Chapter 2

"Heidän on parasta jäädä kajuuttaan; heitä kohdellaan suurimmalla kunnioituksella. Uskokaa minua: meidän ainoa tarkoituksemme on päästä siirtomaasta ja saada takaisin vapautemme; jos vaan tämä onnistuu, niin ei meillä ole ketään vastaan mitään pahaa mielessä. Kuitenkin täytyy teidän pian päättää."

Majori ja perämies lupasivat lyhyen keskustelun perästä, etteivät yrittäisi mitään vihollisuutta karkulaisia vastaan, kajuutan ovi avattiin ja Northland kiiruhti peränpitoon. Aika olikin täperä; sillä laiva kiiti hirmuisella vauhdilla väylän länsirannalla olevaa luotoista nientä kohden. Urhean perämiehen ääni kuului myrskyn ylitse, mutta turhaan; sillä noilla kauhistuneilla pakolaisilla, ollen tottumattomat alkuaineiden riehuntaan, ei ollut kykyä liikuttamaan jäsentäkään pelastukseksensa. Turhaan lensi heidän päällikkönsä yhden luota toisen luoksi ja koki kiihoittaa heitä esimerkillänsä; heillä ei ollut miehuutta eikä kuntoa toimittamaan perämiehen käskyjä.

"Me emme kykenee pelastamaan laivaa näiden maanmoukkain avulla", sanoi Northland Markille; "jos ette vapauta minun laivamiehiäni, on priki hukassa."

Mark näki, että mies oli oikeassa, ja mielessään punnittuansa vaaran kumpaisessakin tapauksessa, käski hän vapauttaa merimiehet. Heti kahleensa jätettyä kiiruhtivat he kukin toimihinsa; sillä yksi ainoa silmäys oli ilmoittanut heille, missä vaarassa laiva häälyi. Nyt lähestyi majorikin perämiestä ja kysyi murheellisella katsannolla: "Voitteko pelastaa prikin?"

"Tuskin", vastasi Northland; "niinkun näette, on se melkein hylky ja tuuli ajaa meitä tuolla olevaa nientä kohti, jonka te helposti voitte nähdä sumun lävitse. Meidän täytyy etsiä pelastustamme hakemalla semmoista paikkaa, johon laskemme hiljaa, mutta tämäkin toivo on hyvin heikko, sillä koko ranta näyttää olevan kallioinen. No, mutta kaikissa tapauksissa ei kauvan kestä, kunnes tiedämme kohtalomme."

"Eikö olisi parempi valmistaa tyttöjä siihen, mitä meitä odottaa?" sanoi majori, tuijottaen synkästi eteensä. "En totisesti tiedä, mitä tässä on tehtävä", vastasi Northland, jonka laivaa ja tyttöjä ajatellessa saavutti katkera tuska. "Ehkä on kuitenkin parempi, että he pysyvät siellä alhaalla, kunnes tölmäys on ohitse."

"Emmekö voisi pelastua veneellä?" kysyi majori, katsahtaen epätoivoisena ympärillensä.

"Sen on jo aikoja laineet vieneet mukaansa", kuului vastaus; "eikä se myös voisi kestää semmoisessa ärjyssä. Jos ei prikimme olisi niin oivallinen laiva, ei se olisi kestänyt kymmentä minuuttia tämmöisessä tyrskyssä."

Hänen vielä puhuessaan näyttivät suuttuneet tuulet yhdistyvän viimeiseen ponnistukseen, murtaaksensa laivan kallioista rantaa vastaan. Mutta samassa keksi Northland, joka seisoi hiljaisena ja liikkumattomana perässä, omituisen aaltojen taitteen kallioiden välillä ja tasaisen veden pinnan keskellä kiehuvaa merta. Voimallisella kädellään ohjasi hän laivan sinne, ja kohta kiiti priki erään kallion ympäri välkkyvällä lahdelman pinnalla, jota varjeli tuulelta ja laineilta jyrkkä vuori, hiljaa ja huomaamatta viheriäiseen rantaan, johon se seisahti rauhallisena ja liikkumattomana.

