Part 1

VANHA KAUPPIASKOTI

Kirj.

Gustav Freytag

105. saksalaisesta painoksesta ("Soll und Haben") suomentanut

O. A. Joutsen

WSOY, Porvoo, 1922.

_Romaanin tulee etsiä Saksan kansaa sieltä, missä sen toimellisena tapaa, nimittäin sen työssä._

Julian Schmidt.

ENSIMMÄINEN KIRJA.

1.

Ostrau on pieni piirikaupunki lähellä Oderia, kuuluisa aina kauas Puolan rajojen taa kimnaasistaan ja imelistä piparikakuistaan, joihin siellä pannaan vielä runsaasti väärentämätöntä hunajaa. Tässä vanhanaikaisessa pesässä eleli ajassa vuosia taaksepäin kuninkaallinen laskuneuvos Wohlfart, joka ihaili kuningastaan, rakasti sydämestään lähimmäisiään -- lukuunottamatta kahta ostraulaista kanaljaa ja muuatta törkeäsuista sukankutojaa -- ja löysi työteliäästä virantoimituksestaankin paljon aihetta salaiseen iloon ja nöyrään ylpeyteen. Hän oli mennyt vasta ikämiehenä naimisiin, asui vaimonsa kanssa omassa pienessä talossaan ja piti pikku puutarhaansa omin käsin kunnossa. Valitettavasti tämä onnellinen avio pysyi monet vuodet lapsettomana. Vihdoin kuitenkin kävi niin, että rouva laskuneuvoksetar koristi valkopumpulisen vuodeuutimensa leveällä reunaröyhelöllä ja kahdella isolla töyhdöllä ja katosi niiden taa moniaiksi viikoiksi kaikkien ystävättäriensä yksimieliseksi tyydytykseksi, juuri kun hän oli saanut viimeisen poimun silitetyksi ja hankkinut itselleen varmuutta siitä, että uudin oli viime pesussa niin hyvin valjennut ettei paremmasta apua. Tuon valkoisen uutimen takana tämän kertomuksen sankari sitten syntyi.

