Chapter 5

Sillä välin viettivät molemmat pahantekiät surullista ja kurjaa elämää kaukaisemmissa ja kolkoimmissa metsätienoissa. Puuttuen välttämättömimpiä tarpeita, täytyi heidän sitä paitsi päivää ja yötä pelätä sotamiesten käsiin joutumista, jotka epäilemättä heitä jälestä ajoivat. Brandonia vaivasi vielä kaupan päälle toinenkin murhe. Hän oli useissa paikoin metsässä huomannut maaherran kuulutuksen ja havainnut, mitä luvattu palkinto oli vaikuttanut hänen kumppanissaan. Epäilemättä käyttäisi tämä ensimäistä mukavaa tilaisuutta, jättääksensä hänet esivallan käsiin sekä siten ansaitaksensa täydellisen armoituksen, viisisataa dollaria ja vapaan kulun Englantiin. Monta kertaa oli likellä, ettei hän lopettanut häntä; mutta ajatus, että hän ei voisi hänettä puolustaa itseänsä villien päällekarkauksilta, esti häntä verisestä aikomuksestaan. Rogerkaan, joka nyt todellakin tuumaeli, kuinka hän pettäisi kumppaninsa ja siten voisi ostaa armoituksen itsellensä, ei silmänräpäystäkään epäillyt siitä, mitä Markin sielussa oli tapahtunut. Niinmuodoin kuleskelivat nämä pahantekiät peläten toinen toistansa, ja kun yökin lopetti päivän ponnistukset, eivät he tohtineet sulkea silmiänsä, etteivät jättäisi itsiänsä puolustuksetta kavaltajan käsiin. Vihdoin teki luonto kuitenkin oikean vaikutuksensa ja molemmat vaipuivat eräänä yönä syvään uneen.