Iloisesta hämmästyksestä ei yksikään voinut laivalla kotvaan puhua, mutta kun tultiin varmaksi siitä, että vaara oli ohitse, kokosi Mark väkensä ympärillensä, merimiesten kokoillessa sinne tänne hajoitettuja aseita ja asettuessa majorin ja perämiehen ympärille. Samassa keksi Brandon mustan savupilven, joka nousi rantaa rajoittavien mäkien takaa. Hän ei syyttä pelännyt, että se oli häntä takaa-ajavien sotamiesten valkea ja että ne heti tulisivat sinne, jos laukaisemisen kuulisivat. Hän ei siis tohtinut aloittaa mitään vihollisuutta, mutta yhtä vähän tahtoi hän myös lähteä laivasta, joka oli hänen pelastuksensa ainoa keino. Vakuutettuna siitä, että majori mieluisammin laivan uhraisi, kuin antaisi tytärtensä hengen vaaraan, sanoi hän vähän mietittyänsä: "Majori, te tiedätte, että minä ainoasti voin välttää vankeuden ja kuoleman, jos minun onnistuu päästä tästä maasta. Siihen tarvitsen minä laivaa. Jos te tahdotte ratkaista asian tappelulla, joutuu tytärtenne ja oma henkenne vaaraan; sillä seuralaiseni ja minä olemme päättäneet koettaa viimeiseen asti, saadaksemme laivan omaksemme. Jos taas annatte minulle prikin, niin sallin minä teidän tyttärinenne ja väkinenne mennä vahingotta maalle. Rahanne ja paperinne sekä tarpeelliset aseet ja elatusvarat saatte ottaa myötänne; sillä minun tarkoitukseni ei ole ryöstää teitä eikä saattaa teille vahinkota. Mutta teidän pitää heti päättää; sillä me aiomme lähteä tältä rannalta, niin pian kun tuuli myöntää."

Majori rupesi perämiehen kanssa neuvottelemaan; sillä vaikka hänestä oli iloista päästä pahantekiäin käsistä vahingotta, tuntui hänestä toisesta puolen karvaalta jättää laivansa ja osan omaisuuttansa, yrittämättäkään niiden takaisin ottamista. "Meitä on kaksitoista ja antaisimme laivan tappelutta noille seitsemälle heittiölle."

"Ei haittaa mitään", tuumasi perämies; "he eivät ikänään meidän avutta voi viedä laivaa lahdesta kulkevan ahtaan väylän läpi, ja siten he kuitenkin aina ovat meidän käsissämme. Mitä voimme me sitä paitsi laivalla? He ovat paremmin varustetut kuin me, ja jos ottelu tulisi, niin tuskinpa, jos kohta urhoollisestikin taistelisimme, taitaisimme toivoa voittoa; mutta jos vaan saisimme enemmän aseita, olisi meilläkin jotakin sanomista. Maalla ei meidän tarvitse myöskään yhä pelätä, että mitään pahaa tapahtuisi tyttärillenne."

"Mutta maan alku-asukkaat", sanoi majori, "antaisivatko he meidän olla rauhassa?"

"Heille kyllä kestämme, paitsi olen minä kuullut, ettei metsäläiset täällä koskaan kokoonnu suuriin parviin. Mieluisemminpa tahdon tullakin heidän kuin näiden pahantekiäin pariin."