Anton oli hyvä lapsi, joka äitinsä mielestä osoitti jo elämänsä ensimmäisestä päivästä lähtien kerrassaan hämmästyttäviä luonteenominaisuuksia. Puhumattakaan siitä, että hän ei pitkään aikaan saanut päähänsä, että ruokaa oli syötävä lusikan kourusta, vaan tavoitteli itsepäisesti vartta suuhunsa, ja ollenkaan puhumatta siitä, että hänellä oli selittämätön mieliteko isänsä mustan patalakin tupsuun, ja että hän hoitajansa avulla joka päivä salaa nosti patalakin isän päästä ja pani sen sitten nauraa kihertäen takaisin asemilleen, osottihe hän tärkeämpiarvoisissakin elämäntapauksissa olevansa laatuaan ainukainen lapsi. Häntä oli iltaisin sangen vaikea saada nukkumaan, ja kun iltakello soi, pyyteli hän monesti kädet ristissä, että hänen sallittaisiin vielä vähän aikaa teuhata; hän saattoi kyyröttää tuntikausia kuvakirjansa ääressä ja pitää viimeisellä sivulla olevan punaisen kukon kanssa pitkää keskustelua, jossa hän tälle vakuuttamistaan vakuutteli rakkauttaan ja varoitti sitä hellyttävästi jättämästä pikku perhettään orvoksi sen kautta, että sallisi palvelustytön työntää sen paistinvartaaseen. Hän juoksi toisinaan kesken leikkiä ulos piiristä ja kyyristyi totisena arkihuoneen nurkkaan mietiskelemään jotakin tärkeää asiaa. Ylipäänsä hänen mietiskelynsä tuloksena oli, että hän etsiä komusi vanhemmilleen tai leikkitovereilleen jotakin, mistä luuli näiden erityisesti pitävän. Mutta suurimpana ilona hänellä oli istua isäänsä vastapäätä, lyödä pikku sääret ristikkäin, niinkuin isälläkin oli, ja imeskellä seljapuun oksaa, niinkuin isäpapan oli tapana imeskellä oikeata piippua. Sitten hän antoi isän kertoa kaikenlaista juttua, tai kertoili hän itse omia tarinoitaan. Ja sen hän teki, kuten Ostraun koko naismaailma yksimielisesti vakuutti, niin arvokkaasti ja säädyllisesti, että hän sinisiä silmiään ja kukoistavia lapsenkasvojaan lukuunottamatta -- näytti aivan joltakin valtion palveluksessa olevalta pikku herralta. Tottelematon hän oli niin aniharvoin, että se osa naispuolista Ostrauta, joka oli taipuvainen katselemaan tätä matoista maailmaa yksinomaan sen synkeältä puolelta, kauvan epäili, tokko sellaisesta lapsesta tulisi pitkäikäistä eläjätä; kunnes Anton viimein kerran rökitti maaneuvoksen pojan keskellä katua ja sillä uroteollaan siirsi kaikki läheiset toiveet taivaan valtakuntaan pääsemisestä kauvas epämääräiseen tulevaisuuteen. Sanalla sanoen hän oli niin tavaton poika, kuin vain lämminsydämisten vanhempain ainoa lapsi saattaa olla. Myöskin porvarikoulussa ja myöhemmin kimnaasissa hänestä tuli esikuva toisille pojille ja vanhemmilleen ylpeyden aihe. Ja kun piirustuksen opettaja väitti, että Antonista piti tulla maalari, ja kolmannen luokan esimies neuvoi isää, että tämä antaisi poikansa ruveta filoloogiksi, niin olisi Anton moninaisten lahjainsa takia voinut helposti joutua siihen lahjakkaiden lapsien tavalliseen vaaraan, että mikään toimiala ei olisi tyydyttänyt hänen etsivää henkeään, jollei sattuma olisi puuttunut asiaan ja ratkaissut kysymyksen hänen tulevasta ammattialastaan.

