Part 10

Fink nyökkäsi hyväksyvästi ja sanoi: "Lopultakin on suurin erotus teidän ja minun välillä se, että te olette tuntenut äitinne, mutta minä en. Muuten on jokseenkin samantekevää, minkälaisessa pesässä ihminen kulloinkin kasvaa -- melkein missä oloissa hyvänsä voi kehittyä kelpo mieheksi. -- Olen tuntenut paljon ihmisiä, jotka ovat paljon vähemmällä lemmellä kiintyneet isänkotiinsa kuin te."

"Te olettekin nähnyt maailmaa niin laajalta", sanoi Anton hienotunteisesti. "Kertokaappas, pyydän, kuinka te oikein jouduitte kulkemaan maailmaa niin avaralta."

"Se kävi sangen yksinkertaisesti", alotti Fink. "Minulla on New Yorkissa setä, joka on sikäläisen pörssin ylimyksiä. Tämä ukkeli kirjoitti minun ollessa nelitoistavuotias isälleni, että minut piti panna kääreeseen ja lähettää meren yli hänen luokseen, koska hänellä oli aikomus tehdä minut perillisekseen. Isäni oli siksi etevä kauppias, että hän paikalla noudatti kehoitusta. New Yorkissa minusta tuli sitten aika villitty pikku veijari ja vetelehtijä, minä hulluttelin kaikella mahdollisella tavalla, pidin kokonaisen tallin rotuhevosia siinä iässä, jolloin täällä kiltit mammanpojat vielä syövät voileipää avoimella kadulla ja leikkivät paperileijoilla. Minä ylläpidin laulajattaria ja tanssijattaria ja pahoinpitelin valkoisia ja mustia palvelijoitani potkuilla ja tukistamisilla siihen määrään, että sedälläni piti olla aina kukkaro avoinna maksaakseen vahingonkorvausta noille vapaan maan kansalaisille. Omaiseni olivat tempaisseet minut kodistani kysymättä lainkaan minun mieltäni ja tunteitani; sen vuoksi minäkin välitin sangen vähän heidän tunteistaan. Ja muuten kävi niin, että mitä julkeammin minä hulluttelin, sitä enemmän sain rahoja tuhlatakseni. Olin piankin pahamaineisin kaikista nuorista hulttioista, jotka siellä valtameren toisella puolella matkivat täkäläisen ylhäisön pahoja tapoja. Eräänä syntymäpäivänäni tulin kotia kello kuudelta aamulla pieniltä illallisilta, joilla olin jostakin oikusta leikitellyt kylmän ja kainon nuorukaisen osaa eräitä sangen mukautuvaisia naikkosia kohtaan, ja kotimatkalla selkenivät ajatukseni sen verran että tajusin, että joko tästä elämästä täytyi tulla loppu tahi tuli minusta itsestäni loppu. Sen sijaan että olisin mennyt kotia, meninkin satamaan, ostin matkalla merimiesvaatteet ja puin ne ylleni; ja ennenkuin puolipäivän hetki löi, olin jo laivapoikana matkalla isovatsaisessa