Part 9

-- Sitä juuri minä epäilen usein. Ihmiset, joilla on lapsia, eivät koskaan ole oikein kuolleita. Hän elää minussa, on siirtynyt minuun. Vasta hänen kuolemansa jälkeen juuri aloin huomata tai panna merkille itsessäni samanlaisia ilmiöitä, joitakin piirteitä huulissa ja silmissä, jotka muistuttivat häntä, ja mielikuviakin samantapaisia kuin ne, joista hän laverteli. Ja täällä aivoissa tuntuu välistä kuin ne olisivat sohjona... Älä sano mitään. Miksi ei olisi perinnöllisyyttä! Ehkä olen perijuuriltani rikollinenkin. Kuka sen tietää! Olenko minä itseäni tehnyt! Ehk'ei minun laitani ole vielä aivan niin hullusti, mutta voi tulla sellainenkin aika. Jos sellainen tulee, niin tekisitkö minulle sen ystävän palveluksen, että lopettaisit kärsimykseni, jos itse en enää kykenisi...? Ei, ei, se on liikaa vaadittu, olen jo liiaksikin käyttänyt hyväkseni hyvyyttäsi... Minä puhelen mielettömyyksiä. Mutta hermoni ovat niin jännityksessä monesta syystä. Nyt juuri, hän katsoi kelloaan, tai aivan pian minun pitäisi olla junalla...

-- Kuka lähtee sitten?

-- Ei luultavasti tässä tapauksessa kukaan, kun minä en ole asemalla. Koko matka saattoi olla vain tekaistu salajuoni minun pyydystämisekseni. Sanottiin, että pikku poikani oli muka niin heikko, ettei hän sietänyt kaupungin ilmaa, että hänet täytyi lähettää nyt heti, ajatteles, yöjunalla maalle. En päässyt kotoani lähtemään, ennenkuin olin varmasti luvannut olla asemalla. Mutta minua he turhaan saavat odottaa!

-- Miksi et menisi, ehdit vielä.

-- En tahdo. He ovat jo tarpeeksi tyrannisoineet minua tuon lapsen avulla. Heti sen syntymästä asti on tuota myttyä riepoteltu ja kannettu eteeni ja sen avulla vedetty minua nauhasta kuin vieterivauvaa. Anopin keksintö nähtävästi. Nyt he tietysti taas kantavat sen raasun asemalta kotiin kurittaakseen sen avulla luonnotonta isää...

-- Ajatteles, jos lapsi todella on sairas ja vielä kuolee, niin on sinulla paha mieli koko elämäsi ijän.

-- Hyvä mieli. Monasti melkein toivon, että se kuolisi, ettei sitä koskaan olisi syntynytkään tähän pahaan maailmaan, sillä minä rakastan sitä... Oh, kuinka aika kuluu hitaasti. Kunpa se hetki jo olisi ohitse.

-- Mene, Risto, mene toki! Älä pingoita itseäsi noin epäinhimilliseksi, se kostaa itsensä...

-- Minä en mene. Olen sen päättänyt. Minä tahdon olla täällä sinun luonasi sen ajan. Jos olisin kadulla, niin ehkä heikkoudesta vielä menisin, niin kauan ovat jalkani jo käyneet toisten asioita. Etkö tiedä, ettei voi vapautua naisesta muuta kuin toisen naisen avulla, naurahti hän.

-- Mutta minä en tahdo olla mukana tällaista peliä avustamassa. Se on vastoin koko luonnettani. Minä rukoilen sinua, älä tee minua myötäsyylliseksi! Mene, Risto!

-- En.

Louna yritti avata ovea noutaakseen Riston päällysvaatteet. Mutta Risto ponnahti hänen eteensä, kiersi oven lukkoon ja pisti avaimen taskuunsa.

Tämä väkivaltainen toimenpide loukkasi Lounan kaikkein arimpia vaistoja. Hän punastui suuttumuksesta.

-- Anna avain heti takaisin!