Joka jouluksi toi posti laskuneuvoksen taloon laatikon, jossa oli koko toppa kaikkein hienointa sokeria ja iso pussillinen kahvia. Tavallisen sokerin perheenisä antoi vaimonsa paloitella, mutta tämän keon hän itse löi pieneksi juhlallisin menoin ja paljon voimaa käyttäen, ja hän katseli mielihyvin noita nelikulmaisia kuutioita, joiksi hänen taitonsa oli sokerin murennellut. Kahvin sitävastoin rouva laskuneuvoksetar paahtoi omakätisesti, ja ylevä oli se mielihyvän tunne, joka täytti arvoisan perheenisän mielen, kun hän tyhjensi ensimmäisen kuppinsa tätä kahvia. Sellaisina hetkinä täytti koko talon runouden tuoksu, jollainen niin usein värisyttää lasten sieluja. Isä kertoi sitten mielellänsä pojalleen näiden lähetysten historian. Monia vuosia aikaisemmin oli laskuneuvos tomuttuneesta asiakirjakääröstä, jonka tuomioistuimet ja muu ihmiskunta olivat jo kauan sitten hylänneet romulaatikkoon, löytänyt virallisen tunnusteen, jossa muuan suuri posenilainen tilanomistaja selitti olevansa velkaa useita tuhansia taalereita eräälle tunnetulle pääkaupungin kauppahuoneelle. Ilmeisesti oli velkakirja jolloinkin sotaisena ja säännöttömänä aikana pistetty väärään paperinippuun. Hän oli ilmoittanut löydöstään asianomaiseen paikkaan, ja kauppahuoneen oli sen toimen kautta onnistunut voittaa epätoivoinen riitajuttu velallisen perillisiä vastaan. Sitten oli kauppaliikkeen nuori johtaja tiedustellut velkakirjan löytäjää ja kirjoittanut tälle kohteliaan kirjeen, mutta laskuneuvos oli tapansa mukaan sangen jyrkästi torjunut kaikki kiittelyt, koskapa hän oli ainoastaan tehnyt virkavelvollisuutensa. Siitä lähtien tuli joka jouluksi edellämainittu lähetys lyhyen mutta sydämellisen kirjeen kera, ja joka kerta laskuneuvos vastasi siihen laajasti taiteellisesti tekstatulla kiitoskirjelmällä, jossa hän väsymättömästi tulkitsi yllätystään odottamattoman lahjan johdosta ja toivotti kaikesta sielustaan toiminimelle onnellista uutta vuotta. Muuten hän yksin vaimonsakin kuullen puheli joululähetyksestä vain kuin jostakin satunnaisesta pikku asiasta, joka oli johtunut jonkun toiminimi T. O. Schröterin apulaisen joutavanpäiväisestä päähänpistosta; ja joka vuosi hän pani kiivaasti vastaan, jos rouva laskuneuvoksetar otti odotellun laatikon sisällyksen lukuun talouslaskelmissaan. Mutta kaikessa salaisuudessa hän koko sielullaan riippui kiinni noista lähetyksistä. Eivät suinkaan nuo sokeri- ja Kuba-kahvinaulat häntä niin onnelliseksi tehneet, vaan tuon runollisen rattoinen ystävyyssuhde tuiki tuntemattomana lähimmäiseen. Hän talletti yhtä huolellisesti kaikki toiminimeltä saamansa kirjeet kuin vaimonsa kolme lemmenkirjettäkin, jopa hän varusti ne kaikkein kunnianarvoisimmalla sidelangalla mitä hän tiesi olevan, virallisella mustan- ja valkoisen kirjavalla silkkisäikeellä; hänestä tuli siirtomaantavarain tarkka tuntija, hienoaistinen arvostelija, jonka makua Ostraun kauppiaat pitivät mitä suurimmassa arvossa; hän ei voinut pidättyä katselemasta halpaa juurikassokeria ja Brasilian-kahvia ilmeisellä ylenkatseella kuten ainakin luomakunnan toisarvoisia tuotteita; hän rupesi elämään sielussaan mukana tuon suuren kauppahuoneen liikeasioissa ja tutki sanomalehdistä säännöllisesti sokerin ja kahvin kurssihintoja, jotka sijaitsivat valtiollisten uutisten takana varustettuina kaikenlaisilla merkillisillä ja ummikolle tuiki käsittämättömillä lisähuomautuksilla, jopa hän sydämensä syvyydessä kuvitteli olevansa ystävänsä suurkauppiaan liiketoverikin, harmitteli kovasti, jos kahvinhinnat sanomalehdissä menivät alaspäin, ja riemastui, jos sokeri oli merkitty nousevaksi.

Näkymätön ja hauras tuo side oli, joka yhdisti laskuneuvoksen talouden suuren maailman liike-elämään, ja kuitenkin siitä Antonille tuli johtoviitta, jonka kautta koko hänen elämänsä tuli saamaan määrätyn suunnan. Sillä kun vanha herra iltaisin istui puutarhassaan, samettinen patalakki harmailla hiuksilla ja rakas piippunsa suussa, tarinoi hän kernaasti, hiljaisen kaipauksen täyttäessä oman sielunsa, tuon kauppaliikkeen moninaisista eduista ja mitä kaikkea maallista hyvyyttä sellaisessa oli yltäkyllin tarjona, ja kysyi sitten kuin leikillä pojaltaan, eikö tämäkin tahtoisi ruveta kauppiaaksi. Ja pikku miehen sieluun kohosi kohta mieluinen kuva, niinkuin kaunokiikarissa kirjavat lasihelmet lyöttyvät yhteen koreaksi kuvioksi -- yhteiskuva isoista sokerikeoista, rusinoista ja manteleista ja kultakuorisista appelsiineista, vanhempainsa herttaisesta hymyilystä ja kaikesta tuosta salaperäisen värisyttävästä ihastuksesta, jota joululaatikko hänessä itsessäänkin synnytti; kunnes hän viimein innostuneena huudahti; "Kyllä isä, minä tahdon!" -- Älköön sanottako, että elämämme on köyhä runollisista tunnelmista; yhä vallitsee runouden hengetär maanlasten kirjavia kohtaloita. Mutta ottakoon itsekukin vaarin, minkälaisia unelmia hän hautoo sielunsa sisimmässä, sillä suuriksi vartuttuaan ne tulevat helposti hänen herroikseen, ja sangen ankariksi herroiksi tulevatkin.

