Part 3

Ja miljoonat maailmat vyöryivät tuolla ylhäällä niinkuin ennenkin äänettömässä majesteetillisuudessaan kaukaisia, käsittämättömiä ratojaan... Jälleen tunsi hän tuon selittämättömän jumaluuden läsnä-olon sielussaan. Ikäänkuin hän olisi ollut yhtä kaikkeuden kanssa. Ikäänkuin kaikkien kuolleitten ja syntymättömien ihmisten henget olisivat ympäröineet hänet ja luotujen ja hiomattomien tulipallojen aurinkopölyä olisi satanut hänen silmilleen...

Se lumosi hänet niinkuin monasti ennenkin. Mitä enemmän aineetonta äärettömyys-eetteriä oli hänen aivoissaan, sitä hiljaisemmaksi ja hartaammaksi hän kävi. Ei voinut tehdä mitään, täytyi vain katsoa ja kuunnella.

Näin olisi hän voinut olla liikkumatta vaikka ijän kaiken niinkuin egyptiläinen anakoreetti, niinkuin ibis-lintu Niilin kaislikossa, niinkuin Antinous kauneuden virran partaalla... Vain katsoa ja kuunnella...

Iankaikkisuuden rannalla...

Olli istui ja istui.

Kynä putosi hänen kädestään.

SAHAN TYTTÖ JA HOVIN TYTTÖ

Kyttälän Salli oli sorjin kaikista sahan tytöistä. Joka kerta kun hän korkeana ja joustavana asteli lautatarhan tietä kimpitaapelilleen, kääntyivät kaikkien kantajien ja kärrääjien silmät vaistomaisesti hänen puoleensa. Ei millään pahalla. Pikemmin ihaillen kuin himoiten. Kaikki tunnustivat hänen ylevämmyytensä ja tiesivät sitäpaitsi että hän oli "vahvan-Jussin" tyttö, tuon vanhan laudankantaja-jättiläisen, joka tosin jo oli kuollut, mutta eli sitä enemmän heidän mielikuvituksessaan. Ensimäinen, mitä jokainen uusi tulokas sai kuulla, oli tarinat "vahvan-Jussin" urotöistä. Ne kuuluivat ikäänkuin Sarpalahden sahan historiaan.

Salli ei ollut varsinaisesti kaunis, hän oli vain niin mukaansa tempaavan elävä ja voimakas ja sitten hän oli niin viisas ja oppinut. Ei tavallinen sahan tyttö ollenkaan. Kesälintu hän oli lautatarhassa, palasi sinne suvisin virkistyäkseen, niinkuin muut palaavat luonnon helmaan, elävään metsään tai puutarhaan. Talvet hän oli kaupungissa kokonaan muissa puuhissa. Mutta ei ollenkaan herraskaistunut siellä, kasvoi vain tiedoissa ja taidoissa, niin että hän oli paras puhuja ja kirjantaitaja koko työväen-yhdistyksessä. Jokainen joka kerrankin oli kuullut hänen puhuvan, oli sillä kertaa voitettu. Sallilla oli harvinaisen sielukas ääni ja kun hän innostui, oli se kuin kuumana valuvaa rautaa ja hänen silmänsä katsoivat silloin niin pelottavan väkevästi.

Juuri näistä puheistaan oli Salli eniten tunnettu ja sentähden jo kauan pahoissa väleissä isäntäväkensä kanssa. Sallin isän aikuinen omistaja oli jo kuollut ja vaikka saha olikin nimellisesti hänen rouvansa hallussa, oli sillä muuten aivan uudet hoitajat, joilla ei ollut mitään syytä pitää Sallia erikois-asemassa, vielä vähemmän suosiossa. Häntä pidettiin päinvastoin kaikkien rettelöiden alkuunpanijana ja sisällisenä kiihottimena.

Nyt oli vihdoin tapahtunut se, jota Salli jo kauan oli odottanut: hänet oli sanottu kesken parasta työaikaa irti ja määrätty vuorokauden sisään poistumaan sahan lähettyviltä.

