Chapter 3

Hänen tuumansa voitti yleisen suostumuksen ja pantiin heti toimeen. Brandon näki murheella, että hänen päällensä pian karattaisiin kahdelta puolelta ja mietti sentähden, miten hän viimeisessä hädässä voisi paeta rannalle.

Koska hän tätä vielä tuumi, ilmautui hänen aavistamattansa mahtava liittolainen lahden pohjoiselle rannalle.

Toinen pahantekiäin joukko oli, näet, yhtyäksensä Brandoniin, seurannut samaa suuntaa ja oli juuri ennättänyt lähellä olevan mäen kukkulalle, kun veneet alkoivat lähteä prikiä vastaan. Jonkun aikaa olivat pakolaiset epävarmat, mistä heidän pitäisi etsiä ystäviänsä ja huomasivat sentähden, pensaiden taakse kätkettyinä, molempain puolueiden liikkeet. Mutta kun näkivät sotamiesten muskettien välkkyvän yhdestä veneestä, eivät he enää epäilleet, missä heidän olisi vihollista etsiminen. He kokoontuivat heti neuvottelemaan. He olivat varustetut yhdellä musketilla, viidellä jahtipyssyllä ja monella kirveellä ja sapelilla, joita olivat osanneet toimittaa itsellensä ennen pakoansa. Mutta kuinka he ilmoittaisivat Brandonille tulonsa? Kun useampia ehdoituksia oli hylätty, päättivät he vihdoin tehdä puun kuoresta purren semmoisen, kun asukkaat tavallisesti käyttävät. He keksivät sopivan puun, ja yksi, toisten nostama mies hakkasi ylhäältä irti kuoren puun ympäriltä ja toinen alhaalla teki samoin. Sitte leikattiin kuori ylhäältä alas asti suoraan ja otettiin pois puusta. Siitä valmistivat he, niin hyvin kuin taisivat, veneen ja toiset sill'aikaa vestivät puun haarasta jonkunlaisen airon. Vene vietiin rantaan ja muutamissa minuutissa souti eräs mies siinä prikille, jonne hän tuli onnellisesti. Touvin avulla, joka hänelle ojennettiin, kapusi hän täkille ja ilmoitti päällikölle, että kahdeksankolmatta pahantekiää, varustetut osittain tulikiväärillä osittain muilla aseilla, oli saapunut rannalle ja olivat valmiit yhdistämään onnensa hänen kanssaan. Brandon näki heti ne suuret edut, jotka tämä yhdistyminen voisi myötänsä tuoda. Nyt toivoi hän mahdollisesti poistaa tuon yhden veneen häntä seuraamasta. Hän kehoitti sentähden miestä kokoamaan kaikki pakolaiset rannalle ja laski likelle maata, kunnes hän oli lähestynyt rantaa muutamain satain askeleiden päähän. Nyt ui laivalle tullut mies maalle ja Brandon laski takaisin lahden toiselle puolelle.

Northland oli suurimmalla tarkkuudella huomannut kaikki prikin liikkeet ja huomautti nyt majorille miehestä, joka oli hypännyt veteen ja uinut maalle. "Katsokaa oikein", huusi hän, "tuolla juoksee hän mäkeä ylös. Nyt katosi hän kukkulalle. Mitä mahtanee tämä merkitä? Varmaan tuon kamalan roiston uusi petos. No, olkoon niin, me emme saa hukata aikaa arveluissa. Meillä ei ole muuta tehtävänä, kuin valloittaa priki. Soutakaa, rivakat pojat!"

"Pysähtykää vielä silmänräpäys!" huusi korpraali; "minä näen ihmisjoukon tulevan mäkeä alas, kaksi- tai kolmekymmentä miestä."

"Niin, minä näen heidät", sanoi majori; "priki kääntyy heitä kohti. Jos nuo pojat tuolla ovat Brandonin ystäviä, niin saamme enemmän työtä kuin olemme odottaneet."