Siten vieri tämän perheen elämä hiljaista latuaan monien vuosien mittaan. Anton kasvoi ja varttui ja läpäisi kirjalaukku kainalossa kimnaasin kaikki luokat aina ylpeälle ylimmälle luokalle saakka. Kun rouva laskuneuvoksetar pyysi miestänsä toki viimeinkin tekemään lujan päätöksen Antonin tulevaisuudenurasta, vastasi perheenisä riemullisesti hymyillen; "Päätös on tehty, hänhän tahtoo ruveta kauppiaaksi. Ensin hänen täytyy selviytyä kimnaasista, sitten on koko maailma, hänelle avoinna." ja sitten oli laskuneuvos olevinaan, kuin olisi päästötodistus kimnaasista ollut avain kaiken maailman kunniasijoille. Mutta sydämessään häntä hiukan arastutti saattaa tuota perheunelmaa edes hiukkasenkaan lähemmäksi todellisuutta.

Sitten tuli perheessä synkeä päivä, jolloin talon akkunaluukut pysyivät kauan suljettuina, palvelustyttö juoksenteli silmät punaisina portaita ylös ja alas, lääkäri tuli ja pudisteli päätään ja vanha herra piteli vaimonsa vuoteen ääressä samettista patalakkiaan ristiinpantujen käsiensä välissä, sillä aikaa kuin hänen poikansa makasi nyyhkyttäen polvillaan saman vuoteen edessä ja laski sille kiharapäänsä, jota kuolevan äidin käsi yritti vielä kerran silitellä. Kolme päivää sen jälkeen rouva laskuneuvoksetar saatettiin hautaan, ja vanha herra ja Anton istuivat illalla hautauksen jälkeen kalpeina ja kahdenkesken toisiaan vastapäätä. Anton hiipi tavan takaa ulos karviaispensaiden taa itkeäkseen siellä hiljaisuudessa katkeraa suruaan, ja vanha herra nousi tuon tuostakin tuoliltaan ja kävi makuusuojaan, missä valkea uudinverho vielä riippui molempine töyhtöineen, ja hänkin itki sydämensä haikeutta. Nuorukainen sai pitkän itkun jälkeen punaiset poskensa takaisin, mutta vanha herra ei tullut enää voimiinsa. Hän ei valitellut lainkaan; hän poltteli piippuaan kuten ennenkin, harmitteli yhä vieläkin, kun kahvinhinnat painuivat alas; mutta, piippu ei maistunut enää entiseltä, eikä harmittelukaan ollut entisen kaltaista. Usein hän katseli poikaansa miettiväisesti ja surullisesti, eikä nuorukainen osannut arvata, mikä isän teki niin huolestuneeksi. Mutta kun vanha herra taasen eräänä sunnuntai-iltana oli kysynyt pojaltaan, tahtoiko hän yhä vieläkin ruveta kauppiaaksi, ja Anton oli sadanteen kertaan vakuuttanut, että juuri siksi hän tahtoikin tulla eikä miksikään muuksi, niin nousi vanha herra päättäväisesti pystyyn, huusi palvelustyttöä ja käski tämän tilaamaan seuraavaksi aamuksi myötyrikyydin pääkaupunkiin. Hän ei tunnustanut pojalleen, mistä syystä hän oikein lähti näin tavattomalle matkalle. Ja syytä hänellä oli vaietakin, poloisella vanhalla herralla! Sillä vaikka hän olikin kahdenkymmenen vuoden mittaan ylpeillyt mahtavasta kauppiasystävästään, niin oli häneltä kuitenkin aina puuttunut rohkeutta käydä omassa persoonassaan kauppiaan eteen ja pyytää tältä konttoripaikkaa pojalleen. Hänen mielitekonsa tuntui hänestä itsestäänkin ylen julkealta, ja hänen oikeutensa toivottuun paikkaan tuiki vähäiseltä. Usein hän oli ollut aikeissa lähteä sinne ja aina lykännyt matkan toiseen kertaan, kunnes huoli pojasta kasvoi suuremmaksi kuin hänen arkuutensa.

