Part 13
Oliko Sabine todelliselta olemukseltaan täydelleen sellainen kylmä olento, jona häntä konttorin puolella yksimielisesti pidettiin, sitä ei Anton voinut käydä päättelemään. Hän kyllä tunsi talon nuoren valtiattaren, mutta vain niin kaukaa kuin kuun, joka aina näyttää ihmisille ainoastaan toisen puoliskonsa. Joka päivä hän istui ruokapöydässä Sabinea vastapäätä ja katseli pitkän pöydän yli hänen kasvojensa hienoa kaarevuutta, hänen tummaa tukkaansa ja kauniiden silmien syvää loistetta, joka päivä hän erotti hänen äänensä tasaisesta puheensorinasta, mutta sen enempää hän ei neitosesta tiennytkään. Nyt hän sai yht'äkkiä havaita, että pyhimys ei ollutkaan niin kylmä ja tunteeton kuin takapihan puolella otaksuttiin; arvaamattoman sattuman kautta hänestä oli tullut Sabinen hiljaisen tuskan todistaja. Tuo niin äänettömästi ja niin kauniisti kärsitty tuska kiihotti Antonin osanottavaisuutta aivan intohimoiseksi myötätunnoksi. Hänellähän ei ollut itsellään koskaan ollut sisarta, jollaista hän kuitenkin oli usein kaivannut; tänään hän tunsi todella veljellistä hellyyttä surevaa tyttöä kohtaan; hän olisi antanut vaikka henkensä vapahtaakseen hänet tuosta surusta; hän olisi pitänyt korkeimpana onnenaan, jos olisi saanut tarttua hänen käteensä, painaa hänen päänsä povelleen ja suudella noita itkeviä silmiä. Hänelle selvisi yht'äkkiä, että Sabinen suru oli jossain yhteydessä Finkin persoonan kanssa; hän oli jo kauvan epäillyt, että nuo molemmat ylväät olennot olivat jossain salaperäisessä suhteessa toisiinsa, ja hän oli monesti katsellut tutkivasti Sabinen kasvoja, kun Fink kertoili ruokapöydässä jotain mielenkiintoista juttua. Mutta muuta hän ei ollut milloinkaan keksinyt, kuin että Sabine vältti katsomasta sinnepäin missä Fink istui, ja että hän ehkä vielä harvemmin puhutteli jokeyta kuin toisia herroja. Mutta nyt aavisteli Anton kaikenlaisia suuria suruja tulevaksi ensi kerroksen valtiattarelle; hengessään hän näki intohimojen myrskyn uhkaavan toiminimi T. O. Schröterin loistoisaa rauhallisuutta. Tosin hän edelleenkin tunsi Finkiä kohtaan sitä harrasta kiintymystä, jolla turmeltumaton nuorukainen aina liittyy rohkeaan ja kokeneeseen toveriin; mutta tässä pulmallisessa ristiriidassa hän sielussaan asettui jyrkästi ystävää vastaan, ja hän päätti pitää Finkiä tarkoin silmällä ja tulla neidille jonkinlaiseksi avuksi, veljelliseksi turvaksi, alttiiksi uskotuksi -- miksi hyvänsä, kunhan vain kykenisi vapahtamaan hänet tuntemasta tuskaa, jonka näkeminen täytti hänen oman sydämensä syvällä liikutuksella ja palavalla myötätunnolla.
* * * * *
Monias tunti myöhemmin Sabine istui itsekseen akkunakomerossa. Kädet ristissä polvellaan hän tuijotti vaitonaisena eteensä. Punertava iltarusko loi hänen kasvoilleen iloisen hohteen, vaikka hänen sydämensä oli kaikkea muuta kuin iloinen. Veli oli laskenut sanomalehden kädestään ja katseli nojatuolistaan huolestuneena hievahtamatonta istujaa; vihdoin hän kävi hiljaa hänen luokseen ja laski kätensä hänen päälaelleen. Sabine kavahti pystyyn ja kietoi molemmat käsivartensa veljen kaulaan. Siten seisoivat sisarukset toisiinsa nojautuen -- kaksi ystävystä, jotka olivat eläytyneet niin hartaasti toistensa tunnemaailmaan, että kumpikin tajusi sanoja vaihtamatta, mitä kulloinkin toisen sydämessä liikkui. Kauppias silitteli hellästi sisarensa tummia kutreja ja sanoi huolestuneena: "Tiedäthän, kuinka tärkeissä liikesopimuksissa me olemme Finkin isän kanssa."