"Oletteko huomanneet tuon parven rannalla?" huusi kapteeni toisesta veneestä. "Epäilemättä on tämä se toinen pakolaisjoukko Hobarttown'ista."

"Nuo miehet voisivat mahdollisesti löytää tien meidän leirillemme", sanoi majori; "arveletteko, että teidän väki kalliolla taitaisi koettaa heitä hengeltä?"

Kapteeni suostui heti tähän ehdoitukseen, kun hän tiesi, että ainoasti nuori Silman oli jätetty tyttöjen varjeliaksi. Hän soudatti takaisin lahden suulle ja antoi luutnantille käskyn mennä pahantekiöitä vastaan; sitte palasi hän toisen veneen luoksi ja lähestyi prikiä tämän kanssa.

Brandon oli sillä välin tullut vakuutetuksi, ettei hän voisi puolustaa prikiä ja että hänellä ainoasti oli jälellä metsään pakeneminen. Mutta niin kauan kuin mahdollista estääksensä vihollista takaa ajamisesta, kokosi hän kajuuttaan kaikki palavat aineet, jotka hän taisi kiireessä kokoon saada, sytytti ne, antoi prikin kulkea rantaa kohti, hyppäsi maalle toverinensa ja pakeni likellä rantaa olevan mäen kukkulalle. Vakuutettuna, ettei olisi mahdollista päästä metsässä kulkemaan niin suurella pakolaisparvella, etenkin kun heillä oli nyt tekemistä niin mahtavan vihollis-voiman kanssa, ilmoitti hän aikeensa rohkeimmalle ja uskaliaimmalle toverilleen, nimeltä Roger ja kääntyi sitte seuraavilla sanoilla muihin: "Me voimme ainoasti tässä tapauksessa pelastaa itsemme, toverit, jos onnistuisimme johdattaa veneissä olevain sotamiesten huomaavaisuuden muuallepäin ja siten estää heitä yhtymästä maalla olevain kanssa. Menkää nyt ystäväimme luoksi ja sanokaa heille, että he taistellen peräytyvät pohjoiseen päin, kun minä Rogerin kanssa viettelen veneitä länteen päin. Tuolla korkealla vuorella yhdymme jälleen ja tuumimme sitte paraasta yhteisestä pelastuskeinostamme."

Miehet olivat tottuneet silmittömästi seuraamaan kavalan päällikkönsä neuvoja, ja ajattelematta mahdolliseksi sitä, että hän itseänsä pelastaaksensa veisi heidät turmioon, menivät he, yhtyäksensä isompaan pahantekiäjoukkoon. Sotamiehet olivat nämä jo piirittäneet, ja heidän täytyi yhä enemmän ja enemmän peräytyä rannalle. Niin pian kun Mark oli vakuutettu petoksensa onnistumisesta, poistui hän seuraajansa kanssa vastakkaiseen suuntaan. Hän koki ensin ryömien päästä metsään ja sitte ajatteli hän toista tietä tulla sinne, missä arveli majorin tytärten ja rahain olevan.

VII.

Kahakka.

Mahdoton olisi selittää perämiehen vihaa, kun hän huomasi prikin surullisen tilan. Hän oli mitään vahinkoa kärsimättä kulettanut sitä kolme tuhatta peninkulmaa maanpallon toiselta puolelta tänne asti ja nyt piti hänen se nähdä palavana hylkynä. Ei vähemmin kauhistunut ollut majorikaan, kun näki liekkien hävittävän omaisuutensa. Trevori oli myöskin harmia täynnä konnantyöstä ja kehoitti väkeänsä suurimpiin ponnistuksiin prikin saamiseksi, ennenkun tuli saisi ylivallan. Mutta kaikista näistä kolmesta oli perämies toimeliain ja puheliain. "Käykää päälle, pojat", huusi hän kerran toisensa perään; "käykää päälle, niinkun jos omat sielunne olisivat pelastettavina! Sytyttää laiva! Kirotut maantoukat! Ahaa, tuolla on luutnantti toisten perässä! Pankaa pippuria niiden sekaan, poikani, se on oikein! Pistäkää heitä ja ampukaa ne sudensikiöt; he ovat kaikki toistensa kaltaisia. Käykää päälle, pojat, käykää päälle! Hurraa, nyt olemme esissä! Kiiruhtakaa kursailematta ylös! Seuratkaa minua!"