Kun hän seuraavana päivänä hyvin myöhään palasi pääkaupungista, oli hän vallan toisenlaisella päällä, onnellisempi kuin konsanaan puolisonsa kuoleman jälkeen. Hän sai poikansa, joka odotteli häntä aavistelevan jännityksen lumoissa, aivan haltioihin kuvailemalla hänelle suuren kauppaliikkeen uskomattomia ihanuuksia ja mahtavan kauppiaan hänelle osottamaa ystävällisyyttä. Hänet oli käsketty päivälliselle, hän oli syönyt hyypänmunia, hän oli juonut kreikkalaista viiniä ystävänsä kellarista, viiniä sellaista, jonka rinnalla Ostraun majatalon parhainkin rypälemehu oli kuin kitkerätä etikkaa; hän oli saanut lupauksen, että hänen poikansa pääsisi vuoden päästä konttoriin, ja joitakin ohjeita siitä, mitä esivalmistuksia pidettiin suotavina. Jo seuraavana päivänä Anton istui ison laskukirjan ääressä ja määräili rajattomalla vallalla satojentuhansien Englannin puntien käyttämistä, jotka hän vaihtoi milloin Rheinin guldeneiksi, milloin Hampurin pankkomarkoiksi, milloin taasen antoi niiden hulmuta ympäri maailmaa Brasilian milreisinä, kunnes vihdoin sijoitti ne Meksikon valtionarvopapereihin, joille hän yllättävällä varmuudella laski jos jonkinlaista korkoa aina kymmeneen prosenttiin saakka. Koottuaan tällä tapaa itselleen melkoisen omaisuuden hän lähti puutarhaan, kädessään pieni ohkainen kirja, joka kansilehdellään lupasi tehdä hänestä neljässä viikossa aito englantilaisen. Siellä hän saksalaisten varpusten ja peippojen kauhuksi yritteli ääntää a:ta ja muita rehellisiä kirjaimia kaikella mahdollisella tapaa, paitsi sillä, joka kirjaimen luonteen ja laadun mukaan oli sille ominainen.

Siten vieri jälleen vuosi, Anton oli juuri täyttänyt kahdeksannentoista vuotensa ja suorittanut erotutkintonsa; silloinpa eräänä aamuna akkunaluukut saivat vielä kerran pysyä suljettuina, jälleen juoksenteli palvelustyttö itkettynein silmin huoneiden läpi, ja jälleen pudisteli yölamppu tyytymättömänä ja murheellisena tulista hattuaan. Tällä kertaa vanha herra itse makasi vuoteessa ja Anton istui sen ääressä, pidellen molemmin käsin kiinni isänsä kädestä. Mutta vanha herra ei antanut pidätellä itseään, vaan kuoli niin pian kuin hänelle oli mahdollista, siunattuaan ensin poikansa moneen kertaan. Moniaan päivän äänekkään tuskan jälkeen Anton seisoi yksin äänettömässä asunnossa, orpona, uuden elämän kynnyksellä.