englantilaisessa laivassa ulos merelle. Purjehdimme muutamia tuhansia peninkulmia Kap Hornin ympäri ja mantereen toista puolta jälleen ylöspäin. Valparaisoon tultuamme selitin kapteenille olevani kiitollinen laivamatkasta, kestitsin koko miehistön juhlallisesti ja hyppäsin satamassa maihin, taskussani parikymmentä dublonia [espanjalainen kultaraha, arvoltaan noin 25 mk], joilla päätin alkaa omintakeisen elämän. Tapasinkin kohta ymmärtäväisen miehen, joka vei minut maatilalleen, missä lehmipaimenena ja ratsastustaiteilijana niitin jonkin verran laakereita. Oleskelin siellä puolisentoista vuotta ja viihdyin aika hyvin, minua kohdeltiin jonkinlaisena palvelevaisena vierasystävänä, minä rakastuin, minun metsästysonneni ja hurjat ratsastusseikkailuni herättivät ihailua -- mitäpä muuta voin pyytääkään? -- Mutta kaikki liha on ruohoa, ja kaikki maallinen ilo katoavaista. Meillä oli juuri suuret syysteurastukset, minä olin ahkerassa puuhassa saattaessani ratsain nautoja ruohoaavikolta teurashuoneen portille, kun kesken kaikkea juhlaamme karautti kaksi hallituksen virkamiestä. Nämä kohtelivat minua samalla höyliydellä kuin minä itse jotain nuorta hiehoa, ottivat minut ratsuineni keskeensä ja kuljettivat minut jalustensa välissä täyttä nelistä pääkaupunkiin. Siellä minut luovutettiin Yhdysvaltain konsulin käsiin, ja kun setäni oli pannut taivaan ja hornan vallat liikkeelle saadakseen vainua jäljistäni, ja kun isäni lähettämästä pitkästä kirjeestä totesin, että tämä vanha herra todella hätäili katoamiseni takia, niin päätin tehdä hänen mielikseen ja palata kotia. Neuvottelin konsulin kanssa ja lähdin seuraavalla laivalla Europpaan. Palattuani tälle vanhalle lantatunkiolle selitin isälleni, etten tahtonut ruveta kauppiaaksi vaan maanviljelijäksi. Siitä joutui toiminimi Fink ja Becker aivan suunniltaan, mutta minä pysyin lujana päätöksessäni. Vihdoin teimme jonkinlaisen rauhallisen pakkosopimuksen. Minä lähdin ensiksi eräälle Pohjois-Saksan maatilalle oppimaan ammattia, sen jälkeen minun piti jokunen vuosi työskennellä jossakin konttorissa, jonka kautta minun oikkujeni toivottiin talttuvan. Siten jouduin tähän luostariin. Mutta turhaa vaivaa tuo kaikki on. Minä teen isäni mieliksi ja istun täällä, koska huomaan ukkelin minusta suotta murehtivan, mutta minä pysyn täällä vain siksi kauan, että hän huomaa minun olevan oikeassa. Sitten rupean todenteolla maanmieheksi."

