Part 18

"Sekin riittänee", jatkoi Fink mietiskelevästi. "Pikku Theone parka! Olen lukenut erään runon, jonka tuo pieni kreivitär on teille sepittänyt. No niin, ettehän tekään ole miehistä pahimpia, mutta enpä olisi otaksunut mahdolliseksi, että teistä voidaan niin ihaillen puhua."

"Näyttäkääpä minulle", pyysi Zernitz kiihkeästi.

"Täälläkö?" kysyi Fink paheksuen, "tämän hurjan ryövärijoukon läsnäollessa? Vaikka te ette erikoisesti suosikaan pikku Laraa, joka tänään hädässään näytti minusta ihmeen suloiselta, niin eihän teillä kuitenkaan ole syytä saattaa tyttöparan puhdasta haaveilua täällä joka miehen hammasteltavaksi."

"Oikeassa olette", sanoi Zernitz. "Mutta kahdenkesken ollessanne te näytätte sen minulle."

"Varmasti", vastasi Fink. "Tiedättehän etten minä sääli noita otuksia, joilla hameet tuskin ulottuvat polven alapuolelle, ja jos mikä maailmassa jättää minut kylmäksi, niin ovat ne tuollaiset puolikasvuiset haihattelevat tyttöletukat. Mutta annettakoonpa totuudellekin arvonsa; nuo tytöt, jotka ovat yhdessä pitäneet tätä päiväkirjaa, ovat kerrassaan kelpo tyttöjä, eikä kirjassa ole lainkaan ilkeyksiä."

Hän kääntyi serkku-Baldereckin puoleen: "Teidän serkustanne puhutaan joka sivulla niin lemmekkäästi ja sydämellisesti, että se tuntuu yhtä liikuttavalta kuin ansaitultakin. -- Ankarin arvostelu langetetaan minusta itsestäni; minua näet nimitetään viheriävarpuseksi."

"Tuohon tapaan jatkuen vihkonen taitaa käydä jokseenkin pitkäpiimäiseksi", huomautti Benno Tönnchen. "Niinpä kyllä", sanoi Fink, "jollei teitä huvita kuulla, mitä Hildegard Sait on teistä kirjoittanut."

"Paljon hyvää se ei taida sisältää", virkkoi Benno uteliaana.

"Eipä niinkään; hän puhuu teistä sävyssä, joka on omiaan todella surettamaan teidän tuttavianne. Teitä sanotaan suureksi ja hiljaiseksi sieluksi, kasvonne ovat muka miehekkään voiman mallikuva. Runoilijatar on keksinyt teidän olevan täynnä tietoja, henkevyyttä ja älykkäisyyttä; ja hän kysyy, eikö sellainen mies ole liian korkealla tasolla alentuakseen huomaamaan hennon tyttösen taipumusta. Nytpä kysyn teiltä kaikilta, että miten ihmeellä voi niin viisas tyttö kuin Hildegard Sait siinä määrin erehtyä, että käy kaikessa hiljaisuudessa palvomaan teidän veroistanne miestä? Olettehan te tosin viimeistä pulloa tyhjennettäessä aika vekkuli, Benno, mutta jos minä olisin tyttö ja etsisin itselleni ihannetta, niin mieluummin valitsisin pähkinäpihdin epäjumalakseni kuin teidät."

Tönnchen veti suunsa hymyyn.

"Onko siinä meistäkin jotain?" kysyi herra von Werner, hänkin vihreitä, neljän ihanan sisaruksen veli, Rothsattelin lähinaapuri, tosin vastaleivottua aatelia, mutta hyvin rikas ja kasvanut keskellä molempien perheiden kateutta ja riitaisuuksia.

"Teistä on sangen vähän", Fink vastasi, "vain kaksi riviä." Hän otti kirjan esiin ja selaili sitä etsivästi. -- Anton puristeli käsiään nyrkkiin pöydän alla. -- "Kas tässä! Surkea taivaan sallima, Lenore rakastaa ja koettaa turhaan verhota sydäntään. Ja lemmitty kuuluu vihollisleiriin. Oo, Georg W. Sitten seuraa piste ja kolme huutomerkkiä." Fink piilotti kirjan jälleen. Anton rauhoittui. Mitään tuollaista ei kirja voinut sisältää; myöskin hän näki Finkin sierainten värähtelevän, mikä oli pettämätön merkki siitä, että hän hautoi koiranjuonia.

