Part 19
Itsekään hän ei ollut lainkaan tyytyväinen itseensä, vaan koetti oikein kasata kiduttavia syytöksiä itseänsä vastaan. Hän oli tosiaankin muuttunut. Eihän hän tosin työssä ollessaan päästänyt itseään vallan laukeamaankaan, mutta työstään hänellä oli varsin vähän iloa, pikemminkin se tuntui taakalta. Olipa sattunut, että hän liikekirjeissä oli unohtanut jonkin tärkeän asian mainitsematta, olipa hän pari kertaa kirjoittanut vääriä hintamääriäkin, jolloin Jordan oli kuivasti huomauttaen jättänyt kirjeet hänelle takaisin. Hänelle johtui myöskin mieleen, ettei kauppias ollut viime aikana ollenkaan välittänyt hänestä ja hänen toimistaan, ja että Sabine oli joku päivä sitten portailta tavatessaan tervehtinyt häntä kylmäkiskoisemmin kuin tavallisesti. Ja aivan äskettäin, kun täti oli valittanut yörauhansa häiriytyneen sen kautta, että joku oli niin myöhään ja kolistellen tullut portista sisään, olivat kaikki toverit katsoneet häneen moittivasti. Yksinpä uskollinen Karlkin oli tuonaan kysynyt -- Antonin mielestä sangen ivallisesti -- oliko hänellä portinavain mukana tanssitunneille lähtiessään. Tällaisten tukalien muistelmien vaivaamana Anton kävi kirjoituspöytänsä ääreen ja rupesi silmäilemään pientä yksityistä kassakirjaansa. Viime viikkoina hän ei ollut lainkaan merkinnyt siihen menojaan; senvuoksi hän tarttui kynään ja alkoi hätäytyneenä laskea niitä yhteen sormistaan laskuista ja muististaan. Hirmustuen hän huomasi velkainsa nousevan summaan, jota hän ei mitenkään kyennyt suorittamaan, jollei käynyt käsiksi vanhempainsa jättämään pikku perintöön. Hän tunsi itsensä perin, onnettomaksi. Tähän asti oli kohtalo soitellut hänelle vain hienoimpia säveleitään, nyt rupesivat toiset kielet pahoin särähtelemään. Ja epäsoinnun piti käydä vieläkin pahemmaksi.
* * * * *
Samana iltana palasi kauppias huonolla tuulella klubistaan kotia, vastasi kuivasti Sabinen tervehdykseen ja rupesi pitkin askelin mittelemään huoneen lattiaa.
"Mikä sinua vaivaa, Traugott?" kysyi sisar.
Veli astui hänen tuolinsa viereen. "Tahdotko tietää, millä tapaa Fink on saattanut suojattinsa rouva von Baldereckin taloon? Sinähän olet niin iloinen noiden molempien ystävyydestä. Nyt hän on kutonut kokoon oikean valheiden verkon ja tehnyt kokemattomasta Wohlfartista julkean seikkailijan." Hän kertoisitte erään vanhemman upseerin tiedustelleen häneltä lähemmin Antonin olosuhteita ja mitä silloin oli käynyt ilmi.
"Onkohan sitten varmaa, että tuo typerä taru on Finkin keksintöä ja että Wohlfart on siitä tiennyt?" kysyi Sabine arastellen.
"Finkin osallisuutta en yhtään epäile. Tuollainen juoni on juuri hänen tapaistaan Hänen rikollinen kevytmielisyytensä ei säästä mitään, ei edes ystävän mainetta."
Sabine nojautui tuolin selustaa vastaan ja nyykäytti koneellisesti päätänsä. Niin, sellainen mies Fink olikin. Taasen kuohahti hänen sydämensä tätä vastaan. "Voi, kuinka surullista!" hän sanoi puolittain itsekseen. "Mutta Wohlfart on viaton, Traugott, sen tiedän varmasti. Sellainen valheellisuus ei ole hänen luonteensa mukaista."
