Part 4

Mikon hermot olivat äärettömän vihamielisessä virityksessä. Hänestä tuntui, että hän sanoi jotakin, että hän käski häntä ulos huoneestaan, vaan että nainen vain ilkamoiden, houkutellen tanssi yhä lähempänä, yhä uhittelevammin, tietäen itsensä voimakkaammaksi siksi, että hän oli ylhäisempi, rikkaampi, itsekkäämpi ja suojassa naisellisen heikkouden haarniskan alla. Mutta entäpä se ei ollutkaan enää mikään haarniska! Sitä oli liian kauan väärinkäytetty. Ajat olivat muuttuneet. Ruoskaa tuon naisen olisi pitänyt saada!

Mikko tunsi, miten pimeä raivo valtasi hänet. Ja siinä hetkessä valkeni hänelle eräs seikka, jota hän ei koskaan ennen ollut ymmärtänyt, että saattoi lyödä heikompaansa, että nainen saattoi ärsyttää miehen säälimättömän julmaksi, murhaan saakka...

Hän tuijotti tuohon pyörivään paholaiseen edessään, joka siinä häikäisten ja helisten yhä pyöri, pyöri ja pilkkasi. Ja hänestä tuntui, että se siinä tuolla edesvastuuttomalla hypyllään pyöri pois kaikki hänen vakaumuksensa ja voimansa, elämänsä ja henkensä.

Hän hyökkäsi siihen kiinni, tarttui siihen tietämättä oikein minkätähden, mutta luultavasti heittääkseen sen ulos...

Samassa kiertyivät kädet hänen kaulaansa ja huulet painuivat hänen huulilleen ja hän puristi saalistaan sylissään kuin mieletön, ikäänkuin hän olisi tahtonut runnella sen kuoliaaksi.

Vasta tuokion kuluttua selvisi hänelle tilanne. Hän työnsi Vernan kauhulla sylistään.

-- Mene, mene! sai hän esille.

Verna ei liikahtanut. Mikko katsahti häneen. Tämä oli aivan vakava nyt, lempeä, melkein onnellinen ilme silmissään.

-- Älä ole minulle vihainen, pyysi hän taas hiljaa ja rukoilevasti.

-- Olet tehnyt minulle paljon pahaa, Verna!

-- Mutta minä olisin tahtonut tehdä hyvää, sanoi hän surullisesti. Usko minua... Se on aivan totta. Kaikki on totta, mitä äsken sanoin. Ja jos joskus jollakin voin... Minun elämälläni ei ole muuta arvoa. Jos keksit sille jotakin käytäntöä, niin ilmoitathan. Vaikka heti, vaikka kymmenen vuoden kuluttua. Jos vain tarvitset minua, matkustan vaikka toiseen maanosaan...

-- Niin, niin, sanoi Mikko väsyneesti, mene nyt...

-- Kyllä, kyllä, mutta muista, mitä olen sanonut, kuiskasi Verna ovelta kadoten yhtä hiljaa kuin oli tullutkin...

Mikolta vaipui pää käsien varaan.

Mitä oli oikein tapahtunut?

Hän hyppäsi ylös äkeissään. Mikä aasi hän oli ollut. Suoranaisen viettelysyrityksen uhri! Potkut olisi pitänyt antaa aivan heti. Tietysti tuo nainen nyt iloitsi onnistumisestaan, oli tyytyväinen saatuaan tuon raivokkaan puserruksen. Sitähän hän oli tullut hakemaankin, ruumiillista kärsimystä! Miks'ei hän ollut osannut pysyä edes tyynenä!