Kamalilla unelmilla vaivattuna, kieri Roger aamupuoleen kovalla vuoteellansa; silloin tunsi hän raskaan ruumiin liikkuvan kasvoillansa. Hän heräsi ja näki kauhistuksella ison mustan käärmeen, joka soljui siitä ylitse. Hän tuli kalman kalveaksi, sillä hän pelkäsi sen purevan ja tiesi, mikä hirmuinen kuolema häntä silloin odottaisi. Eläin mateli kuitenkin hiljalleen matkaansa, eikä näyttänyt ensinkään häntä huomanneen. Tosin näki tuo viheliäinen itsensä pelastetuksi, mutta yhä vielä väristi kuumeenpuiste hänen jäseniänsä. Hän katsahti vavisten ympärillensä, sillä hän ei oikein tiennyt oliko hän valveella vaiko uneksi. Katsahtaen raivosti ympärilleen, tunsi hän Mark Brandonin, joka makasi ja nukkui nurmella ei kaukana hänestä. Samassa pälkähti hänen päähänsä ajatus, että kauan toivottu hetki olisi tullut, jolloin hän voisi toimittaa petollisen tehtävänsä, sillä olihan nyt Brandon hänen vallassaan. Tosin oli asialla vielä suuret vaikeutensa. Määrätty maksu oli luvattu ainoasti sille, joka ulosantaisi Brandonin elävänä, ja vaikka tämä nyt makasi syvässä unessa, ei hän vielä ollut sidottu. Koska Roger katsahti mietiskellen ympärillensä, näki hän kappaleen matkaa siitä kolme miestä astuvan esiin pensaista ja huomasi heti heidän kantavan muskettia käsissään. Varmaan olivat ne sotamiehiä, jotka ajoivat heitä takaa ja tulivat siihen silmänräpäykseen niinkun kutsutut. Hän kiiruhti heitä vastaan, huusi jo kaukaa heille, että heidän olisi häntä seuraaminen, jos mielivät vangita Brandonin ja selitti vaativansa maaherran lupaamaa palkintoa. Hän pani sitte muskettinsa nurmelle, vei korpraalin ja kaksi sotamiestä sille paikalle, jossa nukkuva oli ja kuiskasi: "Tuossa hän on! Odottakaa nyt silmänräpäys ja teidän pitää näkemän, että minä annan hänen elävänä ja puoluksettomana teidän käsiinne." Näin sanoen hiipi hän alas joelle, joka juoksi heidän lepopaikkansa ohitse, kasti nenäliinansa, läheni varovasti makaavata, aukaisi hiljaa hänen kiväärinä vänkipannun ja puristi märästä nenäliinastaan vettä siihen. Sitte viittasi hän sotamiehille riemuitsevalla hymyllä ja aikoi astua takaisin, mutta samassa putosi se märkä vaate hänen kädestään Markin kasvoille ja tämä hyppäsi ylös, ikäänkun käärme olisi häntä pistänyt. Hänen ensimäinen työnsä oli tarttua pyssyyn, ja kun hän näki sotamiesten tulevan itseänsä vastaan, nosti hän kiväärinsä vähääkään viipymättä ja laukaisi. Mutta veltosti ja ilman mitään seurausta löi hana alas ja silmäys lukkoon vakuutti häntä, että hän oli aseeton. Pikaisesti ja uskaliaasti tarttui hän pyssyn piippuun, käyttääksensä sitä nuijana ja auaistaksensa siten tietä vihollisten läpitse. Mutta Roger tiesi, että hän itse olisi hukassa, jos Brandonin onnistuisi paeta, ja heittäysi sentähden, ennenkun tämä oli ottanut kahta askelta, -- sillä sotamiehet, jotka halusivat ottaa häntä elävänä, eivät uskaltaneet ampua -- jättiläishahmossa hänen päällensä ja sulki hänen syliinsä. Sotamiehet panivat nyt pois muskettinsa ja heittäysivät pahantekiän päälle, ja epätoivoisesta vastustuksestaan huolimatta, näki tämä itsensä pian sidotuksi ja maahan paiskatuksi. Hetkistä myöhemmin oli hän pantu käsirautoihin, ja nyt vasta olivat sotamiehet vakuutetut, että se pelätty pahantekiä oli heidän vallassaan. Vaieten otti Mark tämän hyväksensä eikä ajatellut puolustusta eikä pakoa, mutta koko hänen sielunsa askaroitsi ainoasti siinä ajatuksessa kuinka hän kostaisi tuolle veijarille, joka niin häpeällisesti oli hänen pettänyt. Korpraali selitti nyt, että hän oli aivan tyytyväinen Rogerin käytökseen, ja että hän siitä maaherralle kertoisi, mutta että hän kuitenkin näki olevansa pakoitettu häntäkin sitomaan. Roger oli siihen tyytyväinen, kun hän tiesi, että hän pian taas piti vapautettaman. Onnettomuutta aavistava hymy lensi Brandonin kasvoille, kun hän näki seläntaakse sidotuiksi sen miehen kädet, joka hänen oli pettänyt. Mutta samassa palautui hänen muotoonsa se kylmä, tyyni vakaisuus, joka sillä oikeastaan oli. Hän sanoi Rogerille: "Sinä olet pettänyt minun, mutta minä en tahdo sinua ensinkään nuhdella; kiusaus oli liian suuri."

"Suuri Jumala! niin", vastasi Roger. "Katso, Mark, jokainen on lähinnä itseänsä, ja jos en minä olisi sitä tehnyt, niin olisi joku muu sen tehnyt."

"Varmaan", sanoi Mark. "Minä olen myös siihen tyytyväinen, että asialla on loppu, sillä elämä, jota vietimme metsässä, oli tuiki surkeaa."

Sotamiehet neuvottelivat sillä välin, kuinka he pikaisemmasti ja varmimmasti saisivat vangit Hobarttown'iin kuletetuiksi. Sillä ajalla pitkitti Mark keskusleluansa Rogerin kanssa ja läheni vähitellen jyrkkää joenrantaa. Äkkiä viittasi hän kumppanillensa, niinkun hänellä olisi ollut jotakin sanomista hauelle.

"Mitäs tahdot?" kuiskasi tämä, peläten katsoen sotamiehiin.

"Kultaa", vastasi Brandon yhtä hiljaa.

"Mitä kultaa?"

"Majorin kulta, yli tuhannen tukaatin; minä olen kätkenyt ne, ja ne eivät kuitenkaan enää minua hyödytä; ja'a sinä ne kumppaniesi kesken."

"Mutta missä ovat ne?" kysyi Roger, joka ahneuden sokaisemana unhotti kaiken varovaisuuden.