"Huomenna saan tietää", sanoi kauppias. "Hänen itsensä vuoksi toivon, että olisit oikeassa."
Käydessään seuraavana aamuna etukonttoorin läpi hän kutsui Antonin pieneen takahuoneeseen. Kun tällaista sattui vain aniharvoin, noudatti Anton käskyä aavistaen mustia ukkospilviä nousevaksi. Kauppias sulki oven hänen perästään, istuutui hyvin totisena nahkapäällyksiseen nojatuoliinsa ja alkoi ankaralla äänensävyllä: "Rakas Wohlfart, pidän velvollisuutenani ottaa teidän kanssanne puheeksi eräitä huhuja, joiden tiedän kiertelevän kaupungilla. Teitä näet pidetään salaperäistä syntyperää olevana upporikkaana nuorukaisena, kerrotaan teidän omistavan suuria tiluksia Amerikassa ja että ylhäiset henkilöt kaikessa salaisuudessa seuraavat vilkkaalla mielenkiinnolla teidän kehitystänne. Otaksun noiden huhujen tulleen teidän omiinkin korviinne ja haluan nyt tietää, mitä olette tehnyt niiden vaimentamiseksi."
Anton vastasi ällistyneenä, mutta hyvin päättäväisesti: "En tiedä yhtään mitään sellaisista huhuista. Olen, tosin joskus kuullut vieraiden ihmisten tekevän merkillisiä viittailuja minun muka suureen omaisuuteeni, mutta olen aina torjunut sellaisen käsityksen."
"Oletteko torjunut sitä tarpeeksi jyrkässä muodossa?" kysyi kauppias ankarasti.
"Sen luulen tehneeni", vastasi Anton rehellisesti.
"Itsessään ei tuollaiseen joutavaan lörpöttelyyn kannattaisi kiinnittää huomiota", jatkoi kauppias, "jollei se vaarantaisi teidän omaa mainettanne. Sillä maailma on taipuvainen otaksumaan, että te itse olette jostakin syystä ollut mukana levittämässä moista huhua; mutta kauppamiehen mainetta ei mikään seikka pysty polkemaan pahemmin kuin epäluulo, että hän pyrkii alhaisin keinoin saavuttamaan luottoa, johon hänellä ei ole vähintäkään oikeutusta."
Anton aivan jäykistyi nuo sanat kuullessaan.
Herra Schröter jatkoi edelleen: "Sitäpaitsi tuollainen lörpöttely on omiaan vahingoittamaan vanhempainnekin hyvää mainetta, sillä ihmiset ovat tietävinään, että te muka olette jonkin hyvin ylhäisen miehen lehtolapsi."
"Voi, äitini!" parahti Anton väännellen käsiään, ja isot kyynelkarpalot tippuivat hänen silmistään. Hän oli niin järkytetty, että kauppiaan täytyi antaa hänelle aikaa rauhoittuakseen; ja sitten hän viimein sanoi leppeämmin: "Koettakaa malttua, rakas Wohlfart. Teidän asianne on nyt toteennäyttää noiden juttujen perättömyys. Sitä varten te tarvitsette levollista mieltä ja miehuullista ryhtiä."
"Hirvittävin on minulle ajatus", huudahti Anton vielä aivan kuohuissaan, "että te itse ehkä luulette minun panneen alkuun nuo valheet tahi että olisin mielisuosiolla suvainnut niitä, tehdäkseni itseni muka mielenkiintoiseksi ihmisten silmissä. Minä pyydän teitä uskomaan, etten tähän hetkeen saakka ole tiennyt niistä yhtään mitään."
