Part 17

Myöskin monien herrain kanssa Anton tuli ystävyyssuhteisiin. Ensi asiakseen Fink tutustutti hänet Feronin kantajoukkoon. Tosin monikaan uusista tuttavista ei Antonia oikein miellyttänyt, heidän arvostelunsa olivat karkeammat kuin hän kernaasti voi sietää, ja useatakin heistä hän epäili sydämen sivistymättömyydestä. Mutta heidän puhe- ja esiytymistapansa olivat kuitenkin omiaan tehoamaan häneen, etenkin tuo heitä ympäröivä jonkinlainen ritarillinen ilmapiiri, johon sekoittui hiukkasen salonkituoksua, hiukkasen tallintuoksua ja sangen paljon viinituvantuoksua. Kun Anton yleensä osotti sopuisata luonnetta, oli mahtavan Finkin paras ystävä ja jolloinkin osotti itsenäisyyttäkin vastustaessaan keskiyön jälkeen vielä uuden "viimeisen" pullon avaamista tahi puolustaessaan täydellä todella jotakin poissaolevaa neitosta liian ylimielistä arvostelua vastaan, niin sai hän tanssiseuran herrojenkin keskuudessa kelpo miehen maineen.

Jo tanssituntien ensimmäisinä viikkoina Antonilla oli tilaisuutta nähdä jumaloitu kuningattarensa tilanteessa, joka oli omiaan puhaltamaan väkevät inhimilliset intohimot ilmiliekkiin. Nuoremmat tanssiseuran naisista olivat luonnollisesti ylipäänsä yksimieliset kaikista asioista, mutta se seikka ei tietenkään estänyt, että yksi ja toinen ei sydämensä sisimmässä voinut oikein sietää jotain toista. Siitä syntyi puolueita ja nurkkakuntia. Pianpa muodostuikin kaksi suurta liittokuntaa, joiden välillä jotkut päättämättöminä haihattelivat, mutta jotka pääasiassa pitivät kiinteästi yhtä ja salaa murjottivat paheksuvasti vastapuoleen. Menipä tämä eripuraisuus niinkin pitkälle, että eräänä iltana kaikilla toisen puolueen neitosilla oli valkea kamelia kukkakimppunsa keskessä, ja kimpusta itsestään lepatti hyvin silmiinpistävä ruskea silkkinauha; siitä oli tietysti välttämättömänä seurauksena, että seuraavana iltana vastapuolueella oli punaiset kameliat ja vihreät nauhat. "Ruskean" puolueen etunenässä oli Lenore, "vihreitten" johtajana oli Eugenie, talon emännän tytär. Sanottakoon suoraan, että vihreät käyttäytyivät kerrassaan sietämättömästi. He esittivät aiheettomia vaatimuksia, puheissaan he olivat pisteliäitä ja olivat joka asiassa olevinaan ruskeita muka paremmat ja etevämmät. Koska Hulda Werner ja Mechthild Fiorelli olivat viettäneet edellisen talven pääkaupungissa ja päässeet mukaan hovitanssiaisiin, ja koskapa Fanni Mareschalk oli kerran elävissä kuvissa esittänyt Genovevaa pikku veljensä ja silkkinauhoilla kammitsoidun metsäkauriinvuonan kanssa, niin he luulivat olevansa oikeutetutkin moiseen mahtailuun. Ruskeihin kuuluivat ystävykset Theone Lara ja viehättävä Hildegard Salt, jotka aina kulkivat käsityksin, olivat puetut samanlaisiin tanssipukuihin ja olivat talvikauden alkaessa vannoneet, etteivät koskaan eroaisi toisistaan, -- minkä valan toteuttaminen tosin kävi varsin työlääksi sen johdosta, että kummankin tytön vanhemmat kesillä asuivat maakunnan vastakkaisissa sopukoissa. Molemmat olivat haaveksivia luonteita, molemmat lauloivat ja soittivat flyygeliä, molemmilla oli sama lempirunoilija ja samanlainen inho poskiparralla koristautuvia herroja kohtaan; molemmat olivat todellakin kuin pari sirkkusia, jotka istuivat samalla oksalla ja kuiskuttelivat tunteitaan toistensa korvaan, milloin jonkin herran käytös herätti heissä hilpeyttä tahi tunnelmallinen alkusoitto surumielisyyttä. Molemmat kiintyivät alunpitäen täydestä sydämestään Lenore Rothsatteliin, nämä kolme, Valeska Panin ja Hortense Leloup muodostivat ruskean puolueen kantajoukon, jonka keskeltä Lenoren komea, kookas vartalo kohosi ylväästi kuin soturiensa ympäröimän mahtavan heimopäällikön hahmo. Aina tanssin loputtua oli itsestään selvää, että ruskeat yhtyivät sotaneuvotteluun; tanssiessaan katriljissa vastakkain he kohottivat huomaamatta kukkakimppunsa silmien tasalle ja tervehtivät toisiaan.

