Chapter 4

Sillä välin oli tultu pienen, matalan virran luoksi, jonka poikki taisi vaivatta kahlata. "Mitäs hän nyt tekisi?" ajatteli Mark. "Ohoo, hänellä on jotakin kengässään eikä luule minun näkevän, kuinka hän pistää oksan maahan joen rannalle. Aivan hyvin ajateltu ja oivallisesti tehty, neitiseni; mutta te ette kyllin voi aavistaa, että siten viettelette ystävänne paulaan."

Ryövärit tunkeusivat nyt viidakkoon, joka ikäänkun raami piiritti joen rantoja ja oli niin tiheä, ettei voinut askeltakaan eteensä nähdä. Mark katsoi tämän paikan sopivaksi tuumansa toimeenpanemiselle. Hän käski vankien laskeuda alas eikä vähintäkään ääntä päästää; vastakkaisessa tapauksessa uhkasi hän heitä kuolemalla. Sitte taittoi hän muutamia oksia, jotka häneltä estivät näköalan virralle, ilmoitti tuumansa seuralaiselleen, repäisi kappaleen Helenan leningistä ja heitti sen ei kauaksi siltä puusta, jonka hän oli valinnut itsellensä ampumamatkaksi. Tyttörukan sydän löi suonenvedon tapaisesti, kun hän näki, että hänen petoksensa oli keksitty ja käytettiin hänen ystäväinsä tuhoksi. Veri juoksi kuumehehkulla hänen suonissaan, ja kykenemättömänä ajattelemaan, sulki hän silmänsä ja jätti ne miehet, jotka tulivat häntä pelastamaan, taivaan suojelukseen.

X.

Tappelu villien kanssa.

Koska ryövärit tekivät näitä valmistuksia takaa-ajajainsa vastaan-ottamiseksi, saapuivat nämä autiota ketoa rajoittavan mäen juurelle. Kauan etsivät he sillä kovalla maalla jälkiä, jotka olisivat voineet ilmoittaa heille sen suunnan, jonka heidän olisi ottaminen. Vihdoin keksi kapteenin tarkka silmä nuoren ihmisjälen. "Me olemme kuitenkin ne jälleen löytäneet", huusi hän ilolla. "Nyt pitäisi meidän pian heidät kiini saada, ajattelen minä. Mutta", jatkoi hän tarkoin maata tutkien, "mitä tämä on? He ovat riisuneet kenkänsä."

Korpraali ei vastannut, mutta alkoi suurimmalla tarkkuudella tutkia jälkiä.

"Jumalan tähden!" huusi äkkiä Trevori, "olisiko se mahdollista? Korpraali, näiden täytyy olla maan asukasten jälkiä."

"Se on, paha kyllä, tosi", vastasi korpraali, jatkaen tutkimistaan.

"Luuletteko, että ne äskettäin ovat tästä ohitse menneet?"

"Siltä näyttää se."

"Ja kuinka monta lienee niitä ollut?"

"Täällä näkyy monet jälet. Myöskin tiedän minä, että ne tavallisesti marssivat, kolmin neljinkymmenin joukossaan."

"Nämät jälet eivät näytä miellyttävän teitä?" sanoi Trevori.

"Ei, totisesti ei", vastasi korpraali vakaisella katsannolla. "Ei ole leikkiä kohdata asukkaita metsässä. Ensiksi ovat heillä keihäät, joita heittävät suurella varmuudella neljän viidenkymmenen askeleen matkan. Käsikahussa käyttävät he hyvällä osavuudella kovasta puusta tehtyjä nuijiansa, ja viimein on heillä vielä yksi merkillinen ase, nimeltä Bomera, jota he lingottavat arvaamattomalla ketteryydellä."

"No, niinpä täytyy meidän valmistaa itseämme kovaan tappeluun", sanoi Trevori, käyden edemmäksi, "ja kentiesi karkaa meidän päällemme yht'aikaa kaksi vihollista. Mutta maltas, mitä tuo on? Jumalan tähden, tuolla on rouvas-ihmisen leningin tilka! Ja tuolla taas yksi! Pidä vaari, korpraali!"

He olivat nyt tulleet sen pienen virran rannalle, ja kun täällä huomasimat ne kaksi Helenan pistämää oksaa, kävivät he varovaisesti vettä myöten viidakolle, jonka takana ne kaksi ryöväriä makasivat väijymässä.