"Minä uskon teitä mielelläni", sanoi kauppias suopeammin, "mutta te olette kuitenkin monella tapaa edistänyt sellaisten juttujen mahdollisuutta. Te käytte edelleen seurapiirissä, jossa teidän asemassanne olevia nuoria miehiä muutoin katsellaan kierosti. Te olette kuluttanut varojanne enemmän kuin kukkaronne sietää ja tarkoituksiin, jotka kaikissa tapauksissa eivät sovellu säätyynne."
Antonilla oli hämärä vaistomus, että hänen olisi ollut vähemmän tukala olla maan keskipisteessä kuin sen pinnalla. "Niin", hän virkkoi viimein särkyneellä äänellä, "te olette oikeassa, olen tehnyt väärin astuessani yläpuolelle varsinaisen elämänpiirini, sen olen itsekin koko ajan tajunnut. Monias päivä sitten, kun rupesin laskemaan kassaani ja huomasin tehneeni velkoja", -- tällöin kauppias hymyili melkein huomaamattomasti -- "on minulle itsellenikin selvinnyt, että olen väärällä tiellä; en vain ole tiennyt, miten oikein kääntyä siltä takaisin. Mutta nyt en enää epäröi", hän jatkoi hyvin alakuloisesti, "ja minä pyydän teitä päättämään, tulenko tästälähin menettelemään oikein."
"Eikö totta, Finkhän se teidät johdatti rouva von Baldereckin seurapiiriin? Sitä arvelinkin", sanoi kauppias hymyillen; "ehkäpä hän myöskin tietää vähän enemmän niistä huhuista, jotka nyt niin huolestuttavat teitä."
"Sallikaa minun teidän läsnäollessanne vaatia häntä todistamaan, etten ole tähän asti tiennyt mitään noista mainettani halventavista puheista, ja että vaikka olenkin saattanut olla kevytmielinen, en siltä ole mikään kurjimus, Fink on ystäväni ja tuntee hyvin minun käyttäytymiseni."
"Olkoon menneeksi, jos se voi rauhoittaa teitä", sanoi kauppias ja kutsutti Finkin paikalle.
Fink katsahti sisäänkäytyään ihmeissään vielä mielenkuohun vallassa olevaan Antoniin ja kysyi häneltä, isännän läsnäolosta paljonkaan piittaamatta: "Mitä hittoa, oletko itkenyt?"
"Solvausten johdosta", lausui kauppias totisesti, "jotka ovat vahingoittaneet hänen vakavuuttaan liikemiehenä ja hänen perheensä kunnioitettua nimeä." Sitten hän kertoi lyhyesti, mistä oli kysymys.
Fink purskahti nauramaan ja huudahti: "Hänhän on vielä lapsi; mitä hänen tarvitsee välittää ihmisten joutavista puheista?"
"Hänellä ei ole oikeutta ummistaa niiltä korviaan, sillä hän on antanut niille virikettä seurustelemalla noissa piireissä, joihin te olette hänet johdattanut."
"Ennen kaikkea pyydän sinua todistamaan tässä herra Schröterin läsnäollessa, että minulla ei ole ollut aavistustakaan kaikesta tuosta. Tunnethan sinä minut niin hyvin että tiedät, etten olisi astunut jalallanikaan rouva von Baldereckin taloon, jos olisin pitänyt mahdollisena että minusta sellaista puhuttaisiin."
"Hän on aivan viaton", lausui Fink vakuuttavan hyväluontoisesti kauppiaalle, "viaton ja puhdas kuin orvokki, joka tuoksuu piilossaan. Jos kenellä on syytä noiden naurettavien juttujen syntymiseen, niin on minulla ja sitäpaitsi niillä höperöillä ihmisillä, jotka ovat niitä levittäneet. Malta mielesi, Anton; jos tämä asia tuskastuttaa sinua, niin saamme sen heti korjatuksi."
"Minä lähden vielä kerran rouva von Baldereckin luo ilmoittamaan, etten enää voi käydä hänen tanssitunneillaan."
"Minustakin se on paras keino", sanoi kauppias. "Epäilenpä, onko siitä paljonkaan apua", huomautti Fink maailmanmiehen viisaudella.