Luonnollisesti Antonkin oli ruskea, ruskea kiireestä kantapäähän asti, ja kun hän tämän tunnusti julkisestikin esiytymällä eräänä iltana ruskean- ja valkoisenjuovikkaissa liiveissä, kävivät kaikki puolueen naiset yhteisestä sopimuksesta vuoron perään noutamassa hänet kotiljongin ensimmäiseen kierrokseen; sellainen harvinainen suosionosotus pani salin perällä istuvat vanhemmat vallattaretkin levittämään silmänsä suuriksi. Rehellisen historioitsijan käy tuskalliseksi mainita, että Fink luettiin vihreisiin; ei tosin ehdottomasti, sillä hän kohteli -- kuten ruskeat väittivät -- vihreitä tanssitettaviaan hyvin leväperäisesti; mutta koska Eugenie Baldereck silminnähtävästi koetti kiinnittää häntä itseensä, niin kävi hänen -- kuten Anton ystäväänsä puolustellen virkkoi -- miltei mahdottomaksi riistäytyä tämän värin lumoista. Sattuipa sitten seuraavaa.

Theone Laralla oli päiväkirja, johon hän mustalla korpinsulalla ja pienen-pikkuruisilla kirjaimilla piirteli mielialojaan ja vaikutteitaan. Paitsi jo ennemmin kerrottua tarinaa kahdesta salamanterista sisälsi tämä salainen uskottu kapeilla lehdillään kaikkea, mikä milloinkin oli kuohuttanut nuoren kirjoittajattaren sydäntä, hänen mielipiteensä luonnosta, ihmiselämästä ja tanssiseurasta. Se oli hänen suurin aarteensa. Eräänä taivaallisen luottamuksen hetkenä hän oli vihkinyt Hildegard Saltin tämän kirjan salaisuuksiin, sitten olivat molemmat kiihkeästi suudelleet toisiaan, itkeä tirahuttaneet pikkusen ja vannoneet kädet päiväkirjan kannella toisilleen ikuista ystävyyttä. Siitä lähtien molemmat täyttivät yhdessä päiväkirjan sivuja. Heidän salaisimmat tunteensa, uskalletuimmat huomautuksensa olivat siihen piirretyt. Erään tanssi-illan päätyttyä, jolloin Lenore oli ollut hyvin kiltti heitä kohtaan, he avasivat sydämensä hänellekin ja näyttivät hänelle ainakin muutamia täyteenkirjoitettuja lehtiä. Ja siitä lähtien oli Lenorenkin joskus sallittu kirjoittaa päiväkirjaan. Mutta kun tunteiden kuvaaminen ei ollut hänen vahva puolensa, vaan enemmänkin naurettavain naamojen ja vartaloiden piirtäminen, olihan höystänyt kirjan tuntehikasta sisällystä moniailla jokseenkin hyvin osatuilla irvikuvilla, joihin runollista taipumusta omaava Hildegard oli liittänyt säkeitä. Tuohon kalliiseen kirjaan ei syrjäisen silmä saanut ikinä kurkistaa, se oli heidän kolmen yhteinen, tahraton pyhättö. Theone ei siitä luopunut koskaan. Päivin ja öin se oli hänellä luonaan. Yöllä se oli hänen päänalusensa alla, ja kun kamarineito aamuisin kampasi ja puki häntä, työnsi hän sen salaa kureliivinsä alle ja kantoi sitä viatonta sydäntään vastaan. Se oli aivan pieni ja ohut vihkonen, sidottu punasilkkisiin kansiin. Kun Hildegard katsahti häneen lemmekkäästi tahi kun Lenore sipasi häntä kukkakimpulla käsivarteen, näytti hän varkain sormella poveaan. Puheenaolevaksi illaksi hän oli taasen työntänyt päiväkirjan totuttuun kätköön, ja ensimmäisten tanssien aikana hän oli aivan varmasti tuntenut sen povellaan. Mutta kun hän erään katriljin kierroksen jälkeen sitä tunnusteli, oli se kadonnut.