Vanha herra ei ollut suotta ollut laskuneuvos: hänen taloutensa oli mallikelpoisessa järjestyksessä, hänen sangen vähäiset jälkiperunsa olivat merkityt kirjoituspöydän salalaatikossa säilytetylle paperille pennistä penniin; kaikki mitä palvelustyttö kuluneena vuonna oli särkenyt tai hukuttanut, oli myöskin merkitty asianomaiseen kohtaan ja vähennetty hänen palkastaan; joka asian suhteen oli määräyksiä annettu; löytyipä suurkauppiaalle osotettu kirjekin, jonka vainaja oli vielä viimeisinä elonpäivinään kirjoittanut vapisevalla käsialalla; uskollinen perheenystävä oli määrätty Antonin holhoojaksi ja valtuutettu myymään talon ja puutarhan ja kaiken, mitä niissä oli; ja Anton astui, neljä viikkoa isänsä kuoleman jälkeen, eräänä varhaisena kevätaamuna isänkodin kynnyksen yli, jätti sen avaimen holhoojan käteen, luovutti matkatavaransa kyytimiehen hoteisiin ja ajoi pikkukaupungin portista ulos pääkaupunkia kohti, taskussaan isän suurkauppiaalle osoittama kirje.

2.

Vasta niitetty heinä näivettyi jo puolipäivän helteessä, kun Anton erosi ostraulaisesta naapurista, joka oli saattanut hänet viimeiselle kyytiasemalle pääkaupungin läheisyydessä, ja lähti sitten navakasti astelemaan maantietä pitkin. Oli hymyilevä kesäpäivä, niityllä helisi niittomiehen kovasin viikatteenterää vastaan, ja ylhäällä ilmassa piti väsymätön leivonen iloaan. Vaeltajan eteen levisi tasainen, suunnaton maisema, hänen takanaan piirteli etäisen vuoriston sininen juova taivaanrantaa. Pieniä puroja, joita lepät ja pajupensaat paarsivat, solisi iloisesti niittyjen poikki, jokainen puro muodosti oman niittynotkelmansa, jota kultaiset viljapellot reunustivat molemmilta puolilta. Joka haaralla kohosi maaperästä heleänvalkoisina paistavia kirkontorneja, kullakin ympärillään ryhmä ruskeita ja punaisia kattoja ja jokainen metsäseppelten kaartama. Monissa kylissä voi uljaasta puukujanteesta ja tavallista isommasta katosta päätellä ison herraskartanon sijaitsevan, joka kylän muihin taloihin verrattuna oli kuin jykevä paimenkoira villavan lammaskatraan vierellä.

Anton riensi eteenpäin, kuin olisi hänellä ollut vieterit jaloissa. Hänen edessään aukeni tulevaisuus, yhtä päivänpaisteinen kuin nuo kultaiset elovainiot, elämä täynnä sädehtiviä unelmia ja silmukoivia toiveita. Ahtaassa kotituvassa vietetyn suruajan jälkeen hänen sydämensä taas ensi kertaa sykki voimakkain iskuin; nuoruudenvoiman tarmossa hänen silmänsä säteilivät ja suu vetäytyi itsestään nauruun. Kaikki hänen ympärillään loisteli, tuoksui ja aaltoili kuni sähköisessä tulessa; pitkin siemauksin hänen keuhkonsa joivat kukoistavasta maaperästä huumaavia tuoksuja. Missä hän kedoilla yhdytti niittomiehen, huusi hän tälle kohta hyvän päivän, ja hyvän päivän kajautti jokainen solakalle nuorukaiselle vastaan. Pelloilla nuokkuilivat raskaat tähkät huojuvain korsiensa nenissä häntä kohti, ne kumartelivat ja tervehtivät nekin häntä, ja niiden katveessa sirisivät lukemattomat heinäsirkat riemullista kesälauluaan: "Hauskaapa, hauskaa on elää päivänpaisteessa!" Raidan oksilla istui varpusparvi, eivätkä nuo ketojen pienet vapaaherrat kavahtaneet pakoon, vaikka hän jäi seisomaan puun eteen, ne päinvastoin vain kurkottivat kaulojaan häntä kohti ja kirskuttivat: "Päivää päivää, matkamies, minne matka, minne matka?" Ja Anton vastasi hiljaa: "Suureen kaupunkiin, isoon elämään." "Onneksi olkoon", huusivat varpuset, "lähde painamaan, lähde painamaan!"