"Ostatteko itsellenne täällä tilan?" kysyi Anton uteliaana.

"En toki, herraseni", vastasi Fink, "sitä en tahdo. Minusta on mieluisampaa saada ratsastaa aamunkoitosta puolipäivään saakka törmäämättä välillä tilukseni rajapyykkiä vastaan."

"Aiotte siis palata takaisin Amerikkaan?"

"Sinne tai jonnekin muuanne, minä en ole perso valitessani maanosain välillä. Siihen saakka elän tässä luostarissa kuin mikäkin munkki, kuten itse voitte nähdä", sanoi Fink nauraen ja kaasi isosta pullosta rommia lasiin, lisäsi vähemmän määrän toisia aineksia, sekoitti juomaa lusikalla ja kulautti Antonin salaiseksi kauhuksi koko tulisen sekoituksen makoiseen suuhun. "Hei, ottakaappas oppia, naapuri", hän huusi ja työnsi pullon Antonille, "laittakaa itsellenne mieleisenne sekoitus ja käykäämme sitten tarinoimaan hauskasti, niinkuin hyvien toverien ja sovinnon tehneiden vihamiesten tulee."

Siitä illasta lähtien Fink kohteli nuorta sankariamme ystävyydellä, joka erosi suuresti hänen liikkeen toisia herroja kohtaan osottamastaan huolettomasta käytöksestä. Sanalla sanoen Antonista tuli luostarissa kituvan munkkiparan suosikki, usein huusi Fink hänet huoneeseensa, eikä hän itsekään kammoksunut nousta kolmanteen kerrokseen keltaisen kissan pyhäkköön, milloin hänelle pisti päähän viettää iltansa kotona. Niin ei tosin usein sattunut; Anton pani piankin merkille, että hänen uusi ystävänsä oli kaupungilla hyvin tunnettu henkilö, josta paljon puhuttiin, että hän elämäniloisen nuorison keskuudessa hallitsi täydellisenä hirmuvaltiaana, ja että hän oli mieluinen ja tunnustettu johtaja ja makuneuvos ratsastus- ja metsästysretkillä ja muilla enemmän tai vähemmän hyödyllisillä toimialoilla. Hän oli nuori, reipas aatelismies, häntä pidettiin suunnattoman rikkaana ja hän oli mestari kaikessa, mikä vain oli jossain yhteydessä hevoskavioitten, kiväärinpiipun tahi kullatun teelusikan kanssa; ja ennen kaikkea hänen valtansa perustui siihen ominaisuuteen, että hän kohteli jokaista, joka hänen läheisyytensä joutui, jonkinlaisella puolittain ivallisella elämäänkyllästymisen sävyllä, mikä epäitsenäisten ihmisluonteiden suuressa karjassa on varmin yli-ihmisen tunnus. Fink oli kaiken tämän johdosta paljon ulkona seuraelämässä ja palasi usein vasta aamun koittaessa kotia. Anton kuuli hänen toisinaan tulevan, kun hän itse istui kirjansa ääressä: hän ihaili ystävänsä, heltymätöntä elämänvoimaa, sillä pari kolme tuntia levättyään tämä saapui konttoripaikalleen ja työskenteli koko aamupäivän osottamatta väsymyksen merkkiäkään. Talon ankaraa järjestystä vastaan Fink rikkoi siinäkin, että hän sanomattomassa julkeudessaan välistä suvaitsi saapua konttoriin tuntia myöhemmin kuin toiset ja lähti matkoihinsa ennen työajan päättymistä. Anton ei voinut arvata, kuuluiko tällainen harmittava itsenäisyys johtajan mielestä suuriin vai vähäisiin rikkomuksiin. Joka tapauksessa hän salasi visusti ajatuksensa siitä.

Siten kului talvi, ja Anton pani pettämättömistä seikoista merkille, että kevät ja sen jälkeen kesä aikoivat valloittaa maan. Rahtiajurit eivät enää tuoneet konttoriin lumipalleroita saappaissaan, vaan sadepisaroita ja ruskeita kengänjälkiä, ja joskus rohkeni kukkaismyyjätär orvokkikimppuineen ilmestyä väsymättömän seinäkellon lähettyville. Silloin helotti päivä kirkkaasti ja haastoi riitaa herra Lieboldin kanssa hänen akkunakomerossaan, silloin saapuivat tavarainvälittäjät ja kertoivat ihmeellisiä satuja vainioiden kellertävästä heleydestä, ja vihdoin ilmestyi herra Braunkin näkösälle, kesän ensimmäinen ruusu napinlävessään. Kokonainen vuosi oli kulunut siitä, kun Anton oli joutsenparven seuraamana matkannut lammikon yli. Koko vuoden järkiään hän oli tuota matkaa muistellut.

8.