Se oli kadonnut, mennyt menojaan; tanssin aikana sen oli täytynyt liukua ulos piilostaan ja pudota lattialle. Kuinka tuo oikeastaan oli käynyt päinsä, se jäi hänelle ja kaikille asianosaisille iäti selittämättömäksi arvoitukseksi. -- Theone oli vähällä pyörtyä; tuskin hän kykeni vetämään Hildegardin syrjään ja ilmoittamaan hänelle hirmujutun. Hildegard vuorostaan kutsui Lenoren, ja kaikki kolme seisoivat nyt peräti masentuneina katsellen avuttomasti toisiaan. Liiton pyhättö oli kadotettu, joutunut vieraisiin käsiin, ehkäpä -- hirveätä ajatellakin -- vihreitten käsiin. Kaikilla kirjan viimeisillä sivuilla oli leikillisiä huomautuksia, kaikki tanssiseuran herrat niillä esiytyivät, tosin keksityillä nimillä -- Fink oli Vihreävarpunen, Tönnchen Pähkinäpihti [Fink = peipponen; Tönnchen = pikku tynnöri, ankkuri. Suom. huom.] -- mutta kenpä voi taata, etteivät asianomaiset ymmärtäisi tuota salamerkintää? Ja mitä sitten seuraisikaan! Häviö ja perikato, tanssitunneista äkkiloppu, perheriitaisuuksia, kaikkien inhimillisten siteiden purkautumista. Theone istui aivan lamaannuksissa, hetkisen hän jo ajatteli myrkkypulloa, sitten joutuisata pakoa, kauas pois kaikista sellaisista maanääristä joissa tanssittiin. Lenore se ensiksi saavutti malttinsa. "Lähtekäämme edes etsimään", hän huudahti ja tarttui Hildegardin käsivarteen; "ehkäpä se vielä on jossain salin lattialla. Minä katsastan keskustaa, herrain jalkoihin, tarkasta sinä naisten tuolien alle."

Yhdessä he lähtivät kiertelemään salia, näköjään vain huolettomalla huvikävelyllä, mutta sydämessä hornan tuskat, näköjään hilpeästi, rupatellen keskenään, mutta sisällisesti itkien ja käsiä väännellen. Joskus kävi jokin pitkäpiimäinen herra heitä puhuttelemaan ja pakotti heidät pysähtymään ja vastailemaan, vaikka heidän päätään pyörrytti koko ajan ajatus: Nyt sen ehkä joku toinen löytää! Nyt he tulivat vihreitten parven keskeen, siellä heidän täytyi jälleen pysähtyä ja hymyillä joka taholle ja leperrellä mielettömiä kohteliaisuuksia; nyt he saapuivat Eugenie Baldereckin kohdalle, joka kysyi heiltä, eikö pitäisi lisätä vielä joku tanssinumero illan ohjelmaan, ja heidän oli pakko ajatella punakantista kirjaa, jossa oli muuan sattuvasti osattu muotokuva ja sen alla kirjoitus: "Nenäkäs, tunteeton ja häikäilemätön on E... B...." He joutuivat -- auta armias taivas! -- Finkin vaaralliseen läheisyyteen, tuon herran, josta kirjassa oli hirveä kuva, kuinka hän herra von Tönnchenin kanssa istui samalla viiniköynnöksen oksalla, ja kuvan alla säkeet:

Vihreävarpu ja pähkinäpihti istuit yhdessä ryyppäämässä; Kärkevyyttänsä varpunen kiitti sekä vihreitä höyheniänsä; pähkinäpihti se syvään huokas: ontto mä oon, että julmaa vallan, mitähän tuokin tietää oikein?

Kahdesti he siten kiersivät salin; kolmatta kertaa he eivät enää uskaltaneet lähteä, koska eivät edellisilläkään kerroilla olleet mitään löytäneet. Aivan lohduttomina he palasivat Theonen luo.

"Nyt ei ole muuta kuin yksi keino", sanoi Lenore. "Missä herra Wohlfart on?"

Hildegard pidätti häntä käsivarresta. "Ethän vain tahdo kellekään herralle..."

"Minä menen hänestä takuuseen", sanoi Lenore ylpeästi. "Hän on uskollinen ja luotettava; missä hän nyt onkaan?"

"Tuolla hän puhelee rouva von Baldereckin kanssa." Molemmat etsijät lähtivät verkalleen salin poikki Antonin luo. Hän seisoi tosin selkä heihin päin, mutta tyttöjen lähetessä hän tunsi vastustamatonta halua silmätä soittajiin. Hän kääntyi ympäri, Lenore seisoi hänen edessään ja iski hänelle merkitsevästi silmää; hän lopetti puhelunsa rouva von Baldereckin kanssa ja omistautui kokonaan neitosille. "Herra Wohlfart, Theone Lara on täällä salissa kadottanut pienen punasilkkisiin kansiin sidotun kirjan, noin ison vain... Meidän on kovin tärkeätä saada se heti takaisin; pyydän, olkaa niin kiltti ja etsikää se ja tuokaa heti meille."

"Onko se painettu kirja?"

"Ei, vaan kirjoitettu, ettekä te saa edes vilkaistakaan sisään, sillä siinä on meidän salaisuuksiamme. Vannokaa minulle, ettette löydettyänne avaa sitä lainkaan."

"Sen vannon", vastasi Anton juhlallisesti.

"Kiitän teitä, olkaa vain hyvin varovainen."

Anton kiiruhti tungoksen läpi ja kulutti seuraavan neljännestunnin läpikotaisella etsiskelemisellä. Lattialta ei löytynyt mitään, tuoleilta ei löytynyt mitään, palvelijoista ei kukaan ollut löytänyt mitään; kirja oli kadonnut jäljettömiin. Sydän täynnä sääliä ja myötätuntoa hän toi neitosille tuon surullisen sanoman. Tanssi alkoi jälleen. Theone ei jaksanut päänkivulta nousta tuoliltaan; hänen sydämensä sisimmän sopukan ovi oli tempaistu selki selälleen, sen sisällys paiskattu kadulle, kaikki hänen tunteensa värjöttelivät alastomina jokaisen katseltavina, kaikki hänen salaisuutensa olivat alttiina raa'an ulkomaailman ivalle. Lenore tunsi kovanonnen iskun pikemminkin puolueonnettomuutena. Ruskeat olivat vaarassa kärsiä tappion, josta eivät kykenisi enää milloinkaan nousemaan. Ja nytkö käydä tanssiin! Tanssimaan tulivuoren päällä, permantona kiehuva laavavirta, ja purkausta voi joka hetki odottaa. Mitä kauemmin liittolaiset pohtivat tilannetta, sitä hirvittävämmältä se heistä näytti; sillä yhäti muistui heille mieleen uusia pikku ilkeyksiä, joita kirjan lehdille oli siroteltu.