Näitä sanoessa tarttui hän yhteen alasriippuvaan touviin, keikahutti itsensä täkille ja koetti tulen ja savun lävitse tunkeutua kajuuttaan tulta sammuttamaan. Sillä välin olivat sotamiehet luutnantin käskyllä ajaneet pahantekiät rannalle. Täällä yhtyi heihin Trevori ja vaati pahankekiöitä antaumaan ja turvautumaan maaherran armoon. Muutamat näyttivät olevan taipuvaiset suostumaan hänen ehdoitukseensa, mutta useat tuumasivat, että olisi ryntääminen lävitse ja yhdistyminen Brandonin ja Rogerin kanssa. Niinmuodoin päätettiin jatkaa tappelua; pakolaiset ampuivat täydellisen laukauksen ja mursivat itsensä sotamiesten riviin. Siten tappoivat he yhden ja haavoittivat kaksi muuta. Mutta hekin saivat sotamiehiltä täydellisen latingin ja kolme heistä jäi kentälle. Muiden onnistui kyllä päästä likimäiselle mäelle, mutta kun seutu oli puuton, niin olivat he alinomaa alttiina sotamiesten tulelle ja nämä ajoivat heitä kiivaasti takaa, vihastuneina toverinsa kuolemasta. Näin ajettiin heidät kaitaiselle meren sivuhaaralle, joka esti heitä enää pakenemasta, ja heidän täytyi antautua, menetettyänsä kahdeksantoista miestä. Aseettomina ja kädet ja jalat sidottuina vietiin heidät isompaan veneesen ja sitte vartiosotamiehillä luutnantin päällikkyydessä olevilla varustettuina Hobarttown'iin. Suureksi harmiksensa huomasi Trevori, että Brandon taas oli pakoon pääsnyt ja neuvotteli nyt korpraalin kanssa, kuinka päästäisiin sen vaarallisen miehen jälille.

"Te olette kuulleet vangeilta", sanoi tämä kokenut mies, "että Mark oli määrännyt tuon pohjoisessa päin olevan vuoren yhdyntäpaikaksi. Siitä seuraa, että hän on lähtenyt päinvastaiseen suuntaan, sillä eksyttääksensä meitä jäliltänsä ei hän voinut tehdä mitään viisaampaa, kuin sanoa näille perkele-raukoille, että hän tahtoisi heitä tavata tuolla vuorella. Nyt olisi niiden luonnollisesti sinne rynnistäminen ja jos sotamiehet menisivät perässä, olisi hänellä ranta vapaana."

"Te luulette siis, että Brandon on paennut länteen", sanoi Trevori levottomasti.

"Siitä ei tarvitse ensinkään epäillä; idässä ja etelässä on meri, pohjoista, Hobarttown'iin menevää tietä ei hän valitse; siis ei jää hänelle muuta jälelle kuin paeta länteenpäin metsään."

"Jos hän on länteenpäin mennyt", sanoi Trevori, "niin tulee hän sinne, mihin majori on jättänyt tyttärensä ja rahansa. Kuka tietää, mitä siellä jo on voinut tapahtua! Seuratkaa minua, korpraali, kahden miehen kanssa, mutta meidän pitää marssia niin pian kuin voimme." Samassa lähti hän liikkeelle, sillä hänellä oli syy pelätä pahinta, jos Brandon olisi luolan löytänyt.

VIII.

Vangit.

Molemmat sisaret viettivät sillä välin aikaansa murheellisella odotuksella, kun olivat hyvästi kuulleet ampumisen, mutta eivät saaneet tietoa sodan menosta.