Yhä vielä oli Veitel Itzigillä yösijansa samassa hiljaisessa karavaaniseraljissa, johon hän oli kaupunkiin tulonsa päivänä majoittunut. Jos pitää paikkansa poliisin väite, että jokaisen ihmisen täytyy olla jossakin kotona, ja se kaikkien säädyllisten naisten mielipide, että kodin täytyy olla siellä, missä ihmisellä on vuoteensa, niin oli Veitel Itzig merkillisen vähän kotona. Kohta kun hän pääsi pujahtamaan pois herra Ehrenthalin liikkeestä, maleksi hän pitkin katuja, vaaniskeli jokaista nuorta herraa, jonka voi epäillä tahtovan myydä tai ostaa jotain, ja hänellä oli taito keksiä tarkalleen itsekunkin ohikulkevan ryhdistä ja käytöksestä, oliko tämä taipuvainen pieniin kauppoihin vai ei. Aina oli hänellä jokunen kerskumataaleri taskussa, joita hän osasi näennäisen huolettomasti helistellä niin houkuttelevasti, että vain perin tunteeton ihminen voi jäädä välinpitämättömäksi hänen korvinkuultavasta maksukyvystään. Yhdellä ainoalla silmäyksellä hän keksi käytetyn takin tai liivin salatuimmatkin viat; hänellä oli tyhjentymätön määrä lumoavia puheenparsia asiakkaittensa varalle; periaatteesta hän ei puhutellut edes keskenkasvuista kimnasistiakaan muuten kuin: "Jos armollinen herra sen kaikkein armollisimmasti suvaitsee;" hän osasi -- tällaisen kaupanteon ylimpiä hienouksia halliten -- antaa nöyristeleväisyydelleen hullunkurisen vivahduksen ja oli voittamaton mestari mitä mauttomimmassa pokkuroimisessa. Hän sai katinkullalla hieromalla vanhan messingin uljaasti kiiltelemään ja antoi vanhalle hopealle mitä heleimmän hohteen; hän oli alati valmis ostamaan vanhoja mustia hännystakkeja -- mikä tämän alan erikoistuntijain mielestä oli kerrassaan mielettömän uskaliaisuuden merkki -- hän osasi saada muutamalla harjanvedolla niiden nukkavierun pinnan kiiltämään kuin uutena, mikä kiilto kesti parahiksi niin kauan, että nenästä vedetty ostaja ennätti saada vaatekappaleen viedyksi kotiinsa; tällaiset ostajansa hän etsi köyhien koulumestarien, rotevakasvuisten rippikoululaisten ja kisällitointaan alottelevien oppipoikain keskuudesta. Jokaiseen asiamatkaan, minkä hän teki Ehrenthalin liikkeen puolesta, hän koetti yhdistää oman persoonallisenkin hyödyn, ja siten hänen onnistui hankkia itselleen niin laaja asiakaspiiri, että vanhat harmaapartaiset lumppukauppiaat valtasi keltainen kateus. Eikä hän rajoittanut kauppatoimiaan pelkästään käytettyjen esineiden ostoon ja myyntiin, vaikka hän sillä alalla saavuttikin ensimmäiset ja lukuisimmat riemuvoittonsa. Hän rupesi hevossaksain asiamieheksi, liittyi yhteistoimintaan häveliäiden koronkiskurien kanssa ja toimitti sellaisille kunnonmiehille asiakkaita laumottain; lainailipa hän omiakin rahojaan vaatimatta hienotuntoisuudessaan sen suurempaa korkoa kuin viisikymmentä sadalta; mutta hän myönsi vain lyhytaikaisia lainoja ja vastaanotti käteisrahan puutteessa ylen kernaasti minkälaisia myytäviksi kelpaavia esineitä hyvänsä, käyttäen silloin omintakeista arviolaskelmaa, jossa hän oli asiantuntija ja mestari. Sen lisäksi hänellä oli väsymättömyyden hyvä avu; hän oli jalkeilla aamusta iltaan, juoksi muutamasta groshenista vaikka kymmenesti saman matkan, iloitsi kuin voittoisa kuningas jokaisesta valloittamastaan taalerista, ja karkeat sanat -- joita hän usein sai kuulla -- eivät häneen tehonneet sen enempää kuin vesiryöppy hanhen selkään. Hän ei suvainnut itselleen vähäisintäkään nautintoa, hänen ainoa virkistyksensä oli laskea sormillaan kulloinkin käynnissä olevia voittoja. Ja merkillistä oli, kuinka niukalla ravinnolla hän tuli toimeen; illallisekseen hän söi leipäpalan, jonka oli päivällisen aikaan kähveltänyt Ehrenthalin keittiöstä; lasillisen kaljaa hän ensimmäisenä vuotena kustansi itselleen yhden ainoan kerran, eräänä kuumana kesäpäivänä, jolloin hän oli avustanut muuatta tilanomistajaa ostamaan käytetyt vaunut ja jolloin hän oli kahtena tuntina ansainnut yhtä monta taaleria. Pitovaatteensa hän sai omista kaupoistaan. Kesät talvet hän kulki mustaan hännystakkiin ja mustiin verkahousuihin puettuna; huomasipa hän liikehommilleen edulliseksi ripustaa kullatut kellonperät mustan samettiliivinsä yli, jonka kautta hän esiytyi kuin ruhtinas muiden lumppusaksojen joukossa; hänen periaatteenaan -- jota hän kovaäänisesti julisti milloin vain tilaisuutta sattui -- olikin, että liikemiehen tulee ulkonaiselta asultaan olla sellainen, että ketään ei hävetä ruveta kauppoihin hänen kanssaan. Kaikki nämä älykkäät toimenpiteet ja edulliset asianhaarat auttoivat häntä sellaiseen loistavaan tulokseen, että ensimmäisen vuoden lopussa hänen kuusi tukaattiaan olivat kasvaneet hedelmää kolmikymmenkertaisesti.