"Olenhan sitten ainakin tehnyt kaiken, mitä minun vallassani on", huudahti Anton.
"No, tee kuten tahdot", sanoi Fink. "Tanssimaan olet kuitenkin oppinut ja pitelemään hattuasi huoneessa niinkuin tuleekin."
Päivällisen edellä kauppias sanoi sisarelleen: "Oikeassa olet. Wohlfart oli pääasiassa viaton, Fink se vallattomuudessaan on pannut koko juonen alkuun."
"Tiesinhän minä sen!" huudahti Sabine ja pisteli kiivaasti neulaa ompelukseensa. -- "Jos vain suinkin käy laatuun, Traugott, niin estä heitä tekemästä itseänsä syypäiksi mihinkään uuteen ajattelemattomuuteen."
"Heidän täytyy itsensä selvittää sotkuinen vyyhtinsä", vastasi kauppias. "Olen vain utelias näkemään, millä keinolla he siitä suoriutuvat."
* * * * *
Anton työskenteli koko päivän aivan kuin huumatakseen ajatuksensa, puheli perin vähän ja lähti illan tullen kolmanteen kerrokseen pukeutumaan viimeistä vierailuansa varten, uhkamielisenä kuin ainakin mies, joka on tehnyt peruuttamattoman päätöksen.
Fink katseli häntä päivän mittaan oudostellen ja kyseli itseltään: "Mikähän pojalla oikein on mielessä? Hänhän käyttäytyy kuin varustautuisi ensimmäiseen kaksintaisteluunsa." Ja jos hän olisi voinut katsahtaa Antonin sydämeen, olisi hänkin kenties tullut järkytetyksi nähdessään nuorukaisen katkeran tuskan. Eikä tuon tuskan aiheuttajana ollut yksistään loukattu ylpeys ja häpeäntunne sen johdosta, että maailma ehkä piti häntä halpamielisenä seikkailijana ja petturina; näitä tunteita paljon pahemmin kalvoi hänen sieluaan ajatus lähestyvästä erosta rakastetusta tanssitoverista.
Fink juoksi nuo kolmet portaat ylös Antonin huoneeseen, tapasi ystävänsä jo valmiiksi pukeutuneena, katsahti häntä kasvoihin, jotka kalpeudessaan ja murtuneisuudessaan näyttivät äkkiä käyneet paria vuotta vanhemmiksi ja kysyi, tarttuen hänen käteensä: "Oletko suutuksissasi minuun?"
"En sinuun enkä kehenkään toiseenkaan", vastasi Anton kiihtyneesti. "Kuule mitä sanon -- miten tuo huhu on oikein saanut alkunsa, siitä en tahdo mitään tietää. Mahdollisesti sinä olet sillä tahtonut tehdä pilaa minusta ja muista ihmisistä."
"En sinusta, rakas lapsi", sanoi Fink.
"Joka tapauksessa olet tiennyt noista juoruista, etkä kuitenkaan ole puhunut minulle mitään. Se ei ollut sinulta oikein, sen sanon sinulle nyt, sen pitemmältä sinulle kaunaa kantamatta, ja vast'edes me emme keskenämme hiisku koko asiasta enää sanallakaan."
"Kuulehan, Anton", sanoi Fink, "minun mielestäni sinä otat tuon lörpötyksen aivan liian traagilliselta kannalta."
"Anna minun vain tänään menetellä oman pääni jälkeen."
"Mitä sitten aiot tehdä?"
"Älä kysele, minä tunnen sydämessäni sangen selvästi, mitä minun on tehtävä. Lähtekäämme nyt."
"No niin, tee, mitä et voi jättää tekemättä" sanoi Fink sävyisästi; "mutta älä vain unhota, että jos aiot esittää _noiden_ ihmisten edessä jonkin tunnelmallisen kohtauksen, niin se tulee vain huvittamaan heitä, ja sitä enemmän, mitä kiihtyneemmin sinä esiinnyt."