"Te olette oikeassa, Northland", sanoi majori vähän aikaa mietittyänsä. Sitte käänsihe hän Mark Brandoniin sanoen olevansa valmis jättämään laivan edellä sanotuilla ehdoilla. Laivamiehet saivat ne aseet, jotka heiltä vielä puuttuivat ja kulettivat vaatteita, ruokavaroja ja muita tarpeita maalle. Niin pian kun majori oli väkinensä lähtenyt laivalta, laati Mark purjeet niin, että priki kulki hiljalleen keskelle lahtea, jossa sen täytyi seisahtua, koska tuuli teki mahdottomaksi laskea avoimelle merelle. Sillä välin valmistihe siirtolaiset viettämään yötänsä taivas-alla. Majori haki sopivaa paikkaa yösijaksi ja valitsi siksi pensahiston, jota takapuolella suojusti korkea kallio ja etupuolella oli paljon irtonaisia kiviä, jotka olisivat suurena esteenä lähestyvälle viholliselle. Sitä paitsi näki hän parhaaksi olla valkeaa tekemättä, koska se voisi herättää villien huomion. Vahvistettuansa vielä leiriä siihen kuletetuilla puunrungoilla ja oksilla, asetti hän kaksi vahtia, joita vaihetettiin joka tunti, perämiehen lähetti hän tiedustelemaan.

V.

Uuden Hollannin eläinkunta.

Niin pian kun Silman oli tointunut voimiinsa valkean vieressä, jonka sotamiehet olivat sytyttäneet erääsen myrskyltä suojattuun laaksoon, ja vahvistanut itseänsä ruoalla ja juomalla, lähti hän eräälle mäelle, josta hän toivoi näkevänsä Derventivirran suun, sillä hän oli levoton sukulaistensa kohtalosta, joiden hän luuli vielä olevan prikillä rosvojen vallassa. Mutta hän oli tuskin käynyt kymmentä askelta, kun luutnantti huusi hänelle korkealla äänellä: "Jumalan tähden, herra, pitäkää jalkanne ylhäällä, juuri niinkun se nyt on! Elkää laskeko sitä alas, vaan seisokaa liikkumatta! Ainoasti silmänräpäys vielä! Kas niin, se menee jo pois."

"Mitä se sitte on?" huusi säikähtynyt Silman, kehoituksen mukaan seisoessaan yhdellä jalalla.

"Se oli musta käärme", sanoi luutnantti, "ja semmoisen purema on vaikea asia."

"Yhtä meidän väestä pisti Sidneyssä semmoinen", sanoi korpraali, "ja muutamien tuntien kuluttua oli hän niin musta kun teidän hattunne ja melkein ei voinut tuntea hänen kasvojansa. Inhoittavia petoja ovat nämä mustat käärmeet ja timanttikäärmeet ovat yhtä vaarallisia, vaikka ne ovat vähän kauniimpia. Varokaa, kun laskeutte", huusi hän nyt sille nuorelle miehelle, joka aikoi asettaita litteälle kivelle, "nämä kivet ovat toisinaan skorpioneja täynnä."

"Mitä", huusi Silman, joka pelkäsi hirmuisesti näitä eläimiä, "täynnä skorpioneja! Onko sitte täällä Australiassa skorpioneja?"

"Niitä on täällä paljon. Te voitte tuskin laskea jalkanne maahan täällä metsässä, sattumatta heidän keskellensä. Jos nostatte kiven, en minä ensinkään ihmettelisi, jos heti kohtaisitte koko perhekunnan yhdessä."

Silman nosti puun avulla kiven ja löysi sen alta näiden myrkyllisten eläinten pesän. Sinne tunkeutuvan valon häiritseminä ja levottomiksi tekeminä alkoivat ne juosta edes ja takaisin, ne käyristivät vaaralliset häntänsä selkänsä päälle ja katselivat vihollistansa uhkaavilla silmäyksillä.

"Totisesti", huusi hän, "tämä on juuri suloinen seura, ja minun piti heti sattua heidän keskellensä. No, tosi on, että minut otetaan hyvin vastaan tässä maassa."