Mikko käveli kiusaantuneessa mielialassa edestakaisin huoneessaan. Tämän nyt piti tulla vielä lisäksi ja juuri lähtöhetkellä! Miten juuriaan myöten mätää porvarillinen aines jo oli. Sellainen nuoriso! Kaikki oli tietysti laskettua alun pitäin, tuo näennäinen nöyryys päällä päin ja tuo tanssipuku kapan alla, tuo tahallisesti tilattu köyhälistön musiikki ulkona ja tuo luonnoton uhrautumisen halu rahan muodossa. Hyi! Ostaa hänet oli tahdottu palvelemaan edesvastuuttoman olennon pyyteitä. Salome hän oli, joka karkeloi itselleen Johanneksen päätä, kun eivät enää muut herkut maittaneet! Ja lisäksi vielä äidillisyyden vaistoilla varustettu!

Koko huone tuntui vielä hänestä myrkylliseltä. Hän avasi toisenkin ikkunanpuoliskon selkiselälleen. Ulos hänen täytyi päästä. Voisihan hän portaillakin odottaa Sallia. Missä hän viipyikin. Tai olisiko hän jo...

Mikko hätkähti ajatuksilleen. Niin, olisihan Sallikin voinut käydä tuossa ovenraossa kurkistamassa, niinkuin toinenkin. Pitäisi aina lukita ovensa!

Kaunis kesäinen hämärä häilyi jo ilmassa. Porstuan puolella Mikon asunnon edessä oli pieni leppoisa lehvikko. Tyynessä illassa seisoivat siinä valkorintaiset koivut värähtämättömin lehdin.

Mikko aikoi juuri lähteä kiertämään rantaan päin vievää polkua, kun hän huomasi Sallin kiikkulaudalla pihlajan alla.

-- Salli!

Salli ei vastannut eikä yleensä näyttänyt kuulevan.

-- Salli! toisti Mikko tullen aivan hänen viereensä.

-- Kavaltaja! kivahti Salli vastaukseksi.

-- Mikä sinun on? kysyi Mikko hiukan epävarmalla äänellä. Mitä sinä puhut?

-- Puhun sitä mitä ajattelenkin, sanoi Salli pimeästi. On minulla tässä ollut aikaa ajatella, sill'aikaa kun sinä siellä sisällä olet tavaroitasi pakannut, jatkoi hän ivallisella äänellä.

-- Mutta rakas Salli, anna kun selitän sinulle...

-- Minä en kaipaa selityksiäsi etkä sinä ole velvollinen tekemään minulle tiliä yksityis-asioistasi. Puolueelle sitä vastoin! Tiedätkö äsken kun tulin, ja minä tulin sydän niin täynnä suuria kauniita asioita ja uskoa sinuun, niin kuin ei milloinkaan ennen, ja sitten näin kurjat vehkeesi, suutuin niin, että olin mennä tuonne kansanjoukkoon lavalle ja huutaa ääneen: Katsokaa kavaltajaa! Tuolla, tuolla on se, jota te yhteisillä rahoillanne kouluutatte, josta te toivotte puoluetukea ja asianajajaa. Ja noin hän hoitaa asiaanne! Sill'aikaa kun meidät on sanottu irti työstä, kun me seisomme tässä katottomina, kodittomina, ihmisoikeutemme marttyyreina, antautuu hän tuolla hekumaan sortajiemme kanssa, suutelee niitä, jotka meitä ruoskivat... Vieläkö te voitte uskoa häneen! Herra hän on! Ja hänestä tulee samanlainen herra kuin kaikki entiset! Tehkäämme rajat selviksi! Ainoastaan rehellinen työläinen voi työläisen asiaa ajaa. Heti kun ihminen muuttuu herraksi, rupeaa hän elämään porvarin tavoin, rupeaa viihtymään lihapatojen äärellä ja eräänä kauniina päivänä kavaltaa hän meidät kaikki, pettää tärkeällä hetkellä jonkun himoruokansa vuoksi...

Näin minä aijoin sanoa, mutta hillitsin itseni, minä en tahtonut kavaltaa sinua, vaikka sinä kavalsit minut. Mutta minä en usko sinuun enää.

-- Mutta enhän minä ole kavaltanut sinua enkä puoluetta. Usko minua...

-- Minä uskon siihen, minkä itse omin silmin olen nähnyt.