"Luota minuun", sanoi Anton, "minä tulen olemaan aivan rauhallinen."
Rouva von Baldereckin valaistuissa saleissa oli koolla suuri seurue, kauniita tanssipukuja, paljon kirkkaita kynttilöitä, kaikki perheenäidit ja useita perheenisiäkin; tarkoituksena oli näyttää, mitä tanssitunneilla oli opittu. Ystävysten sisäänkäydessä Fink laski huolestuneena kätensä Antonin käsivarrelle huomatessaan hänen näyttävän hyvin murtuneelta, mutta Anton astui tarmokkain askelin eteenpäin. Hän irroittihe Finkin otteesta ja kävi suoraapäätä Lenoren luo, jonka hän jo aikaisemmin oli pyytänyt ensimmäiseen tanssiin. Neitonen näytti tänään vallan hurmaavalta; hänellä oli ensi kertaa yllään oikea tanssiaispuku, ja hänen suuret silmänsä säteilivät odottavaisesta ilosta. Hän astui muutaman askeleen tanssittajaansa vastaan ja sanoi leppeästi nuhdellen: "Te tulette niin myöhään, tanssi alkaa aivan kohta, ja minä olin toivonut saavani puhella teidän kanssanne hyvän aikaa sitä ennen. Isäkin on täällä, minä esitän teidät hänelle. -- Mutta mikä teillä on mielessä? -- Tehän näytätte niin juhlalliselta!"
"Armollinen neiti", vastasi Anton kumartaen, "mieleni on tänään hyvin murheellinen. En saakaan kunniaa tanssia ensimmäistä tanssia teidän kanssanne enkä muitakaan."
"Ja miksi ette?" kysyi neitonen säikähtyneenä.
"Suvaitkaa kuulla mitä sanon: en tule viipymään kauan tässä seurassa, saavuin vain pyytämään talon emännältä ja teiltä anteeksi, että aion kohta jälleen poistua."
"Mutta, herra Wohlfart!" huudahti Lenore ja löi kätensä yhteen.
"Enemmän kuin kenenkään muun mielipiteelle panen arvoa teidän hyvälle käsityksellenne minusta", sanoi Anton punastuen, "ja teidän edessänne tahdon kaikkein ensiksi puhdistautua."
"Mutta teidän ei tarvitse puhdistautua mistään. Selittäkää tarkoituksenne, minä en käsitä tätä ollenkaan", huudahti neitonen.
Anton kertoi hänelle joutuisasti kaiken tänään isännältään kuulemansa ja vakuutti innokkaasti, että hän ei ollut ennen tiennyt noista huhuista mitään. "Sen uskon mielelläni", sanoi Lenore luottavaisesti, "isä myöskin on sanonut, että koko juttu oli arvattavasti vain joutavaa hölynpölyä." -- Hän vaikeni hetkiseksi muistaessaan isän lisänneen, että tuo herra Wohlfart saattoi olla hyväkin mies, mutta että hän ei soveltunut hienoon seurapiiriin. -- "Ja nyt, kun olette kuullut mitä teistä puhutaan, tahdotte tykkänään lakata käymästä tanssitunneilla, niinkö?"
"Niin, sen tahdon", vakuutti Anton, "sillä jos käyn täällä edelleenkin, niin minua kenties pidettäisiin tungettelijana, ehkäpä petturinakin."
Lenore viskasi niskaansa ja sanoi loukkautuneena ja kiivaasti: "No, lähtekää sitten, herrani!"
Se oli paras keino pidättää Antonia lähtemästä; hän jäi seisomaan ja katsoi rukoilevasti tanssitoveriinsa.
"Miksi ette lähde?" tiuskasi neitonen vielä kiivaammin.