Risto katsahti kummastuneena Lounaan. Ei koskaan koko heidän pitkän tuttavuutensa aikana ollut hän kuullut Lounan äänessä noin väärentämättömän intohimoista väriä. Se huvitti häntä. Hänen silmiinsä tuli lapsellista mielenkiintoa kuvastava ilme.

Louna huomasi sen, se harmitti häntä vielä enemmän ja vain vaivoin sai hän itsensä hillityksi. Ei henkiset eikä ruumiilliset voimat tässä auttaneet. Louna tiesi myös ennestään, että kielto ja käsky vaikutti Ristoon päinvastaisesti.

-- Miten sinä loukkaat minua, kun ryöstät minulta vapauden omassa huoneessani, jossa minulla pitäisi olla oikeus tehdä mitä tahdon, sanoi hän hiljaisesti.

-- Niin sitä luulisi. En minäkään ole saanut olla omassa huoneessani niinkuin olen tahtonut. Jokaisella on oikeus _koettaa_ elää omaa elämäänsä ja jokaisella toisella on samasta syystä oikeus olla hänelle kiusaksi tässä pyrkimyksessä. Ihmiset tunkeilevat ja törmäilevät toisiaan vastaan alituisesti...

Louna ei vastannut mitään, hän seisoi kivettyneen mukautuvana.

Risto tuli Lounan luo ja pani avaimen pöydälle hänen eteensä:

-- Tässä se on. Anna anteeksi. Hetki on ohi...

Louna ei liikahtanut.

Ei kumpikaan puhunut mitään pitkään aikaan.

-- Minun pitäisi aina olla sinun lukkosi takana, sanoi Risto surumielisesti. Pelkään niin, etenkin nykyään. Väliin pelkään liikuttaa käsiäni ja jalkojani, pelkään avata silmiäni aamulla. Joku kamala istuu täällä takaraivossa...

Se on morfiini, ajatteli Louna.

-- Ja sitten pelkään myös ulkomaailmaa. Tälläkin hetkellä juuri ratkeilee paljon siteitä, palaa siltoja poikki entisyyteen. Nyt minun pitäisi parhaillaan olla oopperaharjoituksessa. En mene sinnekään. En kotiin enkä oopperaan enää koskaan, sen olen päättänyt. Ja ne ovat jotenkin sama asia. Jos menen kotiin, viedään minut sieltä oopperaan ja jollen mene sinne, hulluinhuoneeseen. Jos menen oopperaan, viedään minut sieltä kotiin ja jos karkaan sieltä, otetaan minut kiinni hourupäisenä ja suljetaan kammioon väkipakolla. Minut voidaan niin helposti leimata hulluksi ja siitä kuilusta ei ole enää ylösnousemusta. Olen varma siitä, että vaimoni ymmärsi kaikki tämänpäiväiset eropuheeni hetkelliseksi mielenvikaisuudeksi. Niin valtavaksi kehittää avioliitto omistusvietin. Olen vakuutettu siitä, että vaimoni mieluummin tahtoo omistaa minut vaikka kuolleena tai hulluna kuin antaa minulle vapauden ja terveyden. Ja jos jotenkin saisinkin hänestä eron ja senjälkeen vielä menestyisin, olisin ainainen silmätikku ja salaisen himon esine hänelle. Hän harmittelisi menetystään. Jota vastoin jos hän saisi kuulla, että olen mennyt rappiolle, hän saisi rauhan. Sentähden en tahdo enää esiintyä ja olla syöttinä heikoille syntisille ihmisille. Sillä joko minut taas korjaisi lavalta vaimoni tai sitten joku muu.

-- No ei asia uudella avioliitolla paranisi, virkahti Louna. Ensimäiset pari vuotta naimisissa ovat pahimmat, ennenkuin ihmiset ovat ehtineet oikein tottua toisiinsa, ennenkuin pahin itsekkäisyys ehtii kulua pois. Sitten se kyllä menee, menee vielä sinultakin. Olet nyt vain hermostunut. Kerranko sellaista sattuu!