Hän oli tähän kaikkeen valmistunut. Tämä oli hänen suuri päivänsä. Hän tunsi lapsellista ylpeyttä siitä, että hän täten sai tilaisuuden elämällään vahvistaa aatteensa, olla kuin oikea marttyyri. Vaikkakaan ei hän tästä pahemmin tulisi kärsimään. Se oli vain ele, mielenosotus, kannan merkitseminen kummankin puolen. Ne, jotka olivat ajaneet hänet pois, tulisivat varmasti kärsimään enemmän. Nyt vasta oli hän käyttävä koko vaikutusvaltansa. Ja he saisivat vielä nähdä, mitä valta-aatetta he olivat loukanneet ja kenen he olivat pois ajaneet!

Kello oli vähää vailla kuusi. Oli lauantai-ilta.

Salli istui lautatarhan takana metsän laidassa odotellen kello kuudelta palaavia päivävuorolaisia. Joillekin heistä hän vielä sanoisi hyvästit. Ja sitten...

Ilta-aurinko paistoi leppoisasti Sallin ruskettuneeseen kaulaan ja männyn-käkkäröiden vaivaisiin runkoihin raiskatun mäen syrjässä peittäen yhtenäiseen kultaiseen heloitukseen sen alla olevan laajan, puhtaankeltaisen puutavara-kaupungin ja sen sataman tukkilauttoineen, mustine tervaproomuineen, hinaajalaivoineen.

Latsisirkkelit sirisivät ilmassa päästäen silloin tällöin vihaisen, vihlovan äänen ja laudat jyrisivät räystäistään äkäisesti proomuihin.

Salli veti nautinnolla sieraimiinsa tuoreen puun raitista tuoksua. Tämä kaikki oli hänen aistimilleen mannaa. Mitään muuta eivät hänen korvansa, silmänsä ja sieraimensa koskaan tulisi nautinnoksi tunnustamaan. Täällä näiden lankkujen, taapelien, kiskojen, kärräysvaunujen, sirkkelien, remmien ja koneiden keskellä oli hän syntynyt ja kasvanut. Ja nyt hänet ajettiin pois täältä, omasta valtakunnastaan, joka jo aikoinaan oli ollut hänen isänsä. Ei koskaan saisi hän nähdä enää tuota kimmeltävää lahden pohjukkaa, tuota korkeaa, yksinäistä piippua...

Oh, mitä siitä! Hän näkisi sensijaan muuta, toisia! Maailma oli laaja eikähän hänen, työmiehen tyttären, sopinut kiintyä turpeeseen niinkuin tekevät mullantonkijat. Rattaasta rattaaseen vain, kaupungista kaupunkiin, ja miks'ei: isänmaasta isänmaahan! Tällainen isänmaa, jota ei omistanut edes vaaksan vertaa, jossa ei saanut ääntään kuuluville! Mutta kenties kerran, kerran vielä!

Salli hymyili. Hän muisti Mikon. Mitä voisi Mikko ilman häntä, sellainen teoreetikko! Koko sosialistinen aate tarvitsi Sallia, koska Mikko kerran tarvitsi, sillä Mikko oli Sallin mielestä sen ruumiillistunut edustaja. Mikko se oli, joka oli häneenkin puhaltanut elävän hengen.

Huomenna aamun sarastaessa he lähtisivät yhdessä kohti uusia kohtaloita. Tuntui niin turvalliselta, kun Mikko oli mukana. Ei pelottanut ollenkaan. Voitollinen ja riemukas oli vain elämän tuntu sydämessä.

Saha huusi pitkään kuutta. Salli nousi mennäkseen tielle tovereita vastaan. Ja sitten Mikon luo! Sitten pois!