"Tiedän myöskin", vastasi Sabine ja katsahti veljensä silmiin, "että sinä et ole tyytyväinen hänen poikaansa."
"En voinut välttää ottamasta tuota outoa lintua piiriimme, mutta minua se täytymys kaduttaa alati."
"Älä ole niin kova häntä kohtaan", pyysi sisar ja suuteli veljensä kättä. "Muista myöskin, kuinka paljon jaloja piirteitä hänen luonteessaan on."
"En tee hänelle mitään vääryyttä. Mutta ratkaisematonta vielä on, onko hänen elämänlaatunsa toisille onneksi vai turmioksi. Hänen itsetuntonsa, suuret lahjansa, yksinpä hänen itsekkäisyytensäkin uhmaava tarmo, kaikki ne ovat ominaisuuksia, joista voisi muodostaa suuriarvoisen luonteen. Mutta mihin hän käyttääkään kaiken tuon ylitsevuotavaisen voimansa? Jonninjoutaviin oikkuihin, hurjiin, hullutuksiin hän on tähän saakka tuhlannut aikansa; meidän talomme kiinteä pakko on hänelle sietämättömän vastenmielinen. Vielä tähän mennessä on mahdollista, jopa todennäköistäkin, että hänestä tulee kehno ylimys, joka kuluttaa elinvoimansa hienosti harkittuihin nautintoihin, tahi sitten itsekäs rahamies, sellainen kuin tuo sukulaisensa Amerikassa, joka valitsee rahan viimeiseksi kiihottavaksi leikkikalukseen ja julkeasti käyttää toisten ihmisten heikkouksia hyväkseen rakentaakseen heidän murskautuneen onnensa sirpaleista itselleen palatseja."
"Eihän hän kuitenkaan ole sydämetön", supisi Sabine hiljaa, "senhän osottaa hänen käytöksensä Wohlfartia kohtaan."
"Niin, tämän kanssa hän vain leikittelee, viskaa hänet veteen ja onkii hänet jälleen kuiville."
"Eipä", huudahti Sabine, "hän panee arvoa Wohlfartin järkevään mielenlaatuun ja tuntee, että tällä on rikkaampi tunne-elämä kuin hänellä itsellään, vaikkakin vähemmän elämänkokemusta."
"Älä petä itseäsi ja minua", vastasi kauppias synkästi; "minä tiedän mistä tuo on johtunut, kuinka hänen varma olemuksensa, hänen kaunopuheisuutensa ja leikinlaskulahjansa, jotka kohottavat hänet lähimmän ympäristönsä yläpuolelle, ovat sokaisseet ja kietoneet sinut lumoihinsa. Veljellisen mustasukkaisuuden terävällä silmällä vaarinotin sitä hurmausta, jolla tuo vieras muukalainen kykeni sinuun tehoamaan. Pysyin vaiti, sillä voinhan luottaa sinuun. Olinhan itsekin viehättynyt monista hänen tavattomista ominaisuuksistaan. Silloinkin, kun hänen tylyytensä toisia kohtaan vaikutti minuun epämiellyttävästi, vaikenin yhä, sillä huomasin että sinäkin häntä samasta syystä vieroksuit. Mutta nyt kun näen, että hänen eriskummalliset tapansa kiihdyttävät sinua, jopa tekevät sinut onnettomaksikin, nyt täytyy minun pitää suotavana, että hän poistuu keskuudestamme. Hänen pitää hetikohta lähteä talostamme, nimenomaan sinun läheisyydestäsi."
"Oi hyvä Jumala!" parahti Sabine, väännellen käsiään. -- "Ei, Traugott, niin ei saa, niin ei saa tapahtua. Minun takiani tuo suhde ei saa särkyä, joka hänen hyväksensä solmittiin. Jos mistään voi olla hänelle apua, jos mikään seikka voi häntä varjella hänen menneisyydestään johtuvista vaaroista, niin on se juuri sinun läheisyytesi, sinun ylevä vaikutuksesi ja esikuvasi. Sinun heltymätön toimeliaisuutesi, sinun kunniassa pidetty kauppatoimesi -- niiden jokapäiväinen vaarinottaminen ja niihin tottuminen -- ne ovat parantavaa lääkettä hänen sielulleen. Niin, Traugott", hän jatkoi ja tarttui veljensä käteen, "minä en tahdo pitää sinulta mitään salassa! Sinä olet tajunnut minun sydämeni typerän heikkouden, ehkä jo aikaisemmin kuin minä itse. Mutta minä lupaan sinulle, että tuo typerä tunne on minulle oleva vain kuin muisto jostakin kirjasta, joka on jolloinkin kiinnittänyt mieltäni. En sanallakaan, en kasvojen ilmeelläkään tahdo ilmaista, että olen kerran ollut heikko. Oi, älä häneen senvuoksi vihastu, älä erota häntä piiristäsi vihapäin, äläkä suinkaan minun takiani!"