Kun tanssi oli päättynyt, sattui Fink käymään Hildegardin ohi, hän pysähtyi tämän eteen, kolkutti kenkänsä kärjellä permantoa ja sanoi tyttöön päin kääntyen: "Tämä lattia kajahtaa niin ontolta; mitähän tuokin tietää oikein; ehkä jalkaimme alla on jokin kadotettu aarre."

Hildegard syöksähti Lenoren ja sairaan sisarsirkkusen luo ja huusi miltei hengettömänä: "Herra von Fink tietää koko asian!" Ruskeat nauhat rupesivat väpättämään kuin myrskyssä, kolme tytönpäätä painui yhteen ja piti neuvottelua. Vihdoin tultiin siihen tulokseen, että Finkin huomautus oli kyllä sangen hätäännyttävä, mutta täydestä onnettomuudesta ei silti voitu vielä olla aivan varmat.

Mutta tämäkin heikko oljenkorsi tuli poistemmatuksi, kun Finkin käytös kävi yhä merkillisemmäksi. Hän laiminlöi tänään kokonaan oman puolueensa, hän puhutteli kaikkia ruskeita, hän istahti Theonen viereen, joka oli ennättänyt jo kolmesti kokea Julian myrkkymaljan katkeruuden ja Capulettin huoneen kukistumisen, eikä enää kyennyt pidättämään kyyneleitään. Fink rupesi juttelemaan hänen kanssaan ja pakotti hänet vastailemaan, surkutteli hänen kalpeuttaan ja moitti salin ahdasta ilmaa. Hän kiusasi tyttöparkaa, niin että tämä viimein oli mennä pyörryksiin, ja päätti vihdoin pirullisen kostonsa siten, että osotti Theonelle Hulda Werneria ja kysyi: "Mitä pidätte tuosta vihreästä hameesta? Eikö hän siinä näytä kuin viheriävarpuselta?"

Hänen seuraava uhrinsa oli Lenore. Tämä istui uskollistensa keskellä yhäti ylväänä kuin ruhtinatar, vaikkakin valtikkansa kadottanut ruhtinatar. Koko ruskean parven kuullen kävi Fink häntä puhuttelemaan. Neitonen oli hänelle huomaavaisempi kuin koskaan ennen eläessään; hän rutisti nenäliinansa kokoon, niin että pitsireunus repesi, kyetäkseen levollisesti vastaamaan toisen hymyilyyn. Kaikki kävikin hyvin aina siihen saakka, kunnes Fink huusi ohimenevälle herra von Tönnchenille kesken puhettaan: "Hei, Bruno, onko pähkinäin särkeminen lempityötäsi?"

Benno Tönnchen, joka myöskin kuului vihreihin, katsahti ihmeissään seurueeseen ja vastasi: "Eipä juuri; jos neiti Lenore on antanut meille pähkinän särjettäväksi, niin pelkäänpä sen olevan liian kovan minun hampailleni."

Sillä oli asia ratkaistu; nyt ei voinut enää epäilläkään; kirja oli Finkillä. Ruskeat nauhat lehahtelivat hätäytyneinä hajalleen, koko puolue näytti kananpoikaparvelta, jonka keskeen haukka on iskenyt. Lenore yksin kokosi väkisin kaiken mielenmalttinsa ja kävi rohkeasti Finkin kimppuun. "Te olette löytänyt tuon kirjan, herra Fink. Eräs ystäväni on sen pudottanut ja on hyvin onneton tappiostaan. Sen sisällys ei ole tarkoitettu syrjäisten silmille, ja se voisi tässä seurassa aiheuttaa suurta pahennusta. Pyydän, että annatte kirjan minulle takaisin."

"Kirjan?" toisti Fink uteliaasti, "minkä ihmeen kirjan?"