"Nämä eläimet ovat oikein rumia", sanoi korpraali, "ja se on ihmeellistä, missä joukoissa niitä aina on yhdessä. Muutoin en ole koskaan kuullut, että ne olisivat ketään ihmistä vahingoittanut. Ne eivät ole puoliksikaan niin vahingollisia, kuin tarantelihämähäkki, jonka myrkky on paljoa vaarallisempi."

"Minkä näköisiä ne ovat?" kysyi Silman. "Ovatko ne yhtäläisiä, kuin meidän hämähäkit?"

"Ajatelkaa viheriähkö ruumis, hevoskastanjan kokoinen ja pitkillä, karvamaisilla jaloilla, niin on teillä tarantelin kuva."

"Ja millä elävät nämä eläimet?"

"Kaikenlaisilla hyönteisillä. Kerrotaan myöskin, että ne välistä pyytävät pieniä lintuja; en kuitenkaan ole itse sitä nähnyt. Tavallisesti elää aina kaksi yhdessä saman kiven alla ja kaivavat siellä kolon säännöllisillä kammareilla. Muutoin heittäiksen taranteli usein sen kasvoille, joka makaa selällään; ehkä sentähden, että valkoisen ihmisen kasvot näyttävät semmoiselle esineelle, jossa sillä on tapana ravintoansa hakea."

Vaikka nämä ilmoitukset olivatkin vähän miellyttäviä, päätti Silman yhtähyvin panna toimeen aikeensa; kuitenkin kysyi hän ensin luutnantilta, voisiko hän vaaratta kulkea likimäisille mäen kukkuloille ja olisiko mitään pelkoa maan asukkaista.

"Tällä puolella saarta ei ole ensinkään maan synnyntä-asukkaita", sanoi korpraali, "en myöskään tiedä mitään, joka estäisi teitä menemästä tuolle kukkulalle; kuitenkin tulee teidän aina silmällä pitää meidän leirissä olevaa valkeaa, ettette eksy."

"No", mietti Silman, "savu kyllä osoittaa minulle tien." Näillä sanoilla kulki hän mäelle, nähdäksensä prikin. Hän näki kuitenkin itsensä petetyksi, sillä mäen huipulta ei hän voinut nähdä muuta kuin toisen korkeamman mäen, jolle hän ainoasti taisi tulla syvän rotkon kautta. Alas astuessaan säikähdytti häntä eräs musta eläin, jonka ulkomuoto oli hirmuinen, ja joka suuruudelleen oli porsaan kokoinen. Niinkun hän sittemmin huomasi, oli uutis-asukkailla tapa sanoa sitä "perkeleeksi" rumuutensa ja villiytensä tähden. Hän alkoi jo katua vaarallista keksintöretkeänsä, kun hän viimeinkin tuli aukealle nurmikentälle, jossa hän suureksi iloksensa huomasi kengurun, eläimen, jonka kuvaa hän niin usein oli katsellut ihmetellen ja kummastellen.

Sattumalta kohtasi hän koiraksen suurinta lajia, sillä eläin oli vähintäkin kuutta jalkaa korkea. Nähtävällä halulla söi se pienoista, makeata nurmea, ja kun se verkalleen ja rauhallisesti hyppäsi toiseen paikkaan, oli Silman'illa tilaisuutta ihmetellä sen oivallisen hännän pituutta ja voimaa, joka tuepisteenä antoi vakavuutta ja vahvistusta sen pystyssä seisovalle ruumiille. Eläimen isouteen ja kauneuteen mieltyneenä, sai hän vastustamattoman halun hankkia itsellensä tämän mehevän otuksen. Hän oli lukenut, että kenguru on arka eläin ja luuli sentähden vaikeudetta taitavansa voittaa sen. Jos hän olisi voinut nähdä suuren kynnen eläimen takajaloissa, joka on neljä viisi tumaa pitkä ja terävä, niin olisi hän varmaan viivyttänyt hyökkäystä. Mutta kun hänellä ei ollut yhtään aavistusta tästä vaarallisesta aseesta, ei johtunut hänen mieleensä, että olisi mitään pelättävää kengurua kohdatessa. Hän hiipi sentähden hiljaa ja varovaisesti lähemmäksi, varustettuna ainoasti vankalla kepillä.