-- Ei, ei, ei koskaan sinne enää, minä aivan räjähdän, kun ajattelenkin koti-ilmaani! Vaikka vaimoni olisi hyväkin. Ei minua siellä voi parantaa ruualla eikä juomalla, eikä rohdoilla eikä unella, kun itse henkinen ilmakehä on myrkkyä. En sano, että se on kenenkään syy. Ihmiset ovat kuin kemialliset aineet. Kohdatessaan toisensa ne joko muuttuvat muuksi, ennen-olemattomaksi aineeksi tai sulautuvat yhdeksi tai hajautuvat moneksi tai räjähtävät tai tekevät toisensa tyhjäksi. Usko minua, nykyinen avioeroni ei johdu kevytmielisyydestä. Ja minä en pääse siitä kuin karkaamalla. Minä tunnen sukuni, he tulevat tekemään kaiken voitavansa pidättääkseen ja kahlitakseen minut kaihtamatta mitään keinoja, rahaa tai juonia. Ja minä kun tähän avioliittoon mennessäni uneksin rauhaa! Joku tovereistani oli silloin pannut päähäni, että ihmisen ohjelma on seuraava: 10 vuotta lapsen elollisaistimusta. 10 vuotta oppiaikaa, 10 vuotta työtä ja loppuikä nautiskelua työn tuloksista, hyvään asemaan päässeen ihmisen lekottelua. Olin juuri 30:n korvissa ja viimeksi mainittuun kauteen mielestäni kypsä. Olin väsynyt irtolaiselämään. Halusin tuon "hyvän aseman" etuja, hienon kodin, hienon rouvan, hienon seurapiirin. No, kaikki se tulikin kyllä. Minä itse vain en sopinut siihen.

-- Jos tuon kaiken jättäisitkin, niin ethän toki niin hullu ole, että työsikin jätät senvuoksi. Mitä sinusta sitten tulee?

-- Ei mitään. Eikä ole väliäkään. Olen kauan kysynyt itseltäni: mitä varten? Minusta tuntuu, että kaikki muut ovat yhtä väsyneet minuun kuin minä itsekin ja tuo luulo vie minulta kyvyn. -- Sitäpaitsi luulen minä, -- Risto katsoi herttaisesti Lounaan, -- että oopperasta luopuminen tuo erään toisenkin mukanaan, josta sinä pidät. Silloin ehkä voin luopua morfiinistakin. Se ei ole sitten ainakaan enää välttämätöntä.

-- Mitä suunnitelmia sinulla sitten on tulevaisuuden varalle?

-- Negatiivisia etupäässä. Olla työtön ja koditon. Vaikka koditonhan olen ollut aina tähänkin asti, aina paitsi täällä sinun luonasi. Täällä on oikea kotini! Miks'ei se saa olla oikea kotini, sano miksi? Sinuahan minä olen aina rakastanut enkä ketään muuta, oikein hyvästi, syvästi ja kauniisti. Mutta nuorempana en tohtinut sitä sinulle sanoa, olit niin kauan aikaa minua vanhempi.

-- Olen vieläkin, naurahti Louna. Muista kunnioittaa vain kovasti.

-- Ei se enää tunnu niin paljon, kun itsekin tulee vanhaksi. Mitä olisit sanonut, jos silloin jo vanhaan aikaan olisin pyytänyt sinua omakseni?

-- En tiedä. Kaikkea sinun päähäsi johtuukin.

-- Ja nyt?

-- Minähän olen kuin sisaresi. Pysyn aina samana, en koskaan mene pois. Sinä olet nuori ja tulet vielä löytämään ilosi muista rakkaudenseikkailuista, kunhan tuo pessimismisi menee ohi. Ja koti sinulla on ja lapsi, jota rakastat. Ehkä nekin vielä kelpaavat! Mitä jos pahimmaksi aikaa menisit jonnekin lepokotiin virkistymään.

