Part 6

-- Kenties. Mutta hän olisi tullut kärsimään vielä enemmän, jos olisin ottanut hänet, siitä olen varma. Tuon kolmannen ihmisen onnettomuus olisi myrkyttänyt minut ja minä hänet. Asia ei, näes, ollut enää autettavissa. Mutta minä olin ainoa, joka näin sen, ja siksi minun täytyi pitää suuni kiinni. Salata rakkauteni, tarkoitan. Sillä jos sen olisin tunnustanut, olisi kaikki ollut hukassa. Meillä ei olisi sitten enää ollut voimaa vastustaa sitä. Koko sotajuoneni keskittyi siis tähän herrani ja mestarini kieltämiseen ja itseni valmistamiseen sitä varten. Sitten kun tuli todellakin se ratkaiseva kohtaus, se suuri hetki, se joko tai, myöskin kaikkine romantisine polvennotkistuksineen ja kuolemanvarjoineen kuten hyvässä teatterissakin, niin olin myös valmis. Sanoin suustani kaiken, mikä suinkin puolustuspuheeksi kelpasi tai jotenkin näytti kelpaavan päätökseni päteviksi vaikuttimiksi. Sanoin, että olin jo liiaksi tottunut itsenäisen, yksinäisen naisen asemaan mennäkseni naimisiin, etten koskaan voisi ottaa miehen nimeä enkä alistua hänen edusmiehyyteensä, niinkuin laki sääsi, en myöskään tehdä lainvastaisesti, koska olin lakimies, että yleensä siis jo sinään koko avioliitto minulle oli mahdoton, että en koskaan, ollen epävalmiin ajan epävalmis lapsi, voinut saavuttaa täydellistä onnea, en täydellistä hengen ja ruumiin kehkeytymisen sopusointua, koska en tällaisena aikana, jota niin usein oli väärin käytetty nöyryyttämään naista, voinut ajatellakaan tulla äidiksi... En enää muistakaan, mitä kaikkea sanoin, mutta siihen malliin puhuin. Ja tosiaan näin, että se vakuutti hänet tarkoitusperäni rehellisyydestä. Hänkin huomasi, että välillämme kaikki lähempi suhtautuminen oli mahdotonta. "Minä tulisin kuitenkin aina kaipaamaan sitä toista Liinaa, sitä pikkuruikkuista, joka kerran kesäisenä iltana kauan sitten kiersi kädet minun kaulaani," sanoi hän. "Minä tulisin aina ikävöimään sinua, vaikka olisit kuinka lähellä, niinkuin nytkin. Ja se katkeroittaisi elämäni, pahemmin vielä kuin entinen. Kadun vain sitä, että en silloin kerran, aikoinaan, osannut tarttua onneeni kiinni. Nyt se on liian myöhäistä. Vaikka toiselta puolen olen tullut jo niin epäitsekkääksi, että iloitsen sinusta sellaisena kuin olet, kuin nyt näen sinut tuossa edessäni, noin kokonaan täysi-ikäisenä, noin kypsänä, noin varmana itsestäsi, iloitsen niin paljon, etten tiedä, olisinko iloinnut enemmän edes pikku Liinasta."

Näin hän puhui. Se oli elämäni suurin kiusaus. Ja minä pikku Liina, joka seisoin siinä ja värisin vielä entiselläni, vastasin, että olin hänen työtänsä. Ja hän vannoi ja vakuutti, että oli tehnyt minut tietämättään, tahtomattaan.

Siihen se suuri kohtaus päättyi.

-- Etkö ole sen ratkaisua koskaan katunut?