Kun hän oli lähestynyt kengurua kymmenen askeleen päähän, nosti eläin äkkiä päänsä, katseli vierasta kummastuneena, otti voimakkaan juoksun ja laskihe tiiviisti hänen eteensä. Silman säikähti ja hyppäsi kiireesti muutamia askeleita takaisin, mutta kuu eläin vieläkin seurasi häntä, nosti hän keppinsä ja löi sillä kovasti häntä päähän. Nyt syöksi ärsytetty eläin kiukkuisesti vihollisensa päälle, heitti hänen etujaloillaan maahan ja alkoi juuri käyttää terävää kynttänsä, jolla se voipi repiä väkevimmän koirankin mahan, kun sen nuoren miehen onnistui päästä irti ja nurin-niskoin vieryttää itsensä alaspäin jyrkkää mäkeä. Taaksensa katsomatta riensi hän leiriin ja saapui sinne hengästyneenä. Kertoessaan seikkailustaan sai hän pitää hyvänänsä sotamiesten naurun. Vähää jälkeen häntä tuli vahtimies ja ilmoitti suuren veneen lähestyvän rantaa. Se toi muassaan osaston sotamiehiä, kapteeni Trevorin johdatuksella. Nämä olivat lähetetyt, koska vielä suurempi pahantekiäjoukko oli paennut samaan suuntaan kuin Mark Brandon, ja pelättiin, että kaikista näistä pahantekiöistä, tuon vaarallisen päällikön johdatuksella, muodostuisi voima, jota vastaan ennen lähetetty miehistö ei pitkälle pääsisi. Kapteeni alkoi heti tehdä tarpeellisia tutkimuksia ja kääntyi, ensimäiset tiedot saatuansa, Silman'iin kysymyksellä: "Kuinka suuri on niiden pahantekiäin luku, jotka prikin valloittivat?"

"Niitä on kuusi", vastasi tämä, "paitsi Brandonia, joka vastaa tusinaa."

"Niinmuodoin seitsemän. Ja kuinka suuri on prikin väestö?"

"Prikillä on, paitsi perämiestä, yhdeksän merimiestä, yksi palvelia ja yksi kajuuttavahti; niinmuodoin majorin ja hänen tytärtensä kanssa viisitoista henkeä."

"Majori? mikä majori?"

"Ah, minä olen unhoittanut sanoa teille, että priki on majori Hortonin."

"Majori Horton? Ja hänen tyttärensä ovat myös laivalla? Mikä ihmeellinen yhteensattuminen! Ne heittiöt eivät kyllä liene pahoin kohdelleet heitä. Jos he ovat heitä silmäykselläkin loukanneet, niin heidän pitää kalliisti se maksaa."

"Ohoh, Brandon on sivistynyt mies", vastasi Silman, "ja hän varmaan on osoittanut naisille suurinta kohteliaisuutta."

Trevor oli vasta vuosi sitte tullut Vandiemenin maahan rykmenttinensä ja oli siellä tehnyt itsensä niin mainioksi urhoollisuudellaan ja toimellisuudellaan, että hän, vaikka ainoasti viidenkolmatta vuoden vanha, oli nimitetty kapteeniksi. Noin kahta vuotta ennen oli hän Englannissa tullut Helena Hortonin tuttavuuteen. Hänen kauneutensa ja viehättäväisyytensä, mutta etenkin hänen luja mielenlaatunsa oli tehnyt semmoisen vaikutuksen hänessä, että oli päättänyt Englantiin takaisin tultuansa pyytää hänen kättänsä. Että hän jälleen löytäisi hänen täällä Vandiemenin maassa, näytti hänestä sallimuksen viittaukselta ja täytti hänen elävimmällä ilolla. Mutta samassa muisti hän kauhistuksella, että hän oli hirmuisten pahantekiäin käsissä, jotka ehkä, myrskystä huolimatta, onnistuisivat saapua aavalle merelle.