Anton kalpeni kovin; hän katsoi sanomattoman surullisesti tulistuneen naisensa silmiin ja virkkoi värähtelevällä äänellä: "Sanokaa minulle ainakin, että te ette ajattele pahaa minusta."
"Minä en ajattele teistä mitään", huudahti Lenore purevan kylmästi ja kääntyi poispäin.
Poloinen Anton seisoi siunaaman ajan kuin puulla päähän lyötynä; vihlova tuska repi hänen kokematonta sieluaan. Jos hän olisi ollut kymmentä vuotta vanhempi, niin hän ehkä olisi käsittänyt neitosen pikaistuksen itselleen edullisemmin. Mutta ajatus, että hänellä oli vielä välinsä selvittämättä muun seuran kanssa, antoi hänelle jälleen voimia; hän läheni pää pystyssä ja uljain askelin piiriä, joka ympäröi talon emäntää. Siinä istuivat muun muassa tuo pitkä ja laiha kreivitär teetä särpien ja Lenoren äiti, jonka vierellä seisoi kookas, komea herra; Anton arvasi sanomattakin, että sen täytyi olla Lenoren isä. Samassa silmänräpäyksessä kun hän astui talon emännän eteen tekemään kumarruksensa, lensi hänen katseensa yli koko seuran. Vielä monia vuosia jälkeenpäin hän muisti elävästi tuon hetken, muisti kaikkien naispukujen kirjavat värit, muisti minkälaisia kukkia oli ollut vapaaherratar Rothsattelin vihossa, muistipa yksin senkin, minkälainen kuva oli maalattu teekuppiin, jota kreivitär piti kädessään. Rouva von Baldereck vastasi alentuvasti hymyillen sankarimme syvään kumarrukseen ja aikoi juuri virkkaa hänelle pari ystävällistä sanaa, kun Anton ehätti hänen edelleen lausumalla liikutuksesta väräjävällä äänellä, joka kuitenkin kajahteli läpi koko salin, niin että kohta hänen puheensa alettua syntyi yleinen hiljaisuus.
"Armollinen rouva, olen tänään saanut kuulla kaupungilla kerrottavan, että olen muka rikas, että muka omistan tiluksia Amerikassa ja että ylhäiset henkilöt omistavat minulle salaista mielenkiintoaan. Minä julistan tuon kaiken valheeksi; minä olen edesmenneen laskuneuvos Wohlfartin poika Ostrausta, enkä vanhemmiltani ole perinyt paljon enempää kuin kunniallisen ja nuhteettoman nimen. Hyvien vanhempaini muisto ja oma itsetuntoni velvoittavat minua selittämään tämän julkisesti. Te, armollinen rouva, olette erinomaisessa hyvyydessänne ystävällisesti vastaanottanut tuntemattoman ja vähäpätöisen ihmisen talonne vieraaksi ja kehoittanut minua ottamaan osaa tämäntalvisiin tanssiharjoituksiin. Kaiken sen jälkeen, mitä tänään olen kuullut, minun täytyy lakata täällä käymästä, koskapa muuten antaisin yhä virikettä minusta levitetyille valheille ja koska minua kenties ruvettaisiin pitämään petturina, joka väärinkäyttää talonne vieraanvaraisuutta. Sen vuoksi lausun sydämellisen kiitokseni hyvyydestänne ja pyydän teitä säilyttämään minut suopeassa muistissa."
Puhe oli tosin hiukan liiaksi juhlallinen tehotakseen syvästi siihen kuulijakuntaan, jolle se oli pidetty, mutta se tehosi kuitenkin. Moniaiksi silmänräpäyksiksi syntyi hengähtämätön hiljaisuus; kreivittären teekuppi pysähtyi hänen jäykistyneessä kädessään puolitiehen helman ja suun välille, ja talon emäntä katseli hämillään syliinsä.
Anton kumarsi uudelleen syvään ja riensi ovea kohti.