-- En, en katunut suorastaan, sillä en olisi kuitenkaan voinut menetellä toisin, mutta kärsinyt, aivan hirvittävästi. Sitä ei kukaan tiedä, miten paljon ihminen voi kärsiä. Monena yönä kun en saanut unta, olisi tehnyt mieleni huutaa. Eikä se ajan mittaan ollenkaan vähentynyt, pikemmin päinvastoin. Vaikka käytin kaikkia keinoja. Aina oli hän vain mielessäni. Liekö sen vaikuttanut hänen ajatuksensa, vai mikä. Koetin tappaa rakkauttani silläkin, että muistuttelin itselleni Varjangon epämiellyttäviä, huonoja puolia. Sillä en ollenkaan ihannoinut häntä enää samoin kuin lapsena. Löysin hänessä vikoja kosolta, sellaisiakin, joita syvästi paheksuin. Niitä pidin oikein tahallani silmieni edessä pitkinä unettomina öinä. Kaikki turhaa. Ajatuksilleen ei ihminen voi mitään. Voi kyllä rajoittaa niiden ulkonaiset liikkumismahdollisuudet, estää ne tulemasta tuhoisiksi, pitää ne siveellisen toiminnan rajoissa, mutta ne vaivaavat ja vallitsevat sittenkin ihmisen sielua. Ja sen tuomio-istuimen edessä, joka näkee sydämeen... Niin, tuomittakoon minua kuinka paljon tahansa, en voinut muuttaa sitä asiaa. Minä rakastin häntä, tahdoin itselleni häntä yhä... Vaikka en totellutkaan tätä tahtoa. Mutta luulen, että suurin osa minua oli mukana tahtomassa... Ja vähällä oli, etten antanut perään. Aloin jo lopulta luulla, että se oli välttämätön Sallima, joka siten kolkutti ovelleni. -- No nyt häntä ei ole enää. Kiusaus on lopussa, kaikki on lopussa...

Ymmärrät, että en voinut tänään olla siellä hänen haudallaan. Se olisi ollut liian vaikeaa. Olisin ehkä vielä, nyt kun kaikki on onnellisesti ohi, kavaltanut elämäni tuskan.

Niin voi ihmisellä olla salattuja kipuja. Monta kertaa, kun kuulen jotakin kehuttavan onnelliseksi, muistan sitä. Jokaisella voi olla oma näkymätön osansa elämän vaikeudesta. Olen niin realistinen, että mielestäni leipävaikeus on kyllä ensimäinen, joka on voitettava, mutta ei sekään vielä vapauta ihmistä. Mikä nyt on minunkin? Liikkeeni käy hyvin, minulla on leipä, on hyvä asunto, on ympäristöni myötätunto, on riippumaton asema ja elämäntehtäväkin sellainen, joka antaa minulle tilaisuuden toimia verrattain vapaasti, tehdä hyvää kykyni mukaan. Ja välistä minusta kuitenkin tuntuu, että tämä kaikki ei ole mitään, että jotakin oleellista puuttuu minulta, etten koskaan ole saanut elää omaa elämääni oikein täydesti, että jokin tärkeä on korvaamattomasti, auttamattomasti mennyt piloille. Niin kiittämätön olen. -- Sellaista se on, kun on huono onni rakkaudessa, hymähti hän sitten puoliksi surullisesti, puoleksi leikillisesti.

-- No sitä parempi onni muussa. Ja onhan sekin jotakin.