* * * * *

Mikko Valtonen käveli huoneessaan laitellen kuntoon matkatarpeitaan. Hän oli kyllä aikonut viettää täällä koko kesän. Mutta parempi näin, parempi sittenkin! Ainoa epämukavuus oli kirjojen kulettaminen, aina niitä piti olla jonkun verran mukana ja ne painoivat niin turkasesti. Kirjastossa hänen olisi pitänyt pysyäkin koko kesä, mutta Sallin tähden oli asettunut tänne parin kilometrin päähän Sarpalahden sahalta. Salli oli hänelle erinomainen työkiihoitin, niin talvisin yhteisessä puoluetoiminnassa kuin kesäisin sahatyttönä. Sallissa oli jotakin niin raikasta, turmeltumatonta, rehellistä, joka vakuutti häntä asian oikeudesta enemmän kuin kaikki tieteelliset teokset yhteensä.

Tieteellinen työ sitäpaitsi vieroitti elämästä. Ja hänet oli kuitenkin aivan määrättyjä tarkoitusperiä varten siihen johdettu. Puolueen täytyi saada piiriinsä tietoa ja taitoa, saadakseen valtaa. Puuttui sivistynyt sosialismi, tuo niin välttämätön silta Europaan ja siitä edemmäs. Mikosta piti tulla sen esitaistelijoita. Hyvää puhujaa hänestä ei tosin koskaan voinut tulla, hän oli siksi mahdoton, mutta jonkinlainen kirjallinen kyky, henkinen, teoreettinen opas kenties. Tässäkin suhteessa oli Salli hänen täydentäjänsä: Sallissa oli uskoa, elämää, käytäntöä. Hän oli luotu puhujaksi, kiihoittajaksikin. Hänessä oli suomalaisen Johanna d'Arcin aineksia.

Aivan sattumalta olivat he tavanneet toisensa. Ja jo parisen vuotta oli tätä heidän hyvää henkitoveruuttaan kestänyt. Mikko oli keksinyt Sallin, hankkinut hänelle talveksi tointa ja työalaa kaupungissa, vetänyt hänet omaan piiriinsä. Hän oli hänen henkinen tyttärensä jolle hän uskoi kaikki kauneimmat unelmansa ja jonka seurassa hän tunsi kasvavansa ja lämpenevänsä. Vain tietoisuus siitä, että Salli oli olemassa, antoi hänelle voimaa väsyneinä hetkinä.

Onneksi lähestyi hänen kirjallinen työnsä nyt loppuaan. Hän oli juuri tehnyt luettelon käytetystä lähdekirjallisuudesta ja oli turhamaisesti imarreltu tämän listan pituudesta. Oli siinä kansantaloudellista viisautta, oli hänen päässään, jos sen ulkopuolellakin.

Hän latoi poikamaisella reippaudella laatikkoon kirjan kirjan päälle. Siinä niitä oli sikin sokin jos jotakin: Kautsky, Lassalle, Engels, Sombart, Fichte, Marx, Morris, Webb, Zetki, Bebel, Bernstein, Liebknecht, Singer, Mehring... Olkoot! Paljon ne tiesivät, ei kaikkea sentään! Ihannevaltio pysyi luultavasti aina tulevaisuuden hämärässä, mutta olihan hyvä, että siihen edes pyrittiin. Mikä hirvittävän vaikea ja monimutkainen koneisto oli nykyaikainen yhteiskunta! Järjestäpäs siihen tasapaino tuotannon ja kulutuksen, kysynnän ja tarjouksen, työvoiman ja työvälineiden välillä ja ja'apas koko maailman pääoma niin, että se todella vastaa tehdyn työn arvoa ja tekee vielä oikeutta jokaiselle yksilölliselle tekijälleen! Miten voida koskaan arvioida henkisen työn, jonkun keksinnön, aatteen, taiteellisen ja tieteellisen toiminnan oikeaa arvoa ja maksaa siitä voimien käytöstä, joka tapahtuu ihmisen aivojen sisässä, näkymättömänä, ilman ulkonaista jäsenien käyttöä! Suurin näennäinen laiskuus ja ajan haaskaus voi siellä merkitä suurinta itämisprosessia... Ja vielä sittenkin kun aate jo on syntynyt, päässyt ilmoille, kuka voi laskea sen käyttöarvon, tuleeko siitä muutaman hetken, muutaman vuoden vai kenties vuosisatojen pääomaa! Ja silloin se jo kasvoi korkoa muille jättäen pulaan oikean omistajansa.