Silloin liihotteli jäykistyneestä joukosta kevyt valkopukuinen hahmo lähtevän perään, tavoitti hänet ovella ja tarttui hänen molempiin käsiinsä; Anton katsoi Lenoren kyyneleisiin silmiin ja kuuli hänen sanovan vienolla, itkunsekaisella äänellä: "Jääkää hyvästi!" Sitten sulkeutui ovi hänen takanaan, ja kaikki oli ohi.
Anton käveli verkalleen kotia. Hänen sielussaan oli niin tyventä ja hiljaista, kuin ei hän olisi koskaan käynytkään tuossa taakse jäävässä talossa; hän katseli ilomielin päälleen tipahtelevia isoja lumihaituvia ja jalankulkijain pehmeään lumeen jättämiä jälkiä. Vaikkapa hän tunsi tuskaakin, ei siihen ollut sekoittunut katkeruutta. Hän piti päätänsä ylpeästi pystyssä ja ajatteli kaikkea mahdollista, mitä huoleton katujenmittelijä saattaa ajatella, kuolleita vanhempiaan, konttorissa kirjoittamiaan asiakirjeitä, liikkeen johtajaa ja yksinpä hullunkurista Tinkelestäkin, jonka Fink oli taas tänään taluttanut konttorista ulos. Mutta koko ajan soi hänen korvissaan sävel, joka voitti muiden ajatusten myllerryksen, ja se sävel sointui Lenoren jäähyväissanoihin: "Jääkää hyvästi!"
* * * * *
Armollisen rouvan salongissa elämä heräsi jälleen täyteen vireeseen Antonin poistuttua. Ensimmäinen äännähdys, mikä kuultiin, oli suuttuneen äidin tuikahdus tyttärelleen, joka oli äskeisessä jäähyväisnäytelmässä niin odottamatta käynyt esittämään pientä osaa. "Lenore, sinähän unhotit vallan, kuka olet!"
"Anna hänen olla", sanoi vapaaherra kiitettävällä mielenmaltilla äänekkäästi, niin että muutkin kuulivat, "tytär teki sen, mitä isän olisi pitänyt tehdä. Tuo nuori mies käyttäytyi miehekkäästi ja hän ansaitsee meidän kunnioituksemme."
Mutta muissa ryhmissä syntyi vilkas kuhina, jollainen tapaa käydä kiihkeän keskustelun edellä. "Sehän oli oikea teatterikohtaus", sanoi talon emäntä, hymyillen hiukan väkinäisesti; "mutta kuka se meille sanoikaan..."
"Niin, kuka sen alunpitäen sanoikaan..." säesti herra von Tönnchen.
Kaikkein katseet kohdistuivat Finkiin.
"Tehän siitä mainitsittekin, herra von Fink..." aloitti rouva von Baldereck rankaisevasti ja suoristautui majesteetillisesti tuolillaan.
"Niin kylläkin", ehätti herra von Zernitz väliin, "ja kuitenkin on huhussa jonkin verran perää, siitä annan kunniansanani. Olenhan itse ollut todistajana erästä notaarin luona laadittua asiakirjaa allekirjoitettaessa", hän lisäsi varomattomasti. "Selittäkääpäs tuo juttu, Fink."
"Minunkin täytyy pyytää herra von Finkiltä selitystä", sanoi talon emäntä ärtyneesti.
"Minultako, armollinen rouva?" virkkoi Fink viattomasti syytetyn miehen levollisuudella. "Mitäpä minä tietäisin tuosta huhusta? Olenhan itse koettanut sitä kumota, minkä olen voinut."
"Niin, olette kyllä", kuului ääniä sivulta, "mutta tehän annoitte kuitenkin huomata..."
"Tehän sanoitte kuitenkin..." yritti emäntä saada ääntänsä kuuluviin.
"Mitä sitten, armollinen rouva?" kysyi järkähtämätön. Fink kylmäverisesti.