-- On kyllä. Elämässä on niin paljon muuta kaunista ja elämisen arvoista, sen tiedän. Mutta välistä täytyy minun tuota oppia kovakorvaiselle sielulleni aivan tyrkyttämällä tyrkyttää. Jospa tietäisit, kuinka kauniita ylistyspuheita minä sille pidän silloin omasta ammatistani ja sen tärkeydestä. Ja onhan siinä vähän perääkin, vaikka juridiikan ja juristien ala on laaja, siinä on tilaa niin hyvälle kuin huonollekin toiminnalle. Huonompilahjaiset ja omaltatunnoltaan karkeammat tulevat tavallisesti hallintovirkailijoiksi, useinkin vanhoihin, mädäntyneihin virastoihin, joissa he joko nukkuvat elämänsä pois tai, mikä pahempi, joutuvat suuresta palkasta palvelemaan hyvinkin epäiltäviä ja lainvastaisia yrityksiä... Meistä muista, meistä parempilahjaisista, Liina viittasi nauraen itseensä, tulee sitten tällaisia, asianajajia, rimpuilijoita, valiokuntien istujia ja joskus uusien hallitusmuotojen järjestäjiä, joista kaikista toimituksista ei tietysti roistous myöskään ole pois- suljettu. Tilaisuutta siihen on riittävästi ja että tätä tilaisuutta myös ahkerasti käytetään, siitä on kyllä esimerkkejä. Mutta joka tapauksessa se on sentään liikkuvampaa ja inhimillisempää kuin virastoissa istuminen. Minä olen hyvin huvitettu työstäni, sen kautta pääsee niin lähelle elävää elämää, näkee monenlaista, oppii tuntemaan ihmisiä, tunnustelemaan ajan valtimoa. Se tempaa mukaansa, vetää samaan teon ja liikkeen valtakuntaan, estää uneksimasta turhia, tarkoitan, panee uneksimaan realistisesti. Tulee kiire muuttaa kauniit unelmansa todellisuudeksi. Vaikka sangen vähän sitä voi tälläkään alalla. Laki ja lakitiede ovat vain käyvän moraalin tarkistajia, siveellisen keskitason mittareita ja voimassapitäjiä, ne osoittavat mihin saakka jonkun suuremman yhteistön oikeudentajunta on kehittynyt, mutta niiden asia ei ole uneksia esiin uusia ihanteita ja suuria ajatuksia eikä edes tehdä oikeutta niiden esiin-uneksijoille. Sillä sellaiset ovat tavallisesti aina yksinäisiä ilmiöitä, joku ajattelija, runoilija, filosofi, ja sellaisina poikkeuksia yleisesti säännöstä, silloinkin, kun he ovat sillä suurella, terveellä keskitiellä, josta kaikki muu ihmiskuntakin vielä kerran tulee kulkemaan perästäpäin, yllättäen, jopa sivuuttaenkin heidät. Mutta heitä varten ei voi lakia luoda, se ei sopisi muille. Kehityksen lumiauran kärjessä olevan täytyy tyytyä tekemään oikeutta itse itselleen ja pysyä pystyssä oman sisäisen uskonsa ja tunnustuksensa voimalla. Sille asialle ei voi mitään. Ja siten kai säilyy traagillinen kauneus maailmassa niin kauan kuin maailmakin säilyy. Mutta joka hetki on olemassa myös laillisen järjestyksen ja turvallisuuden piiriin talutettavia ihanteita, sellaisia, jotka jo ovat saavuttaneet niin suuren kannatuksen ja käyttökelpoisuuden, että ne jo käytännöllisistäkin syistä tarvitsevat lain suojaa, siis uusien lakien muodostamista. Nykyään etenkin on paljon sellaisia. Kaikki naisia koskevat asetukset ovat kerrassaan vanhentuneita. Ja jos asioita jotenkin voi auttaa, niin väärin on seisoa niiden edessä silloin kädet ristissä.

Joten on siis järkevällä ihmisellä muutakin tekemistä kuin surra sitä, että ei ole päässyt rouvaksi, huudahti Liina lopuksi hänelle tavallisella hilpeällä reippaudella. Ja jollei tuo Varjangon juttu olisi vaivannut minua lapsuudesta asti, olisin jo ruvennut uskomaan "vaarallisen ijän" hirvittäviin vaikutuksiin tai luullut itseäni vanhuuden höperöksi...

-- Höperöä oli se, ettet ottanut häntä, kun kerran pidit hänestä. Mutta eiköhän syy vain ollut siinä, että sittenkin pelkäsit rouvuuden mukana tulevaa holhoustilaa.