Anton oikaisi niityn halki kulkevaa jalkapolkua myöten, kulki puron poikki vievän sillan yli ja näki edessään pienen metsikön, jossa risteili siroja sorateitä. Yhä enemmän rupesi metsikkö näyttämään hyvinhoidetulta puistolta, vaeltaja kiersi moniaiden isojen vanhojen puiden ympäri ja joutui avaran ruohoaukean reunaan. Sen takana kohosi herrastalo, jossa oli pieni torni molemmissa päissä ja keskellä päätyä ulkoparveke. Voi arvata, että parvekkeelta näki ruohoaukean yli ja metsikköön hakatun aukean läpi etäisen vuorijonon ihanat piirteet. Tornien kupeita kapusi köynnösruusu ja villiviini korkeutta kohti, ja parvekkeen alla avautui ovi kutsuvasti eteissaliin, joka oli koristettu heleän värisillä kukkakimpuilla. Se ei ollut mikään mahtaileva herraskartano, ympäristössä oli monta paljon isompaa ja kauniimpaa; mutta kuitenkin vaikutti näkemänsä mahtavasti Antoniin, joka oli kasvanut pikkukaupungissa ja vain ani harvoin saanut läheltä nähdä tilanomistajan rattoisaa hyvinvointia. Kaikki tuntui täällä hänestä niin mahdikkaalta ja suurenmoiselta! Sirosti muovaillut kukkapenkereet keskellä ruohokentän samettipintaa, ansarikasvien kirjavat ryhmät, kaikki se heleä luonnollinen koristelu, jolla puutarhurin käsi oli ympäröinyt herraskartanon, vaikutti tyynen kesäpäivän kirkkaassa puhtaudessa kylpien hänen mieleensä kuin unelmoitu kuva jostakin kaukaisesta ihmemaasta. Onnellinen nuorukainen hurmautui näkemästään niin, että hän istahti tien viereen seljapuun katveeseen ja tuijoitti haltioissaan pitkät ajat edessä leviävään ihanaan kuvaan. Kuinka onnelliset mahtoivatkaan ne ihmiset olla, joiden oli sallittu asua täällä, kuinka ylväät ja jalot he olivatkaan. Ruohoaukeaman tällä puolen oli kauniita kukkia ja isoja puita, toisella puolen arvatenkin avara karjapiha navettoineen ja tallineen ja niissä paljon hevosia, jykeviä nautoja ja epälukuisia hienovillaisia lampaita. Sillä jo ennen puistoon käymistään oli Anton eräässä aitauksessa nähnyt joukon varsoja ja ilokseen katsellut niiden lystillisiä hyppyjä. Kunnioitus kaikkea kohtaan, mikä maailmassa oli upeata ja esiytyi varmalla ja itsetuntoisella ryhdillä, oli köyhän laskuneuvoksen pojalle synnynnäistä, ja kun hän nyt tuon häntä ympäröivän loiston ja komeuden keskellä, josta hän iloitsi puhtain sydämin, ajatteli itseään, tunsi hän olevansa perin mitätön olento, samanarvoinen yhteiskunnallinen loisolio kuin tuo peukaloinen tuolla, jota tuskin ruohikosta erotti. Tahtomattaan hän vei käden taskuunsa ottaakseen esiin käsineensä. Ne olivat keltaisesta liinalangasta, ja hänen hyvä äitinsä oli sanonut, että ne näyttivät aivan kuin silkkisiltä, ja silkkikäsineet olivat Ostraussa korkeimman ylellisyyden tunnusmerkki. Poika parka veti ne käsiinsä varmana siitä, että hän nyt oli edes vähänkin nykyisen ympäristönsä arvoinen.