-- Tahdotko sinäkin siis minut houruinhuoneeseen? Luuletko sinäkin, että minä olen hullu! Sano siis, sano aivan suoraan: Olenko minä hullu?

-- Mitä sinä puhut! Ei sinussa muuta hullua ole kuin että kysyt tuollaista.

-- Sinäkin siis tahdot minua johonkin laitokseen! Siitä ne puhuivat kotonakin. Mutta sellaiseen en mene, en! Se oli yksi syy, miksi en mennyt asemalle. He olisivat voineet minut sieltä lähettää...

Riston silmät liekehtivät jälleen synkästi. Louna katsoi häneen tutkivalla levottomuudella. Hän alkoi nyt toden teolla pelätä Riston tilaa. Tuohan saattoi olla jo vainoamishulluutta. Mutta samassa muisti hän monta samantapaista hermopuuskaa jo Riston lapsuuden ajoilta.

-- Minä olen varustautunut kaiken varalta, puhui Risto. Jos ei muu auta, niin tämä.

Hän veti taskustaan mustan kirjan.

-- Tämä on ulkomaanpassi. Olen kulkenut jo kauan aikaa se taskussani. Pääsylippu sotaan, näetkös! Äkin poika pois tulevi, laihtumatta lankeavi!

Lounan mielessä välähti äkkiä ajatus siepata passi pois, samoin kuin Risto äsken oli tehnyt avaimen suhteen, ja heittää se tuleen. Mutta koko hänen luonteensa nousi samassa sellaista menettelyä vastaan.

-- Sotaan, toisti hän hitaasti ja ihmettelevästi koettaen keksiä jotakin keinoa Riston tyynnyttämiseksi.

-- Se on kuin luotu minua ja minunlaisiani varten. Maailma voi välistä, näes, käydä niin ahtaaksi...

-- Tokkopa koko maailma sentään, nauroi Louna. Jos joku maanpaikka rupeaa vaivaamaan, muuttaa toiseen. Sitähän juuri äsken tarkoitin. Lähtisit vähäksi aikaa jonnekin vieraaseen kaupunkiin tai maalle. Kun mielialasi muuttuu, näät kaiken toisessa valossa. Ärsyttyneessä tunnelmassa ei koskaan pidä tehdä ratkaisevia tekoja. Silloin voi tehdä sellaista, jota ei enää tekisi vähän myöhemmin.

-- Lähtisitkö sinä mukaan maalle kanssani? Riston silmissä oli lapsellisen ilostumisen välkähdys.

-- Minä! Mitä minä siellä tekisin! Asia saisi kovin hullunkurisen romantisen leiman.

-- Niin, niin, minä unohdin. Sinähän et rakasta minua, olet ainoastaan hyvä...

-- Minä rakastan sinua siten, että tahdon sinun parastasi.

-- Tietysti, tietysti. Minä aina unohdan kuka minä olen ja kuka sinä olet. Mutta älä luule minua kiittämättömäksi... Hyvästi siis, rakas sisareni!

-- Mitä sinä aijot tehdä? kysyi Louna väristen.

-- En oikein vielä tiedä itsekään. Kenties matkustan, kenties en, kenties tulen takaisin, kenties en. Mutta jos en tulisi, niin ole varma siitä, että kuolen siunaten sinua, joka olet antanut minulle voimaa elää näinkin kauan. Sinä olet varjellut minua kyynillisyydestä. Olen paljon rikkonut, mutta olen paljon kärsinytkin. Kunhan sinä vain annat minulle anteeksi ja siunaat minua...

Kyyneleet tulvahtivat Lounan silmistä esille.

-- Rakas Risto, älä puhu noin. Sinä särjet minun sydämeni! Tahdotko, siis tosiaan, että tulen sinua saattamaan, että lähden kanssasi...

-- Ei, en tahdo, en tosiaan tahdo sitä, Louna. Lähemmin ajateltuani. Anna minun nyt mennä, yksin, merkiksi siitä, että vielä luotat minun järkeeni. Todella, naurahti hän surumielisesti.