-- Hän on hysteerinen nainen eikä tiedä, mitä tekee.

-- Tahdotko uskotella minulle, että sinä myöskään et tiennyt mitä teit...

-- Niin, minä en todellakaan tiennyt. Se ei ollut mikään rakkauskohtaus. Päinvastoin.

-- Sitä pahempi.

-- Minä olisin heti tahtonut ajaa hänet ulos, mutta...

-- Mitä mutta.

-- Hän säälitti minua. Hän on sairas ihminen...

-- Sellaisia sinä säälit, mutta minä sanon, että niitä juuri ei saa sääliä. Tietysti he taipuvat meidän puoleemme lopulta, kun heidän sinisissä suonissaan ei ole enää edes niin paljon verta, että kirpun koipi kastuisi. Vaistomaisesti he meitä lähestyvät ja liehittelevät, jotta me lainaisimme heille jotakin meidän terveestä voimastamme. Kuolemanpelko ajaa heitä meitä kohti. Mutta heidän ja juuri heidän pitää kuoleman, sillä muuten emme koskaan saa nähdä uutta maata ja uutta taivasta. Me emme saa avata syliä heille, me emme saa tehdä sovintoa heidän kanssaan! Kuka niin on opettanut! Sinä, sinä itse! Ja miten sinä elät...

-- Voihan sattua, että ihminen joskus on heikko.

-- Hän ei saa olla heikko.

-- Sinä olet niin nuori, et ymmärrä, millaista voi sattua.

-- Ettenkö ymmärrä, että voi olla kiusauksia tai viettelyksiä tai ahdisteluja tai miksi niitä sanotaan, minä, työmiehen lapsi, nainen! Ohoh. Mutta mitä meistä tulisi, jos jokaisella silinteripäisellä keikarilla olisi meihin heti sellainen vaikutus kuin tuolla, tuolla arvon portolla sinuun!

-- Salli, sinä käyt raa'aksi. Hän ei tarkoittanut tehdä mitään pahaa.

Mikolla oli nyt vaistomainen halu puolustaa Vernaa.

-- Hän on syntynyt pahantekijäksi.

-- Eihän se ole ihmisen syy, miksi hän syntyy. Sinä olet liian kova, Salli. Jos olisit vanhempi ja olisit nähnyt elämää enemmän, arvostelisit ehkä vähemmän ankarasti.

-- Tietysti tekee synti ja synninteko ihmisen suopeaksi. Mutta sellainen hyvyys ei kuulu hyveen piiriin.

-- Ehk'ei, sano Mikko hiljaa. Hyve ja pahe ovatkin jotenkin yhtä ja samaa. Hyvyys on suurempaa. Etkö sinä Salli, koskaan ole tehnyt väärin, jotakin, jonka perästäpäin olet myöntänyt erehdykseksi?

-- En, vastasi Salli katsoen Mikkoa suoraan silmiin kuin tuomiopäivän totuus.

-- Emme me nyt oikein ymmärrä toisiamme, mutta ehkä vielä joskus myöhemmin. Usko minua, jokaisessa ihmisessä on aina joku heikko kohta, joku lankeamisen mahdollisuus... Mutta jos tahtoo ajaa jotakin aatetta, joka on ihmistä ja ihmis-ikää suurempi, täytyy voida katsoa ohi yksilöllisten heikkouksien.

-- Minä en voi sitä.

-- No oletko siis luullut, että puolueemme on kokoonpantu pelkistä täydellisistä olennoista?

-- En. Mutta jos näen jossakin jotakin rumaa ja pahaa, täytyy minun sanoa, että se on rumaa ja pahaa, vaikka tämä henkilö kuuluisi puolueeseen, vaikka hän olisi kuinka rakas minulle, niin, vaikka hän olisi sinä.

-- Vaikka koko kaunis aate sen kautta menisi pilalle?

-- Vaikka! Sitäpaitsi en usko, että mitään suurta, kaunista asiaa voidaan toimittaa mätien ja vääryyttä harjoittavien yksilöjen avulla. Sellaiset pitää poistaa järjestöstä.