"Ja voinko sallia, että hänen läsnäolonsa aiheuttaa sinulle ainaista raastavaa kamppausta?" kysyi veli. "Onhan suhteemme häneen ilman sitäkin jo kylliksi vaikea. Häntä pidetään loistavana avioliittoehdokkaana tuon sanan jokaisessa merkityksessä. Arvatenkin hänen isällään on varmat aikeet hänen tulevaisuutensa suhteen; ja itse hän on luonut siitä paljon suurenmoisempia suunnitelmia. Minulle hänen isänsä antoi toimeksi johtaa tuota vaikeasti johdettavaa nuorukaista oikealle tolalle, luottaen siihen, että minä toimin hänen mielensä mukaisesti. Häntä kohtaan olisi petosta, jos pelkällä vaitiolollanikin suvaitsisin minkäänlaista lähestymistä teidän molempien kesken. Helposti syrjäiset voivat selittää meidän viattoman kohteliaisuutemme siltä kannalta, että me tahdomme kiinnittää rikkaan perillisen perheeseemme. Entä hän itse, tuo ylimielisen vallaton ja moniin helppoihin voittoihin tottunut nuorukainen -- hän vasta olisikin taipuvainen luulottelemaan jotain tuollaista ja sitten riemuitsemaan siitä, mikä sinun puoleltasi näyttäisi heikkoudelta ja minun puoleltani itsekkäältä laskelmainteolta. Kuulen jo hänen nauravan ja ivailevan tuon keksintönsä johdosta, ja sitä, Sabine, minun ylpeyteni ei kärsi."
"Traugott", huudahti Sabine posket hehkuvina, "älä unohda, että minä olen sinun sisaresi. Minä olen porvarislapsi, ja hän ei ikinä kuulu eikä joudu meidän piiriimme. Minä olen yhtä ylpeä kuin sinä. Tunnenhan minä joka hetki, että hänen ja minun välillä on kuilu niin leveä ja syvä, ettei väkevinkään rakkaus kykenisi täyttämään sitä. Luota minuun", hän pyysi itkien, "minä en tämän jälkeen murehduta sinua enää sanoilla enkä ilmeillä. Ja vaikka et häntä rakastakaan, niin ole hänelle kuitenkin ystävällisempi. Suvaitse hänen olennossaan sitä, mikä ei ole sinun mieleesi. Muistahan, millainen hänen kohtalonsa on ollut! Hänet on paiskattu maailmaan, tilanteisiin, joissa hänen huonoja puoliaan on imarreltu ja houkuteltu esiin, alati pelkkien vierasten ihmisten keskeen; ilman kotia ja ilman omaisten rakkautta hän on saanut kasvaa; turmeltunut hän on kyllä monessa suhteessa, mutta sisimmässä sielussaan hän on ylevämielinen ja vihaa kaikkea alhaista." Jälleen hän kietoi käsivartensa veljen kaulaan ja katseli häneen anovasti. "Luota minuun ja ole hänelle ystävällisempi!"
"Jääköön hän siis tänne", sanoi kauppias ja katseli liikutettuna sisarensa kyyneleisiin silmiin. "Mutta paitsi lemmikkiäni, on talossamme toinenkin, jota on varjeltava hänen turmelevalta vaikutukseltaan."
"Wohlfartko?" huudahti Sabine hilpeästi. "Hänen vakavuudestaan minä menen takuuseen."
"Sinä menet liian suureen edesvastuuseen, sinä herraimme hyvä holhoojatar. Siis on hänkin sinun suosikkisi?"