Herra Ehrenthalin liikkeessä hänestä piankin oli tullut kerrassaan korvaamaton jäsen, hänen terävältä silmältään ei välttynyt ainoakaan henkilö, hevonen tai viljavaunu; jokaisen kerrankin näkemänsä naaman hän tunsi heti perästäpäin, joka päivä hän osasi kurssilistan ulkoa, kuten olisi itse ollut valantehnyt pörssivälittäjä. Yhä vielä oli hänellä juoksupojan enemmän hyödyllinen kuin kunniakas asema, yhä vielä hän sai harjata Bernhardin saappaita ja syödä päivällisensä keittiönoven takana; mutta ilmeistä oli, ettei kauankaan kestäisi, ennenkuin kirjoituspulpetti ja nahkapäällyksinen tuoli herra Ehrenthalin pienessä konttorihuoneessa tulisivat hänen varsinaiseksi toimipaikakseen. Tuo tuoli olikin hänen kunnianhimoisten unelmainsa esine, se merkitsi hänelle samaa kuin toisille ylhäinen sija paratiisin iloissa. Sillä vieläkään hän ei ollut täysin perehtynyt herra Ehrenthalin liikkeen syvimpiin salaisuuksiin, yhä vielä hän sai laputtaa matkoihinsa, kun isännällä oli erityisen tärkeä liikekeskustelu jonkin asiakkaansa kanssa. Pianpa hän älysi itsekin, että häneltä vielä puuttui jotakin, ennenkuin hän oli kypsynyt vastaanottamaan tuon viimeisen kunniasijan; hän käytti kyllä saksankieltä puheessa erinomaisen kerkeästi, mutta siinä oli vielä itäinen soinnahdus, enemmän kurkkuääniä kuin kieliopillista täsmällisyyttä; hän kirjoitti myöskin liikekirjeitä ja laskuja, mutta kieli oli niissä kompastelevaa, välimerkit puuttuivat tykkänään ja lausejaksot olivat samanlaisessa yhteydessä keskenään kuin ylelliset paikat kehnossa kenkärajassa; ja mitä kirjanpidon syviin salaisuuksiin tuli, oli hän niistä yhtä tietämätön kuin vastasyntynyt lapsi. Hän kärsi itse suuresti tästä vajavaisuudestaan.