-- Ei, ei, kyllä siinä oli muutakin. Se asia oli niitä, joita ei mitenkään voinut auttaa... Ja kyllä sillä rouvuudellakin kai olisi ollut harminsa. Rouvuudesta muistan, että tässä eräänä päivänä muuan tuttavani välttämättä tahtoi minua jälleen kirjoittamaan "rouva" ja "neiti" nimistä. Hänellä oli ollut huono onni koko päivän. Joka paikassa oli häneltä kysytty, oliko hän rouva vai neiti, puodissa, kähertäjällä, poliisikamarissa, josta hän haki lupalippua lamppuspriin ostamiseen. Mitä ne sillä tiedolla tekevät, hävyttömät urkkijat, raivosi hän. Se kuuluu minun yksityiselämääni. Milloin miehelle sanotaan: 'herra nainut mies ja herra naimaton mies!' Selitin, että oli kysymys siitä, oliko hän holhouksen-alainen vai täys-ikäinen, jolloin hän sydämmystyi vielä enemmän. Pitikö sitä lain halventavaa pykälää joka paikassa huomauttaa. Silloin kun sitä ei tarvittu. Ja joka oli sitäpaitsi valheellinen. Sillä hän holhosi miehensä, eikä päinvastoin. Kyllä sieltä tuli. Ja sehän on ymmärrettävää. Hän oli oikeassa. Ajattele, kuinka paljon pahaa, miehen ja naisen välistä keskinäistä onnettomuutta välttyisi, jos asia olisi toinen. Jos nainen holhoaisi edes oman omaisuutensa. Kuinka paljon raha- ja ruumiskauppoja silloin menisi tyhjiksi, kuinka paljon sieluja pelastuisi! Sillä kapitaali on myrkky, pahempi kuin alkohooli, nykyaikaisessa yhteiskunnassa vielä kamalammin käytetty. Jokaisen perijättären otsalla pitäisi olla kirjoitus: myrkkyä. Sillä kuinka monet heikot ihmisparat myyvät sielunsa autuuden ostaakseen rahaa. Rahaa, jonka oikeastaan pitäisi olla tehtyä työtä, esperantoksi, yleistajuiseksi, muutettuna. Perintö pois!

Liinan tumma, metallinen ääni alkoi saada kuuman vetävän värin. Sain pienen käsityksen siitä väkevästä personallisesta vaikutuksesta, siitä itsensä vaakalautaan panemiskyvystä, mikä tällä asianajajalla mahtoi olla oikeussalissa.

-- Työtä on paljon, kaukonäköjä aukenee joka suuntaan ja elämä on niin lyhyt. Jos edes saisi tulla katsomaan tänne työnsä jälkiä, aina sadan vuoden perästä. Mutta ei. Kuolema, se on jotakin hirveätä. Ei koskaan, koskaan saa nähdä...

Liina peitti käsin kasvonsa.

-- Olen hyvin iloinen, että tulit, sanoi hän. Tämä päivä on ollut minulle niin vaikea. Työstä ei olisi tullut mitään kuitenkaan.

-- Toisten päivät kuluu hukkaan ilman mitään syytä, niinkuin minun. Ilman sinua olisin tänään jäänyt kovin köyhäksi...

-- Niin, jatkoi Liina vilkastuen, onhan siinä tosiaan pieni romaanin aihe, tuossa, mitä olen kertonut. Se taitaa olla hyvinkin uudenaikainen tapaus, että joku ei mene naimisiin sen kanssa, jota hän rakastaa, jotta hän ei tekisi rakastettuaan onnettomaksi. Siihen voit vielä jatkaa, että hän sensijaan menee naimisiin jonkun toisen kanssa, jota hän ei rakasta ja jonka hän sentähden voi tehdä onnelliseksi. Sellaisiahan ne ovat ne teidän nykyaikaiset romaaninne, jos olen oikein ymmärtänyt? Vähän monimutkaisia?

-- Sinusta tulee vielä monimutkaisempi tapaus ole varma siitä: että joku ei mene naimisiin rakastettunsa kanssa, jotta hän ei tekisi onnettomaksi sitä, joka tekee onnettomaksi sen, jota tämä ensimainittu joku rakastaa. Jos olen oikein ymmärtänyt?

-- Ole jo hulluttelematta, nauroi Liina. Mutta jos kerran noin rupeat väärentämään asioitani, niin muista välttämättä sitten myös väärentää nimenikin, ettei liikkeeni kärsi.

-- Tietysti.