Mikko vilkaisi kelloonsa. Tunnin parin kuluttua tulisi Salli. Ja aamulla he lähtisivät. Olipa hyvä, että tuli nuo irtisanomiset väliin. Sallillekin tuli syytä lähteä pois tältä paikkakunnalta, johon hän niin oli kiintynyt, että hän niinkuin päähänpiston ajamana joka kesäksi tahtoi entiselle paikalleen kimpikasojen ääreen.

Ja Mikolla oli taas omat syynsä. Yleensä hän kertoi Sallille kaikki, mutta siitä hän ei koskaan ollut kertonut. Jostakin selittämättömästä syystä hän arasteli puhua Sallille Sarpalahden hovin tyttärestä. Se asia kiusasi häntä jollakin tavoin. Ei ollut mitään erityistä kylläkään tapahtunut, hänellä ei ollut mitään salattavana eikä myöskään aihetta moittia itseään uskottomuudesta Sallia kohtaan, jonka kanssa hänen suhteensa oli vallan toverillinen, aivan vapaa. Koskaan ei hän ollut puhunut Sallille rakkaudesta eikä sellaista ajatellutkaan, ainakaan vielä. Salli olikin kovin nuori. Mutta hänestä oli kyllä aivan luonnollista, että he toimisivat ja eläisivät yhdessä, eivätkä koskaan eroaisi. Ja kenties sitten tuonnempana he voisivat tulla toisiaan vieläkin lähemmäksi...

Ei Mikko myöskään ollut rakastunut Sarpalahden hovin tyttäreen. Pikemmin tunsi hän Vernaa kohtaan vastenmielisyyttä. Tuo tyttö ärsytti, vaivasi häntä. Ja sitäpaitsi oli ilmeistä, että hän aivan ehdoin tahdoin ajoi takaa Mikkoa, ei antanut rauhaa koskaan. Oliko hän ehkä rakastunut häneen vai yksinkertaisesti vain seuran ja paremman ajanvieton puutteessa? Sitä hän ei tiennyt. Mutta joka tapauksessa oli tuo vaalea paholainen ollut hänen tiellään koko kesän, meni hän melkein minne tahansa. Ja sitten tuli kutsuja hoviin, jossa häntä kohdeltiin suurella kunnioituksella ja nimitettiin "herra tohtoriksi". Hän ei peitellyt sosialistista mielialaansa ja toimintaansa, mutta joko nuo kaksi naista, äiti ja tytär, eivät ymmärtäneet mitä yhteyttä voisi olla "herra tohtorin" oppineiden ja "extravaganttien" mielipiteiden ja työväenlakkojen kanssa tai sitten he tahallaan ummistivat tältä puolelta silmänsä, niin sahan omistajattaria kuin olivatkin.

Äiti oli kai tuhmansekainen, mutta tytär oli piru itse. Hän oli Mikon mielestä rahavaltaisen mädännyksen huippu, oikean tyypillisen yläluokkalaisen häikäilemättömyydellä ja itsekkäisyydellä varustettu, kaunis ja kamala. Koko hänen ilmakehänsä oli myrkyllinen. Teki hyvää päästä siitä pois.

Matkustaminen oli ainoa keino. Mikko oli yrittänyt muitakin, mutta turhaan. Tyttö oli aina tullut takaisin, tyrkyttäytyen lähelle, ruveten sinuttelemaan ja herra ties mihin asti hän vielä olisi ulottanut rakastettavan toimeliaisuutensa, ellei tämä matka olisi onneksi tullut väliin.

Hän oli jo käynyt jäähyväisillä hovissa ja samalla ilmoittanut, että hänellä koko illan tulisi olemaan kiireellisiä toimituksia, että tämä tapaaminen olisi auttamattomasti viimeinen... Varmuuden vuoksi.