Zernitz työnsi lasinsa syrjään ja huudahti: "Minusta on epähienoa, että me tällaisessa paikassa pidämme pilanamme, mitä tytöt ovat sydämensä sisimmässä tunteneet."

"Minä olen samaa mieltä", huusi Benno Tönnchen kiihkeästi.

"Minä myös", toisti Werner.

"Teidän täytyy sinetöidä kirja ja lähettää se takaisin omistajalleen", lausui lehtisammakko.

"Oi te tuntehikkaat poropeukalot", huudahti Fink naljaillen, "teidän sydämenne sulaa kohta voiksi, kun vain hienot sormet raapivat teidän harjaspäitänne. Tahtoisinpa nähdä minkälaista naamaa olisitte näyttäneet, jos olisin lukenut kirjasta jotain päinvastaista. -- Niinpä niin, kukapa teistä Shakespearea tuntee!"

"Kreivitär Lara ja Hildegard ovat liiaksi hienotunteisia kirjoittaakseen mitään sellaista, joita te ilkeydessänne olisitte kirjassa kernaasti nähnyt", huusi Zernitz.

"Rothsattelin neiti on tosin ylpeä", jatkoi Werner, "mutta mitäpä syytä hänellä olisikaan sanoa minusta mitään muuta kuin täyttä totta. Olen aina pitänyt häntä kelpo tyttönä, joka hyvin ansaitsee tulla herran rehellisen nuoren miehen vaimoksi."

Fink nyykäytti hänelle hyväksyvästi päätään, otti kirjan jälleen esiin ja katsahti ylös kattoon. "Minkävuoksi minua ei siirretä tältä syntiseltä maankamaralta parempien olentojen joukkoon? Minähän olen seraafi, mutta kukaan ei sitä älyä eikä tule koskaan uskomaankaan, kaikkein vähimmin hameväki. Kas tässä, Anton, ota huostaasi tämä kirja! Ei sitä ole valloitettu uuninlöylyn avulla, eikä viekoittelemalla eikä väkivalloin; vaan tanssikurssin herrain vapaaehtoisesta päätöksestä se palautetaan lukematta omistajilleen."

Anton sieppasi joutuin kirjan, riensi Feronin konttorihuoneeseen, kirjoitti paperilapulle: "Fink on lukenut joitakin sivuja, mutta hän pitää suunsa kiinni; kukaan muu ei ole vilkaissutkaan sen sisään"; sitten hän kääri kirjan ja kirjelapun paperiin, sinetöi sen ja lähetti käärön erään Feronin miehen myötä iltamyöhällä kreivitär Laran asuntoon, taottuaan moneen kertaan lähetin päähän, että tämän oli kaikin mokomin tunkeuduttava yövartijan ja portinvartijan käsien läpi kallisarvoisine kääröineen aina makuuhuoneen kynnykselle asti, sillä hän otaksui hyvällä syyllä Theone paran valvovan tuskaisena ja kastelevan kyynelillään mustat kiharansa märäksi tappurakuontaloksi.

Juominki jatkui sitten entistä menoaan. Mutta höyryävän kuuma huone, väkevä juoma ja eräänlainen mietiskelevä mieliala useimmilla herroista teki istunnosta lopun varhemmin kuin Fink oli odottanut. Vihdoin hänkin nousi pöydästä, herätti nukahtaneen viinurin ja sanoi Antonille: "Maksa lasku." Lähtiessään sitten Antonin kanssa patikoimaan kotia hän sanoi: "Ole levollinen, Tony, kaikkihan tietysti oli silkkaa valhetta, mitä kirjasta oli lukevinani. Itse asiassa oli siihen kasattuna niin paljon ilkeyttä kuin parvi turturikyyhkysiä vain kykenee keksimään."

"Kyllähän sen huomasinkin", vastasi Anton mielissään, "ja saatpa nähdä, että ensi tanssitunnilla nuo tuttavasi tulevat vimmatusti liehittelemään kaunokaisiaan."

"Jokunen heistä tulee lopulta vielä naimaankin sen lemmityn, jonka tänä iltana hänelle annoin. Taitaakin olla parasta, että oikein todenteolla antaudun parittajan ammattiin."