"Hän on niin hienotunteinen ja rehellinen, ja hän riippuu koko sielullaan kiinni sinusta. Kuinka vilpittömältä hän tänään näyttikään, kun tuo toinen lasketteli törkeää pilaansa. Ja rohkeakin hän on! Luota sinä vain häneen, kyllä hän pitää Finkille puolensa. Sattumalta näin hänet silloin, kun Fink oli loukannut häntä niin syvästi. Hän teki minuun oikein liikuttavan vaikutuksen. Siitä lähtien olen sulkenut hänet sydämeeni."
"Ihmeen paljonpa siinä sydämessä onkin tilaa!" huudahti kauppias leikkisästi. "Ensiksikin ja ennen kaikkea sinne mahtuu suuri varastohuone, isoäidin pähkinäpuukaapit ja kaikki mahtavat pinot liinatavaraa. Sitten johonkin vaatimattomaan syrjäkammioon ankara veli, ja sitten..."
"Sitten etuhuoneeseen kaikki muu", keskeytti Sabine.
"Niin, ja nyt huomaan oppilaammekin sinne majoitetuksi", jatkoi veli naljailuaan.
Sabine nyökkäsi. "Hänhän on minunkin oppilaani, hän on isänsä kautta kuulunut liikkeeseemme jo lapsesta lähtien. Nyt hän haluaa itselleen tusinan hienoja päiväpaitoja, Karl on sen minulle uskonut. Täti ja minä huolehdimme ne valmiiksi, ja sinun pitää lähettää ne hänelle ensi tilassa postin myötä. Hän on jo kotonaankin tottunut sellaisiin yllätyksiin. Täti saa kirjoittaa mukaan salamyhkäisen kirjeen." Hän purskahti sydämelliseen nauruun ajatellessaan tädin vaivaa kirjeestä, nykäsi samalla teeliinat suoraan ja asetti teekupit suoraan riviin.
"Kas noin", huudahti kauppias, "nyt olet jälleen entisesi. Rivi on moitteettoman suora ja teeliinain nurkat sopusuhtaisesti taivutetut."
"Jostakinhan täytyy löytää ilonsa", sanoi Sabine. "Teistä miehistä ei meille olekaan muuta kuin alituista huolta ja tuskaa."
* * * * *
Samaan aikaan astui Fink Antonin huoneeseen, hyräillen laulunpätkää ja aavistamatta ollenkaan, mikä myrsky hänen takiaan oli puhjennut katurakennuksen puolella, ja totta puhuen jokseenkin välittämättä siitäkään, mitä tunteita hän oli huomannut siellä herättäneensä. "Minä olen teidän takianne, poikaseni, joutunut epäsuosioon", hän huudahti hilpeästi, "talon itsevaltias sulttaani on kohdellut minua selkääkarmivan kylmäkiskoisesti, ja mustakutri ei ole koko päivänä suvainnut edes katsahtaakaan minuun. Kunnianarvoisia ihmisiä, sen myönnän, mutta niin harmittavan jokapäiväisiä! Tuolla Sabinella on sielunsa pohjalla tulta ja tarmoa ja ylpeyttä, kaikki hyviä ominaisuuksia, mutta hänkin surkastuu ja kuihtuu tämän iankaikkisen poroporvarillisuuden lumoissa. Jos kärpänen raapii korvallistaan, niin se jo synnyttää yleistä ällistystä, ja siitä ruvetaan miettimään ja punnitsemaan, onko sen säädyllistä ja soveliasta raapia oikealla vai vasemmalla etukäpälällään. -- Onneksi olkoon, Wohlfart, teistä on paraikaa tulemassa tämän konttorin Mignon [nuori viaton tyttö Goethen romaanissa 'Wilhelm mestarin oppivuodet'], ja minua pidetään teidän pahana henkenänne. Mutta eipä väliä! Huomenna me lähdemme yhdessä uimakouluun."
Ja niin kävikin. Tästä ajasta lähtien Fink oli huvitettu siitä, että sai opettaa nuoremmalle ystävälleen omat taitonsa. Hän opetti itse hänet uimaan, hän piti päänsä, että Antonin täytyi jolloinkin nousta hevosen selkään, ja pakotti veljellisillä maanituksillaan hänet vuokraamaan lainahevosen ratsastusharjoituksia varten. Menipä hän ystävyydessään niinkin pitkälle, että kävi itse lainahevosen selkään -- mikä muuten oli vasten hänen tapojaan -- ja antoi toverin ratsastaa hänen omalla tulisella kimollaan. Hän laahasi Antonin mukaansa ampumaan pilkkaan, uhkasipa hankkia hänelle kutsut jonnekin metsästämään, jota mahdollisuutta vastaan Anton taisteli kynsin ja hampain.