-- Tarkoitatko nyt minua, Salli?

-- Jokaista, johon se sattuu!

-- Kuule, Salli, jos et sinä koskaan ennen ole tehnyt vääryyttä, niin nyt teet minua kohtaan.

-- Se oli väärin, että ollenkaan rupesin nojaamaan sinuun. Te miehet luulette ylipäänsä, että nainen aina nojaa mieheen ja että te senvuoksi olette meille välttämättömiä. Paitsi isäni. Hän sanoi minulle aina, ettei hän ollenkaan pahotellut sitä, että minusta oli tullut tyttö. Hän oli tullut huomaamaan, että naiset ne ne vasta oikeita miehiä olivatkin ja oli nähnyt elämässään sellaisia vaimo-ihmisiä, joille eivät miehet vetäneet vertoja missään tehtävässä. Ja samaa mieltä olen minäkin. Kyllä minä aina pääni pärjään tässä maailmassa. Ei sinun siitä tarvitse huolehtia. Hassuahan se olisi, että sinä pitäisit velvollisuutenasi holhota minua ja matkustella minun jälessäni tehtaalta tehtaalle. Jää sinä vain rauhassa tänne!

-- En minä sinun vuoksesi matkustakaan, aivan itse tähteni. Hevonen on tilattu kello viideksi.

-- No, onnea matkalle sitten.

-- Etkö sinä sitten aijo lähteä?

-- Hoida sinä omat asiasi, minä hoidan omani. On parempi niin.

Salli nousi lähteäkseen.

-- Minne sinä menet?

-- Tanssimaan tuonne. Minä tanssin vain vertaisteni kanssa, minä!

-- Viivytkö kauan?

-- En tiedä vielä.

-- Minä odotan sinua täällä.

-- Älä odota. Minä menen omia teitäni.

Salli hävisi puitten väliin. Mikko ei estellyt enempää. Hän tiesi sen turhaksi.

Salli oli sellainen luonne, jonka täytyi saada mennä omia teitään.

* * * * *

Aamulla kello viiden aikaan istui Mikko kärryissä kirjalaatikkonsa kanssa ja vilkuili hermostuneesti ympärilleen.

Sallia ei kuulunut eikä näkynyt eikä löytynyt mistään. Hän ei siis tullut. Mikko oli kahden vaiheilla lähteäkö vai ei. Se oli pian päätettävä. Asemalle oli lähes penikulma matkaa.

Hän odotti vielä hetkisen. -- Talon pikku tyttö ojensi hänelle pienen kukkakimpun.

-- Antaa sitten mennä vaan, virkahti hän kyytipojalle.

Hevonen alkoi hölkytellä. Kylätien pihamailla ihmiset jo toimittelivat ensimäisiä aamu-askareitaan. Virkut hallit haukahtelivat hevosen kintuissa. Lehmät kulkivat pitkissä jonoissa ojan vieriä...

Pian päästiin rauhallisille alueille. Niityt korkeine korsineen ja kellokukkineen keinuivat ja kimaltelivat kahden puolen kastehelmilöissään. Raikas lemu täytti ilman. Oli mitä ihanin päivänkoitto...