Anton vaikeni mieli myrtyneenä. "Älä sure suotta", jatkoi Fink hyvätuulisesti; "tuletpa itsekin antamaan siunauksesi noille naimiskaupoille. Mitä sinä muuten pidit äskeisistä herroista?"

"Katsoppas", sanoi Anton, "mitä he yleensä puhelevat, se tuntuu minusta usein aivan arkipäiväiseltä, mutta heillä on itseluottamusta ja varmaa ryhtiä, jota he eivät menetä yltiöpäisiksi tullessaankaan."

"No niin", sanoi Fink, "onhan tuossakin perää; mutta muuten he ovat joutilaassa juoksussaan kaiken maailman naisserkkujen kanssa ja ratsastusvimmassaan surkastuneet peräti. Kokonaisuutena se ihmisluokka, johon he kuuluvat, on otettava varoittavaksi esimerkiksi siitä millainen ihminen ei saa olla pyrkiessään huvitteleimaan ja huvittamaan toisia. Heidän hulluttelunsa ei ole lystikästä, ja heidän lystikkäisyytensä on kurjaa; parissa vuodessa he ennättävät käydä aivan noloiksi ja sietämättömiksi kuin hapan ja huonosti käynyt viinimehu. Tuo Tönnchen alkaa jo maistua aika tunkkeutuneelta. Minua haluttaa suuresti näyttää heidät ensi kerralla sinulle tuiki humaltuneina."

"Älä puhu noin rivosti", pyysi Anton. "Ah, sinä poika parka", sanoi Fink. "Suljehan ulko-ovi perästämme ja anna minulle kukkaroni takaisin."

"Sinä olet tänään yksinäsi maksanut ison laskun", sanoi Anton. "Pyydän ettet olisi niin avokourainen, sillä sinä vain nöyryytät toisia."

"Ole levollinen, Anton", vastasi Fink; "he huvittavat minua, siksipä on oikein ja kohtuullista, että minä maksan heidän puolestaan."

"Toivon ettet koskaan tule maksamaan minun puolestani", virkkoi Anton.

"En tulekaan", sanoi Fink. "Sinulla pitää oleman etuoikeus olla oma rahainhoitajasi; minä tyydyn siihen, että kannat meidän yhteistä portinavaintamme ja että käyt polttamaan sikarisi loppuun minua luonani, sillä aikaa kuin minä riisuudun. -- Mitähän kello on?"

"Lyö kohta kaksi", vastasi Anton paheksuvasti.

"Sitten olemme varmastikin viimeiset yökulkijat. Kun tulin tähän vanhaan talorähjään, ei se tuntunut jaksavan sulattaa moisia hurjasteluja. Kun ensi kertaa aamuyöstä työnsin tämän jättiläisavaimen lukkoon, pelkäsin noiden vanhain muurien sortuvan minun syntiseen niskaani. Nyt ne ovat jo siihen tottuneet, samoin koira, piharengit ja talon isäntä. Usein jään vain senvuoksi myöhään kaupungille, jotta voisin pyörähdyttää mokomata poroporvarillista järjestystä edes vähäsen sijoiltaan."

* * * * *

Kun Hildegard Sait kyynelkostean yövalvonnan jälkeen vasta aamupuoleen rupesi suunnittelemaan maatamenoa, havahdutti hänet jälleen Theone Laralta tuotu kirje, jonka alkuosassa Theone mustan korpisulan välityksellä lausui mielipiteenään, että tässä matoisessa maailmassa ei ollut enää tilaa hänelle, ja jälkiosassahan perusteli tämän mielipiteensä kutsumalla Hildegardin ja Lenoren seuraavana iltapäivänä suklaatikekkereihin juhlimaan yhdessä päiväkirjan onnellista pelastumista.