Ulkoa alkoi kuulua hanurin soittoa, tanssin tahdin säveleitä.

Kas vain! Saivatpa taas pitkästä aikaa tanssia lavalla. Samoin kuin kokoukset oli ilonpitokin ollut kiellossa työväeltä jo pitkän aikaa. Mistähän nyt tuuli puhalsi?

Mikko katseli ulos akkunastaan. Joitakin lauantai-illan viettäjiä käveli kaukana kalliolla. Muuta ei näkynyt. Lava oli kallion takana laaksossa. Männyn-kyljet heloittivat väkevässä iltaruskossa sammaleisissa notkoissaan.

Hän käännähti äkkiä. Hänestä tuntui, että joku katseli häntä takaapäin.

Verna seisoi hänen edessään!

-- Mitenkä sinä olet täällä? pääsi hänen huuliltaan.

-- Ovi oli raollaan... Älä suutu, Mikko. Sinä lähdet jo aamulla ja minä en voinut olla sanomatta sinulle jäähyväisiä. Miksi sinä tahdoit lähteä sanomatta minulle jäähyväisiä?

-- Mutta johan minä kävin sanomassa.

-- Niin, ylimalkaan, mutta minulle, minulle erikseen. Älä nyt ole minulle vihainen, mutta minulla oli sinulle asiaa. Ja kun en tiedä, saanko sinua enää koskaan elämässäni nähdä, täytyy minun saada sanoa sinulle...

Hän pysähtyi, katsoen vienolla, heleän-kuultavalla katseella Mikkoon.

-- No mitä? kysyi tämä mahdollisimman jyrkästi.

-- Että... minä rakastan sinua.

-- Olisit voinut pitää sen tiedon itselläsi. Mikä uusi oikku tämä nyt on? Se on houretta!

-- Älä nyt suutu! Älä ymmärrä minua väärin. En pyydä sinulta mitään, ei sinun tarvitse välittää minusta ollenkaan. Minä vain tulin kiittämään sinua tästä kesästä, siitä että herätit rakkauden minun sydämessäni. Sinun kanssasi tuli minulle elämä ja sinun kanssasi se myös menee pois. En ole koskaan kenestäkään ihmisestä välittänyt ennen sinua, mutta sinua minä jumaloin. Eihän siinä ole mitään pahaa. Vaikka tiedänkin, että pidät minua pahana, että halveksit minua senvuoksi, että olen laiska ja hemmoteltu, että minulla ei ole mitään maailmankatsomusta eikä elämänsisältöä. Mutta siitähän minä itsekin kärsin. Luuletko sinä, että se on niin hauskaa! Siksi juuri tahtoisin puhua kanssasi vakavasti edes tämän viimeisen kerran, pyytää neuvoa sinulta, joka olet niin viisas, joka tiedät kaikki. Mitä minun oikein pitäisi tehdä? Tiedätkö, minä olen aikonut ruveta sairaanhoitajattareksi. Mitä siitä arvelet? Eikö se ole hyvä ajatus?

-- Miten sinä sellaisiin ruumiillisiin ponnistuksiin ja karuun elämään kykenisit? Rasituksiin vieraiden ihmisten tähden! Mistä sellainen ihmisrakkauden puuska nyt sinuun yht'äkkiä on mennyt?

-- Ihmisrakkaudesta minä viis! Mutta minä olen näes tutkinut itseäni syvemmältä, puhui Verna rikkiviisaan näköisenä. Juuri ruumiillinen kärsimys on ainoa, josta vielä voisin nauttia. Se herättäisi minut eloon, olisi jotakin uutta. Henkisesti minua ei voi herättää. En pelkää Jumalaa enkä häpeä ihmisiä. En tunne mitään, mikään ei minua huvita. Minulla on kaikki, mutta mikään ei minua tyydytä. Aina vain samaa kaupungissa ja maalla! Päivällisiä, tanssiaisia, automobiili-ajeluja, ikäviä nuoria herroja, jotka imartelevat ja joille äiti tahtoisi naittaa minut, että muka vakaantuisin. Ja sen vuoksi on minulla päälläni joka päivä uusi, kallis puku, jaloissa läpinäkyvät silkkisukat, joita vilkuttelen niin paljon kuin mahdollista. Syön suklaatia niin, että vatsaa pakottaa ja nukun niin, etten tahdo jaksaa nousta edes päivälliselle. Tylsytän itseni roskaromaaneilla, olen häijy ja vaativainen ja haukottelen koko maailmalle! Kaunis muotokuva, eikö totta? Mutta myönnä, että se on totuudenmukainen, että sinullakin on juuri samanlainen käsitys minusta!