"Ettekö tahtoisi kiivetä tuohon puuhun, Silman?" kysyi Lovisa; "siitä voisitte ehkä nähdä, kuinka asiat ovat."

"Minä mielelläni tekisin teidän tahtonne mukaan, jos minun ei täytyisi täällä vahtia seisoa, ja sotamies ei saa, kuten tiedätte, paikkaansa jättää."

"Silman on oikeassa", sanoi Helena. "Hän ei saa jättää paikkaansa ja sotamiehen tyttärinä pitäisi meidän se tietää. Mutta epätietoisuus on suurimmassa mitassa kiusallinen."

"Näetkö jotain tuolta vuoren takaa?" kysyi Lovisa vähän vaiti oltua.

"Totisesti! Ja kuule! minä kuulen lauaistun kiväärin kuminan", sanoi Helena säihkyvin silmin.

"Ne ampuvat!" sanoi Lovisa vavisten.

"Niin, ja nyt taas! Mutta se on joksikin kaukana tästä."

"Luultavasti veneet karkaavat prikin päälle", arveli Silman.

"Jotakin hirmuista on tapahtunut!" huusi Lovisa, purskahtaen itkuun.

"Menkää, Silman, ja katsokaa, kuinka siellä on laita", sanoi Helena.

"Mutta muistakaa, että minä olen luvannut isällenne en jättäväni paikkaani."

"Sitte menen minä itse", sanoi Helena, "elä pelkää, Lovisa, Silman jää sinun luoksesi ja minä tulen takaisin, niin pian kuin tiedän mitä on tapahtunut."

Näillä sanoilla jätti tuo rohkea tyttö luolan ja pian oli hän kadonnut kallioiden ja pensaiden taakse. Nyt saavutti Lovisan uusi murhe. "Taivahan Jumala!" huusi hän; "kunhan vaan ei mitään onnettomuutta tapahtuisi minun sisarelleni."

"Ei ole mitään vaaraa käsillä", lohdutti Silman; "ampumisesta päättäen ovat pahantekiät kauas karkoitetut ja asukkailla ei olisi tapana koskaan tulla tälle puolelle saarta."

"Ettekö olisi niin hyvä", sanoi Lovisa, pitkän tuskallisen hiljaisuuden perästä, "että menisitte tuonne mäelle ja katsoisitte Helenaa?"

Silman oli taipuvainen täyttämään hänen toivoansa, vaikka hän vastahakoisesti jätti tehtävänsä. Mutta ennen lähtöänsä jätti hän hänelle ladatun pistuolin, että hän heti voisi antaa hänelle merkin, jos mitä epäiltävää lähestyisi. Lovisa odotti, mutta ei Silman'ia eikä Helenaa kuulunut. Hän pidätti hengitystänsä ja kuunteli, mutta ei mitään kuulunut. Vihdoin ei hän enää voinut masentaa sitä kuolettavaa tuskaa, joka vaivasi häntä, ja hän päätti etsiä sisartansa metsästä. Hän riensi samaan suuntaan, johon Helena oli mennyt. Jo oli hän nousnut toiselle mäelle, kun hän odottamatta näki edessänsä näyn, joka saatti veren hyytymään hänen suonissaan. Onneksensa ei hänellä ollut voimia huutamaan eikä liikkumaan; hän vaipui erään kallion taakse ja tuijotti pienestä aukosta sitä hirmuista näytelmää, joka näkyi hänen silmäinsä edessä.

Ei kaukana hänestä istui hänen sisarensa, kädet selän taakse sidottuina silkki suun eteen. Hänen edessään seisoi hurjan ja hirmuisen näköinen mies ja piti pyssyä hänen päätänsä kohden ojennettuna. Kappaleen matkaa siitä makasi Silman, kädet ja jalat sidottuina ja kauhistuksen osoitus kalveilla kasvoilla. Mies, joka vartioitsi vankeja ja jossa Lovisa kauhistuksella tunsi yhden pahantekiöistä, katseli levottomasti siihen seutuun, missä luola oli ja mutisi huulillansa: "Hän viipyy saakelin kauan ja me menetämme kallista aikaamme."