Majapaikassaan hänestä oli tullut arvohenkilö, itse Löbel Pinkuskin kohteli häntä harvinaisen tuttavallisesti. Tämä kaunis suhde oli sekin Veitelin terävän silmän ansiota. Vierastuvassa keksimänsä ontto seinä oli hänelle aiheuttanut mitä palavinta levottomuutta, viikkokausia hän oli odotellut sopivaa tilaisuutta päästäkseen jatkamaan tutkimuksiaan. Viimein hän eräänä sapatti-iltana valitti voivansa pahoin ja jäi kotiin, kun talonisäntä perheineen ja muine vieraineen lähti synagogaan. Silloin hänen viimeinkin onnistui kovertaa seinäkomeron takaseinässä älyämänsä rako isommaksi ja keksiä sen takana jotakin, mikä oli omiaan saattamaan hänet aivan kummiinsa. Hän näki ison, likaisen säiliön, joka oli täpö täynnä arkkuja ja laatikkoja ja mitä houkuttelevimpia irtaimia esineitä. Miesten ja naisten vaatteita, vuoteita sisuksineen, alus- ja pöytävaatteita, kangaspakkoja, kirjavia ovi- ja akkunaverhoja oli sillä kasottain; metalliastioita, ristiinnaulitunkuvia, ehtoolliskalkkeja, kattokruunuja kimalteli hänen tutkivaan silmäänsä huoneen puolihämärästä, ja vielä paljon muitakin houkuttelevia esineitä siellä oli, joiden piirteitä hän ei kyennyt oikein selvästi näkemään. Tuskinpa Aladdinkaan ihmeluolaan astuessaan joutui niin kiihkoihinsa kuin Itzig katsellessaan kaapinraosta takahuoneeseen. Hän juoksenteli ympäri vierastuvan lattiaa ja palasi yhä uudelleen tähystysraolleen, kunnes kotiväki saapui synagogasta. Hän piti keksintönsä omana salaisuutenaan, mutta siitä hetkestä lähtien hän vaaniskeli seinäkomeron lähettyvillä niinkuin kärppä rotanreiän suulla. Joitakin kertoja hän öiseen aikaan kuuli kolinaa tuosta naapuritalon salaisesta aarrekammiosta; kerran hänen onnistui kuulla kuiskailuakin, josta hän pettämättömästi erotti kunnianarvoisen Pinkuksen möräjävän bassoäänen; ja kerran hän, myöhään kotia palatessaan, näki naapuritalon kohdalla lastattavan tynnörejä, arkkuja ja myttyjä pienille vankkureille ja peitettävän valkealla palttinasuojuksella -- toimenpide, jota jo Sulamith Salomon Korkeassa veisussa suositti hyödylliseksi, jotta öisin liikkuja ei lankeisi kuninkaan viinamäenvartijan käsiin. Samana yönä katosi majatalosta kaksi vaiteliasta vierasta, jotka olivat ilmeisesti Puolasta kotoisin, palaamatta sinne enää koskaan. Kaikesta havaitsemastaan Veitel teki sen johtopäätöksen, että hänen isäntänsä piti jonkinlaista välitysliikettä kaikenlaisilla merkillisillä tavaroilla, jotka hän pätevistä syistä tahtoi toimittaa matkaan mieluummin yönhämärissä kuin päivännäöllä. -- Kirkas sisäinen valo puhkesi paistamaan Veitel Itzigin ihmettelevissä aivoissa. Tavarat menivät järkiään itäänpäin, ne kuljetettiin salaa rajan yli ja hajautuivat sitten syvälle laajaan Venäjänmaahan, jopa aina Aasian rajoille asti, missä vihdoin ahkera kirgiisi herrastelee paidoissa ja nyöritakeissa, jotka saksalaiset räätälit ovat valmistaneet. Johtavana periaatteena tässä kaupassa oli, että mikä Saksassa käy pitämättömäksi, se kelpaa venäläisille. Veitel pani keksintöönsä sellaisen arvon, kuin niin etevältä liikekyvyltä voi odottaakin, eikä hän siitä viittaillut isännällekään sen enempää, kuin että tämä huomasi tarpeelliseksi kohdella häntä erityisen hienotunteisesti.