Koska hän vielä, häälyen toivon ja pelon välillä, ajatteli, mihin toimiin ja puuhiin hän rupeaisi, lähestyi eräs vahti sekä yksi merimiehen puvussa oleva mies, jossa Silman ihastuksella tunsi tuon rivakan Northlandin. Tämän oli, niinkun jo tiedämme, majori lähettänyt tiedustelemaan ja varovaisesti valkeaa lähestyessänsä oli hän suureksi iloksensa huomannut, ettei villiä, vaan englantilaisia sotamiehiä makasi sen ympärillä. Puhuttuansa kaikki, mitä oli tapahtunut, päätettiin heti lähteä liikkeelle ja kokea valloittaa priki, taikka vähintäkin miehittää kanavan suu, jotta eivät pahantekiät pakoon pääsisi, jos tuulikin tulisi myöntäväksi.

Kun väkevä aaltoileminen ei sallinut veneillä kulkemista, niin jätettiin niille suojelusta ja muut lähtivät perämiehen johdolla sinne, missä priki oli ankkurissa. Mutta enenevä pimeys ja matkan vaikeudet estivät heitä niin, että he vasta keskellä yötä saapuivat majorin leirille. Vahdissa olevan sotamiehen huutoon vastasi Northland korkealla äänellä: "Hollaa, täältä tulee ystäviä ja hädässä auttajia. Herra Silman on myös jälleen eläväksi tullut ja tässä on osasto sotamiehiä, jotka tahtovat meitä auttaa. Nyt taivahan nimessä, voimme takaisin ottaa prikimme ja minun pitää ottaa vapaus aivan selvästi selittää tuolle herra Brandon'ille, mikä minun ajatukseni oikeastaan hänestä on. Teidän suostumuksellanne, herra majori, teemme nyt myös valkean, sillä meillä on kyllä voimaa lyödä pahantekiät, jos maalle uskaltaisivat. Kuitenkaan en usko heitä niin hävyttömiksi, sillä heidän ainoa pelastuksensa riippuu lähtemisestään ulapalle merelle. Siellä me kuitenkin panemme heille puomin, eli muutoin en minä tahdo olla Northland."

"Majori Horton", sanoi kapteeni Trevor, "minä luulen, etten mitään voi sen paremmin tehdä, kuin että rupean teidän käskynne alaiseksi, sillä teidän taitonne ja kokemuksenne ovat kaikissa tapauksissa etevämmät kuin minun."

"Ei, ei, herra kapteeni", vastasi majori; "te olette virassa, mutta minä en enää, teidän on siis käskeminen. Suurimmalla ilolla minä teille kuitenkin annan neuvojani, niin usein kun niitä haluatte. Mutta minulla oli ennen kunnia olla tuttu yhden teidän nimisen herran kanssa; olisiko mahdollista, että me täällä jälleen löytäisimme toisemme näin kummallisissa seikoissa? Helena ja Lovisa, tulkaa tänne, täällä ei ole mitään vaaraa, vaan päinvastoin mieluinen odottamaton tapaus teille molemmille. Kapteeni Trevor, jonka mahdoitte tuntea Englannissa, johdatti meidän avuksemme tulleen väkijoukon."