Kauan hän istui siinä syvän hiljaisuuden vallitessa; ja vihdoin tuli liikettäkin tuohon äänettömään kuvaan. Talon parvekkeelle astui avoimesta ovesta siro naishahmo, puettuna leveähihaiseen, heleänväriseen kesäpukuun ja tukka laitettuna siihen miellyttävään kuosiin, jonka Anton tunsi vanhoista rokokoo-ajan kuvista. Hän voi selvästi erottaa tulijan hienopiirteiset kasvot ja silmäin kirkkaan katseen, joka oli suunnattu parvekkeen alla leviävälle ruohokentälle. Vallasnainen seisoi kaiteeseen nojautuen liikkumatonna kuin kuvapatsas, ja Anton katseli häntä kunnioittavan hartauden täyttämänä. Vihdoin lennähti avoimesta ovesta esiin kirjava papukaija, joka istahti vallasnaisen kädelle ja antoi hänen hyväillä itseään. Tuo loistavahöyheninen lintu herätti Antonin ihailua. Ja kun papukaijaa seurasi melkein täysikasvuinen tyttö, joka kietoi hyväillen käsivartensa vallasnaisen kaulaan, ja kun tämä lempeästi painoi tytön poskea omaa poskeansa vasten ja kun papukaija lenteli molempain naisten päitten päällä ja kovaa kirkuen asettui vuoroin toisen, vuoroon toisen olkapäälle, kävi Antonin harras ihailu ja kunnioitus niin ylivoimaiseksi, että hän punastui väkevästä mielenliikutuksesta ja painautui syvemmälle pensaan pimentoon.

Hän ajatteli molempia parvekkeella näkemiään kauniita naishahmoja ja lähti astelemaan joustavin askelin kuin ainakin mies, jolle on jotain hauskaa ja iloista tapahtunut, leveätä soratietä takaisin päästäkseen jälleen ulos puistosta. Silloin hän kuuli takaansa hevosen hirnahduksen. Nuorempi hänen äsken näkemistään naisista tuli siellä mustalla ponyhevosella ratsastaen; varmasti istui tuo solakkavartinen tyttö satulassa ja käytti päivän varjoaan ratsupiiskana. Ostraun naispuolisella maailmalla ei ollut tapana ratsastella pienillä hevosilla. Vain kerran oli Anton nähnyt sirkusratsastajattaren, joka punaisiksi maalatuin poskin ja hyvin pitkään punaiseen hameeseen puettuna oli ison mustapartaisen herran rinnalla ratsastanut kaupungin kaduilla, veikeä ilvehtijä edellään, ja oli pysähtynyt jokaiseen kadunkulmaan, jossa hänen hevosensa teki ilmahyppyjä ja ilvehtijä lasketteli sanomattoman hullunkurista lorua ympärille kokoutuneelle nuorisolle. Jo silloin hän oli sanomattomasti ihaillut uljasta ratsastajatarta, ja nyt jos milloinkaan hän oli miestä tuntemaan samaa ihailua vielä paljon korkeammassa määrässä. Hän jäi seisomaan ja kumarsi syvään ja kunnioittavasti ratsastajattarelle. Tämä vastasi tervehdykseen sirosti nyökäten, pysäytti sitten äkkiä hevosensa ja pysyi häneltä ystävällisesti: "Etsittekö täältä jotakin? Ehkä haluatte puhutella isääni?"

"Pyydän anteeksi", sanoi Anton mitä syvimmän kunnioituksen sävyllä. "Todennäköisesti olen joutunut tielle, jolla vieraiden ei ole lupa kulkea. Tulin jalkapolkua myöten niittyjen yli, enkä nähnyt missään porttia tai aitaa."