Eräänä iltana hedelmällisen päivätyön suoritettua Veitel palasi majapaikkaan syviin mietteisiin vaipuneena ja astui vierastupaan. Hän istahti hiljaiseen nurkkaan ja etsi ajatuksissaan sopivaa kirjanoppinutta, joka pystyisi opettamaan hänelle sujuvan kirjoitustaidon ja kirjanpidon salaisuudet mahdollisimman vähäistä korvausta, ehkäpä muuatta vanhaa hännystakkia vastaan, josta hän ei tahtonut millään ilveellä päästä eroon -- se oli aikoinaan ollut jättimäisen hautaustoimitsijan hartioilla -- koska sitä tavallisen kuolevaisen selkään koetellessa liepeet ulottuivat maahan asti niinkuin itkupajun oksat. Kun hän näihin tuloksettomiin mietiskelyihin vaipuneena sattui katsahtamaan ylös, näki hän pöydän ääressä istumassa vieraan, jolla oli kädessä kynä, jota hän tavantakaa kasteli mustetolppoon; kynämies haasteli hiljaisella äänellä erään reppurin kanssa ja kumartui tuontuostakin papereittensa yli -- arvatenkin ikuistaakseen salaisen keskustelun johtopäätöksiä. Ilmeistä oli, että tuon miehen esivanhemmat eivät olleet Mooseksen mukana kulkeneet Punaisen meren poikki. Hän oli pienikasvuinen mutta tanakkatekoinen, vanhanpuoleisissa pyöreissä kasvoissa törrötti punaisen kiuhtava pystynokka, tukka oli harmahtava ja pörröinen, ja silmillä oli vanhat terässankaiset rillit, joiden sankoja hänen oli tuontuostakin tuettava korvain taa, koska ne pitkästä palvelusajastaan huolimatta jyrkästi kieltäytyivät pysymästä oikealla paikallaan. Veitel pani merkille, että rillinokkaisella miehellä oli yllään tavattoman risainen takki, ja että hän tavantakaa nuuskasi vanhasta tinarasiasta ja loi silloin aina reppuriystäväänsä omituisen terävän syrjäsilmäyksen, koettaen samalla antaa kasvoilleen hyväntahtoisen ilmeen, vaikka onnistumatta. Ilmeisesti vieras oli kirjanoppinut, ja Veitel päätti vartoa, kunnes hänellä olisi tilaisuutta puhutella niin mainiota miestä. Vihdoin oli virallinen toimitus lopussa, reppuri sai paperinsa ja laski korvaukseksi pöydälle kolikon, -- Veitelin haukansilmä keksi sen kahdeksan groshenin rahaksi -- jonka rillinokka herra välinpitämättömästi työnsi housuntaskuunsa. Reppuri meni menojaan, vieras jäi hyväntuulisena, kuten näytti, istumaan paikalleen ja kaasi pienestä viinapullosta viime tähteet ryyppylasiin. Nyt kävi Veitel hänen luokseen, pieni herra katsahti häneen epäluuloisesti, mutta kun hän huomasi Veitelin nöyrän asennon, lennähti luottavainen hymy hänen punoittaville kasvoilleen ja hän sanoi kireällä äänellä; "Käykää vain lähemmäksi, nuori ystäväni, te kaiketi tahdotte minulta lainopillista neuvoa, minä olen valmis palvelemaan teitä."

Veitel alotti epäröiden: "Jos herra on talon tuttuja, niin tahtoisin pyytää häneltä jotakin."

"Antakaa kuulua, poikaseni", sanoi toinen rohkaisevasti, ryypäten lasinsa pohjaan ja katsellen Veiteliin leppeästi.

"Tahtoisin kysyä teiltä, sattuisitteko tuntemaan ketäkään, joka vähäisestä korvauksesta opettaisi erästä tuttavaani kirjoittamaan sellaista tyyliä kuin liikeasioissa käytetään."

"Vai niin?" virkkoi nukkavieru vanha herra; "vai sellaista tyyliä kuin liikeasioissa käytetään? Ja tuo tuttava olette varmaankin te itse, poikaseni?"