Tässä ruskeitten sotaneuvottelussa pohdittiin innokkaasti, oliko kirja ja missä määrin tullut häväistyksi sen kautta, että julkeat miessilmät olivat kurkistaneet sen sivuille. Hirveätä oli, että Fink oli lukenut siitä kappaleita. Mutta myöskin Wohlfartilla oli se ollut käsissä, ja sangen luultavaa oli, että hän oli lukenut sen kannesta kanteen. Lenore oli puolestaan vallan varma siitä, että Wohlfart ei ollut edes kurkistanut kansien sisäpuolelle. Mutta Hildegard väitti, että hänkin oli vain mies, ja ettei parahinkaan mies olisi kyennyt vastustamaan moista kiusausta. Pitkän pohtimisen perästä päätettiin hänet panna koetteelle. "Jos hän on katsahtanut kirjan sisään", sanoi Lenore, "niin ensiksi hän tietysti on nähnyt nimilehden."

"Nimilehteä hän olisi vaaratta saanut katsella", huomautti eräs ruskeista lintusista.

"Minä olin kieltänyt häntä edes avaamasta kirjaa", lausui Lenore, "ja minä tiedän, että hän on totellut minua. Te saatte kaikki kuulla, mitä hän tulee vastaamaan kysymyksiini."

Kun Anton saapui seuraavalle tanssitunnille, kävi Lenore puolueensa etunenässä häntä vastaan; hänen ilmeensä oli hyvin huolestunut, ja kaikki ruskeat riiputtivat paitansa ja koettivat näyttää murheellisilta. "Ah, herra Wohlfart, mitä te olettekaan tehnyt! Kirja, jonka lähetitte Theonelle, ei ollutkaan hänen päiväkirjansa, vaan jonkin herran muistikirja."

"Onko se mahdollista?" huudahti Anton peljästyneenä. "Jo aivan ensi sivulla oli viime kuun 29 päivänä päivätty lasku uudesta hännystakista, ja seuraavan päivän kohdalla merkintä pullosta punaviiniä ja uudesta kannusparista. Siitä kirjasta ei meille ollut hiukkaakaan apua", päivittelivät ruskeat neitoset päätään pudistellen ja katsellen alakuloisesti lattiaan.

Anton yritti puolustautua. "Fink otti tuon punakantisen kirjan liivintaskustaan ja antoi sen käteeni, ja minä lähetin sen heti sinetöitynä matkaan."

"Sitten on herra von Fink vaihtanut kirjat", jatkoi Lenore ripitystään. "Mutta miksi ette katsahtanut sen sisään", hän lisäsi moittivasti, "edes nimilehteen?"

"Eihän minulla ollut lupa", Anton huudahti. "Olinhan luvannut teille, etten avaisi ollenkaan kirjaa. Minä huudan Finkin tänne."

"Seis, odottakaahan hetkinen", sanoi Lenore. "Onko hän siis katsonut kirjaan vai eikö?" hän kysyi riemuitsevasti parveltaan.

Ihmettelevä ja ihaileva "Ei!" kajahti, kaikkien huulilta. "Jääkää vain tänne, herra Wohlfart, oikean kirjan te meille palautitte. Jotkut meistä epäilivät, voisiko yksikään mies -- edes tekään -- jättää käsistään tyttöjen kirjoittamaa päiväkirjaa siihen edes vilkaisematta; minä sanoin teidän pystyvän siihen, ja nyt olen sen todistanut ystävilleni."

"Kiitän teitä hyvästä luottamuksestanne", huudahti Anton ilahtuneena.

"Teistä uskon kaikkea, mikä on hyvää ja rehellistä", vastasi Lenore ja katsoi sydämellisen luottavaisesti nuorakaista silmiin.

Sinä iltana vallitsi tanssiseurassa oikein juhlatunnelma. Aina kotiljongin alkuun saakka Antonia ympäröi kukkea piiri nuoria neitosia, jotka kohtelivat häntä liikuttavan tuttavallisesti, ja kun tuli aika, jolloin naiset jakoivat värillisiä nauharuusuja herroille, koristettiin Antonin hännystakin rinnukset aina liepeeseen saakka, jotta hän näytti ainakin yhtä korealta kuin mannermaan kaikkein kirjavatakkisin hovimarsalkka.