Molemmat nuoret tyttäret olivat yhtä iloiset tästä odottamattomasta yhteen sattumisesta, kuin sotamiesten tulosta, jotka varjelisivat heitä kaikista vaaroista. Mutta iloisimman ihastuksen antoi heille heidän orpanansa Silman'in näkeminen, jota he jo olivat kuolleena itkeneet. Kertomuksen hänen kärsimisistään keskeytti Northland, joka ilmoitti, että yösydän oli ohitse, ja että olisi aika toimittaa veneet estämään prikin merelle lähtemistä. Heti laitettiin perämies prikin laivamiesten ja neljän sotamiehen kanssa viemään niin pian kuin mahdollista veneet lahden suulle, jossa kapteeni odottaisi heitä ja sitte ottaisi ylipäällikkyyden. Yhden vahdin piti jäädä korpraalin päällikkyydessä kallion vierelle naisten suojelukseksi. Vuoressa oli majori keksinyt luolan, joka oli heidän rahainsa ja muiden kapineidensa hyvä säilytyspaikka. Sinne mahtuivat tyttäretkin. Kun veneet vasta muutamien tuntien kuluttua taisivat ennättää paikalle, saivat sotamiehet ruveta lepäämään, kiväärit käsivarsilla. Tytärten mentyä takaisin luolaan, makasivat kaikki, paitsi vahti, pian syvässä unessa.

VI.

Taistelu merellä.

Aurinko ei ollut vielä nousnut, kun vahdin ilmoitus, että priki alkoi liikkua, saatti koko leirin liikkeesen. Muutamat keveät pilvet, jotka vetäytyivät taivaalle, sitä paitsi ilmoittivat, että tuuli oli muuttunut ja että oli aivan vähän toivoa laivan paon estämisestä, jos eivät veneet oikeissa ajoin sinne ennättäisi.

Uuden päivän koite teki nyt majorille ja hänen tyttärillensä mahdolliseksi sen paikan tarkastelemisen, jossa olivat viettäneet ensimäisen yön uudessa syntymämaassaan. Vaikka eteläiset ja läntiset Vandiemenin maan rannikot yleisesti tarjoavat kolkon katsannon, oleskelivat kuitenkin siirtolaisemme suloisessa ja ystävällisessä tienoossa. Valitettavasti voivat kuitenkin tyttäret aivan vähän nauttia maanpaikan vienoa suloa, koska he tunsivat yhä vielä vaarassa häälyvänsä.

Kylmä etelätuuli, joka oli ajanut prikin lahteen, oli nyt muuttunut lämpimäksi pohjatuuleksi ja aalloista nouseva aurinko ennusti yhtä syyskuuhun kuuluvista, hymyilevistä kevät-aamuista Vandiemenin maassa. Monen laululinnun iloiset sävelet tervehtivät heräävää päivää. Joukko valkeita kakadusia katseli uteliaina ja kummastelevilla katsannoilla vieraita ja kimaltelevina kiikkuivat korkeiden gummipuiden oksilla. Yksi ja toinen kengururotta välistä hyppäsi esiin nurmimaton ylitse sekä pakeni taas sukkelalla juoksulla, ja siellä ja täällä kurotti myös arka vyöhyt-eläin terävän kuononsa pensaasta. Loitolla olevan puun latvassa istui vanha pelikaani ja katseli hyvin vakaisesti lahden vettä, jossa parvi mustia joutsenia ui aivan rauhallisesti. Metsän rinteessä askaroitsi kaksi papukaijaa uutterasti pesäänsä rakentaen, ja muut linnut, loistavilla viheriäisillä höyhenillä ja tummanpunaisilla päillä, lensivät kirkuen ja pauhaten ympärillä. Kaikkia näitä uusia esineitä majori ja hänen tyttärensä kuitenkin aivan vähä huovasivat, kun heidän täytyi ajatella muita tärkeämpiä asioita.