-- Ja anna sinä minulle lupaus, ettet ainakaan nyt heti lähde rajan yli ja että ilmoitat minulle pian kirjeellä jotakin itsestäsi merkiksi siitä, että vähän olet minusta joskus pitänyt.

He puristivat lujasti toistensa kättä. Siten he erosivat.

Heti oven sulkeuduttua oli Lounan ensimäinen ajatus syöksyä Riston jälkeen, kutsua hänet takaisin tai seurata hänen askeleitaan kaukaa. Tämä tunnelmaltaan pingoitettu kohtaus oli kokonaan järkyttänyt hänen tavallisen tasapainonsa. Sitten hän naurahti omalle säikähdykselleen Mitä vielä! Olihan tämäntapaista ollut ennenkin. Risto aina mielikuvituksensa ja hermojensa voimalla kiihoitti joka tilanteen ja mieli-alan äärimmilleen. Tämä oli aallon laakso, huomenna jo ehkä olisi yhtä väkevä harjakohta. Mutta Lounan osalle tuli aina laaksot. Olihan hän tottunut siihen. Ja kuitenkin oli hän tällä kertaa lapsellisesti antautunut Riston johdettavaksi, vaikka hän kyllä hyvin tiesi kaiken epätodellisuuden.

Epätodellisuuden! Ei siinä _oli_ perää, mitä Risto puhui. Hän oli perinnöllisesti hermosairas. Ja mahdollistahan oli, että eräänä päivänä kaikki yhdenjaksoisuus hänen aivoissaan katkeaisi, ettei hän enää ollenkaan erottaisi mielikuvaa todellisuudesta... Olisihan hän silloin aivan hullu.

Louna muisti hänet pienestä pitäin jo tuollaiseksi, öitä, jolloin hänen täytyi tuntikausia pidellä Ristoa kädestä kiinni, jolloin tämä pelkäsi niin, että ruumis tärisi.

Olisi sittenkin pitänyt lähteä hänen mukaansa. Turhia! Risto ehkä matkustaisi lähemmälle asemalle ja palaisi sieltä jo huomenna päivänpaisteisena kotiinsa. Jos Louna olisi mukana, lisäisi se vain Riston hulluja mielikuvia erosta ja sodasta, kun hänellä oli joku, jolle välittää niitä. Hän ehkä lisäksi äkkihuimuudellaan pakottaisi Lounan tilanteihin, jotka herättäisivät huomiota, rikkoisivat ijäksi päiviksi hänen välinsä vaimoonsa, asettaisivat kaiken väärään valoon...

Mutta jollei hän koskaan palaisikaan...

Mitä jos hän ilmoittaisi puhelimessa Riston rouvalle... Mitä? Eihän hän tiennyt nyt Ristosta mitään, enempää kuin hänen olinpaikastaankaan. Yllyttäisi vain siten mustasukkaisuuden pahat voimat kimppuunsa ja lähettäisi Risto paran jälkeen juuri sen ajometsästyksen, jota hän pakeni ja joka oli myrkkyä hänen herkälle hermostolleen.

Ei voinut tehdä mitään. Täytyi odottaa. Risto parka! Ja hän itse! Miksi oli hänen kohtalonsa muodostunut sellaiseksi, että hänen piti kantaa toisen ihmisen elämän salaisuutta omallatunnollaan, olla ehkä mielipuolen uskottu...

Louna heittäytyi vuoteelleen koettaen painaa silmät kiinni ja torjua pois ajatusten painajaiset.

Uni ei tullut.

Nyt hän muisti lisäksi morfiinin. Sen vaikutusta saattoi olla kaikki tyyni. Oli väärin, ettei hän sittenkin toimittanut Ristoa lääkärin hoitoon, vaikkapa vain tuon hänen pelkäämänsä vaimon avulla.

Jos hänelle nyt tapahtui jotakin, jos hän sortui sotaan tai tuli mielisairaaksi, olisi se Lounan omallatunnolla aina, aina...