"Valmista itseäsi", sanoi Brandon hiljaisella, mutta vakavalla äänellä kumppanilleen, "ja nyt valkea!"

Mutta samassa silmänräpäyksessä, kun hän lausui tämän, rasahti joukko keihäitä pensaiden lävitse. Yksi niistä sattui Brandonin oikeaan olkapäähän, toinen Rogerin leveään selkään, ja molemmat latingit paukahtivat tapaamatta esinettänsä. Kun vangit makasivat maassa, lensivät keihäät heidän ylitsensä heitä vahingoittamatta; mutta kiväärien paukahdus ja asukasten odottamaton ilmautuminen antoivat Helenalle jälleen koko hänen älyllisyytensä ja suurella avunhuudolla ilmoitti hän läsnä-olonsa ystävillensä. Kun Trevori tunsi hänen äänensä, juoksi hän rohkeasti esiin, huolimatta villien hirmuisesta voittohuudosta. Nämä ryntäsivät riemuiten esiin ja heittäysivät osiksi pahantekiäin, osiksi kapteenin ja hänen kumppaninsa päälle. Brandon ja Roger juoksivat joen rannalle, koska he ennen kaikkia tarvitsivat aikaa ladataksensa, mutta Trevori tappoi yhden villeistä kaksipiippuisella pyssyllään ja haavoitti toisen pahasti.

Kuu viholliset eivät tästä säikähtäneet, täytyi korpraalinkin ottaa tuli ja ampua likimäisen; mutta nytkin tunkeusivat villit esiin urhoollisesti, niin että Trevorin ja korpraalin täytyi peräytyä, saadaksensa aikaa ladata. Kun he astuivat ulos viidakosta, huomasivat he, tuskin sadan askeleen päässä, molemmat pahantekiät. Sillä välin oli korpraalilla ollut aikaa ladata muskettinsa ja ampua yhden päälletunkeutuvista vihollisista, niin että he pelästyivät ja silmänräpäyksessä taukosivat takaa-ajamisesta. Trevori käytti tilaisuutta ja huusi korkealla äänellä pahantekiöille: "Jos te olette Mark Brandon, niin lupaan teille antaa anteeksi edelliset, jos tahdotte auttaa meitä asukkaita vastaan."

Brandon, joka oli pysynyt täydellisesti rauhallisena koko ajan eikä vieläkään näyttänyt hnolivan heidän edessään riehuvista villeistä, vastasi: "Missä on valtakirjanne tähän lupaukseen? Minkä todistuksen voitte antaa minulle siitä, että taitaisin luottaa teihin?"

"Kunniasanani sotaherrana", vastasi kapteeni. "Minä lupaan teille hyvän kohtelun ja tahdon täyttää kaiken voimani maaherran tykönä, saadakseni teille anteeksi-antamuksen."

"Onko tämä kaikki?" huusi pahantekiä nauraen.

Tässä silmänräpäyksessä kiinnitti hänen huomionsa uusi villien uhkaava liikunto. "Elä ammu!" huusi hän kumppanillensa, "anna toisten tehdä sitä! Me voimme tarvita ruutimme muualle." Näillä sanoilla vetäytyi hän Rogerin kanssa joen ylitse ja pysähtyi lähimmän mäen juurelle.

Uusi ampuminen oli sillä välin taas tehnyt yhden asukkaan kykenemättömäksi tappeluun, niin että ne näyttivät olevan kahdella päällä, tokko enää pitemmältä samoaisivat. Mutta kun näkivät niiden kahden pahantekiäin peräytyvän, rohkaisivat he taas mielensä ja hyökkäsivät hurjalla sotahuudolla kahta soturia vastaan.

"Sillä roistolla", huusi korpraali, "on taas joku konnamainen tuuma päässään. Näettekö, nyt matelee hän meidän taaksemme, että me tulisimme kahden tulen väliin. Nyt hänen poissa ollessaan saavat nuo mustat roistot myös uutta urhoollisuutta; meidän täytyy siis vielä ampua muutamia niistä, ennenkun ne meidät rauhaan jättävät."

"Meidän täytyy murtaida läpi", vastasi kapteeni; "minä kuulin Helenan äänen tuolta pensaiden seasta, ja tahdon vapauttaa hänen taikka kuolla."