"Älkää teeskennelkö", sanoi Lenore, "onhan päivänselvää, että se on teillä. En voi uskoa että te kaiken sen jälkeen, mitä olen sanonut teille tukalista seurauksista, voitte silmänräpäyksenkään ajan pitää sitä hallussanne."

"Minä _voisin_ pitää", nyökkäsi Fink. "Te olette aivan liian armollinen, kun oletatte minut niin hienotunteiseksi."

"Sehän olisi perin julkeata", huudahti Lenore.

"Mitä suurimmalla mielihalulla olisin niin julkea, jos kirja vain olisi minulla. Kirjaa, joka kuuluu teille tai jollekin ystävällenne ja joka mahdollisesti sisältää jotain teidän kädestänne lähtenyttä tahi teille omistettua, en millään muotoa jättäisi takaisin, jos sen sattuisin löytämään; ja jos saan tietää missä se on, niin en haikaile varastaakaan sitä. Ja kun se kerran on käsissäni, opettelen siitä joka rivin ulkoa. Tulenpa tosiaankin koettamaan saavuttaa mielisuosionne esittämällä siitä teille palasia, aina kuin minulla on ilo tavata teitä."

Lenore astui askeleen lähemmäksi herjaajaa, ja hänen silmänsä säkenöitsivät. "Jos sen teette, herra von Fink", hän huudahti, "niin kohtelen teitä kuten kunniatonta ihmistä ainakin."

Fink nyökkäsi hänelle säveästi. "Tuo tulistuminen pukee teitä ihmeen hyvin, armollinen neiti; mutta kuinka voittekaan vaatia kunnollisuutta sellaiselta hilpeältä linnulta kuin minä olen? Luonto on jakanut lahjojaan eri tavalla, monelle se on antanut kyvyn sepittää runoja, toiset osaavat piirtää pisteliäitä pikku kuvia; minä olen siltä saanut kärkevän nokan, jota minun on kaikella ahkeruudella käyttäminen. Oletteko koskaan nähnyt kunnollista viheriä varpusta?" Hän kääntyi nauraen poispäin, työnsi kätensä Benno Tönnchenin kainaloon ja lähti tämän kanssa ovea kohti.

Lenore riensi Antonin luo. "Kirja on herra von Finkillä! Minä rukoilen teitä hankkimaan sen meille takaisin; itse hän kieltäytyi sitä luovuttamasta. Hän ei saa sitä enää lukea, se olisi Theonen kuolemaksi."

Anton sieppasi sukkelasti päällystakkinsa ja juoksi ystävänsä perään, joka jo odotteli kadulla. "Feroniin, Anton!" huudahti Fink hänelle Benno Tönnchenn rinnalta.

"Minun täytyy saada puhella kanssasi kahdenkesken", sanoi Anton, käyden hänen toiselle kupeelleen.

"Etpäs nyt vain, sinä ruskea lähettiläs", huudahti Fink nauraen, "nyt en tahdo olla missään tekemisissä sinun kanssasi."

"Kuule, Fritz, minä pyydän sinua", ahdisti Anton häntä, painautuen häneen kiinni, "anna tuo kirja takaisin. Tytöt hätäilevät sen takia aivan menehtyäkseen."

"Anna heidän hätäillä!" sanoi Fink.

"Kukaan heistä ei ummista tänä yönä silmiään."

"Sen parempi, emme mekään tahdo ummistaa. Hehän voivat tulla joukolla Feroniin, jos heillä kotona käy liian tukalaksi. Me istumme siellä aamuun saakka. Ja sinä, Anton, et nyt pääsekään pujahtamaan kotia ilman minua vaan saat kestää sen kuin minäkin ja koko ajan hiljaisessa kuolemantuskassa."

"Mikä juttu tuo pakina kirjasta on?" kysyi Tönnchen Finkin toiselta kupeelta.

"Älä sano", pyysi Anton hiljaa.

"Onpahan vain koko hullu juttu", vastasi Fink, "saatte kohta kuulla kaikkityyni."