Jonka olenkin tehnyt.

MUODONVAIHDOKSIA

1.

Tasaisella, palmujen varjostamalla kattoparvekkeella istuu nuori pari kuunnellen ulkoilmakonserttia.

He ovat häämatkalla.

Nuori mies istuu hieman syrjässä piirtäen vaimonsa kuvaa. Tämä istuu pää käsien varassa katsellen värikkäillä lyhdyillä valaistun puutarhan ihmisvilinää allaan.

-- Miten kaunista, Jaakko! sanoo nuori rouva. Näetkö, kuu nousee juuri. Noiden tummien puiden takaa...

-- Sinä, Leila, olet sentään kaunein kaikesta!

-- Se on onni, joka kaunistaa! Mitä ne soittavat nyt?

Mies katsoo ohjelmaan.

-- Jonkun ranskalaisen säveltäjän "Kuolemantanssia"...

-- Miten kaunista!

-- Minusta he voisivat soittaa jotakin iloisempaa. Mielestäni pitäisi koko maailman iloita kanssamme! Minä olen niin onnellinen, onnellinen ja pääni on täynnä niin huimaavan suuria suunnitelmia!

-- Sitten kun minusta tulee oikein suuri laulajatar, laulan kaikille noille tuhansille tuolla...

-- Ja kun minusta tulee oikein suuri taiteilija, asetan näyttelyn joka maailmankaupunkiin...

-- Ja sitten asetumme ulkomaille kokonaan.

-- Ja omistamme oman talvipuutarhan Rivieralla.

-- Ja kesähuvilan Suomessa, oikean pienen hovin, jonne voimme kutsua vieraita.

-- Ensimäisen audiensin ystävillemme voimme antaa jo Seurahuoneella, jossa tietysti asumme matkan varrella.

-- Ja minulla on kaksivaljakot, niinkuin suurilla laulajattarilla ulkomaillakin, ja lakeija...

-- Ehkä vielä silkkiloiminen sylikoira polvilla. He nauravat.

Ja astuivat alas parvekkeelta toistensa käsipuolessa, silmät säteilevinä, pää pystyssä, niinkuin heillä jo olisi tuo kuviteltu maailman ihanuus omanaan. Kaksi onnellista! Heillä on toisensa.

2.

Uusi kesä.

Leila ja Jaakko Reiniö ovat illastamassa Kaivohuoneen verannalla. On kesän kuumin ja kuollein aika.

He katselevat puhumattomina eteensä.

-- Katsohan tuonne merelle, Leila. Kyllä täällä Suomessakin sentään voi olla ihmeen kaunista!

Leila tuijottaa itsepäisesti eteensä.

-- Katsopas, nyt juuri liukuu suuri purjevene ohitse. Katso pian!

-- En jaksa.

-- Etkö voi hyvin, Leila?

-- En.

-- Mikä sinua vaivaa?

-- Minua vaivaa kaikki.

-- Minäkin?

-- Niin, ja etupäässä juuri sinä!

-- Olenko ehkä jollakin pahoittanut mieltäsi? Suo anteeksi.

-- Minä en suo anteeksi mitään, sinähän tiedät sen. Olen sanonut sen sinulle tuhat kertaa.

-- Tarkoitukseni ei ollut suututtaa sinua.

-- Tarkoititpa tai et, kun kerran suututat minua, niin suututat. Sitäpaitsi teet sitä aina, joka hetki.

-- Mutta jumalan nimessä, sano sitten millä?

-- Kaikella. Koko sinun olentosi kiusaa minua. Tapa millä puhut, kävelet, ajattelet, tunnet...

-- Ja kuitenkin olen koettanut olla sinulle mieliksi kaikessa... Minähän en muuta toivo, kuin että sinulla olisi hyvä olla, Leila.

-- Sepä se onkin juuri pahin. Sinun mielittelysi tekee sinut aivan kerrassaan sietämättömäksi.

-- Minkälaiseksi sinä sitten minut tahtoisit?