Korpraali pani pajonetin muskettiinsa ja tunki eteenpäin kapteenin vieressä asukkaita vastaan. Yhdistettyinä tiheään joukkoon kohtasi näitä hyökkäys keihässateella. Tämä ei pysynyt pahoitta seurauksitta, kun välimatkaa ainoasti oli kaksikymmentä askelta. Trevori sai keihään rintaansa ja korpraalin sattui kolme. Nyt laukaisivat molemmat kiväärinsä, mutta villit linkosivat taas keihäitänsä, joista useat sattuivat. Lauaistut latingit saikäyttivät heidät kuitenkin taas.

"Ladatkaa, herra, ladatkaa pian!" huusi korpraali; "ne sudensikiöt eivät vielä ole saaneet kylliksi. Mutta teistä juoksee vertä monesta haavasta."

"Teistä myöskin, korpraali, mutta se ei haittaa mitään; meidän täytyy rynnistää eteenpäin."

"Tuolla makaa vielä yksi", huusi vanha soturi, "ja tuolla taas yksi! No eivät ne tätä kauan kestä. Pitäkää vaan latinki pyssyssänne, että meillä olisi semmoinen jälellä, jos he odottamatta päällemme karkaisivat. Ahaa, asia ei näytä heitä kuitenkaan miellyttävän! Totisesti, he alkavat jo juosta. Kyllä minä ajattelinkin sitä; meidän kuulamme ovat vähän liian kovia heille."

"Elkää ampuko enää, jos ne pakenevat", sanoi Trevori väsyneellä äänellä.

"Teistä vuotaa kovasti verta, herra", huusi korpraali, kiiruhtaen kapteenin tykö.

"Elkää huoliko minusta. Katso, asukkaat pakenevat; niin, nyt lähdemme vankeja vapauttamaan."

Mutta hänen puhuessansa tuli hänen äänensä heikommaksi; hän otti muutamia askeleita, hoiperteli, piti itseänsä taas pystyssä ja lankesi sitte maahan. Veren menettäminen oli heikontanut hänen; hän koetti vielä kerran nousta ylös, vaan vaipui voimatonna jälleen nurmelle.

XI.

Haavoitettu.

Korpraali oli mies, joka ei vaikeimmassakaan tilassa kadottanut älyänsä. Antaen vihallensa lomaa voimakkaissa valoissa mustia konnia vastaan, nouti hän hatullaan vettä lähellä olevasta lähteestä ja kaatoi sitä haavoitetun kasvoille. Sitte tutki hän haavat, joista yksi, joka oli oikeassa olkapäässä, vuoti verta vahvasti. Hän sitoi ne liinallansa ja näki suureksi iloksensa, että oli onnistunut seisattaa veren. Hän nouti taas enemmän vettä, kostutti sen vielä yhä tunnottoman huulia muutamilla pisaroilla ja näki jonkun ajan kuluttua sanomattomaksi iloksensa hänen aukaisevan silmänsä. Jonkun ajan perästä tunsi Trevori itsensä kyllin väkeväksi ylösnousemaan ja meni, korpraalin käsivarteen nojaten, metsään, katsellaksensa ympärillensä Helenaa. Mutta ei yhtään elävää sielua ollut siellä, ainoasti useain villien hengettömät ruumiit makasivat tuolla verisellä ja tallatulla nurmella. Kun korpraali oli katsahtanut varovaisesti ympärillensä, talutti hän kapteenin tiheän vesakon reunaan, jossa hän oli suojassa äkilliseltä päällekarkaukselta. Sitte tutki hän seudun perinpohjin, nähdäksensä eikö joku kätketty vihollinen löytyisi läheisyydessä taikka eikö nuoren tytön jälkeäkään voisi keksiä. Mutta kaikki hänen vaivansa oli turha, sillä ei asukasten eikä Helenan vähintäkään jälkeä voitu selville saada. Hänen täytyi nyt ajatella haavoitetulle yövuoteen valmistamista. Hän kokosi sentähden lähimpänä seisovien puiden pehmeimpiä oksia ja valmisti niistä sopivan vuoteen kapteenille sekä levitti isommista oksista katon sen päälle ja toimitti siten jotenkin tiheän majan, joka suojeli sateelta ja pakkaselta. Nyt oli vietä yksi, kuitenkin aivan tärkeä kysymys vastattavana, nimittäin millä tavalla pidettäisiin huolta elatusvaroista. Kun korpraali vielä tätä tuumi, näki hän äkkiä ison kengurun hyppivän huolettomana joen rannalle janoansa sammuttamaan. Eläin läheni verkalleen, milloin lyhyellä hypyllä, milloin neljän jalan; silloin tällöin kohottihe se myös täydelliseen pituuteensa ja lepäsi siinä takajaloillaan, kun pitkä häntä oli sen tukena. Korpraali tarttui muskettiinsa, taivutti sivulle oksat, jotka kätkivät hänen saaliinsa häneltä, ja samassa kun eläin ryskeen varoittamana aikoi paeta keveällä juoksulla, hyppäsi se kuulan satuttamana vielä kerran ylös ja kaatui sitte raskaasti maahan.