Mikko ei viitsinyt vastata. Häntä harmitti taas tuo ylimielinen röyhkeys, tuo silmille hyppääminen, joka ei ollut muuta kuin keimailua. Tuon itsensä mustaamisen tarkoituksena oli tietysti vain vaikuttaa jonkinlaiselta kauneuspilkulta!

-- Ja jollen nyt keksi jotakin, jatkoi hän, tulee tällaista olemaan aina. Mutta jos rupean sairaanhoitajattareksi, pääsen sillä tavoin ensiksikin sievästi ja huomaamattomasti pois entisestä seurapiiristäni ja äitien ja tätien holhouksesta. Muuten en ikinä pääsisi. Syntyisi häväistysjuttu, jos ilman muuta muuttaisin asumaan erilleni, kun kotini on siinä vieressä. Minut tuotaisiin suurella pauhinalla takaisin. Niinkuin kerran ennen. Mutta silloin olinkin hyvin nuori ja maallinen mieleltäni. Tahdoin tanssijattareksi. Nyt olen jo valmis jättämään maailman ilot. Olen jo vanha...

-- Kuinka vanha?

-- Täytän ensi kuussa 21 vuotta.

-- Niin nuori ja niin turmeltunut, hymähti Mikko.

-- Minä luulen, että tämä minun nykyinen haluttomuuteni johtuu pelkästä vanhuudesta. Nuorempana oli huvitus ja hakkailu ja sen semmoinen hauskaa. Ei enää. Tahtoisin jotakin aivan muuta, aivan muuta... Tahtoisin esimerkiksi tehdä jotakin oikein hyvää... sinulle... huudahti hän äkkiä sydämellisesti. Oikein todella! Sano, enkö voisi sitä jollakin tavoin tehdä, enkö millään?

Vernan äänessä oli nyt jotakin niin avuttomasti värähtelevää ja lapsekasta, että se suorastaan vetosi sääliin.

Eihän hän raukka voinut mitään sille, että hän oli syntynyt tuollaiseksi ja vielä lisäksi kaltoin kasvatettu, ettei hän paremmasta tiennyt. Yhteiskunnan rikollisuus ylä- ja alaluokan lapsia kohtaan oli yhtä suuri. Se turmeli ne jo pienestä pitäin, puutteella tai ylellisyydellä...

-- Me kuulumme niin kokonaan eri maailmoihin, Verna, sanoi hän harvakseen. Emmekä me kaksi voine auttaa toisiamme millään. Minun paikkani kultuurikartalla on kokonaan toinen kuin sinun. Minä kuulun tulevaan, sinä menevään rotuun, minä en ole vielä valmis, sinä olet sitä jo liiaksikin. Sinä tuskin kestäisit uudistumista, sinussa ei ole raaka-ainetta enää ja minä, minä kuulun kokonaan raakalaisten pariin. Sinä olet niin kaukana meistä, hyödytön meille, turha korukalu, ansarikukka...

Valmis, varisemaan tuomittu, tuomittava, lisäsi hän itsekseen, mutta kaunis, kaunis sittenkin... Ei, ei, niin ei saanut ajatella! Ruma hän oli!

Mikko katsoi häneen tutkivalla silmäyksellä.

Siinä hän istui nyt hänen edessään niin hiljaisena ja nöyränä kuin jumalanäiti, tuo sama itsekäs ilkimys, jonka hulmuavia harsoja ja välkähtelevää päivävarjoa hän pitkin suvea oli peljännyt. Nyt hän ei näyttänyt peljättävältä ollenkaan. Surun-suloinen hän oli tuossa vavahtelevine huulineen ja silmäluomineen.