"Tule vähän lähemmäksi", sanoi Mark, astuen kuohuvan kosken rannalle. "Sotamiehet eivät saa sitä kuulla, muutoin ottavat he aarteen."

"Mutta missä on sitte kultaa?" kysyi Roger, joka unhotti kaikki ympärillänsä olevat.

"Tiedätkö luolan vasemmalla puolella seisovan kallion?" sanoi Mark hiljaisella, vaipuvalla äänellä.

Roger ei oikein ymmärtänyt häntä ja tuli vielä lähemmäksi. "Mitä sinä sanot?" kuiskasi hän. "Missä on kultaa?"

"Tuolla alhaalla!" huusi Brandon äkkiä, heittäytyen rajusti koko voimallaan pettäjän päälle ja survaisi hänen riehuvaan koskeen. "Tuolla alhaalla etsi sitä, hupsu!"

"Apua", huusi Roger ja koki turhaan sidotuilla käsillänsä kamppailla virran kanssa. Molemmat sotamiehet kiiruhtivat sinne ja kokivat pelastaa hukkuvaa, kun korpraali jäi Markin luoksi, mutta heidän apunsa tuli liian myöhään, Roger vaipui heidän silmäinsä edessä ja löysi surmansa aalloissa.

Tässä silmänräpäyksessä luuli Mark voivansa tehdä paonyrityksen, vaikka hänen kätensä olivat sidotut, ja juoksi hänelle omituisella sukkeluudella pensasmetsään, jossa hän minuutissa olisi voinut kätkeytyä korpraalin näkyvistä. Tämä ei näyttänyt myöskään viivyttelevän aseensa käyttämistä, vaikka hän kyllä surkutteli, ettei voinut jättää tätä vaarallista pahantekiätä eläväksi; hän ampui ja Brandon kaatui, päähän sattuneena, hengetönnä maahan. Sitte lähtivät ne kolme sotamiestä Hobarttown'iin kertomaan maaherralle retkensä menosta ja kahden vaarallisen pahantekiän viimeisestä lopusta. Palausmatkalla tapasivat he majori Hortonin, joka turhaan etsi niitä kahta ryöväriä ja tuli nyt vakuutetuksi, että hänen tyttärensä, jos vielä eli, oli villien käsissä. Niin pian kun hän oli tullut Hobarttown'iin, pyysi hän maaherralta enemmän sotamiehiä, lähteäksensä heidän päällikkönänsä onnettoman lapsensa vapauttamiseen. Trevori, joka oli tullut täydellisesti entiselleen, seurasi häntä ja vei heidät sille paikalle, jossa hän oli maannut haavoitettuna monta päivää, seurataksensa sieltä, jos mahdollista, asukkaiden jälkiä.

XIV.

Metsävalkea.

Helena ja Silman viettivät sillä välin asukasten kylässä yksitoikkoisia ja murheellisia päiviä. Erittäinkin vaivasi heitä sukulaistensa kohtalon tietämättömyys. Ehkä olivat he saaneet surmansa sodassa pahantekiöitä vastaan. Heidän omakin tulevaisuutensa teki heidät levottomiksi; sillä jos he eivät hetkeksi kärsineetkään erinomaista vaivaa, niin eivät he kuitenkaan tienneet, mitä ajatukset villeillä heistä oli. Silman ei voinut vapauttaa itseänsä siitä murheesta, että heitä oli säästetty siihen asti ainoasti, että jonkun kerran juhlalla aiottiin heidät uhrina teurastaa. Tämä epävarmuus tuli vihdoin niin tuskauttavaksi, että he päättivät tehdä siitä lopun ja paeta jonakuna kuutama-yönä, huolimatta niistä vaaroista, jotka siihen voisivat olla yhdistetyt. Silman'illa oli ollut tilaisuus oppia tuntemaan kylän ympärillä olevaa seutua, ja se suunta, jossa englantilaiset uutis-asunnot olivat, oli myöskin tuttu hänelle. Jos siis onnistuisi hänelle huomaamatta tulla kylästä ulos Helenan kanssa ja saada muutamia peninkulmia juosta, niin olisi pelastus mahdollinen; mutta jos eivät onnistuisikaan, oli hän päättänyt ennen uutta vankeutta kärsiä kuoleman.