Laukaus säikähdytti kapteenin hänen levottomista unelmistaan ja hätäisenä katsahti hän ympärillensä, keksiäksensä uuden uhkaavan vaaran. Pian rauhoittui hän kuitenkin nähdessään uskollisen seuraajansa, joka läheni läähättäen, ammuttua eläintä kantaessaan. Tämä rupesi sitte ruokaa laittamaan. Muutamissa minuuteissa oli hän koonnut ja sytyttänyt kuivan puuaineen, joka makasi ympärinsä maalla. Sitte leikkasi hän eläimestä parhaat paikat, pisti ne sekä maksan, jota metsästäjät kuivuutensa tähden käyttävät leivän asemasta, laahaustukkiinsa, ja käänteli tätä paistinvartaana tulella. Kun liha oli valmiiksi paistettu, tarjosi hän kapteenille parhaat palat ja alkoi sitte atrian, joka maistui hänestä paremmalle kuin kaikki, mitä hän oli nauttinut koko elämässään. Haavoitetussakin, joka kahteen päivään ei ollut mitään nauttinut, pääsi luonto valloille, mutta kun hän oli itseänsä vahvistanut muutamilla mehevillä paloilla, vaipui hän syvään uneen, josta hän vasta auringon noustua heräsi. Rehellinen korpraali kulki vielä muutamia tuntia vahtina edes-takaisin majan edessä, mutta viimein voitti väsymys hänenkin ja hän nukkui valkean viereen.

"Ojentakaa minulle kätenne", sanoi Trevori aamulla korpraalille, "minä nousen ylös ja sitte pitää meidän lyöttäidä matkalle Helenaa vapauttamaan."

Korpraali autti hänen ylös yövuoteeltaan, mutta huomasi heti, ettei hän voinut pysyä jaloillansa. "Ei käy laatuun", sanoi hän päätänsä pudistaen, "ja kuinka ajattelette te marssia, kun ette voi seisoakaan?" Näin sanoen laski hän hänen jälleen vuoteelle.

Trevori vaipui pian taas levottomaan uneen, hehkuva kuume vetäytyi hänen kulmillensa ja huulensa kuivivat yhä enemmän. Korpraali huomasi kauhistuksella enteen vaaralliseen haavakuumeesen, joka vähän sen jälkeen puhkesikin ja sitte yhä yltyi.

XII.

Vankeus villien luona.

Molemmat pahantekiät olivat joen rannalla olevalta mäeltä katselleet tappelun loppua ja villien palausmatkaa. Sekään ei ollut heiltä jäänyt huomaamatta, että Silman ja Helena oli viety vangiksi. Kaiken sen mukaan, mitä olivat ennen asukkaiden luonteesta kuulleet, eivät he voineet epäillä, että nämä vangeille kostaisivat monen soturinsa kuoleman ja yhtä vahvasti olivat he vakuutetut, etteivät takaisin saisi niitä rahoja eikä arvokkaita varoja, jotka vankien kanssa olivat joutuneet villien käsiin. He päättivät sentähden välttää kaikkia asukasten vainoja ja ajatella ainoasti omaa turvallisuuttansa. He kokivat saavuttaa saaressa semmoista seutua, jossa voisivat olla turvallisemmat sotamiesten takaa-ajamiselta, ja johon myös harvoin suuremmat villiparvetkaan tulisivat. He lähtivät sentähden matkalle, hakivat maan jylhimpiä seutuja ja kokivat niin paljon kuin mahdollista lähetä etelärantaa.