-- Minä tiedän sen, etten kelpaa mihinkään hyödylliseen, sanoi Verna silmiään nostamatta, sentähden juuri olen koettanut keksiä jotakin muuta, millä voisin sinua auttaa. Älä nyt vain suutu. Tiedän, että sodit rahavaltaa vastaan, mutta jos sinulla olisi rahaa, etkö voisi sotia sitä vastaan vielä paremmin, sano, etkö voisikin? vilkastui hän. Kyllä minä tiedän, ettei raha ole minkään-arvoista, ettei se lahjoita ihmiselle onnea, vaikka sitä olisi kuinka suuret kasat tahansa. Ja minä en tee sillä yhtään mitään, minä. Rupean sairaanhoitajattareksi ja katoan maailmasta. Kuule, etkö sinä huolisi minun rahojani? Saisit käyttää ne, mihin vain tahtoisit. Ja siten minäkin edes välillisesti edistäisin sinun tarkoitusperiäsi. Minä olisin silloin joksikin hyödyksi, eikö totta? Se tunne antaisi minulle jonkinlaisen tyydytyksen ja suloisen mielikuvittelun lahjan tuolla luostarissani, johon sulkeudun. Kun tulen nimittäin täysi-ikäiseksi, saan osan omaisuudestani irti, aivan itselleni. Eihän se ole oikeastaan minun, kun en ole sitä itse ansainnut. Sinähän olet perintöä vastaan. Tässä on sinulla nyt yksi tilaisuus tehdä perimys-oikeus tyhjäksi, saattaa rahat parempiin käsiin ja parempiin tarkoituksiin...

Hän pysähtyi vähän, mutta aivan kuin peljäten Mikon vastausta hän heti jälleen jatkoi:

-- Eihän kenenkään tarvitse tietää siitä, ei sinun lähimpäsikään, ei ystäväsi, ei puoluetoverisi. Se jää salaisuudeksi meidän välillemme. Eikä sinun koskaan tarvitse tehdä noista rahoista tiliä minulle eikä ottaa huomioon minua määrätessäsi niiden käytäntöä. Voit heittää ne vaikka mereen tai jakaa ne köyhälistöllesi tai kiihottaa niiden avulla kaikki sahamme työmiehet lakkoon tai mennä naimisiin ja hurvitella lemmittysi kanssa ne menemään. Kunhan ne vain ovat sinulla! Ottamalla ne vastaan, tekisit minulle suuren ilon. Sillä minä rakastan sinua niin, niin. Minkä minä sille voin! Kaikki hävyttömyyteni ja oikullisuuteni on johtunut vain siitä. Kun näin, että et ollenkaan välittänyt minusta. Ei siltä, että olisin tahtonut rakkauttasi tai että olisin pyrkinyt kanssasi naimisiin! En koskaan mene naimisiin. Minusta ei ole sellaisiin siteisiin. Mutta kenties toisenlaisiin. Ainakin on minua jo kauan vaivannut eräs ajatus, eräs toivo, jota ei voi, ei saa, ei ole lupa lausua julki... Olisin tahtonut pyytää sinulta jotakin... muistoa, kuvaa, elämänvoimaa itselleni... lasta...

Verna kätki päänsä silkkihuntuunsa vajoten kuin lankavyyhti lattialle Mikon jalkoihin.

-- Anna minulle anteeksi, että sanoin sen, nyyhkytti hän.

-- Mutta tule toki järkiisi Verna, hyvä Verna!

Verna pudisti päätään.