Mutta vielä suurempiakin ihmeitä tapahtui. Vihreä puolue uhkasi kannattajien puutteessa luhistua tykkänään kokoon. Zernitz, Werner ja pikku Lanzau tanssivat tänä iltana yksinomaan ruskeitten kanssa. Hildegard Saltin täytyi elää hirvittävä puolituntinen Pähkinäpihdin parissa, joka kohteli häntä tosi ritarillisesti, voipa sanoa, lämpimän tuntehikkaasti, kasaten tyttö poloisen pään päälle sen kautta tulisia hiiliä; Lenore puolestaan sai kärsiä kohteliaita rynnäkköjä lehtisammakon, Georg Wernerin ja pikku Lanzaun taholta, jotka kaikki kolme olivat yht'äkkiä tulleet siihen vakaumukseen, ettei Lenore ei ollut aivan arvoton vastaanottamaan heidän ritarillista kunnioitustaan. Yksinpä Eugeniekin osotti tänään ruskeille vilpitöntä sydämellisyyttä, hän riippui pitkän aikaa Lenoren kainalossa ja suuteli Theonea tämän poislähtiessä ylen liikutettuna molemmille poskille. Ja rouva von Werner istahti paroonitar Rothsattelin viereen, lupasi käydä huomenissa vieraisilla kaikkien tyttäriensä kanssa, pyysi lupaa ottaa Georginsakin mukaan ja puheli lakkaamatta siitä, kuinka onnelliset hänen lapsensa tulisivat olemaan ensi kesänä, kun tanssikurssi oli saattanut heidät niin läheiseen ystävyyteen Lenoren kanssa. Sanalla sanoen, tanssi-illan yleisleima oli kerrassaan muuttunut. Lukuunottamatta vihreitä neitosia, jotka pahoittelivat kavaljeeriensä uskottomuutta, vallitsi salissa herttainen, ihmisrakkautta uhkuva mieliala, jonka keskipisteinä olivat ruskean puolueen jäsenet. Asemansa muuttuminen saattoi heidät aivan hämilleen; Baldereckin herttaisuus, entisten vihollisherrain huomaavaisuus tuntui kyllä mieluiselta; mutta, ah! onneaan he eivät kuitenkaan kyenneet täysin siemauksin nauttimaan, povessaan he tunsivat tunnonvaivojen tuhannet neulanpistokset, nähdessään kaikkitietävän Finkin hirvittävän hahmon leijailevan heidän ympärillään laajassa kehässä. Yhdellä sanalla hän voi repiä rikki heitä kietovan lumouksen. -- Koko illan Fink pysytteli kaukana kaikista päiväkirjan kirjoittajista; vasta aivan lopulla hän astui Lenoren luo ja sanoi tälle kiusoitellen: "Eikö neiti Eugenie ole tänään oikein herttainen? Myönnän kyllä, että hän on tunteeton, mutta ehkäpä tuo pieni vika vuosien mittaan muuttuu aivan päinvastaiseksi hyveeksi."

Lenore katsahti häneen hämillään. "Tulkaa kanssani Theone Laran luo", sanoi hän vihdoin. Sinne tultuahan huudahti liittolaistensa kuullen: "Meidän kaikkien tulee kiittää herra von Finkiä, ja me pyydämme häntä vast'edeskin vaikenemaan päiväkirjan suhteen, niinkuin hän on tähänkin asti tehnyt."

"Lupaan sen mielelläni", vastasi Fink, "mutta yhdellä ehdolla. Joku uhri täytyy minun nielaista. Minun täytyy saada tietää, kuka naisista on kyhännyt säkeet erään viiniköynnöstä esittävän kuvan alle. Jokuhan minulla täytyy olla, jota saan vihata kaikesta voimastani, josta saan joka tilaisuudessa puhua kaikkea mahdollista pahaa, joka saa nahallaan maksaa teidän kevytmielisyytenne, kun kaikesta älykkäisyydestänne huolimatta annoitte tuon kallisarvoisen todistuskappaleen joutua minun käsiini. Mainitkaa minulle joku nimi, ja minä puolestani lupaan teille vapaaehtoisesti, etten koskaan enää lausu riviäkään kirjan sisällyksestä kellekään vieraalle."

Ruskeitten ryhmässä syntyi hätäytynyt liike; jokainen pelkäsi joutuvansa tuon kostonhimoisen intiaanin raadeltavaksi. Lenore katsahti Hildegardiin, joka oli pelosta palttinanvalkeana, ja sanoi sitten innokkaasti: "Minä piirustin kuvan ja sanelin säkeet, jotka ystäväni kirjoitti sen alle. Koskapa olette nähnyt koko kauhistuksen, niin pyydän teiltä anteeksi. Enemmän en voi tehdä; ja jos nyt aiotte kostaa siitä minulle, niin on minun koetettava parhaani mukaan kestää vihaanne."