-- Miten typerää! Sinä olet, mikä olet, siinä kaikki. Ei sille mitään voi!

Leila kohottaa ylenkatseellisesti olkapäätään. Jaakko tarttuu hänen käteensä.

-- Älä kiusaa minua!

-- Minä en ymmärrä sinua...

-- Et, et milloinkaan.

-- Ja eihän siitä ole vielä niinkään pitkää aikaa, kun sanoit minun ymmärtävän sinut aina... Tämä on hirveää.

-- Tämä on hirveää.

-- Mutta mistä tämä johtuu, tämä ainainen kuolemansähkö ilmassa nykyään?

-- Minä en jaksa olla aina vain kahden sinun kanssasi!

-- Sinun olisi pitänytkin mennä maalle. Täällä tulee liian ikävä sinulle. Jospa edes olisi jossakin suurkaupungissa, niin voisimme täyttää joutohetkemme jos jollakin hauskalla.

-- Sen hauskan pitää tulla sisältäpäin. Mutta sinä olet tyhjä, haet sitä aina ulkoapäin!

-- Entäs sinä itse sitten! Vaikka kyllä myönnän, että toimistossa tylstyy.

-- Miksi rupesit sitten sanomalehtipiirtäjäksi! Onko tuokin nyt taiteilijan arvoista!

-- Mistä ne rahat muuten tulisivat!

-- Niitä ei tule tarpeeksi kuitenkaan. Ei koskaan ole varaa mihinkään! Ei koskaan pääse mihinkään. Ennen, kun en ollut naimisissa, minua tultiin hakemaan, tarjottiin illallisille ja ajeluille. Ja nyt! Kukaan ei uskalla tulla, kun sinä olet ovella kuin mikäkin Kerberos. Kaikki unohtavat että rouva Reiniö on sama kuin Leila Kankainen. Se on sinun syysi. Sinä tapat taiteenikin. En voi enää laulaa, ääni tarttuu kurkkuun kiinni. Koko into ja innostus on poissa!

-- Ja sekin on minun syyni!

-- Sekin! On! Sinä olet tehnyt minusta toisen ihmisen!

Mies katselee vaimoaan ensi kerran arvostelevasti. Hän on tosiaan toinen. Hän on ruma, häijy ja lahjaton. Kuinka on hän kerran erehtynyt katsomaan häntä toisilla silmillä?

3.

Kevät-ilta.

Vaimo tulee ulkoa vieno puna poskilla, silmät loistavina, pujahtaen kiireesti huoneeseensa ja sulkien ovensa lukkoon.

Mies koputtaa ovelle.

Ei vastausta.

Hän lyö nyrkillään, niin että saranat tärisevät.

-- Avaa!

-- No mikä on hätänä! Oletko aivan hullu! Anna minun olla rauhassa!

-- Sitä rauhaa saat hakea muualta, et minun talostani!

Vaimo ilmestyy pahantuulisena ovelle. Mies tarttuu häntä kovasti ranteeseen.

-- Missä olet ollut?

-- Mitä se sinuun kuuluu?

-- Kuuluu sen verran, että aijon tehdä lopun tästä!

-- Mistä!

-- Kaikesta. Minä en huoli sinusta enää. Mene niiden syliin yöksi, joiden kanssa olet päivätkin. Ja maksakoot he sinun ylläpitosi. Miksi minä sitä tekisin?

-- Oh, vahingonkorvaukseksi menetetystä taiteilija-urastani.

-- Ja kuka maksaa minulle minun menetykseni? Sinusta ei ikinä olisi tullut mitään. Pienestä ensimenestyksestäsi saat kiittää ensikertalaisuuttasi. Mutta minulle oli taiteeni rakas, ja minulla oli kykyä ja innostusta ja minun täytyi jättää se palvellakseni itsekästä, hullun tuhlaavaa, arvotonta naista. Rahaa, rahaa, mistä saisi rahaa, on ollut ainoa ajatukseni, senjälkeen kun sinä sait minusta vallan. Ja miten sinä käytit sitä valtaasi! Häpeällisesti, tyrannimaisesti. Sitäkö varten minä olen saanut tehdä kaikki uhraukseni, että sinä pukisit itsesi kauniiksi muille! Minä en näe sinua enää koskaan, et hoida taloutta, et ansaitse mitään, et viitsi laulaa, et antaa etkä ottaa tunteja. Kokoat ympärillesi irrallisia ihailijoita...