Kun se yö, joka oli määrätty heidän aikeensa toimeenpanemiseen, tuli ja Silman oli vakuutettu, että kylän kaikki asukkaat makasivat syvässä unessa, ryömi hän varovaisesti ulos majastansa ja lähti, tavattuansa ennen suostutulla paikalla Helenan, ääneti ja täynnä murhetta, hänen kanssansa matkalle. Hänen ainoana aseenansa oli kirves ja pistuoli, kun Helena taas oli varustettu toisella pistuolilla ja keihäällä, joka hänellä myös oli matkasauvana. Kulettuansa noin puoli tuntia pimeällä yöllä -- sillä kuun olivat pilvet peittäneet -- luuli Silman voitavan vaaratta keskeyttää hiljaisuuden. Edellä kaiken koki hän kehoittaa Helenaa rohkeuteen; hän vakuutti hänelle, että heidän korkeintaan tarvitsi käydä ainoasti kaksikymmentä peninkulmaa, saavuttaaksensa jonkun rakennuksen tahi tien, ja ettei mitään villiä eläimiä ollut saarella, paitsi yksi hyena-laji, joka kuitenkaan ei koskaan ihmisten päälle karkaisi. Enimmin pelkäsi Helena käärmeitä ja hän kauhistui usein astuessaan jollekin pehmeälle, jolla oli jotakin yhtäläisyyttä näiden eläinten niljakan nahan kanssa. Hänen kenkänsä olivat aikoja sitte rikki kuluneet ja hän oli sentähden villien luona ollessaan laittanut itsellensä kengurun nahasta parin "mokasinia", jotka olivat hänelle oivallisena apuna metsässä. Muutoin kasvoi heidän rohkeutensa ja luottamuksensa sitä myöten, kun he etenivät villien kylästä.

Näin vaelsivat he erämaata, kunnes vaipuivat väsymyksestä. He eivät vielä olleet kauan levänneet, kun nousevan auringon ruusuiset säteet valaisivat kaukaisen vuoren korkeita huippuja ja kehoittivat heitä matkaansa jatkamaan. Heidän laskunsa mukaan olivat he käyneet neljä tahi viisi peninkulmaa yöllä ja kun ei asukkaista mitään merkkiä näkynyt, jättivät he itsensä siihen toivoon, ettei heidän pakoansa oltu yön aikana huomattu ja että olivat voittaneet melkoisen ennätyksen. Mutta heti huomasivat he siinä pettyneensä. Sillä tultuansa erään tasangon ylitse, jossa puut olivat harvemmassa, katsahti Helena taaksensa ja luuli huomaavansa jotakin liikkuvaa kaukaisten puiden takana. Kun he aamulla jo olivat nähneet useita kenguruita, ei hän alussa siitä lukua pitänyt. Mutta esine tuli yhä likemmäksi, ja kun hän huomautti kumppaniansa siitä, tunsi tämä ensimäisellä silmäyksellä asukkaan, joka heitä seurasi. Vähän aikaa siitä näkivät he, että se oli vaimo, ja tunsivat päällikön sisareksi. Epäilemättä ei hän tullut yksinään, vaan siinä oli koko heimon sotajoukko. Silman veti Helenaa kanssansa niin kiireesti kuin mahdollista eteenpäin. Vanha tuli yhä likemmäksi, pitäen tulisoittoja, joita hän villien tavan mukaan kantoi taivasta kohden uhkaavina. Muutamain minuuttien perästä oli hän tavannut pakolaiset, asettihe heidän eteensä ja alkoi vilkkailla liikenteillä puheen, jota he eivät ymmärtäneet, mutta jonka sisällön he saattoivat arvata. Silman'in ajatus oli ampua hänet, kun hän taas tuli heidän tiellensä, mutta Helenan rukouksesta tyytyi hän, että hänen kätensä sidottiin ja suunsa tuketttin turpeella, koska hän huusi hirmuisesti. Sitte tarttui hän Helenan käteen ja pitkitti kulkuansa viimeisellä vauhdilla. Mutta äkkiä näki hän kauhistukseksensa, että ne tulisoitot, jotka olivat pudonneet vanhan käsistä, olivat sytyttäneet lähellä olevat kuivat oksat ja että valkea riehuvalta vauhdilla levisi kaikille puolille. Nyt oli heillä toinen kehoittavainen syy kiiruhtamaan askeleitansa, sillä enenevä valo ja palavain puiden pauke, kertoivat heille, että koko metsä oli tulessa, ja katsoen savuun, joka sakeana pilvenä vetäytyi heidän ylitsensä, toi tuuli liekkiä aina likemmäksi. Vähään aikaan ei heillä vielä ollut aavistusta uhkaavan vaaran suuruudesta, sillä he eivät tienneet, kuinka nopeasti kulovalkea tavallisesti leviää Vandiemenin maassa. Mutta pian näkivät he liekkien hyppivän pensaasta pensaasen, latvalta latvalle ja kiertäyvän ylöspäin jättiläismäisiä puiden vartaloita. Vaikka hekin kovasti juoksivat, tuli liekki yhä likemmäksi ja likemmäksi; tukehduttava savu asettui niin tiiviisti pitkin maata, että he ainoasti takanansa olevasta paukkeesta taisivat päättää seurattavan suunnan. Pelkonsa lisäksi näkivät he vielä itsensä piiritetyksi lukemattomilla mustilla ja kirjavilla käärmeillä. Kun hirmuinen kuumuus oli heidät piilopaikoistaan pois ajanut, pakenivat ne hurjalla kiireellä; ainakin oli heillä liian paljon ajattelemista, omasta pelastuksestaan, huoliaksensa ihmisistä. Kauhistuksesta veltostuneet pakeniat seurasivat kerran alkamaansa suuntaa niin kiireesti kuin heidän vaipuvat voimansa myönsivät. Mutta rajummin ja rajummin paukkuivat liekit, savu tuli yhä sakeammaksi, kuumuus tuskauttavammaksi. Viimeiseen asti vaipuneina, pysähtyivät he vihdoin odottamaan osaansa; Helena laskeusi polvilleen ja rukoili. Hänen onnettomuuskumppaninsa katseli kauhistuksella paukkuvaa tulta, joka tulimeren kaltaisena vieryi häntä kohden korkeana kieppuvana tulipatsaana.