Kangistuneena kauhistuksesta oli Lovisa jo jonkun aikaa katsellut tätä näkyä, kun Brandon tuli ja kuiskasi muutamia sanoja kumppanilleen. Hän oli käynyt luolassa saadaksensa ne rahat, jotka hän arveli majorin sinne kätkeneen, sillä hän ei epäillyt, että Lovisa kieltämättä paikan hänelle ilmoittaisi. Kummastukseksensa oli hän löytänyt luolan tyhjänä ja kun hän ei kiiressä voinut löytää rahoja, niin päätti hän pakoittaa Helenaa paikkaa neuvomaan. Muutamilla sanoilla ilmoitti hän hänelle pyyntönsä, mutta tämä nerokas tyttö tiesi, että hänen ennen kaikkia olisi voittaminen aikaa ja kysyi sentähden: "Mistä se tulee, ettei sisareni neuvonut teille paikkaa?"

"Sisarenne ei voinut ilmoittaa minulle mitään", vastasi hän vähän hämmästyneenä.

"Mitä olette tehneet sisarelleni?" huusi Helena hämmästyen. "Minä en ilmaise mitään, niin kauan kun sitä salaatte minulta."

"Minä en ole ensinkään nähnyt sisartanne", vastasi Mark; "luultavasti oli hän paennut sisemmäksi luolaan ja minulla ei ollut aikaa etsiä häntä. Epäilemättä on hän turvassa. Muutoin täytyy minun ilmoittaa teille, neitiseni, ettei kumppanini tahdo enää kauvemmin odottaa. Sanokaa siis pian, missä rahat ovat; muutoin on teidän ja tämän nuoren miehen henki vaarassa."

"Jos lupaatte", sanoi Helena, "ettei mitään pahaa tapahdu Lovisalle, minulle eikä orpanallemme Silman'ille, niin ilmoitan teille kaikki."

Brandon lupasi sen ja kiiruhti Helenan osoittamalle paikalle. Suureksi iloksensa löysi hän sieltä pienen kulta- ja isomman hopeapussin. Edellistä ei hän suinkaan tahtonut jakaa raa'an kumppaninsa kanssa ja laski sen sentähden onttoon puuhun, jonka jälkeen hän kääntyi hopeineen Rogeriin. Brandonin neuvosta otti hän ainoasti niin paljon sitä, kun hän mukavasti taisi kantaa; loput kaivettiin erään kiven alle. Sitte palasivat molemmat vielä kerran vankinensa luolaan ottamaan, mitä he voisivat tarvita metsässä, jonka ohessa eivät luonnollisesti unhottaneet vähäistä astiaa rommia. "Vahinko", sanoi Roger, "ettemme ole aasia! Me voisimme nyt aivan hyvin käyttää semmoista pitkäkorvaista herraa. Että itse kantaisimme nämä kapineet, on suora mahdottomuus."

"Ehkä", jatkoi Brandon ja viittasi Silman'ia, "on tämä herra niin hyvä, että kantaa näitä kapineita meille."

"Suloinen ajatus!" huusi Roger mielissään; "hänen pitää olla meille aasina."

Näin sanoen sälytti hän tuolle onnettomalle Silman'ille isoimman osan ryöstetyitä kapineita ja ajoi häntä niinkun kuormaeläintä edellänsä, kun Brandon tarttui Helenan käteen ja veti hänen kanssansa metsään. Tosin tiesi hän, että tyttö estäisi hänen pakoansa, mutta hän näki myös, mitkä suuret edut tämä taitaisi tarjota hänelle, koska majori ei kammoisi mitään uhria tyttärenä vapauttamiseksi. Niin pian kun he olivat kadonneet, jätti Lovisa pakopaikkana, etsiäksensä isäänsä ja ystäviänsä. Ehkä hän pelkäsi, että hän kohtaisi jonkun pakenevista pahantekiöistä, riensi hän kuitenkin rantaa kohti, koska hän näki, ettei hänellä ollut mitään muuta valittavaa, jos tahtoi pelastaa rakkaan sisarensa.