"Herran tähden, vaikene!" hätäili Anton. "Minun käytökseni tulee riippumaan sinun käytöksestäsi", sanoi Fink. "Jos juokset kesken tiehesi, niin luen toisille kirjan kannesta kanteen."

He saapuivat Feronin viinitupaan. Anton punnitsi mielessään, pitikö hänen ehkä hyökätä Finkin kimppuun ja ottaa häneltä kirja väkivalloin. Mutta hän oli epävarma menestyksestä. Vakavuudella ja pyytelyillä ei tänä iltana myöskään saanut mitään aikaan. Vain kavaluuteen voi turvautua. Hänen näitä miettiessään herrat keräytyivät pieneen takahuoneeseen, joka oli heidän tavallinen juomatupansa. Paitsi Antonia ja Finkiä olivat saapuvilla Zernitz ja Tönnchen, pikku Lanzau, eräs Wernereitä, eräs Baldereckien serkku (tämä mulkosilmäinen nuori herra oli kirjassa mainittu lehtisammakon nimellä), kaksi Tronkaa, ei Tronka-Hamsin haaraa vaan toista, majoraattihaaraa.

"Mitä nyt juodaan?" kysyi Fink.

"Joka miehelle oma pullonsa", ehdotti Zernitz.

"Ka, miksikäs ei!" huudahti Fink.

"Mutta ei vain sitä teidän hirveätä valkoista Burgundiviiniänne", huomautti Guido Tronka. "Vielä tänäänkin ovat suoneni viime istunnostamme lähtien kireinä kuin viulunjänteet."

-- "Siis sektiä [saksalainen kuohuviini, sampanjaa muistuttava] ja portteria, rehellisesti puoleksi kumpiakin", ehdotti Fink.

"Se kelpaa!" huudahti pikku Lanzau...

"Samanlaista hornanjuomaa sekin", valitti Zernitz.

"Kellarimestari, viinuri, edeskäypä hoi!" huusivat herrat ja tekivät tilauksensa.

Tällävälin Anton keksi epätoivoisen keinon. Hän pistäytyi huoneesta ulkona, antoi tarjoilijalle taalerin ja pyysi häntä lämmittämään pikku takahuoneen hehkuvan kuumaksi, vähääkään välittämättä toisten herrojen vastalauseesta. Itse hän istuutui niin kauas uunista kuin mahdollista ja näki suureksi ilokseen Finkin painautuvan aivan kiinni sen rautalieriöön. Piankin täytyi helteen käydä hänelle rasittavaksi; silloin heittäisi hän takin päältään, kuten hänen tapansa oli sellaisissa tilanteissa, ja sitten kävisi Antonille ehkä mahdolliseksi ottaa punakantinen kirja takintaskusta Finkin itsensä nähden.

"Minullapa on teille suuri uutinen kerrottavana", alotti Tönnchen. "Oletteko nähnyt Tronkan Alicea, Fink?"

"Enkä", sanoi Fink, kaataen lasiinsa; "onko se hevonen vai joku naikkonen?"

"Hevonen tietystikin!" huusi Tönnchen. "Pah, jättäkää tallitakki tänään kotiin", virkkoi Fink. "Mutta tämä on vietävän totta!" huudahti Tönnchen. "Guido on ilmoittautunut sillä herrain kilparatsastukseen."

"Maksakaa sitten vain purkajaisrahat", sanoi Fink Guido Tronkalle, "ja jääkää kauniisti kotiin. Ajaxia ei lyö laudalta mikään juoksija tässä maailmannurkassa."

"Tulkaahan huomenna katsomaan minun Aliceani", pyysi Tronka hartaasti. "Tahtoisin kuulla teidän arvostelunne siitä."

"Oletteko nähnyt teatterin uutta ensimmäistä rakastajatarta?" kysyi Zernitz Antonilta. "Hänellä on kauniit silmät."

"Sillä on mainio päänasento", huusi toinen Tronka pöydän yli Finkille.