"Kauheata on kuolla tällä tavalla", huusi Helena; "mutta minä en näe mitään neuvoa. Suuri Jumala, kuinka tuli taas tuolla roihuaa!"

"Ei ole toivomistakaan", huokasi Silman; "minä en myöskään tiedä mihin kääntyisimme, sillä kaikkialla nousevat liekit ympärillämme."

Tuli oli jo tarttunut muutamiin heitä lähellä oleviin pensaisin ja liekki tuli niin tuskauttavaksi, että Silman hyppäsi kauhistuneena ylös.

"Minä en voi enää sietää tätä; Helena, nouskaa ylös, meidän täytyy mennä edelleen."

"Se on mahdotonta", vastasi hän; "minä en voi enää liikkua, mutta pelastakaa itsenne ja antakaa minun kuolla tähän. Savuhan minut tukehduttaa, ennenkun valkea tulee. Sanokaa rakkaalle isälleni, että minä kuolemassakin ajattelin häntä."

"Ei, ei, niin kaukana emme vielä ole! Minä tunnen itseni taas väkeväksi ja voin kantaa teitä vähän matkaa, sitte käy kyllä paremmin. Antakaa minulle kätenne ja koettakaamme viimeistä."

Helena nousi ylös, nojaten häneen; mutta tuskin olivat he käyneet muutamia askeleita, niin nousi tuuli, joka valoi heidän päällensä tulisäkenesateen, niin että he näyttivät seisovan tulen keskellä. Mutta sama tuuli karkoitti myös savun, joka oli vetäynyt heidän eteensä ja antoi heidän nähdä metsän reunan, jota jo olivat tulleet aivan lähelle. Sieltä hymyili kirkas päivän valo heille ja muodosti miellyttävän vastakkaisuuden heidän takanansa riehuvalle punaiselle liekille. Tämä näkö elähytti uudestaan heidän toivonsa ja antoi heille jälleen rohkeutta ja voimia. Muutamien minuuttien kuluttua olivat he saapuneet paikalle, jossa ainoasti muutamia pensaita kasvoi irtonaisten kivien ja kallioiden välillä. Heidän edessään juoksi suuri ja väkevä virta, joka pani rajan tuolle hävittävälle elementille [_elementti_ on oikeastaan suomeksi _alkuaine_; mutta tulta ei enää nykyisin alkeena pidetä, vaikka sitä ennen siksi luultiin. Suoment. muist.], mutta samalla myös asetti heidän paollensa ylitsepääsemättömän esteen. Virran rannalla kohosi korkea, keilimäinen kallio. He päättivät kiivetä sitä ylös, koska he sen päällä toivoivat löytävänsä suojan tukehduttavalta savulta, joka oli laskeutunut koko seudun ylitse. "Rohkeutta, Helena, rohkeutta!" huusi Silman kerran toisensa perään, auttaen häntä kiivetessä, "rohkeutta! kohta olemme ylhäällä ja silloin saatte levätä."