Mutta Mikko ei jaksanut sitä katsella. Hän ei ollut nukkunut juuri ollenkaan tänä yönä. Silmät painuivat väkisin umpeen tässä kärrin tasaisessa tärinässä. Eiliset tapahtumat kuvastelivat hänen mielessään. Sarpalahti ja Sarpalahden sahan tyttö ja hovin tyttö. Mitä he olivat tehneet hänestä yhdessä illassa! Olihan hän aivan toinen ihminen tänään. Vielä ei hän osannut tehdä itselleen selkoa sisällisestä muutoksestaan. Jotakin vain oli muuttunut hänessä ja tulisi vast'edes ehkä muuttumaan vielä enemmän. Oli kuin olisi vedetty pohja pois, puolue pois, kun Salli luopui hänestä. Ja minkä vuoksi? Turhan vuoksi. Verna, mitä hän merkitsi Mikolle? Ei mitään. Salli oli hänelle tärkeä. Mutta miten Salli oli ollut kova, raaka, melkein sydäntä vailla. Verna oli ollut sentään kaikessa turmeltuneisuudessaan ja liioittelevaisuudessaan inhimillisempi, lempeämpi. Ehkä hän tarkoitti totta sillä mitä sanoi. Hän ojensi hänelle kättään, auttavaakin, jos tarvittiin. Ja Vernalle hän oli ollut paha. Salli sitävastoin työnsi hänet pois niinkuin vieraan, luopui niinkuin ensimäisestä hyvän päivän tutusta. Hänen henkinen tyttärensä kielsi uskonsa häneen, häväisi häntä.

Mikko tunsi itsensä katkeraksi.

Mitä puolue-aatetta voitiin meillä edistää tuollaisilla lapsellisilla voimilla! Yht'äkkiä ne kääntyivät itseään vastaan ja pilasivat kaiken, eivät voineet erottaa suurta pienestä. Löivät pään poikki parhaaltaan. Sellaistahan oli tapahtunut ennenkin. Sellainen oli oikea kansa, tuo herkkä ja turmeltumaton ihmis-aines, joka ei sietänyt sovittelun myrkkyä. Ja ilman sitä oli koko puoluetoiminta mahdoton. Puolueen orja piti olla, ei muuta, ei pienintä elämänilmausta ulkopuolella sen sääntöjen. Joka hallitsee, sitä hallitaan, vanha juttu. Ja sitä varten oli Mikko nyt valmistunut ja valmistettu. Tulevaisuus kauhisti häntä.

Mikon ajatukset väsähtivät. Hän puoleksi torkahti. Mutta Salli vain ei antanut hänelle rauhaa. Hänen kuvansa väikkyi hänen edessään milloin minkin muotoisena. Väliin raivon ja anarkian hengettärenä, väkevänä neitseenä, "vahvan-Jussin" hirvittävänä, yksinäisenä jälkeläisenä, punainen tulisoihtu kädessä, barrikaadien päällä huutaen hänelle "kavaltaja!" ja upottaen häneen silmänsä, heltymättömän kovat ja totiset kuin tuomiopäivä... Väliin taas pienenä, laihana ja kuihtuneena, työn raskaan raatajana niinkuin tuhannet muut, tehtaan pölyn ja kurjuuden uuvuttamana, sanattomana, sydämeen asti viiltävänä syytöksenä elämän vääryyttä kohtaan.

Mikolle tuli äkkiä paha olla siitä, että hän oli jättänyt Sallin omiin hoteisiinsa. Hän oli liian hyvä menemään kaiken maailman tietä... Nyt hän oli vielä lapsellinen ja kova, mutta elämä oli kyllä pehmittävä hänet. Hänessä oli ainetta, jota kesti ja kannatti sorvata.

No, hän seuraisi hänen jälkiään. Löytäisi hänet jos ei muualta niin joistakin puoluelistan nimiluetteloista. Salli oli siksi tunnettu ja käytetty kyky. Ellei... Mikolle tuli hätä taas. Sallikin voi muuttua, kadottaa uskonsa koko asiaan, hukkua nimettömänä, jäljettömänä...

Ihmisessä oli niin monta puolta. Ei kukaan ihminen ollut tehty pelkästä aatteesta, ei pelkästä uskollisuudestakaan. Sen hän näki itsestään. Verna ja Salli olivat vain hänen oman itsensä erilaisia toisintoja. Miksi hän muuten olisi antanut kahden lapsellisen tytön ja lapsellisen kohtauksen näytellä niin suurta osaa sielun-elämässään. Varmasti rakasti hänessä toinen puoli toista, toinen toista. Olihan hänen raivonsa Vernaa kohtaan mielenkiintoa, ehkä jotakin enemmänkin...