Risto oli kuilun partaalla, rajalla...

Louna heittelehti tuskissaan vuoteellaan.

Herätyskello pöydällä puhkui, kitisi, änkytti, puhui käsittämättömiä, mielettömiä sanoja. Kuulihan hän aivan selvään: "kurota, purase, kurota, purase"... Hyvä Jumala, oliko hänkin tulemaisillaan hulluksi!

Hän nousi ja ravisti kelloa niin, että sen pahaaennustava, rikkonainen sisäkalusto hölskyen rämähti ja hetkeksi vaikeni.

Jos ihmisen aivoissakin noin kaikki oli hajallaan, niin mitä sille mahtoi. Jos ne puhuivat käsittämättömiä sanoja, kuka sai ne enää käsitteiden rajoihin!

Louna painautui jälleen tyynyihin, syvälle, ettei kuulisi mitään.

Mutta jälleen alkoi vähän ajan kuluttua kuulua pöydältä selvään sama särinä ja puhina, vinkuva, vonkuva, vaivaloinen, ontuva luskutus...

ISÄÄ ETSIMÄSSÄ

Siivooja-eukko astui kiireisesti Parolan herrasväen kesähuvilan keittiön puoleisesta portista sisään vetäen kyynärvarresta mukanaan noin 10-vuotiasta pikku poikaa.

Rouva näkyi istuvan verannalla.

Vaimo suuntasi askeleensa pääportaita kohden tyrkkien edellään poikaa.

Hän niiasi:

-- Rouva ottaisi tämän pojan sitä asiaa toimittamaan sinne Siurun kylään. Kyllä se osaa, vaikka se pienikin on.

-- Saahan tuo mennä.

-- Niin ja rouva muistaisi toistekin, jos mitä sellaista sattuu, antaa tälle pojalle. Saahan tuo orpoparka siten vähän ansiota.

-- Orpoko tuo on?

-- No niin se on kuin orpokin. Se on niitä Sörtin Liisan lapsia, jos rouva on kuullut. Sellainen ihminen! Riski ja rivakka kylläkin, mutta latoo noita lapsia joka vuosi, eikä isästä tietoakaan. Jo minä sille monta kertaa olen sanonut, että eikös Liisa vähän häpee Jumalan ja ihmisten edessä. Mutta mitäs se, kun vain nauraa hekottelee. Ja kun minä siltä kerran oikein tiukkasin, että mitäs varten sinä vanha ihminen noin häpäiset itsesi, vastasi se, että sille ei voi mitään, kun tulee välistä sellainen pienen lapsen tarve, että täytyy... Lapsi parat siellä ne kieppuvat sen ympärillä kuin mitkäkin koiranpennut, ei niillä ole edes vaatetta yllä, lienevätkö kaikki kastettujakaan! Niinhän tämäkin, tämä Obadja olisi jäänyt pakanaksi, jollen minä hyvältä hyvyyttäni olisi ottanut sitä hoteisiini. Suuri pojan kolli oli jo, kun minä sen siitä sieppasin ja vein mukaani pappilaan ristittäväksi.

-- Mikä hänen nimensä olikaan?

-- Obadja tämä on ja vähän niinkuin minun nimikkoni. Meillä se on ollut omien lasten kanssa. Ei ole ollut sydäntä poiskaan lähettää, vaikka väliin on tiukkaa tehnytkin. Nekin hyväntekeväisyys-rouvat kävivät kerran meillä katsomassa, mutta mitäs ne! Eiväthän ne usko köyhäksi, ellei ole likaa tuuman korkuiselta kynnyksellä vastassa. Katselivat ja kiittelivät vain, että kylläpä täällä on sievää. Ei pennin pyörää sieltä lähtenyt. Vaikka sellaiselle juuri pitäisi antaa, joka edes nurkkansa osaa siistinä pitää... Jos rouva sitten antaa minulle sanan, jos jotakin pientä toimittamista on, niin saa tämä ottopoika tässä kesän mittaan juosta itselleen kokoon vähän särpimen apua.