Nyt olivat he saapuneet huipulle ja vaipuivat alas väsyneinä. Vielä muutamia kertoja leimahtelivat liekit mahdottoman suurena patsaana taivaalle; sitte heikkoni se, ja tuli, leveän virran pidättämänä, kuoli yhtä pian kuin oli syntynytkin.

XV.

Pelastus.

Niin pian kun Silman oli saanut uusia voimia viimeisten ankarain ponnistusten perästä, nousi hän tuumimaan, minkä suunnan heidän olisi ottaminen. Hän oli juuri alkanut seutua tarkastella, kun hän huudahti: "Helena, katsokaa, mitä tuolla alhaalla joen rannalla on?"

"Suuri Jumala!" huusi Helena, "siellä on eräs maanasukas."

"Ja tuolla on vielä yksi", sanoi Silman, "ja tuolla taas yksi ja tuolla on se vanha vaimo, joka takaa-ajoi meitä. Nyt näkevät he meidät! Taivahan nimeen, siellä on koko heimokunta!"

Helena katsahti ympärillensä. Heidän ympärillään ammotti syvyys, takanansa pauhasi virta ja toiselta puolen tulivat villit. Nämät olivat nyt huomanneet vankinsa kallion huipulla ja syöksivät sinne hurjalla kirkunalla ja väkevällä juoksulla. Silman katsoi olevansa hukassa, mutta Helena huusi: "Meillä on kaksi pistuolia; ne ovat tosin pieniä, mutta voivat kuitenkin hyödyttää meitä. Ampumavaroja on myös; siis emme tarvitse epäillä."

"Oikein, Helena!" sanoi Silman, joka taas sai rohkeutta hänen sanoistaan. "Sen joka kuulee teidän niin puhuvan, täytyy taistella niin kauan kun yksikin veripisara on suonissaan. Vielä olemme vapaat ja elävinä he eivät meitä ota."

Pirullisella kirkunalla ja metelillä syöksivät nyt villit esiin; heidän uhrinsa näkeminen näytti ärsyttävän heitä oikeaan vimmaan. Tultuansa kallion juurelle, alkoivat he lingottaa keihäitänsä. "Minä rukoilen teitä, Helena", sanoi Silman, "laskeukaa alas kalliolle, ettei heidän keihäänsä sattuisi teihin. Katsokaa, tuo vanha hylky tähtää juuri teitä; laskeukaa siis alas ja antakaa minulle se toinen pistuoli. Te voitte ladata, kun minä ammun. Niin, nyt on hyvä; nyt saavat he maistaa kuulaa."

Hän laukaisi pistuolinsa ryntääviä vastaan, mutta kun haavoitettu kirkui kovasti, kiipivät toiset, haluten kostoa, ylöspäin kalliota, niin kiireesti kun sen rinne myönsi. Vaara oli nousnut korkeimmillensa, kun Helena, joka ei viimeisessä hädässäkään kadottanut maltillisuuttansa, huusi: "sillä paikalla, jota me kiipesimme, riippuu irtonainen kivilohkare; ehkä te voisitte syöstä sen ryntäävien päälle."

Silman survaisi jalallaan kivilohkaretta ja näki suureksi riemuksensa sen liikkuvan ja syöksyvän ryskeellä ulvovain asukasten päälle.

"Siellä olette nyt, hylyt", huusi hän; "ehkä te nyt jätätte meidät rauhaan."

"He pakenevat!" huusi Helena, lähestyen kallion reunaa ja taputti käsiään ilosta. "Jumala tahtoo kuitenkin vielä pelastaa meitä."