-- Niin, kun sinä et enää rakasta minua! Etkä ole koskaan rakastanutkaan. Himoitsit ainoastaan...

-- Jos himoitsin, niin himoitsin sinusta äitiä lapsilleni. Mutta sinä olet turhamainen raukka. Älä syytä taidettasi. Sinulla ei ole enää mitään tekemistä sen kanssa.

-- Sinä olet vieroittanut minut siitä.

-- Minä vieroitan myös itseni sinusta. Hoida itsesi siis, tee mitä tahdot...

-- Nyt tahdot hyljätä minut, kun ensin olet katkaissut elämänurani...

-- Minä halveksin sinua niin, etten viitsi vastata.

-- Ja minä vihaan sinua.

-- Miksi siis asumme saman katon alla? Erotkaamme! Ja maksa sitä ennen oma osasi talousmenoista. Et ole ollut minun vaimoni enää pitkiin aikoihin...

-- Millä minä maksan? Minun taiteeni ei elätä minua!

-- Ei minunkaan. Mutta on täytynyt elää kuitenkin, tehdä muuta, joka elättää. Ja olisi se mennytkin, ellet sinä olisi tehnyt elämääni sietämättömäksi. Mene! Minä en kadehdi sitä, joka saa sinut!

Mies menee huoneeseensa joka edelleen on karu ja yhtä niukasti sisustettu kuin hänen nuorenamiehenä ollessaan. Vaimo huomaa vasta nyt sen eron, mikä on sen ja hänen silkkibudoarinsa välillä. Häneen koskee. Mies oli oikeassa. Menneet vuodet välähtävät salamassa ohi hänen silmiensä. Ja edessäpäin aukenee ammottava, kylmä tyhjyys... Hänelle tulee hätä, hukkumisen pelko... Katumus. Tästä lähin on hän oleva uusi ihminen.

Hän rientää miehensä jälkeen, lankeaa hänen kaulaansa, rukoilee anteeksi...

4.

Talvi-yö.

Leila istuu tuuditellen pienokaista, joka itkee.

"Tuu, tuu, älä itke, isä tulee kohta kotiin, kohta tulee, kohta, kohta..."

Yö kuluu aamupuoleen. Silloin kuulee Leila Jaakon askeleet. Hän menee vastaan eteiseen.

-- Mitä sinä vielä siinä vahdit ja kuvattelet? Keskellä yötä. Anna minun olla rauhassa!

-- Missä sinä olet ollut näin kauan, Jaakko?

-- Hittoako se sinuun kuuluu! Miehillä on miesten asiat. Enkö minä saa tulla omaan kotiini milloin tahdon! Enkö minä ole herra talossani!

-- Olet, olet, mutta meillä on ollut niin ikävä, pikku tytillä ja minulla... Sekin raukka on itkenyt pitkin yötä. Että voitkin noin rääkätä omaa lastasi.

-- Mistä minä tiedän, onko se minun lapseni...

-- Miten sinä voit olla julma ja karkea! Et enää ollenkaan entinen!

-- Kuka minut on tehnyt sellaiseksi, kuka? Sinä!

-- Mutta, rakas Jaakko! älä nyt taas...

-- Kyllä nyt olen rakas, mutta enpäs ollut ennen, kun olisin sen todella ansainnut, kun olisin pannut sille arvoa. Nyt sinä rukoilet ja matelet, kun en enää välitä sinusta. Tyranni olet ja orja yht'aikaa. Sinussa on kaikki vanhan ja uuden ajan naisen huonot puolet eikä yhtään niiden hyviä. Ja jollet olisi särkenyt uskoani kaikkiin naisiin, jättäisin sinut. Mutta en jaksa, on paha näin, mutta voisi olla paha toisinkin...