"... että tuo herra Wohlfart olisi muka jollain salaperäisellä tavalla tekemisissä... tekemisissä... keisarin kanssa!"
"Se on mahdotonta!" vakuutti Fink mitä vakavimmin. "Todella hirveä väärinkäsitys! Minä kuvasin teille tuon herran henkilökohtaiset ominaisuudet, jotka silloin olivat teille vielä aivan tuntemattomat; mahdollista on, että tulin maininneeksi jotakin satunnaisesta yhdennäköisyydestä."
"Mutta mitä noihin tiluksiin tulee", ehätti herra von Tönnchen jälleen väliin, "niin itsehän te siirsitte ne hänelle, ja siirtäminen tapahtui sangen meikillisissä olosuhteissa. Te vaaditte meitä todistajia pitämään asian visusti salassa."
"Ja kun te olette pitäneet sen niin visusti salassa, että olette kertoneet siitä kaikkialla ja nytkin taas tälle seuralle", vastasi Fink nauraen, "niin on ilmeisesti teidän ja Zernitzin syytä, että tuo hullu huhu on lainkaan päässyt leviämään. Huomatkaa se, rakkaat herrani! Ystäväni Wohlfart lausui kerran hilpeällä päällä ollessaan toivovansa, että hän olisi tilanomistaja Amerikassa. Minä jatkoin pilantekoa ja annoin hänelle uudenvuoden lahjaksi maa-alueen, jonka omistin Long-Islandin saarella New Yorkin luona. Tuo alue, hyvät herrat, on iso hiekkakuoppa, jossa kasvaa pensaita ja johon on pystytetty lautakoju rannikkolintujen ampumista varten. Kun pyysin teitä olemaan puhumatta asiasta, niin tein aivan oikein; mutta kun olette tästä pikkuseikasta punoneet paksun köyden, joka on nyt vedetty raja-aidaksi meidän seuramme ja tuon todella rakastettavan nuorukaisen väliin, niin on mieleni hyvin paha." Kylmän ivallinen piirre laskeutui hänen kasvoilleen, kun hän jatkoi: "Minua ilahduttaa nähdä, että te kaikki otatte osaa pahoitteluuni ja että jyrkästi halveksitte mokomaa orjanmieltä, joka vain senvuoksi pitää miestä ansiollisena pääsemään hienoon seuraan, että jokin vieras kruunupää hänestä välittää. Mutta kun olemme aloittaneet tämän tanssi-illan kaikenlaisilla selittelyillä, niin sallittakoon minunkin selittää, että herra Anton Wohlfart todella on Ostraussa asuneen laskuneuvos Wohlfart vainajan laillinen poika, ja että pidän kaikkea jälkijupakkaa näistä väärinkäsityksistä parhaan ystäväni loukkauksena. -- Ja nyt armollinen rouva, lahjoittakaa minulle jälleen mielisuosionne; olen kutsunut neiti Eugenien ensimmäiseen katriljiin enkä voi enää tämän kauemmin odotella."
Rouva von Baldereckin sydämessä kamppailivat hetkisen loukattu itsetunto ja äidillinen huolenpito keskenään, mutta kuten niin hyväluontoiselta ihmiseltä kävi odottaminenkin, pääsi jälkimäinen tunne voitolle; hän katseli Finkiä nuhtelevasti ja sanoi hiljaa: "Pelkäänpä, että olette pitänyt meitä kaikkia pilananne!" -- Mutta Fink pudisti päätään ja vastasi mitä vilpittömimmin: "Pila on kaukana sieltä, missä tosi tunnetta on olemassa." Näin sanottuaan hän vei neiti Eugenien tanssimaan.
Parien asettuessa paikoilleen sanoi luutnantti von Zernitz Finkille: "Te olette todellakin pitänyt meitä pilananne, Fink. Valitan että minun täytyy vielä vaatia teiltä selitystä käytöksenne johdosta."