämä tuntenut häntä kohtaan samaa arkuutta asemataan kuvatessaan kuin ventovierasta.

Tapansa mukaan ilmestyi arvoisa välittäjä tälläkin kertaa juuri parhaaseen aikaan. Timanttineula hänen kaulahuivissaan loisteli, hänen alamaiset pokkuroimisensa paroonittaren edessä olivat hullunkurisemmat kuin koskaan ennen, ja tilaa tarkastaessa hänen ihastuksensa kohosi yli reunojensa. Hyvillä mielin vapaaherra saatteli häntä ympärinsä, ja kun kaikki oli katsottu, sanoi hän vieraalleen: "Antakaappa minulle hyvä neuvo, Ehrenthal."

Ehrenthal räpytteli silmiään ja katseli vapaaherraan ovelasti.

Vain muutamia vuosia sitten hän oli ensi kerran tehnyt samanlaisen kierroksen kartanolla ja tiluksilla, mutta kuinka ajat olivatkaan siitä asti muuttuneet! Silloin täytyi liikemiehen tarjota hyvä neuvonsa ylpeälle paroonille perin varovasti ja makeisiin imarteluihin kätkettynä, aivan kuin hapanta lääkettä taritaan juonikolle lapselle; ja nyt tuli isäntä itse apua pyytäen häntä vastaan.

Vapaaherra jatkoi mahdollisimman huolettomaan sävyyn: "Minulla on tänä vuonna ollut enemmän menoja kuin ennen, velkakirjatkin vaativat kuoletusta, niin että minun täytyy miettiä keinoa tulojeni suurentamiseksi. Mihin keinoon teidän mielestänne olisi paras ryhtyä?"

Kauppiaan silmissä välähti, mutta hän vastasi asiaankuuluvalla nöyryydellä: "Mihin keinoon on ryhdyttävä, sen herra parooni itse tietää paremmin kuin minä."

"Älkää vain ehdottako omia liikekeinottelujanne, Ehrenthal", huomautti vapaaherra varovaisesti. "Minä en enää aio käydä liittoon teidän kanssanne."

Päätään pudistellen Ehrenthal vastasi: "Eipä aina olekaan tarjona sellaista liiketointa, jota voisin hyvällä omallatunnolla suosittaa herra paroonille. Armollisella herralla on viisiviidettätuhatta taaleria kiinni velkakirjoissa. Miksi pitää hallussaan moisia velkakirjoja, jotka antavat niin vähän korkoa? Jos niillä ostatte varman viisiprosenttisen hypoteekkikiinnityksen, niin maksatte siitä neljä prosenttia maakuntapankkiin, ja yksi prosentti jää omaksi hyväksenne, mikä tekee neljäsataa viisikymmentä taaleria vuodessa. Ja voittepa saada vielä suurempaakin voittoa. Monikin varma viisiprosenttinen hypoteekki tarjotaan hyvin edullisilla ehdoilla ostajalle, joka voi maksaa käteisellä. Te saatte ehkä maksaa neljäkymmentä tuhatta taaleria, ehkäpä vielä vähemmänkin, ja saatte hyvän hypoteekin, joka tuottaa teille viisi prosenttia korkoa viideltäviidettä tuhatta taalerilta."

Vapaaherra vastasi: "Sellainen oli minunkin ajatukseni, mutta tuollaisten hypoteekkien varmuus, jotka rahamarkkinoilla kulkevat teidän välikauppiaiden käsissä, on kehnonpuoleinen, ja siksi en rupea sellaisiin kauppoihin."

Ehrenthal torjui sulavalla kädenliikkeellä omalta kohdaltaan tuon moitteen ja sanoi, täynnä hurskasta harmia epärehellisten välikauppiasten keinottelusta: "Minä en kernaasti tee kauppoja hypoteekeilla; mikä rahamarkkinoilla kiertää välikauppiaiden käsissä, se ei sovi herra paroonille; teidän täytyy kääntyä luotettavan miehen puoleen. Onhan teillä asianajaja, joka tuntee hyvin liikeasioita; ehkäpä hän voi hankkia teille varman hypoteekkilainan."

"Te ette siis tiedä, mistä sellaisen saisi?" kysyi vapaaherra punnitsevasti, mutta kuitenkin sydämessään toivoen, että Ehrenthal pystyisi huojentamaan hänen vaivojaan. --

"En tunne ainuttakaan mahdollisuutta", sanoi kauppias mitä päättäväisimmin. "Mutta jos haluatte, niin voinhan tiedustella kautta rantain; ainahan semmoisia on saatavana. Teidän asianajajannekin sanoo teille, mikä hypoteekki hänen mielestään on varma. Mutta sellaiset herrat eivät rupea ennen kaupantekoa tunnustelemaan ja sovittelemaan asioita, ja asianajajaanne käyttäen te saatte maksaa täyden summan samasta hypoteekista, jonka välittäjältä voisitte saada muutamaa tuhatta huokeammalla."

Kun vapaaherra jo oli joutunut sille asteelle, että moinen etu hänestä tuntui ylen tähdelliseltä, päätti hän ajatuksissaan seurata taatun liikeystävän neuvoa. Hän tahtoi olla hyvin varovainen, mutta, mikäli mahdollista, mieluummin ostaa tarjona olevan hypoteekin kuin antaa asianajajansa sijoittaa rahat. Ja Ehrenthalille hän lausui: "Asialla ei ole mitään kiirettä; jos satutte keksimään jotain sopivata, niin ilmoittakaa minulle."