Salli oli oikeassa: hänessä piili kavaltajan siemen. Ilman Sallia olisi se jo aikaisemmin tullut näkyviin. Ja jos hän saisikin hänet vielä takaisin, ei hän enää koskaan saisi häntä opetuslapsekseen, henkiseksi tyttärekseen, hän ei enää itse uskonut itseensä, ei voisi koskaan uskoa, vaikka Sallikin kannustaisi. Mitä varten hän siis tahtoisi omistaa Sallin? Rakastajattareksi? Ei. Pikemmin sitten Verna...

Miten synnillisiä mielikuvia hän olikin täynnä!

Hän nyppi hermostuneisuudessaan huomaamattaan rikki kukkakimpun napinlävessään.

Pieni harakankukka putosi hänen käteensä. Koneellisesti alkoi hän riipiä pois sen valkoisia kehälehtiä, tavaten itsekseen kohtaloaan kuin koulupoika: sahan tyttö, hovin tyttö, sahan tyttö, hovin tyttö...

VANHA NÄYTTELIJÄ

Vanha näyttelijä seisoi huoneessaan peilin edessä puhuen omalle kuvalleen: Sinä ainoa ystäväni siellä, sinä vanha uskollinen kaksoisveljeni, joka vuosikymmeniä olet seurannut minua vinttikamarista toiseen, joka olet kuunnellut, katsellut kaikkia yksinäisen elämän vaiheita milloin mistäkin peilinsirusta, joka tiedät kaikki, joka olet harmennut samasta sydämen palosta kuin minäkin, sano minulle totuuden sana, sano minulle, enkö ole ollut hyvä näyttelijä! Nyökkäät... Hyvä on... Minä uskon sinua, minä kiitän sinua... Tuntuu niin hyvälle joskus vielä saada tunnustusta elämäntyölle, joka näyttää jo murenneen, hukkuneen jäljettömiin. Jäljettömiin! Ei kukaan muista sitä enää, ei kukaan tiedä siitä mitään enempää kuin minustakaan! Mitä minusta! Mutta voiko kauneuden liekkikin sammua kuin tavallinen talikynttilä ikään! Sinä, jota olen hengelläni lietsonut, joka olet polttanut nämä vaot otsaani ja karreksi sieluni kukat, missä olet sinä nyt? Kuka sinua palvelee nyt? Tai onko kauneudenpalvelus jo kokonaan maailmasta kadonnut? Tai kenties sitä ei ole koskaan ollutkaan. Minä olen hourinut vain. Ja nyt vasta herään tietoisuuteen, kun olen jo vanha ja unohdettu...

Unohdettu! Siinä kiitos kaikesta! Ja vanha! Ah, se muistetaan, se sanotaan, se painetaan mieleen kyllä! Ja tottahan se on. Rauniohan minä olen, mutta temppelin raunio, jossa aikoinaan sentään on palveltu kauneutta ja koreutta. Ja sentähden pitäisi heidän lähestyä vanhuuttani edes jonkinlaisella kunnioituksella ja kiitollisuudella!