"Niin, mutta nyt tulevat he takaisin", huokasi Silman. "se vanha on leppymätön; tuolla seisoo hän ja heiluttaa nuijaansa meitä vastaan. Katsokaa vaan, koko joukko alkaa taas liikkua."

Näin sanoen laukaisi hän vielä kerran pistuolinsa, mutta paukaus ei ollut kylliksi kova villiä säikäyttämään. He syöksivät esiin kauhealla kirkunalla.

"Nyt ei ole toivomistakaan", sanoi Silman; "minä voin korkeintaan ampua yhden ja heittää pistuoleilla toisia päähän, jos he tulevat ylös. Mutta mitä tuo on, Helena? Näettekö tuolla ratsumiehen ja tuolla vielä yhden! Myöskin yhden jalkamiehen näen minä! Taivahan Jumala, mikä odottamaton apu!"

Helena huusi korkealla äänellä, mutta hänen äänensä ei olisi voinut kuulua, jos ei hän myös olisi huiskuttanut nenäliinaansa. Näin onnistui hän herättämään ratsumiesten huomion; hän näki, kuinka he ajoivat täyttä laukkaa virran poikki ja kuinka jalkamiehet tarttuivat toistensa käsiin, voidaksensa vaaratta kahlata sitä matalaa, mutta erittäin väkevää virtaa. Molemmissa ensimäisissä ratsumiehissä tunsi hän ihastuksella isänsä ja kapteeni Trevorin. "He ovat tulleet joen ylitse", huusi hän; "puolustakaa vielä itseänne muutamia minuuttia, niin olemme pelastetut."

"Jumalan olkoon kiitos!" sanoi Silman; "minä pelkään vaan heidän tulevan liian myöhään, villit tunkeutuvat esiin joukolla."

"Pian, pian!" huusi Helena tuskassaan. "Avuksi, avuksi!" mutta hänen äänensä sammui villien voittohuutoon. Muutamat näistä jo katselivat kallion reunan ylitse.

"O Jumala!" huusi Helena hirmuisessa tuskassa; "he tulevat liian myöhään."

"Yksi makaa tuolla alhaalla!" sanoi Silman, lyötyänsä ensimäistä niin voimakkaasti nyrkillään kasvoille, että tämä syöksyi alas pitkin kallion rinnettä.

"He ampuvat", huusi Helena; "he toivovat ilmoittaa meille läsnäoloansa."

Villit säikähtivät ja katselivat ihmetellen uutta vihollistansa.

"Tuolla paukahti vielä yksi laukaus! He tulevat todellakin!" riemuitsi Silman. "Laskeukaa alas, Helena, muutoin voipi teihin sattua! Kuulkaa, kuinka he ampuvat! Hurraa, meidän mustillemme tulee hätä! Mutta, Jumalan tähden, he ajavat roistoja meidän kimppuumme! Heittäitkää pitkällenne, Helena, pitäkää kiini käsillänne ja jaloillanne; nuo hylyt tulevat kaikki meitä vastaan."

Kun hän vielä puhui, oli viisi villiä saapunut kallion kapealle huipulle. Silman syöksi yhden alas, mutta toinen, jättiläismäinen haamultaan, tarttui Helenaan ja koetti kulettaa häntä pois.

"Pysykää kiini, Helena, pysykää kiini!" huusi Silman; "minä näen ystäväimme tulevan; ainoasti silmänräpäys vielä, Jumalan tähden!"

"Helena!" huusi ääni, jossa ahdistunut tytär tunsi isänsä, "Helena, missä sinä olet? Helena'"

"Täällä", huusi Silman, joka taisteli toisten villien kanssa. "Täällä hän on! Yksi musta on tarttunut häneen!"

Siinä samassa oli Trevori muutamien sotamiesten kanssa saapunut huipulle. Hän lennätti kuulan sen villin pään lävitse, joka oli saanut Helenan käsiinsä, nosti säikähtyneen tytön ylös ja kantoi hänen isänsä syliin, kun ne kolme asukasta, jotka vielä olivat jälellä kalliolla, ketterästi kuin tunturikilit, kiipesivät alas ja yhtyivät pakeneviin kumppaneihinsa.