"Hänellähän on ristihuuli", pisti lehtisammakko ylenkatseellisesti väliin.

"Mitä siellä nyt taas jauhetaan?" kysyi Fink. "Puhumme Seppistä, tuosta viheriäsilmäisestä syöjättärestä", älähti jälleen sammakko-Baldereck. "Ettekö te enää ollenkaan käy teatterissa?"

"En", vastasi Fink, "mutta minä lähetän sinne tallirenkini. Jos herrat tarvitsevat tukevakouraista tapattajaa, niin kääntykää vain hänen puoleensa."

Alkoi tulla aika lämmin. Anton katsoi parhaaksi kääntää toisten huomion uunista toisaalle. Hän pyysi herra von Zernitziä esittämään erään leikillisen murrejutun, jonka luutnantti oli äskettäin kertonut hänelle itselleen; hän yhtyi äänekkäästi lehtisammakon naurunremahdukseen ja viekoitteli vanhemman Tronkan juttelemaan erään metsästysseikkailun, jonka traagillisena päätöksenä oli jäniksen ja lehtokurpan väkivaltainen kuolema. Hän helisti kelloa ja toimitti lasit jälleen täysiksi.

Helle eneni. Herrat tempoivat tyytymättöminä tuolejaan ja huusivat tarjoilijaa.

"Se haihtuu aivan heti", lohdutteli tämä. "Ei täällä minusta ole lainkaan liian lämmintä", sanoi Fink levollisesti. "Minun puolestani saatte vaikka lisätä uuniin."

Mutta helle kävi aivan sietämättömäksi, herrat vimmastuivat ja huusivat Feronia itseään paikalle. Anton vastusti kiivaasti akkunan avaamista, koska kaikki olivat vielä hiostuneet tanssista; Fink selitti lämmön olevan aivan parahultaisen ja piti takin päällään.

Anton joutui epätoivoon. Vihdoin hän turvautui viimeiseen keinoon, riisui itse takin hartioiltaan saadakseen ystävän seuraamaan esimerkkiä. Heti Fink tekikin samoin, laski takkinsa huolellisesti tuolinselälle ja katsahti hymyillen Antoniin, joka hyvin jännitettynä oli vaarinottanut hänen liikkeitään.

"Ei se kirja takin taskussa ole", sanoi Fink nyökäten hänelle. "Hukka vaiva, keksi jotain parempaa."

Anton avasi ikkunan. "En enää yritäkään", hän vastasi alakuloisesti; "sinua en kuitenkaan kavaluudessa voita."

"Kestä sinä vain loppuun asti", sanoi Fink. Zernitz kertoili somia kaskuja; Tönnchen tiesi valheellisia juttuja tanssijattarista; pikku Lanzau joi itsensä humalaan. Vihdoin Fink koputti pöytään. "Kuulkaapa nyt tarkoin. Tahdoin pitää tämän asian salassa, mutta se on mahdotonta, vääryys huutaa taivaaseen asti."

Anton riuhtaisihe pystyyn. "Fritz, pidä suusi kiinni!"

"Ole hiljaa, mokoma uuninlämmittäjä!" huusi Fink. "Kuulkaahan, hyvät herrat, minä olen tänään löytänyt ruskeiden neitosten salaisen päiväkirjan ja olen sitä selaillut perusteellisesti."

"Hurraa, antakaa kuulua!" huusivat kaikki herrat.

"Siinä on varmastikin värssyjä", huusi Zernitz.

"Pelkkää hullutusta siinä taitaa olla!" huusi Tönnchen. "Alaikäisten letukkain haaveiluja ja ilkeyksiä."

Anton oli raivoissaan.

"Hullutuksia siinä tosiaankin on, ja värssyt minusta ovat kehnoja. Kuulkaahan, Zernitz, mitä tekemistä teillä on ollut pikku Laran kanssa?"

"Ei mitään", vastasi luutnantti oudostellen; "olenhan tanssinut pari kertaa hänen kanssaan, siinä kaikki."