Minä houkko! Mistä he olisivat kiitollisia? He eivät kenties koskaan ole tarvinneetkaan minua. Ei ole ollut jumalaa taivaassa eikä jumalanpalvelijoita maan päällä, on ollut vain minun hullun sydämeni ikävöivä suitsutus olioille olemattomille. Ei, niitä ei ole ollutkaan! Sillä mihin ne muuten olisivat näin äkkiä hävinneet? Milloin olisivat inhimillisyyden lähdesuonet näin ehtineet kuivua? Koko iankaikkisuuden aavistus on haihtunut maasta taivaalle kuin illan kaste. Ei missään enää runoutta, hartautta, pyhän äärettömyyden hiljaista kuuntelua! Pelkkää ainetta, ajallisuutta, esineellisen arkipäivän ahertelua! Ja kaikki viihtyvät siinä, ei kukaan kapinoi sitä vastaan, ei kukaan ikävöi kuolemattoman henkensä pyhäpäivää! Ei edes nuoret. He ovat kokonaan toisenlaisia kuin nuoret minun nuoruudessani. He ovat käytännöllisen aikansa ymmärtäväisiä lapsia, rupeavat taiteilijoiksi samalla mielellä kuin miksi muuksi virkamieheksi hyvänsä. He pyrkivät teatteriin sentähden, että se on rahalaitos, huvittelulaitos, eläkelaitos, mukavuuslaitos. Ja he tietävät saavuttavansa sen tarjoamat yhteiskunnalliset edut siten, että he opettelevat koneellisesti suorittamaan muutamia ulkonaisia teatteritemppuja ja muuten pysyttelevät niin säännöllisen hengettöminä, niin herttaisen mitättöminä kuin suinkin. Oh, sen minä sanon, että nuoret, jotka eivät osaa innostua, ei unohtaa maallista mukavuuttaan, jotka nauravat paatokselle, häpeävät haltioitumista, pelkäävät jokaista pienintä sovinnaisuuden rikkomusta, jotka pitävät elämän suurta traagillisuutta vanhentuneena lapsenkamari-satuna, sellaiset nuoret ovat vanhempia kuin minä ja arvottomia astumaan minun paikalleni! Mutta eiväthän he minun paikalleni astukaan. Minun roolini ovat viskatut samalle romuläjälle minne itsekin...

Nykyaika tahtoo ilveilyä, sirkusta, jäsen-nukkeja, puhuvia eläviä kuvia! Ja siihen he ovat kai omiaan nuo naskalinkokoiset nappulat, jotka nykyään rupeavat näyttelijöiksi. Ei yhtään normaalisti kasvanutta ihmistä näe heidän joukossaan. Kitukasvuista, hassahtavan näköistä väkeä kaikki tyyni, sellaista, joka ei kelpaa muuhun! Ja sellaisten pitäisi muka tulkita inhimillisen rakkauden ja voiman äärettömyyttä! Ei, aina minä unohdan aikani. Yleisö ei tahdokaan enää nähdä sankareita, mieluummin vaivaisia, itseään surkeampia, joista se voi erota ylpeällä itsetyytyväisyydellä. Klassillisen murhenäytelmän ylevät, kärsimys-kirkkaat hahmot olisivat kai liian epämukavia sen omantunnonrauhalle, jollei se nauraisi niillekin, niinkuin se nauraa minulle! Olen kuin joku hullunkurinen museo-esine, virkaheitto kulissi, jolle ei enää löydy tehtävää! Puku ja kulissi, siinä kaikki, mitä he näkevät ja sen pitää toki olla modernin. Naamion täytyy tietysti kuvastaa epäuskon irvistystä, katkeruutta, pikkumaisuutta, rihkaman runsautta...

Voi, luulenpa tosiaan, että alan käydä itsekin katkeraksi! Modernisuus tarttuu sinuunkin, vanha Katvas. Ja olisiko se niin ihmeellistä, ihminenhän minäkin olen! Katkera voin olla, mutta halpamainen en ikinä. Ja se juuri katkeroittaa minua enin, että minua siitäkin epäillään. Minä rakastan nuoria kaikesta huolimatta, soisin vain, että heissä olisi enemmän nuoruutta. Mutta kun lähestyn heitä, huomaan, että he melkein vihaavat minua. Kun ilmestyn harjoitushuoneeseen, näen, että he arastelevat. Aivan kuin olisin tullut heitä vahingoittamaan, ikäänkuin tahtoisin varastaa heiltä roolit ja rahat, ottaa heiltä leivän suusta tai ryöstää heidän laakerinsa. He luulevat, että kadehdin heitä, että vehkeilen heitä vastaan. Ja Jumala tietää, etten sellaista tahdo, en voisi, vaikka tahtoisin. Iloitsen siitä, jos he tekevät jotakin kaunista. Suren vain sitä, etten itse saa olla mukana enää, etten saa enää mitään työtä teatterissa. En kurjinta roolia. Siitä minä kärsin. Ah, kukaan ei aavista, miten minä kärsin siitä! Tulla näin elävältä haudatuksi! Minä rakastan teatteria, se on koko elämäni! Minulla ei ole mitään muuta. Ei ole koskaan ollut. Kaikki on mennyt uhrisavuna taivaalle. Ja tässä olen nyt tyhjin käsin ja tyhjin toimin...