"Tahdon koettaa parastani", vastasi tuo kunnon mies pidättyvästi; "mutta parasta on, että herra parooni itsekin tiedustelee; sillä minä en muuten tee mielelläni hypoteekkikauppoja."

Vaikkakaan tuo sanonta ei ollut todenperäinen, täytti se kumminkin tarkoituksensa, sillä kauppiaan kylmä pidättyväisyys lisäsi melkoisesti vapaaherran luottamusta häneen. Mutta Ehrenthal pyrki kiiruimman kautta pääsemään paluumatkalle; tällä kertaa hänellä ei ollut edes aikaa ihailla hienovillaisia siitospukkeja, katolla teiskuvain varpusten lihavat ruumiinmuodot välttyivät hänen katseeltaan, ja hän äkäili kuskilleen tämän hitaasta ajosta. "Jos kiinnitän ohjakset etanan sarviin, niin pääsen joutuisemmin kuin tätä menoa pitäen", hän marisi ja heittelehti kärsimättömästi takaistuimella.

Kuski suomi ärtyneesti hevosia ja ärähti olkansa yli vihaisesti: "Jos annatte hevosillenne enemmän kauroja, niin ne joutuvat paremmin kuin etanat. Vaivaista kaksi kappaa kauroja päivässä, ja sitten vaatii muka täyttä nelistä kivisellä tiellä!"

Vapaaherra lähti seuraavana päivänä kaupunkiin ja pyysi asianajajaansa ryhtymään tarvittaviin toimenpiteisiin hypoteekkilainan hankkimiseksi. Hän ei salannut lainopilliselta ystävältään, että hän kernaasti soisi saavansa sellaisen erityisen edullisilla ehdoilla.

Ymmärtäväinen lakimies varoitti hartaasti häntä olemaan tavoittelematta tuollaisia etuja, koskapa varmaa hypoteekkia ei mistään saisi alle nimellisarvon. Mutta juuri tämä hyväätarkoittava neuvo teki vapaaherran sitä taipuvaisemmaksi luottamaan omaan arvostelukykyynsä lainaa hankittaessa.

Joitakuita päiviä myöhemmin saapui paroonin puheille iso, punakkanaamainen mies, muuan herra Pinkus, joka ilmoitti tulleensa hallituskaupungista. Arvoisa majatalonpitäjä saatettiin paroonin työhuoneeseen, ja ensi työkseen hän kiirehti anelemaan anteeksi saapumistaan. Hän sanoi kuulleensa, että armollinen herra halusi sijoittaa rahoja, ja hän puolestaan tiesi, että erinomaisen varma ja mitä suositeltavin hypoteekkikiinnitys oli saatavissa erääseen lähimaakunnan suureen herrastilaan, jonka omistaja, muuan rikas kreivi Zamisky, eleli ulkomailla. Tiloilla, joita tuo hypoteekkilaina rasitti, oli kaikki mahdolliset etuudet; niitä oli luvultaan kolme, neljä kappaletta, ja niihin liittyi yli kaksituhatta auranalaa metsämaata, joka kertojan valallisen vakuutuksen mukaan oli oikeata aarniometsää. Neljä kyläkuntaa oli velvollinen suorittamaan kartanoon hevos- ja jalkapäivätöitä, sata vuokratilaa noissa neljässä kylässä maksoi kateistakin veroa; sanalla sanoen, tila oli sellainen, että suurimman ruhtinaankaan ei olisi tarvinnut sitä hävetä. Ja kyseenä oleva neljänkymmenen tuhannen taalerin hypoteekkikiinnitys seurasi panttausoikeudeltaan kohta ensimmäisen sadantuhannen taalerin kiinnityksen jälkeen. Perässä seurasi vielä viisi tai kuusi pienempää, mutta raha-arvoltaan kuitenkin merkitsevää kiinnitystä. Kyseenäoleva hypoteekki oli tällä erää kreivi Zaminskyn itsensä hallussa. Hän oli siirtänyt sen asiamiehelleen toisille luovutettavaksi. Ja tämä erinomainen velkakirja oli, kuten herra Pinkus salaperäisesti viittaili, mahdollisesti saatavissa yhdeksälläkymmenellä prosentilla nimellisarvosta, siis kuudestaneljättä tuhatta taalerista. Epämukavaa tosin oli, että tila sijaitsi naapurimaakunnassa, jossa maanviljelystä vielä harjoitettiin vanhettuneiden tapojen mukaisesti. Mutta raja ei ollut kahta peninkulmaa kauempana, lähintä piirikaupunkia yhdisti viertotie muuhun maailmaan; sanalla sanoen, ei mitään epäsuotuisia seikkoja ollut olemassa, jotka olisivat puolueettomasti tarkastellessa polkeneet hypoteekin arvoa, eikä Pinkus olisi mitenkään käynyt kauppaamaan moista aarretta tuntemattomalle ostajalle, jollei tällä olisi ollut sellaisia erinomaisia mieskohtaisia ominaisuuksia kuin vapaaherralla tiettävästi oli.

Parooni kuunteli näitä kehumisia pidättyvästi kuin kokenut liikemies ainakin. Ennen poislähtöään Pinkus otti nahkasalkustaan esiin paksun asiakirjakimpun, joka sisälsi kaikki kyseeseen tulevat paperit, ja laski sen luottavaisesti pöydälle vapaaherran eteen, jotta tämä voi itse perusteellisesti tutkia, missä määrin välittäjän ilmoittamat tiedot olivat oikeat.