Anton palkitsi ystävänsä huolenpidon mitä hartaimmalla kiintymyksellä, hän oli onnellinen omistaessaan toverin, jota hän voi niin suuresti ihailla ja kunnioittaa, ja hänen itsetunnolleen oli mitä imartelevinta, että toveri oli hänet valinnut uskotukseen niin monien muiden edellä. Fink ei ehkä itsekään joutunut tappiolle tuossa harvinaisessa ystävyyssuhteessa; mikä hänelle ensin oli ollut vain oikku, se hänelle piankin kävi tarpeeksi. Onnellisia olivat nuo illat molemmille nuorukaisille, kun he istuivat yksissä joko kondoorin levitettyjen siipien varjossa tahi keltaisen kissan paljon vaatimattomammassa pyhäkössä tarinoiden sydämen pohjasta päiväntapauksista, maailmanmenosta tahi aivan tyhjästä; silloin piti Fink puhetta tai laski hullutuksia, vallattomana kuin pieni poikanulikka, ja Anton kuunteli ihastuneena paljon kokeneen toverin voimakkaita ajatuksia ja mielikuvituksen rohkeaa lentoa; ja heidän naurunsa kajahteli avonaisesta akkunasta syvälle pihan pimentoon, niin että takkuinen vanha Pluto, joka piti itseään talonvoutina ja jota kaikki muut pitivät toiminimen arvokkaana jäsenenä, havahtui kevyestä unestaan ja ilmaisi rohkaisevalla haukunnalla tyytyväisyytensä nuorukaisten iloon. Se oli todella onnellinen ja iloinen aika molemmille; heidän tuttavallisuudestaan virisi -- ensikertaa kummallekin -- sydämellinen nuoruudenkiintymys ja ystävyys.
Ja sittekään ei Anton malttanut olla vaarinottamatta sekä Finkiä että talon neitiä hiljaisen levottomuuden mielenkiinnolla; tosin hän ei koskaan puhellut ystävänsä kanssa siitä, minkä hän sydämessään oletti mahdolliseksi; mutta alati hän odotti, että kadunvartisessa rakennuksessa jotakin tapahtuisi, joko kihlaus tahi välien rikkoutuminen Finkin ja johtajan kesken tai muuta erinomaista. Mutta mitään sellaista ei sattunut, yhäti samalla tapaa kuluivat juhlalliset päivällishetket pitkän pöydän ääressä, yhäti samanlaisina pysyivät Sabinen kasvot ja käyttäytyminen ystävää ja häntä itseään kohtaan. Näytti siltä, kuin talon yksitotinen ja kiihkeä toimeliaisuus pitäisi jokaisen tavattoman perhetapauksen, jokaisen kiihkeän intohimon, jokaisen äkillisen muutoksen loitolla sen asukkaiden elämästä. Alakuloisuus ja riita, nautinnonhalu ja haaveilut, kaikki ne saivat mykistyä taukoamattoman, tasaisen työn edessä.
10.
Jälleen oli vuosi vierinyt, toinen vuosi siitä kun nuori oppilas oli astunut toimeensa, ja jälleen helottivat ruusut täydessä kukassaan. Anton oli ostanut ison kimpun punaisia ruusuja ja koputti herra Jordanin ovelle, koristaakseen niillä tämän kukkaisystävän salongin. Hämmästyksekseen hän näki kaikkien työtoverien kokoutuneen huoneeseen, aivan kuin hänen oppiaikansa ensimmäisenä päivänä, ja hän huomasi ensi silmäyksellä toisten juhlallisista ja vierastelevista katseista, että hänen läsnäolonsa ei ollut oikein paikallaan. Jordan riensi häntä vastaan hiukan hämillään ja pyysi häntä hetkeksi poistumaan seurasta, koska tärkeitä asioita oli puheltavana, joita hänen oppilaana ei sopinut kuulla. Koska kaikki nuo hyväsydämiset miehet vain aniharvoin olivat antaneet Antonin tuta, että hän ei arvossa ollut heidän vertaisensa, koski tämänkertainen karkoitus häneen kipeästi. Hän kantoi ruusukimpun takaisin omaan huoneeseensa ja asetti sen surumielin pöydälle, tarttui kirjaan ja silmäsi silloin tällöin ruusuihin, jotka levittivät hohdettaan ja tuoksuaan huoneen etäisimpiinkin soppiin.