IX.

Pako.

Jonkun ponnistuksen jälkeen oli merimiesten onnistunut sammuttaa valkea ja panna prikin purjehdittavaan kuntoon. Niin pian kun tämä oli tapahtunut, kiiruhti Horton purjehtimaan takaisin lahden suulle, ilmoittaaksensa tyttärillensä sodan onnellisen päätöksen. Hän oli jo kulkenut ison osan matkaa, kun huuto mäen kukkulalta herätti hänen huomionsa. Heti sen jälkeen näki hän kapteeni Trevorin korpraalin ja kahden sotamiehen kanssa rientävän alas mäeltä. Majori astui heti veneesen ja soudatti maalle. "Tiedättekö", huusi Trevori häntä vastaan, "että Brandon on paennut yhden kumppanin kanssa?"

Isä vapisi ajatellessaan tyttäriänsä, ja hänen surunsa tuli yhä suuremmaksi, kuu Trevori muutamilla sanoilla ilmoitti hänelle, että Brandon luultavasti oli mennyt luolalle. Horton seisoi hetkisen kielettömänä, sitte rohkaisi hän mielensä ja keskusteli kapteenin kanssa, maatako vai merta voisi pikemmin ennättää luolalle. He keksivät sen soveliaimmaksi, että Trevori jatkaisi matkaansa maitse ja Horton meritse; mutta kun he erosivat kättä puristaen, seisahdutti uusi näky heidän askeleensa. Likimäisen mäen kukkulalle huomasivat he vaimoisen haamun, jossa isän tarkka silmä heti tunsi nuoremman tyttärensä Lovisan. Hän läheni kiireillä, vaan horjuvilla askeleilla. Hirmuisten aavistusten käsittämänä lensivät he häntä vastaan. Isoon aikaan ei voinut väsynyt tyttö puhua sanaakaan, mutta hänen katsantonsa ilmoitti tuiki selvästi, että hän myötänsä toi hirmuisen kertomuksen. Vihdoin kertoi hän kyyneleillä, mitä oli tapahtunut.