Helena ja hänen orpanansa Silman olivat kuitenkin vielä elossa. Tosin olivat he monta kertaa olleet vaarassa, etteivät ystäväinsä kuolemasta suuttuneet soturit heitä tappaneet, mutta joka kerta oli eräs vanha vaimo, joka, niinkun he sittemmin huomasivat, oli päällikön sisar, katsannollansa pelastanut ja suojellut heitä rääkkäyksistä. Jonkun ajan perästä lauhtui miesten riehunta ja vieläpä näyttivät muutamat vaimot säälivänkin sitä tyttöraukkaa. Kuitenkin käsitti Helena tilansa vaarallisuuden; sillä kuinka taisi hän toivoa laupeutta niiltä ihmisiltä, joiden sukulaisia ja ystäviä äsken olivat valkeat miehet tappaneet? Silman parkakin näki itsensä kuoleman-alaiseksi ja odotti joka silmänräpäys keihästä, joka lävistäisi hänen. Sillä tavalla vaelsivat he jälellä olevan osan päivää pysähtymättä. Vihdoin keskeytti yön pimeys heidän kulkunsa. Kun he seisahtuivat jyrkän vuoren sulkemassa laaksossa, joivat he halulla lähteestä, joka lorisi kallioiden välissä. Sitte kokoivat miehet kuoria puista, käyttääksensä niitä majojen katoiksi, joiden piti heitä suojeleman pakkaselta ja sateelta. Vaimot kokosivat kuivia puita. Nyt maksoi valkean tekeminen, sillä sodassa olivat heiltä hävinneet ne palavat puukappaleet, joita jokaisella heimolla oli tapana muassansa kulettaa. He etsivät nyt sentähden sopivan kuivan puukappaleen, panivat sen maahan, leikkasivat terävällä kivellä kolon siihen sekä pistivät toisen teroitetun puupalasen koloon. Yksi villeistä otti sitte tämän viimeksi mainitun käsien väliin ja väänsi sitä kiirehesti edestakaisin kolossa. Kun hän väsyi, tuli toinen sijaan, kunnes vihdoin molemmat puukappaleet syttyivät sukkelasta, alinomaa pitkitetystä hivuttamisesta. Niin pian kun tämä oli tapahtunut, heitettiin kuivia lehtiä ja lastuja hiilokseen ja puhaltamalla saatiin leimuava liekki. Niinmuodoin onnistui heidän neljännestunnissa tehdä valkea ja pian valaisivat koko laaksoa leimuavat tulet.

Koska kaikki miehet ja vaimot askaroitsivat valkean ympärillä, arveli Helena, että se silmänräpäys olisi pakenemiseen sopiva. Hän ilmoitti aikeensa Silman'ille ja neuvoi häntä kiipeämään ylöspäin jyrkkää mäkeä yhdeltä puolelta, aikoen itse tehdä samoin toisella puolen. Silman myöntyi heti siihen, vaikka hänellä oli aivan vähän toivoa onnistumisesta. Helena kävi ensin verkalleen mäen sivua ja alkoi sitte mennä ylöspäin, ikäänkuin hän olisi uteliaisuudesta katsellut puita ja pensaita. Samoin teki Silman; hän oli myöskin ennättänyt sille paikalle, jossa hän aikoi yhtyä Helenaan, kun hän huomasi kaksi villiä, joista yksi oli varovaisesti seurannut Helenaa, toinen häntä. "Uskaliaasti", kuiskasi Helena, tultuansa sitte paikalle, jolla hän seisoi; "nyt on pelastus mahdollinen."

"Kaksi mustaa konnaa on meitä seurannut", vastasi Silman; "nyt ei ole muuta tehtävänä, kuin rauhallisesti takaisin kääntyminen."

"Ettekö voi lyödä maahan sitä, joka uhkaa teitä?" sanoi Helena. "suuri Jumala, pitäisikö meidän vielä kerran palata noiden armottomain villien luoksi?"

"Tässä ei ole muuta tehtävänä", sanoi Silman toimekkaasti; "jos minä yhden löisinkin alas, niin nostaisi toinen semmoisen melun, että koko naapuristo rientäisi tänne, parempi on, että palajamme aivan rauhallisesti."