Sillävälin jatkui Jordanin salongissa juhlallinen istunto. Huoneen isäntä koputti viivottimella pöytään ja alotti keskustelun: "Kuten kaikki tiedätte, on eräs tovereistamme eronnut liikkeen palveluksesta. Herra Schröter on senvuoksi tänään minulle ilmoittanut, että hän olisi taipuvainen ottamaan eronneen tilalle nuoren Wohlfartimme maaseutuosaston kirjeenvaihtajaksi. Mutta kun Wohlfartin tavanmukainen oppiaika oikeastaan päättyisi vasta vuoden, tahi meidän liikkeemme perinnäistavan mukaan vasta kahden vuoden perästä, ei johtaja käy tekemään sellaista tavatonta poikkeusta työjärjestyksestä ilman konttorihenkilökunnan nimenomaista suostumusta. Tämän johdosta nyt kysyn teiltä, tahdotteko luopua niistä oikeuksista, joita teillä on Wohlfartiin hänen oppilaan-asemassaan, jo näin aikaisin ja vastaanottaa hänet yhdenvertaisena toverina konttoriin? Minä pyydän teitä kutakin itsekohdastaan lausumaan mielipiteensä. Katson vielä olevani velvollinen huomauttamaan, että herra Schröter itse pitää Wohlfartia täysin pystyvänä puheenaolevaan toimeen; ja minusta on myöskin erittäin ylevästi tehty johtajan puolelta, että hän uskoo lopullisen ratkaisun meidän käsiimme."
Herra Jordanin puheen päätyttyä syntyi sellainen paljonsanova hiljaisuus, joka tavallisesti käy kiihkeän väittelyn edellä. Ainoastaan herra Pix nousi sohvankaiteelta, jolla hän siihen saakka oli ratsastanut, ja lausui siekailematta: "Ennenkuin mihinkään muuhun ryhdytään, katson asiakseni esittää että laitamme itsellemme lasin totia; noutakoon joku toinen kattilan teensärpijöitä varten, mutta minä valmistan totin." Tämän selityksen annettuaan puhuja painui jälleen ratsastavaan asentoonsa ja sytytti tuikean Manilla-sikarin, jota lajia hän suosi toisten herrain suureksi kiusaksi.
Muut läsnäolijat pysyivät edelleen itsepäisen vaitonaisina ja seurasivat juhlallisin katsein teen valmistusta. Itsekukin tunsi tärkeästi porvarillisen asemansa ja arvonsa ihmisenä ja konttorimiehenä.
Kun väkiviinaliekki jo nuoleskeli kattilan pohjaa, eikä kukaan vieläkään ottanut puheeksi, näki puheenjohtaja välttämättömäksi jouduttaa jollain tapaa asiain menoa ja kysyi senvuoksi: "Millä tapaa tahdotte äänestettäväksi: ylhäältäkö alaspäin vaiko alhaalta ylöspäin?"
"Englannin sotalaivastossa minun tietääkseni äänestettäessä alotetaan nuorimmasta", huomautti herra Baumann.
"Tehtäköön kuten Englannin sotalaivastossa!" sanoi herra Pix jyrkästi.
Specht oli läsnäolevista nuorin. "Minun täytyy ennen kaikkea huomauttaa, että herra von Fink ei ole lainkaan saapuvilla", hän lausui kiihottuneena.
Kuului yleistä mutinaa: "Hän ei kuulukaan talonväkeen! Hänhän on vain vapaaehtoinen harjoittelija."
"Hän ei ole meidän miehiä", sanoi herra Pix jyrkkään tapaansa.
"Hän kieltäytyisi itsekin äänestämästä", sanoi herra Jordan, "koska hänellä ei ole vakinaista tointa liikkeessä."