Horton ja Trevor lähtivät nyt matkalle sotamiesten kanssa ja kulkivat kalliolle, joka hallitsi lahden suulla. Kun oli välttämättömintä kääntää tuima tuli laivan purjeita ja touvia vastaan, näkivät he tarpeelliseksi ottaa mukaan kaikki sotakykyiset miehet. Ainoasti Silman jätettiin luolan varjeliaksi, ja tämä, jonka sen aikaa piti olla tyttärien säilytyspaikkana, varustettiin niin hyvin, että sitä helposti olisi voitu puolustaa maan asukasten hyökkäykseltä, mutta ei kukaan uskonut niitä tässä tienoossa olevan. Lahden suulle tultuaan huomasi majori harmiksensa, että Brandon yöllä oli rakentanut jonkunlaisen suojuksen perätäkille, varjellaksensa perämiestä kaikilta vihollisten kuulilta. Perämies arvattavasti piti itsensä kätkettynä tämän suojuksen takana; muutoin ei näkynyt yhtään ihmisolentoa täkillä. Purjeita näytti asettavan näkymätön käsi ja vitkalleen ja juhlallisesti kulki tuo kaunis laiva vienolla pohjatuulella tyyntä veden pintaa aavaa merta kohti.

"Tämä ihminen ajattelee kaikkea", sanoi majori. "Minun ensimäinen toivoni oli, että voisimme ampua miehen rattaalta ja että priki sitte kulkisi kallioihin. Mutta nyt on tämäkin toivo pettänyt minun, sillä hän näyttää olevan käsiin saamaton."

"Tuolla tulevat veneet", huusi kapteeni. "Täperä on aikakin, sillä puolta tuntia myöhemmin olisi priki ollut turvassa. Mitä neuvotte meille nyt, herra majori?"

"Tässä ei ole muuta kuin laivaan kiini tarttuminen, vaikka se rohkea ryöväri mahtaa puolustaa itseänsä urhoollisesti. Kuitenkin pitää meidän antaa prikin tulla likelle suuta, että voisimme sitä ampua rannalta ja pitää sen kansi tyhjänä meille. Silloin voisimme ehkä tarttua kiini laivaan ilman vähintäkään tappiota." Majorin aikomus muutettiin ainoasti siten, että kapteeni meni yhteen veneesen, kun luutnantti jäi kallion huipulle. Brandon oli tarkoin huomannut kaikki vihollisten valmistukset ja tullut pian vakuutetuksi, että hän ainoasti voisi uloslaskea, jos hän ensin voisi viekoitella veneet lahden suulta ja eroittaa ne. Hän käänsi sentähden laivan ja purjehti lahden vastapäätä olevaa rantaa kohti.

"Nyt hurraa, poikani", huusi perämies, "nyt he ovat meidän, käykää päälle, käykää päälle!"

"Seisokaa!" huusi korpraali, "ei ole niin kiirettä. Uskokaa pois, että Brandonilla on taas jotakin mielessä. Hän ei syyttä olisi niin rauhallisesti luopunut lahden suulta. Niin kauan kun täällä pysymme, on hän varmaan meidän, sillä hän ei pääse ohitsemme; mutta jos kulemme hänen perässään, niin emme ehkä häntä tavoita ja jätämme hänelle vapaan ulospääsyn."

"Te olette oikeassa", sanoi kapteeni. "Mutta jos niillä muilla pakolaisilla on mieli yhtyä tämän kanssa, niin tulisi vihollinen vihdoin meille liian väkeväksi."

"Se on totinen tosi, mutta sen verran tiedän minä, ettei Brandon ole tehnyt tätä käännettä tarkoituksetta. Minä hyväksyn korpraalin ajatuksen", sanoi majori.

"Ei, ei, majori", sanoi Northland, "me emme saa pysähtyä tähän. Jaa, niin kauan kun tuuli on heikko, käynee se laatuun, mutta jos alkaisi kovasti tuulla, niin voipi hän lävistää jonkun veneistämme upoksiin ja kiitää ohitsemme salmen kautta. Minun neuvoni on käydä suoraan hänen henkensä päälle. Mutta jos tahdomme oikein varmuudella menetellä, niin ahdistamme yhdellä veneellä noiden roistojen henkeä, kun toinen sotamiehineen seuraa jälessä suorassa linjassa ja estää prikin palaustien, vaikka se mihin suuntaan kääntyisi."