"Hyvä", vastasi Helena lyhyen vaitiolon perästä. "Menkäämme nyt rauhallisesti takaisin, ehkemme silloin herätä mitään epäluuloja."

He kääntyivät takaisin ja ne kaksi villiä seurasivat heitä. Sillä välin olivat muut pyydystäneet useita pussieläviä, jotka yöllä oleksivat pipariminttupuissa, sekä paistoivat niitä nyt tulilla. Vaimot noutivat akasiapuiden pihkaa sekä heittivät sitä hiilille paistumaan. Kun seura istui atrialle, saivat vangitkin osansa; mutta kun pussi-eläimellä on hyvin paha haju ja pihka näytti tuliselta raudalta, niin jättivät he nämä herkut koskematta. Onneksi muisti Silman, että suuri varasto ruoka-aineita oli säkissä, jota hän oli kantanut, niin että molemmat vangit voivat vahvistaa itseänsä runsaalla atrialla viimeisten päiväin ponnistusten perästä. Kohdastaan atrian perästä etsi kukin yösijansa ja vähään aikaan hallitsi syvin hiljaisuus tuossa äsken niin eloisassa laaksossa. Päivän valetessa olivat asukkaat valveella ja kun heillä ei ollut surua vaatetuksestansa eikä tarvinneet niitä pakata kirstuihin eikä vaatesäkkiin, niin taisivat he heti paikalla lähteä matkalle. Puolipäivän aikana levättiin vähän aikaa ja sitte kulettiin edelleen; yöpaikka laitettiin samoin kuin edellisenäkin päivänä. Päivällisen aikana kolmantena päivänä huomasivat he viheriäiseltä mäen kukkulalta aavan meren sekä että olivat saavuttaneet vaellustensa päämäärän. Helena ja Silman tunsivat jäisten vilutaudin puuskien käyvän läpi kaikkien jäseniensä, kun he ajattelivat, että jo tulisi aika, joka olisi ratkaiseva heidän kohtalonsa.

Asukasten kylä oli ystävällisessä, viheriäin mäkien ympäröimässä laaksossa, ja siinä oli noin kolmekymmentä puunkuorista valmistettua majaa. Yhden semmoisen edessä istui kaatuneella puulla joukkion päällikkö, noin kuusikymmenvuotinen mies, kunnioitettavalla ulkomuodolla. Kun eräs mies kertoi hänelle retken menosta, synkistyi hänen muotonsa; mutta sisar, joka jo matkalla oli niin laupiaasti suostunut vankeihin, katsahti häneen taas, ja kun Silman, Helenan tahdon mukaan, aukaisi säkin ja toi esiin sen sisältämän, virkistyi tuon vanhan muoto huomattavasti. Erinomaisella mielihyvällä vastaan otti hän kirveen, jonka käyttämistä Silman selitti hänelle. Suuri määrä sokeria sekä yksi tinapikari saivat yhtä ystävällisen vastaanottamisen. Kun Silman viimein esiin-otti tulukset ja muutamilla iskuilla sytytti taulan, muuttui koko heimon hämmästys korkeasti kaikuvaksi riemuksi. Koska villit askaroitsivat tuluksilla, löysi Helena sanomattomaksi iloksensa yhdessä pienessä liinaisessa pussissa pistuoliparin ynnä ruutisarven ja tusinan luotia. Hän tervehti näitä aseita, niinkun vanha ystävä, sillä nyt oli hänellä jotakin, jolla hän hätätilassa voisi puolustaa itseänsä. Vanha päällikkö oli erinomaisen iloinen niistä kalleuksista, jotka hänelle olivat annetut ja ilmoitti merkeillä vangeille, ettei heillä ollut mitään pelättävää. Helenaa kohteli hän suurella kunnioituksella, sillä hän näytti hänestä korkeammalle olennolle ja Silman voitti myöskin pian sen lohdullisen vakuutuksen, ettei villit tahtoneet häntä hengeltä ottaa. Tyttärelle rakennettiin kuninkaan käskystä iso ja mukava maja, mutta Silman sai semmoisen kuorella katetun vuoteen, kun useimmat asukkaat käyttivät.