-- Kyllä, kyllä, jos sellaista ilmenee, vakuutti rouva Parola.

Vaimo ja poika poistuivat.

Ja pian näki Siimi rouva, miten tuo pieni profeetallinen sanansaattaja, viillätti sääret oikonaan pitkin maantietä.

Hän jäi mietteissään katsomaan hänen jälkeensä. Vaimon sanat "tulee välistä sellainen pienen lapsen tarve" olivat jääneet kaikumaan hänen korviinsa. Noinko yksinkertaista se olikin? Kyllä kai se oli luonnon-tervettä, mutta oliko se myös oikein? Saattaa maailmaan lapsia kykenemättä antamaan niille elatusta ja kasvatusta! Mutta se kyky tuli tavallisesti nykyajan ihmisille hyvin myöhäisellä ijällä, niinkuin taloudellisesti varttunut asemakin. Ja sitä odottaissa ikä kultainen kului, kului terveys, elinvoima, mureni se suuri ihana luonnonperintö, johon jokaisella lapsella olisi pitänyt olla synnyntäoikeus. Ei, tuota asiaa ei varmastikaan voinut auttaa muulla kuin valtion järjestämillä lapsi-eläkkeillä. Uuden sukupolven terveyttä ei saanut tehdä riippuvaiseksi rappeutuneen kapitalismin väärinkäytöksistä?

Tätä nykyistä tietä tultiin juuri siihen, että vain kevytmielisimmät ottivat äitiyden ja isyyden taakan hartiolleen. Ne sensijalla, jotka ajattelivat lapsiensa parasta ja kantoivat rinnassaan harrasta, pyhää edesvastuuntunnetta syntymättömiä sieluja kohtaan, eivät rohjenneet koskaan päästää niitä päivänvaloon.

Niinkuin esimerkiksi Siimi, joka oli pohtinut tätä asiaa koko elämänsä, pohtinut liikaa, ei vain ulkonaiselta ja taloudelliselta, vaan vielä enemmän sisälliseltä, rotuhygieniseltä kannalta! Olihan oikein, että ihminen ajatteli, mutta varmastikaan ei saanut ajatella niin paljon kuin Siimi. Ajattelu äärimmilleen kehitettynä oli epätervettä, epäterveellistä. Se pani ihmisen arastelemaan tekoa, ja lopuksi lamautti hänen toimintakykynsä kokonaan.

Siimi rouva oli ollut vasta muutamia kuukausia avioliitossa Parolan kanssa, mutta silti ei hän ollut enää nuori. Hän oli niitä, jotka vanhasta neidistä äkkiä muuttuvat nuoreksi rouvaksi.

Kerran ennenkin oli hänellä kyllä ollut muuan rakkaussuhde, mutta siitä oli niin kauan, että hän oli sen jo melkein unohtanut. Tämä mies oli ollut ruumiiltaan sairaloinen, ruma, perinnöllisesti rappeutunut. Mutta Siimi oli rakastanut hänen sieluaan niin kertoamattomalla rakkaudella, että hänelle olisi ollut yhdentekevää, vaikka tämä mies olisi ollut jalaton, kädetön, muodoton, ilmeetön, kauhistava kaikille muille... Mutta samassa oli hänessä ollut jotakin, joka oli ollut vielä voimakkaampaa kuin rakkaus. Hän oli tuntenut että hänen elämänsä menisi hukkaan, ellei hän saisi tulla äidiksi. Ja hän tahtoi lapselleen ruumiillisesti ja henkisesti terveen isän. Ja siltä pohjalta olivat he vihdoin eronneet...

Senjälkeen oli hän käyttänyt aikansa vallan päinvastaisiin harrastuksiin, abstraktiseen työhön, aatteellisiin asioihin, jotka olivat tehneet hänestä melkein yhteiskunnallisen suuruuden.

Mutta tuo "pienen lapsen tarve", kuten Sörtin Liisa sanoi, pysyi Siimissäkin koko ajan.