"Miksipä sitä salaisin", vastasi Veitel avomielisesti. "Niin, minä itse se olen; mutta minä olen vasta alottelija enkä kykene maksamaan muuta kuin hyvin vähän."

"Joka vähän antaa, se vähän saakin, rakas -- mikä teidän nimenne olikaan?" sanoi vanhus välinpitämättömästi ja pyöritteli nuuskarasiaa hyppysissään. "Veitel Itzig on minun nimeni."

"Siis, rakas Itzigini", jatkoi vanha herra, "hyvä opetus maksaa hyvät rahat. Millaista liikettä te harjoitatte?" hän tiedusti edelleen isälliseen tapaansa.

"Olen herra Hirsch Ehrenthalin konttorissa", ilmoitti Veitel itsetuntoisesti.

Vieras kävi tarkkaavaiseksi. "Herra Ehrenthal on äveriäs mies ja älykäs mies, minulla on aikoinani ollut paljon yhteisiä asioita hänen kanssaan, hän tuntee lakia mainiosti. Jos tahdotte oppia kirjoittamaan liiketyyliä ja palvelette herra Ehrenthalia", hän jatkoi harkitsevasti, "niin ehkäpä tässä keksitään neuvo. Minkälaisen palkkion te maksaisitte, jos sellainen opettaja löytyisi?"

Veitelin omatunto ei sallinut ostajan käydä tarjoomaan; senvuoksi hän vastasi pidättyvästi: "Enhän vielä edes tiedä, mitä hän tulisi vaatimaankaan."

"No, puhunpa teille sitten suuni puhtaaksi", sanoi rillinokka herra. "Ehkäpä minä itsekin voisin opettaa teitä, ehkäpä en; sellaista oppia ei anneta vain kenelle hyvänsä; minun täytyy ensin saada teistä lähempiä tietoja. Mutta jos suostun tekemään mieliksenne, niin opetan teitä lähtien siitä näkökohdasta, että te olette alottelija, että olette köyhä, ja että minulla juuri nykyään sattuu olemaan vapaata aikaa, jota kernaammin käytän teoreettisiin kuin käytännöllisiin toimiin, sillä ehdolla että maksatte minulle viisikymmentä taaleria; viisikolmatta taaleria ennen ensimmäisen oppitunnin alkamista, ja viisikolmatta taaleria velkakirjalla, jonka itse panen kokoon, maksettavaksi neljän viikon kuluessa."

"Viisikymmentä taaleria!" parahti Veitel kauhistuneena ja lysähti kokoon kuin halvauksen iskemänä. "Viisikymmentä taaleria!" toistivat hänen huulensa koneellisesti, aivan kuin olisi hänen aivojensa ratasvärkki joutunut pysähdyksiin.

"Jos se on teistä liian paljon", virkkoi rillinokka herra tuikeasti, "niin kuulkaappa mitä teille sanon, nuori Itzig; ensiksikin että tapanani ei ole käydä kauppoihin keltanokkien kanssa, toiseksi että en ole vielä milloinkaan antanut toisille apuani niin halvasta, ja kolmanneksi että lähettäisin teidät hitoille, jollei minua haluttaisi jäädä tähän taloon moniaitten viikkojen ajaksi."

"Viisikymmentä taalerinkolikkoa!" parkui Itzig yhä vielä vallan suunniltaan. "En toki luullut sen maksavan enempää kuin pari kolme taaleria, jos antaisin ehkä vielä kaupanpäällisiksi liivin ja parin hyviä saappaita" -- vanha herra tavoitti kiivaasti rillejään -- "ja vielä hatunkin, joka on melkein kuin uusi", kiirehti Veitel lisäämään, sillä hän näki myrskyn puhkeavan ja oli huomannut, että vieraan pöydällä oleva hattu oli hyvin nukkavieru.