-- En tule enää koskaan järkiini, luulen. Minä kuulun ihmisiin, jotka eivät viisastu muuten kuin tekemällä tuhmuuksia. Sekin mahdollisuus menee pois sinun mukanasi. Kaikki elämänmahdollisuudet menevät minulta pois sinun mukanasi, minä tiedän sen, minä tunnen sen! Ja pitäisihän minullakin sentään olla oikeus elämään. Ei, ei ole enää. Ainoastaan sinä olisit voinut antaa minulle voimaa ansaita sen onnen. Jos minulla olisi lapsi, olisi minulla joku sisältö, menisin sen kanssa kauas pois jonnekin, kasvattaisin sitä, tekisin siitä ihmisen itseäni paremman. Kahden sen kanssa! Aivan kuin rakastavaiset, lisäsi hän haaveellisella äänellä.

Mutta samassa silmänräpäyksessä hän purskahti hermostuneeseen nauruun ponnahtaen seisoalleen.

-- Eikö totta, minulla on hyvin ihmeellisiä houreita! Älä pane niitä tunnollesi, jatkoi hän pingoittuneella ilomielisyydellä, katsoen Mikkoon kimaltavin silmin. Tulee ikävissään kaikenlaista kuvitelleeksi. Koska laiskuus on kaikkien paheiden äiti, niin itää niitä minussa vallan kosolta. Mutta kun elää ne mielikuvituksessaan, ei tarvitse niitä tehdä. Ei aivan kaikkia!

Mikko oli kuunnellut tätä purkausta tietämättä oikein mitä tehdä, mitä ajatella. Hän ei voinut erottaa, mikä siinä oli totta, mikä leikkiä, mikä vaistomaista, mikä laskettua. Hysteerisen mielikuvituksen tuotetta joka tapauksessa koko juttu, päätteli hän. Mutta nyt kun hän taas näki tuon hekumallisen, yliolkaisen hymyn tytön huulilla, kuohahti hänen sisunsa. Häntä kadutti äskeinen heltymyksensä ja vakavat sanansa. Tuollaiselle letukalle! Eikö häntä saanut ulos ovesta! Mikä pakko hänen oli alistua maalitauluksi turmeltuneen naisen oikuille!

-- Olet huonosti valinnut ajan ja paikan tuollaisille kohtauksille, samoin myös pilantekosi esineen. En ole nyt ollenkaan leikkisällä päällä!

-- Mutta minä olen, ärsytti Verna. Ja miks'en saisi olla sitä? Sinä kohtelet minua aina niin hirvittävän huonosti. En minä sitä ole ansainnut. En ole ollenkaan niin ilkeä kuin luulet. Kuuletko, miten he tanssivat tuolla ulkona. Senkin olen minä aikaansaanut. Kerjäsin isännöitsijältä lupaa heille. Sinun mieliksesi. On niin hauskaa, kun ihmiset voivat iloita...

Jonkinlainen älyllisesti nautiskelevainen pehmeys verhosi hänen kasvonsa hetkeksi kuin valohämyyn.

-- Kuule, emmekö mekin tanssisi! Ethän voi kieltää minulta yhtä tanssia! huudahti hän äkkiä.

Ja tuossa tuokiossa oli hän heittänyt yltään keveän vaippansa ja seisoi siinä Mikon edessä aivan uutena, keveissä, kesäisissä harsoissa, jalat, kädet ja rinta paljaina, vaalea tukka kiharoina niskassa ja, niinkuin Mikosta näytti, jälleen pilkallinen kimallus silmissään. Sitten hän alkoi tanssia hanurin tahtiin, ihmeellisiä improvisoituja kuvioita, hulluna, hulmuavana ja puhuen joukkoon hulluja sanoja:

-- Kas näin, näin minä tekisin varieteessa! -- Sano, sopisinko paremmin tanssijattareksi kuin laupeudensisareksi! -- Sinun kaatamasi yhteiskunnan raunioilla minä sitten tulen sinua vastaan näin tanssien balalaikan tahtiin! -- Ja pyydän sinua parikseni. -- Mikä suuremmoinen pari me olisimme! -- Minun nimeni olisi silloin Felikonda, sen olen jo ajatellut valmiiksi. Sinä voisit olla Michel, minun mielikseni! Ja unohtaa hetkeksi hyödyn -- kauneuden vuoksi...