Mahdoton on selittää sitä tuskaa, joka käsitti nämä molemmat miehet tässä hirmuisessa kertomuksessa. Majori seisoi muutamia minuuttia kankistuneena ja puhkesi sitte kyyneleisin, ajatellessaan rakastetun lapsensa hirmuista kohtaloa. Trevori tömisti hurjasti maata, käski väkensä seuraamaan häntä, kiiruhti niin pian kuin taisi luolalle ja saavutti sen puolessa tunnissa. Kun hän vielä katseli jälelle jätetyitä, ympärinsä viskotuita kapineita, saapui majorikin, osa merimiehiä muassaan. Tämä antoi sytyttää tulisoitot, tutkiaksensa luolan sisusta ja molemmat sotamiehet määrättiin haeskelemaan pakolaisten jälkiä. Sillä välin tutki Trevori korpraalin kanssa sitä paikkaa, jossa Lovisa oli ollut piilossa, ja josta hän myös taisi nähdä ympärillä olevan seudun. Hän tuli pian vakuutetuksi, että ryövärit olivat voineet paeta ainoasti yhteen määrättyyn suuntaan, kun eivät taitaneet uskaltaa pohjoiseen päin Hobarttown'iin, ja korkeat kalliot meren rannalla olisivat estäneet heidän pakonsa. Enempää majorin kanssa puhumatta, lähti hän, korpraali seurassaan, sinne päin, minne pakolaiset hänen ajatuksensa mukaan olivat kääntyneet, ja tutki huolellisesti koko seudun, löytääksensä jotakin jälkeä heistä. Pitkällisen etsimisen perästä palkitsi menestys hänen uutteruutensa. Likellä matalaa kalliota näki hän maassa jotakin, joka ei voinut olla lehti eikä kivi. Hän kiiruhti sinne ja löysi selittämättömäksi iloksensa rouvas-ihmisen hansikkaan; mutta itseänsä esinettä enemmän kummastutti häntä sen ihmeellinen asema. Kolme sormea ja peukalo olivat, niinkun selvästi näytti, vaseti yhteen puristetut ja etusormi osoitti kahden mäen väliseen vuorensolaan. Epäilemättä oli Helena jättänyt tämän merkin ystävillensä. Trevori tunsi uusien toivojen elähyttäneen itseänsä, sillä hän ei epäillyt, ettei se urhoollinen tyttö viisaalla älyllään tekisi kaikkea, mikä voisi heidän pelastustansa edistää. Kun aurinko oli likellä laskuansa, neuvoi korpraali, että he palautuisivat jälleen luolalle, ottamaan mukaansa ne kaksi sinne jätettyä sotamiestä. Mutta Trevori päätti aikaa hukkaamatta jatkaa takaa-ajamista. Ensin repäsi hän kuitenkin lehden taskukirjastaan, kirjoitti siihen, että oli päättänyt korpraalin avulla takaa ajaa ryöväreitä, ilmoitti, mihin suuntaan muiden olisi meneminen ja kiinnitti paperin pieneen puuhun vuorenloukossa. Mutta huomauttaaksensa niitä, jotka sitä paikkaa lähestyivät, katkasi hän nuoren puun, karsi siltä oksat, pisti ne maahan kallion viereen ja pani siihen ruohoturpeen.

Sillä välin olivat Mark ja Roger pitkittäneet pakoansa suurimmalla kiireellä. Helenan kädet olivat vapautetut, jotta hän ei estyisi kiireesti käymästä. Tätä silmänräpäystä oli hän käyttänyt, heittääksensä hansikkaan tien-osoittajaksi. Silman-raukaltakin oli kapula suusta pois otettu, koska hän jo oli langennut monta kertaa, eikä jaksanut käydä niin kiireesti, kun oli ollut vaikea hengittää. Hävittääksensä häneltä kuitenkin kaiken pakenemisen toiveen, kävi Roger ladatulla musketilla hänen takanaan. Kun yö viimein tuli ja Helena vaipui väsymyksestä, pysähdyttiin mimospuun juurelle. Helenalle laitettiin oksista maja ja atrian jälkeen sidottiin vankien kädet ja jalat. Kuitenkin jo muutamain tuntien kuluttua käski Brandon, että matkaa piti jatkettaman samalla kiireellä.

Trevori ja korpraali sillä välin takaa ajoivat pakenevia niin kauan kun päivän valo myönsi heille tien löytämisen; sitte heittäytyivät he väsyneinä maahan, mutta eivät voineet nukkua vankien kohtalon tuottamasta levottomuudesta. Kun kuu muutamien tuntien perästä levitti himmeän valon maalle, jatkoivat he kulkuansa samaan suuntaan, vaikka pelkäsivät tieltä eksymistä, koska ei ollut kylliksi valoa pakolaisten jälkien näkemiseksi.