Nuorempana oli Siimi oikein sievä. Hän ei ollut turhamainen eikä keimaileva, mutta hänessä oli niin paljon jäntevää suloutta, että se veti ihmisten silmät puoleensa. Sillä hän ei ollut tukikasvatuksen tulos, ei porvarillisesta perheestä lähtöisin, jossa alituinen selkänoja tekee ihmiset ryhdittömiksi ja ylimalkaisiksi. Hän ei kuulunut noihin asemastaan mahtaileviin rouvatyyppeihin tai miestä matkiviin, kovapiirteisiin yhdistysneitityyppeihin, jotka kadulla kulkevat joko mielenosotuksellisen leveästi tai huomiotaherättävän kapeasti riippuen siitä, mitä ryhmä-aatetta he kulloinkin edustavat ja kuinka paljon rahaa ja kunnianimityksiä heillä on yhteiskunnallisessa ansioluettelossaan. Eikä Siimistä edes myöhemmin tullut sellaista.

Hänen hillitty, itsenäinen kauneutensa kesti hyvin työn ja vuosien taakkaa. Ja hän iloitsi siitä ainoastaan tulevan lapsensa vuoksi. Mitä olivat nuoret tyttöletukat hänen rinnallaan, rumia ylimalkaisia ne olivat! Nyt vasta oli hänellä oikea täysikesän voima ja terveys!

Mutta sekin meni menojaan. Siimi vanheni. Hän oli työntänyt jo monta luotaan, vain siksi, että he eivät täyttäneet niitä salaisia suuria vaatimuksia, jotka hän asetti tuon sisimmässään piilevän, syntymättömän sielun isälle. Ja yhä vain tarkasteli hän ihmisiä tässä valossa. Rakkautta hän ei ajatellutkaan.

Vuodet vierivät näin. Siimin täytyi vähitellen heittää pois mielestään tuo toivoton haave, joka niin kauan oli häntä vanginnut...

Eikä hän enää ollut aikonutkaan mennä naimisiin. Se oli tullut itsestään, ilman sokeutumista ja sentään kuin vahingossa.

Oli ensin tullut niin rauhaton olo, oman itsensä pelko, kylmän yksinäisyyden kauhu. Ja se oli sitten muuttunut hellyyden kaipuuksi, kipeän pakottavaksi ja ahdistavaksi. Ja hän oli taistellut sitä vastaan, oh, hirveästi. Olihan hänellä kaikki, mitä ihminen tarvitsi; tällaisessa elämäntilassa täytyi löytää tyydytyksensä. Hän teki työtä moninkertaisesti, hankki itselleen yhä uusia harrastuksia ja velvoituksia, oli käynnissä yötä ja päivää niinkuin pillastunut kone vain salatakseen tuon sisällisen hätänsä, jolle hän ei voinut eikä tahtonut antaa perään. Hän ei sitä edes käsittänyt. Oliko se jo vanhuuden heikkoutta? Siltä näytti. Sillä tuo vilun väristys ei hänen ponnistuksistaan huolimatta yhtään väistynyt hänen sydämestään ja tuo näkymätön tyhjä tila hänen ympärillään vain suureni...

Sitten tapasi Siimi Taavi Parolan. Tai oikeastaan oli tämä hänen vanha tuttavansa entisiltä ajoilta, mutta nyt joutui hän äkkiarvaamatta hänen kolleegakseen samassa koulussa ja he tulivat siten olosuhteiden pakosta olleeksi paljon yhdessä. Heille riitti aina puheenaihetta yhteisistä töistään ja harrastuksistaan ja he totesivat itselleen ja toisilleen saman mieltäkiinnittävän tosiasian: että heillä oli yleensä sama käsitys elämänmenosta. Kaiken järjen mukaan olivat he siis luodut ymmärtämään toisiaan ja iloittamaan toistensa yksinäisyyttä. Senkin seikan he lopulta varovasti tunnustivat toisilleen.