-- Sinä olet juonut liikaa, Jaakko. Kaikki rahasi taas tietysti. Millä tulemme toimeen huomennakin!

-- Omiani minä juon, mutta milloin sinä syöt omiasi! Nuori, terve ihminen, hanki itsellesi tointa.

-- Kunhan lapsi vähän kasvaa! Voi, Jaakko, jos et minusta välitäkään, välitä toki vähän tästä viattomasta pienoisesta!

-- Miten se olisi viaton! Se on viallista verta! Vihan ja halveksimaan lapsi!

Jaakko hoippuu huoneeseensa. Saappaat kolahtavat lattialle. Vichy-vesi sirisee hiljaa lasissa...

Leila painuu nyyhkien lapsensa yli.

"Että hän minua vihaa, se ei tee mitään, mutta että hän saattoi sanoa sinusta, sinä armaani, sinä sydänkäpyni, että sinä olet vihan ja halveksinnan lapsi, että hän saattoi..."

PAHAN OMANTUNNON PÄIVÄ

Samuli Silvo heräsi siihen, että aurinko paistoi suoraan hänen silmiinsä, maaliskuinen, iloisesti hälyyttävä aurinko. Herttaisuutta ja hävyttömyyttä täynnään! Senkin kiusankappale!

Tämä oli ainoa aamu, jolloin Silvo sai nukkua niin pitkään kuin halusi, nimittäin sunnuntai. Muuten täytyi aina olla toimessa jo aamusta aikaisin. Se oli opettanut häntä panemaan arvoa aamu-unelle, vapaudelle ja sunnuntaille.

Nyt hänen silmiään karvasteli, ja suuria hikipisaroita kihoili hänen otsaltaan. Oli tainnut tulla eilen vähän valvottua. Sen vertainen ei toki voinut vaikuttaa mitään. Hän ei varmastikaan ollut oikein terve. Yö oli ollut kovin levoton. Hän oli nukkunut vain nimeksi ja senkin ajan nähnyt pahoja unia. Vesimatkoista, tapaturmista ja kuolleista. Äitinsäkin, kahdeksan vuotta sitten kuolleen äitinsä, ja niin ilmi-elävänä! Mitähän se mahtoi tahtoa hänestä! Ohoh, niinkuin hän muka ei sitä olisi tiennyt! Tahtoi tietenkin ristiä haudalleen, olihan hän sentään kristitty ihminen ja hyvä kristitty olikin ja siellä vain virui ja mätäni jo yhdeksättä vuotta ilman pienintä maallisen tai taivaallisen vapahduksen merkkiä haudallaan. Niinkuin mikäkin koiran tai kissan raato. Hyi, se oli ilkeää! Silvolla oli paha omatunto siitä, aina kun hän vain muisti tuon asian. Olihan jo ammoisista ajoista periytynyt hyvä tapa se, että sivistyskansat kunnioittivat vainajiaan. Piirtää edes nimi johonkin rautakankeen tai kivenpalaan! Eihän se ollut liikoja vaadittu. Kuinka olikin tuo äidin hauta jäänyt noin kesannoksi!

Silvon täytyi nousta valelemaan kasvojaan kylmällä vedellä.

Se teki hyvää. Niin, se oli totta, hän oli riidellyt eilen toimistotoverinsa rouva Haaviston kanssa. He olivat tehneet työtä myöhäiseen iltaan. He olivat eronneet hyvin vihamielisessä tunnelmassa keskellä pimeää katua. Sen hän muisti nyt.

Taisin haukkua häntä suffragetiksi. No mitäpä siitä! Oikeassa olin tietystikin. Oh kuinka kaikki tänään hankaa vastaan. Pahoja unia, pahoja ajatuksia! Taisin nousta väärällä jalalla vuoteesta. Mutta mitäpä tässä enää makaamaankaan. Parempi lähteä ulos kävelemään.

Nämä ajatukset säestivät Silvon ensimäisiä pukeutumis-yrityksiä.