"Siinä tapauksessa olen sitä mieltä", jatkoi herra Specht, vähän masentuneena yleisestä vastustuksesta, jonka hänen ensimmäinen huomautuksensa oli kohdannut, "että Wohlfart on velvollinen olemaan oppilaana neljä vuotta, kuten itse olen saanut tehdä, tahi ainakin kolme vuotta, kuten toverimme Baumann harjoitellessaan C. W. Strumpf ja Kniesohlin liikkeessä. Mutta kun hän on kelpo poika ja kaikkien mielestä pystyvä liikkeen palvelukseen, niin olen myöskin sitä mieltä, että voimme hänen suhteensa tehdä poikkeuksen ja tunnustaa hänet jo nyt itsemme arvoiseksi työtoveriksi. Kuitenkin pyydän kaikkia läsnäolijoita olemaan tässä suhteessa varovaiset ja antamaan hänen ymmärtää, että hänen asemansa oikeastaan vielä olisi oppilaan. Siksipä ehdotan että hänet velvoitetaan vielä vuoden ajan valmistamaan meidän iltateemme, jota hän on tähänkin asti oppilaana ollessaan saanut tehdä. Sitäpaitsi pidän sopivana, että hän muistoksi entisestä asemastaan teroittaa yhden kynän jokaiselle toverilleen aina neljännesvuosittain."
"Joutavata hullutusta", murahti herra Pix; "teillä on aina tuollaisia tyhjänpäiväisiä päähänpistoja."
"Kuinka voitte sanoa minun päähänpistojani tyhjänpäiväisiksi!" kivahti herra Specht tulistuneena. "Te tiedätte etten minä kärsi teiltä sellaista puhetta."
"Pyydän herroja pysymään levollisina", maanitteli puheenjohtaja.
Seuraavat puhujat lausuivat kukin vuoronsa perään kannattavansa esitystä, herra Baumann erityisen lämpimästi. Vihdoin tarttui herra Pix teevesikattilan sankaan ja lausui: "Hyvät herrat, mitäpä pitkistä puheista; hänen tavaraopintuntemuksensa ei ole niinkään kehno, kun ottaa huomioon että hän vielä on perin nuori nulikka, hänen käytöstapansa on reipas, makasiinirengit pitävät häntä arvossa, asiakkaitani kohtaan hän on tosin vielä liiaksi arkatuntoinen ja monisanainen, mutta eihän kaikille ole suotu taitoa osata oikein kohdella lähimmäisiään. Soolowhistiä hän pelaa kurjasti, ja hänen kykyään totipöydässä ei kannata mainitakaan. Mutta kun viimeksimainitut ominaisuudet eivät tässä asiassa ole määräävinä, niin en ymmärrä, miksi hän ei tästä päivästä lähtien voisi olla toverimme."
Kassanhoitaja lausui: "Ei tosin ole asianmukaista, että hän läpäisee oppiaikansa kahdessa vuodessa; mutta kun se on isännän toivomus, niin en pane vastaankaan, sillä hänen tahtoonsa meidän on kuitenkin viime kädessä mukauduttava."
Kaikki katsoivat sitten herra Lieboldiin, jota tämä yleinen tarkkaavaisuus kovin hermostutti, sillä se muistutti häntä äänivaltansa suuresta edesvastuusta. Tietysti hänkin tahtoi kannattaa ehdotusta, mutta mitäpä, jos hän _ei_ tullutkaan niin tehneeksi? Entäpä jos hänen omituinen puhetapansa taaskin johtaisi siihen, että hän jälkilauseessa peruutti suostumuksensa -- mikä pahennus siitä syntyisikään? Mitä Wohlfart silloin hänestä ajattelisi, ja mitä toverit ja itse isäntäkin? Niinpä miesparka tuskissaan nyki paidankaulustaan korviin saakka, hymyili hämillisen kohteliaasti joka taholle ja kakisteli kurkkuaan kuin suurta puhetta alettaessa, mutta mahdollisia peljättäviä seurauksia ajatellen hän lyyhistyikin jälleen sohvannurkkaan ja supisi tuskin ymmärrettävästi yhtyvänsä kaikkeen, mitä hänen toverinsa päättäisivätkin.
"Asia on siis päätetty!" sanoi herra Jordan. "Minäkin äänestän ehdotuksen puolesta ja perustan tätä vielä sillä seikalla, että Wohlfart oppilaaksi tullessaan oli iältään vanhempi kuin kukaan meistä oppiin ryhtyessämme, ja että: hänen kokemuksensa ja sivistyksensä tyydyttävät kaikkia vaatimuksia. Tämän vuoksi täydellinen yksimielisyytemme ilahduttaa minua. Herra Schröter on sallinut minun tässä tapauksessa ilmoittaa asiasta oitis Wohlfartille. Ehdotan, siis, että teemme sen heti paikalla. Huutakaamme hänet tänne alas."
"Aivan niin, niin on tehtävä!" kuului yksimielinen suostumus, ja herra Baumann varustautui lähtemään yläkertaan.