Päivän valetessa olivat he kyllä niin onnelliset, että löysivät majan, missä Helena oli levännyt, ja Trevorin ilo muuttui ihastukseksi, kun hän siinä löysi toisen hansikkaan, johon kirjain P ja sana Länsi olivat verellä kirjoitetut. "Hurraa!" huusi korpraali; "nyt tiedämme olevamme oikealla tiellä. Se tyttörukka on kirjoittanut ainoalla läkillä, minkä taisi saada; hän on kirjoittanut verellänsä, sanoaksensa mihin päin meidän olisi kääntyminen." Näillä sanoilla hän lähti matkalle neuvottuun suuntaan ja Trevori seurasi, iloisesti liikutettuna; sillä nyt oli hän vakuutettu, että Helena vielä oli elossa eikä kovin kaukana. Tällä tavalla kulkivat he rivakasti edelleen, kunnes tulivat laajan kuivan tasangon reunaan, joka oli peräti puista paljastettu. Jälet veivät kaukaiselle, tasangon toisella puolella olevalle mäelle. Molemmat miehet alkoivat kulkea tuon aution tasangon yli, vakuutettuina, että mainitulla kukkulalla oliat heidän näkisivät. Ryövärit olivat todellakin myös tehneet leirinsä kukkulalle, koska Helena oli ollut niin väsynyt pitkästä vaelluksesta, ettei hän voinut paikaltaan liikkua; myöskin oli Silman muutamia kertoja kaatunut raskaan kuormansa alla. Brandon, joka ei enää pelännyt mitään takaa-ajamista, oli kirveellään hakannut muutamia oksia ja pensaita ja laittanut jonkunlaisen majan Helenalle, sekä alkoi nyt varovasti ja tarkasti vakoa ympärillä olevaa seutua. Äkkiä luuli hän näkevänsä jonkun elävän liikkuvan tasangon reunassa. Ensin ei hän voinut tuntea, olivatko liikkuvaiset eläimiä vai maan asukkaita, mutta sitte näki hän liikunnon säännöllisyydestä, että ne olivat ihmisiä. Helenakin oli oksien läpi huomannut ne kaksi lähenevää pistettä, ja hänen sydämensä tykytys ilmoitti, että hänen ystävänsä tulivat häntä pelastamaan. Hän hyppäsi ylös vuoteeltansa ja kiiruhti mäen reunalle, mutta samassa käski Brandon lähteä matkalle. "Jotakin epäiltävää on tulioissa", sanoi hän Rogerille, "pidä sentähden vaari vangista ja anna hänen ottaa kuorma selästänsä." Sitte käänsihe hän Helenaan sanoilla: "Neitiseni, te tiedätte enemmän näistä miehistä, kuin minä nyt voin aavistaa. Elkää kieltäkö sitä; minä näen sen teidän silmistänne ja koko muusta olennostanne. Muistakaa kuitenkin, että te olette suuremmassa vaarassa, jos koetetaan vapauttaa teitä, kuin jos vielä olisitte edelleen minun vallassani."

Helena ei vastannut, mutta pitkitti suurimmalla ponnistuksella silmällä pitää miehiä, jotka, miten jo selvästi nähtiin, eivät olleet maan asukkaita, vaan valkeita, kiväärit kädessä. Hän selitti sitte vakavalla äänellä, ettei hän kykene pitemmältä käymään. Mutta samassa ojensi Roger pyssyn hänen päätänsä kohti ja uhkasi ampua hänen, jos ei tahtoisi käydä. Raskaalla sydämellä totteli hän käskyä, mutta matkalla repi hän, kun luuli itsensä huomaamattomaksi, pieniä palasia leningistään ja pudotteli niitä maahan. Hän ei aavistanut, että Mark, joka kävi hänen takanaan, huomasi hänen petoksensa ja varovaisesti kosi kaikki kappaleet, jotka hän heitti. "Ahaa", kuiskasi hän itseksensä, "tämä on siis keino, jota hän käyttää, neuvoaksensa tietä ystävillensä. Mutta", mutisi hän äkkiä seisahtaen, "minä en ymmärrä myöskään, miksi häntä estäisin. Hänen ystävänsä ovat meidän kantapäillämme ja marssivat nopeammin kuin me. Paras on meidän vapauttaa itsemme heistä ja nämä merkit viettelevät heidät turmioon. Niin, tilkut olkoot siellä; nyt on ainoasti löydettävä hyvä piilopaikka, lopettaaksemme sieltä takaa-ajamisen."