Niin, onhan minulla tosiaan nyt rooli. Mutta tuskinpa olisin ottanut sitä vastaan, ellei vanha teatterivereni minua niin äärettömästi vaivaisi. Yksityis-iltamassa, taiteenharrastajien kanssa, aivan kuin ennen muinoin ensi alotteitani ottaessani! Mutta sittenkin siinä on taas työtä, elämää. Ja minä olen siitä oikein iloinen. Olen tullut lapseksi uudestaan kaikesta päättäen... Niin vanhaksi ja köyhäksi olen käynyt...

* * * * *

Mikä minun on? Harvoin olen ollut näin oudossa mielentilassa, näin kummallisesti kiihtynyt harjoituksesta palattuani. Olenko jo siihen määrin tottunut pois kaikesta esiintymisestä? Kirottu näytelmä! Eipä ole ohjelmistossani vielä koskaan ollut mokomaa... Minä en voi!

Eipä sillä, että en osaisi, että ei minullekin pitkän elämäni aikana tänne syvälle olisi kokoontunut kaikkea sitä roskaa, mitä tuohon nykyaikaiseen henkevyyteen tarvitaan, kyynillisyyttä, epäilyä, ihmishalveksimista... Oikeastaan nautin siitä, että kerrankin saan tilaisuuden lingota tuon kaiken ulos rinnastani. Oh, miten nautin siitä! Saavatpa silmilleen itse keittämänsä liemen! Tulevatpa ihmeekseen näkemään, että olen aivan aikani tasalla, että vanha Katvas vielä ymmärtää ja osaa muutakin kuin kulkea teatterihistoriallisena tuppisuuna! Ja minulla pitäisi olla vastanäyttelijöinä juuri nuo teatterin omat kiekuvat kukkopojat, nuo paatuneet nuijapäät! Äh, miten minä heitä retuuttelisin! Mutta näin! Pelkkien lasten kanssa näytellä tuollaista, se pilaa koko pelin. Se on julmaa, se on sydämetöntä!

Ja Taina Somero, tuo minun suloinen vastanäyttelijättäreni, jonka silmille juuri minun pitäisi syytää kaikkein pahimmat törkeydet, katsoo minuun kauniisti kuin Herran enkeli, niin luottavaisesti, niin apua pyytävästi, että kaikki vanhan sydämeni ritarivaistot heräävät. Tekisi mieli sanoa hänelle jotakin oikein hyvää ja kaunista, palvella, suojella häntä kaikelta pahalta. Ja minun pitäisi opastaa häntä elämän kataluudessa, kastella likavedellä tätä pyhää kukkaa Jumalan yrttitarhassa! Ja tietysti hän, joka ei tunne valhetta, vielä lisäksi uskoo kaiken, mitä joku kirjailija-porsas näytelmässään vain suvaitsee sanoa...

Olisipa vain kysymys oikeasta, suuresta, puhtaasta runoudesta, sellaisesta, jota taide tulkitsi ennen aikaan, josta kannattaa haltioitua, niin ei minulle olisi voitu uskoa ihanampaa tehtävää. Mutta tämä on samaa kuin lasten raiskaaminen! Yleensä pitäisi näytteleminen olla teatterin ulkopuolella olevilta ihmisiltä kokonaan kielletty. Se on vaarallista seura-urheilua. Teatteri turmelee ihmiset ja ammattikyvyttömät ihmiset turmelevat taiteen. Kaikenlaiseen vanhemmat päästävätkin lapsiaan! Mahtaako Somero tietää siitä, että hänen tyttärensä on mukana tässä?