"Hyvä", sanoi Fink hymyillen, "minä käynkin kostamaan. Tästä illasta alkaen olen vihaava teitä sydämeni pohjasta. Muuten on minun mieluista todeta, että kaikkein haihtuvaisinkin inhimillisistä tunteista, tyttöjen välinen ystävyys, voi innoitta sen uhriksi sortuneet onnettomat todella sankarillisiin tekoihin. -- Ah, neiti Hildegard, eikö Benno Tönnchen teistäkin ole oikein kiltti pienokainen? Eikä hänen vartalonsakaan ole hullumpi. Ehkä liian täyteläinen sanonette, mutta juuri tuo täyteläisyys tekee hänet hänen rotunsa niin puoleensavetäväksi."

Viimeisenä seurauksena tästä odottamattoman onnellisesta illasta eli, että ruskea puolue päätti palkita Wohlfartin uskollista ritaripalvelusta jollain erinomaisella tavalla. Pitkän pohtimisen perästä tultiin yksimielisiksi siitä, että Theone yhdessä ystävättäriensä kanssa virkkaisi hänelle komean rahakukkaron. Jo seuraavana aamuna ostettiin sitä varten silkkilankaa ja helmiä. Päästäkseen mukaan työhön päätti Lenorekin vartavasten opetella virkkaamisen taidon. Ja jopa loistelikin kukkaron toinen puolisko valmiina ruskean- ja kullanhohtoisena, kun sattui tapauksia, jotka odottamatta ehkäisivät työn päättämisen.

3.

Surullinen kokemus on, että taivahan vallat eivät kauan salli ihmislapsen huolettomasti nauttia korkean tunnelman tuottamata onnea. Ne ovat järjestäneet asiat niin ovelasti, että melkein aina jokin jänne laukeaa sielussamme, kohta kun ne ovat virittäneet vieressä olevan jänteen mahtavasti soinnahtelemaan. Luonnollisena seurauksena tästä on värähtelevä epäsointu. Sellaisen tylyn kohtelun esineeksi joutui Antoninkin sielu...

Ensimmäisenä epäsoinnun oireena oli, että koko konttori edelleenkin seurasi hyvin vaanivin katsein Antonin elämässä tapahtunutta muutosta. Takapihan puolella oltiin siitä yksimieliset, että siitä lähtien kuin sankarimme oli ruvennut käymään tanssitunneilla, oli hänen olemuksensa huomattavasti muuttunut eikä lainkaan edukseen. Tosin hän vapaahetkinään seurusteli virkaveljiensä kanssa vähemmän kuin ennen, vietti monet illat poissa kotoa, ja kun hän kerran oli mukana yhteisessä illanvietossa, saattoi hän olla jonkun verran hajamielinen ja kenties hiukan pisteliäskin toisten herrain hänelle tuttujen pikku heikkouksien johdosta. Hänen terve järkensä kyllä varjeli häntä rupeamasta mahtailemaan hienossa seurapiirissä äkkiä saavuttamistaan voitoista ja ikävystyttämästä toisia niiden kertomisella; mutta hän ei kuitenkaan voinut välttyä tekemästä vertailuja kotipiirissä vallitsevan sävyn -- jonka hän hyvin tunsi -- ja ylhäisen rouvan salongissa vallitsevan sävyn välillä, joka hänelle itselleen oli ihkasen uutta. Työtoverit pitivät hänen entistä suurempaa vaiteliaisuuttaan ylpeytenä, hänen tiheää poissaoloaan kevytmielisenä hurjastelemisena; ja siten joutui Anton, joka ennen oli ollut koko talon suosikki, juuri tämän seikan vuoksi sitä ankaramman arvostelun esineeksi. Itse puolestaan hän tunsi maltillisempani toverien pidättyväisyyden ja jyrkempien kouraantuntuvan kylmyyden hyvin kipeästi ja valitti itsekseen joutuneensa lemmettömän kohtelun alaiseksi. Siitäpä johtui, että hän nekin illat, jolloin hänellä ei ollut aihetta poistua kotoa, vietti miltei yksinomaan Finkin parissa, ja että nämä molemmat piankin muodostivat pienen ylimyksellisen nurkkakunnan, joka oli vihamielisessä suhteessa toisiin herroihin.