Niinmuodoin olivat kyllä molemmat vangit vapautetut siitä vaivaavasta tuskasta, että heidät teurastettaisiin kostouhrina tapettuin soturien edestä; mutta he eivät kuitenkaan nähneet mitään mahdollisuutta vankeudesta pakenemiseen eikä olopaikastansa ystävillensä tiedon-antamiseen. Sillä vaikka heitä kohdeltiin kunnioituksella ja ystävyydellä, vartioitiin heitä kuitenkin tarkimmasti, niin että heidän täytyi jättää jokainen paon-ajatus mielestänsä ja kärsivällisesti odotella kohtalonsa kehittymistä.

XIII.

Kosto.

Kapteeni Trevori makasi sillä välin yhä vielä sairaana haavakuumeessaan ja vanha korpraali hoiti häntä väsymättömimmällä huolella. Hän nouti hänelle vettä lähteestä, paistoi hänelle parhaita paloja kengurusta ja teki kaikki, mitä hänen voimissaan oli, saadaksensa hänen unhottamaan erämaan ja kaiken lääkärinhoidon kaipauksen.

Trevori poloinen ei voinut nauttia mitään. Kolmena päivänä oli hänen ainoana ravintonansa kylmä lähdevesi ja ainoasti hänen voimakas ruumislaatunsa ja maan erittäin terveellinen ilman-ala vaikuttivat, että hän taisi kestää kärsimisen, jonka käsissä useimmat ihmiset olisivat nääntyneet. Mutta kaikki hänen vaivansa eivät olleet verrattavat siihen piinaan, jonka hän tunsi ajatellessaan onnettoman Helenan kohtaloa. Kun hän ajatteli, että hän oli villien vallassa, heräsivät kaikki ne kauhut, joita hän oli kuullut kerrottavan näistä villien heimokunnista, julmina hirmukuvina hänen sielussaan.

Neljäntenä päivänä tunsi hän vihdoin kuumeen vähenevän. Nyt saattoi hän myös vähän syödä, ja toisen neljän päivän perästä tunsi hän itsensä kyllin vahvaksi lähtemään matkalle Hobarttown'iin. Jo ensimäisenä päivänä löysi hän useissa paikoin painetuita kuulutuksia puihin naulattuina; niissä lupasi hallitus viiden sadan dollarin palkinnon sille, joka toimittaisi Mark Brandonin esivallalle sekä jos hänen ulosantajansa olisi maasta pois viety, vakuutettiin hänelle armo ja vapaa kulku Englantiin. Trevori tuli tästä vakuutetuksi, että esivalta oli uuttera ryövärien takaa-ajamisessa ja hänessä heräsi myöskin toivo, että he voisivat löytää ja vapauttaa Helenankin. Mutta korpraali arveli, että siihen olisi sangen vähän toivoa, sillä metsässä saattaisi yksi turhaan etsiä toistansa koko elämänsä ajan. Kuusi päivää matkustettuansa saapuivat nämä kaksi miestä vihdoin Hobarttown'iin. Korpraali meni heti maaherran luoksi ja kertoi hänelle seikkailuksistansa; Trevori taas ei ensinkään hukannut aikaa, tiedustellaksensa majoria ja hänen perhettään. Hän sai kuulla prikin seisovan ankkurissa kaupungin vieressä ja Lovisan asuvan erään sotaherran perheessä, mutta että majori oli lähtenyt yhdellä sotamies-osastolla takaa-ajamaan pakolaisia, jotka, niinkun arveltiin, pitivät vielä Helenaa vankina. Tämän nuoren tytön kohtalo oli herättänyt yleisen säälin ja Trevorin kertomus, että hän nyt luultavasti olisi villien vankina, koroitti vielä sääliväisyyttä, sillä se ajatus oli yleinen, että nämä olivat hänen kuoliaaksi lyöneet, koska he eivät tavallisesti säästäneet valkeita, jotka heidän käsiinsä joutuivat. Trevori tahtoi heti taas lähteä matkalle, etsimään ja vapauttamaan ryöstettyä, mutta lääkäri ei myöntänyt sitä, kun hänen haavansa eivät vielä olleet täydellisesti paranneet. Hänen täytyi sentähden päättää jäädä Hobarttown'iin. Täällä vietti hän suurimman osan aikaansa Lovisan seurassa, ja surullinen hauskutus oli puhua hänen kanssansa ryöstetystä sisaresta.