Antonia tällainen suhde masensi enemmän kuin hän tahtoi itselleenkään myöntää; hän kärsi siitä työpöytänsä ääressä, omassa huoneessaan, jopa päivällispöydässäkin kadunvartisessa talossa. Harvemmin kuin ennen hänen työtoverinsa häntä puhuttelivat; tarvitessaan jotain tietoa Jordan ei enää kääntynyt hänen puoleensa vaan Baumannin; kun rahastonhoitaja aamiaishetken lyötyä astui etukonttoriin, ei hän enää pysähtynyt Antonin pöydän ääreen; ja kun Specht kesken kauppakirjeittensä kirjoittamista tapansa mukaan käännähti äkkiä rajusti ympäri tuolillaan ja teki jonkin merkillisiä kysymyksiään, niin hän kohdisti sen tosin entistä ahkerammin Antonille, mutta tämän asemaa ei suinkaan parantanut, kun Specht muka kuiskaten karjui hänen korvaansa: "Onko totta, että herra von Blogilla on papurikkovaljaikko?" tahi: "Täytyykö rouva von Baldereckin luo mennessä vetää jalkaansa kiiltonahkasaappaat vai kelpaako kengät?" Kaikista tylyimmin Antonia kohteli hänen vanha suosijansa Pix. Liika suuri suvaitsevaisuus ei ollut koskaan ollut tämän tarmokkaan herran vahvoja puolia, ja jostakin hämärästä syystä hän piti nykyistä Antonia konttorin, ison vaa'an ja soolowhistin petturina. Hänen tapanaan oli viettää syntymäpäiväänsä mahdollisimman juhlallisessa muodossa. Silloin hän kutsui kaikki uskotut ystävänsä, joista Anton oli ensimmäisiä, illaksi huoneeseensa, jossa hän päivän kunniaksi tarjosi viiniä ja sokerikakkua; jälkimmäinen oli vartavasten tilattu sokerileipurilta ja esiytyi vuosi vuodelta yhä suuremmassa koossa. Näinä viikkoina sattui jälleen hänen syntymäpäivänsä, ja vaikka Pix olikin viime aikoina ollut merkillisen vaitelias Antonia kohtaan, oli tämä kuitenkin varustautunut viettämään illan hänen luonaan ja oli sen vuoksi vastannut kieltävästi herra von Zernitzin kutsuun. Varhain ennen konttorituntien alkua hän meni Pixin huoneeseen onnittelemaan tätä. Herra Pix kuunteli onnitteluja hyvin kylmäkiskoisesti eikä kutsunut Antonia illaksi luokseen. Pöydästä noustua Anton kohtasi tuon suunnattoman sokerikakun, joka leipurin oppipojan hartioilla työläästi kapusi takapihan portaita ylöspäin; ja konttorissa hän tajusi herra Spechtin puheista, että tällä kertaa kaikki toverit olivat kutsutut pyhittämään sen päivän muistoa, jolloin herra Pix maailmaantulollaan oli täyttänyt tuntuvan aukon luomakunnassa. Niin -- kaikki muut olivat kutsutut, paitsi hän ja Fink.

Syystäkin Anton käsitti tämän syrjäyttämisen tahalliseksi loukkaukseksi. Mutta hän antoi sen vaikuttaa itseensä kipeämmin kuin olisi ollut tarpeellistakaan. Ja päällepäätteeksi piti vielä Spechtin suihkata hänelle kuin minäkin hauskana salaisuutena, että Pix oli sanonut, että sellainen nuori herra, joka seurusteli luutnanttien kanssa ja illoin irstaili Feronissa, ei ollut sopiva seuralainen vakavien kauppamiesten piiriin. Kun hän tänä iltana istui yksin huoneessaan ja kuuli toverien iloista hälinää Pixin puolelta, valtasi hänet ahdistava ja tuskallinen tunne, jota ei kyennyt hajoittamaan mikään niistä loistavista kuvista, jotka viime aikana olivat joutohetkinä täyttäneet hänen mielensä, ei edes ihanin ja rakkainkaan niistä.