Chapter 1

Produced by Tapio Riikonen

VANDIEMENIN MAA

Kertomus nuorisolle

Kirj.

THEODOR DIELITZ

Ruotsista suomentanut S. H--n.

Tampereella, Emil Hagelberg'in ja kumpp. kirjapainossa, 1881. Emil Hagelberg'in kustannuksella.

SISÄLLYS:

I. Siirtolaiset II. Luotsi III. Laivan anastus IV. Myrsky V. Uuden Hollannin eläinkunta VI. Taistelu merellä VII. Kahakka VIII. Vangit IX. Pako X. Tappelu villien kanssa XI. Haavoitettu XII. Vankeus villien luona XIII. Kosto XIV. Metsävalkea XV. Pelastus

I.

Siirtolaiset.

Vandiemenin maa, saari, joka sisältää yli tuhannen neliöpeninkulmaa, on Uuden Hollannin etelärannalla. Seitsemänkymmentä vuotta sitten käyttivät sitä englantilaiset pahantekiäin siirtokuntana; kuitenkin asuu siellä, paitse kahtakymmentä tuhatta pahantekiää, myös yli neljäkymmentä tuhatta uutis-asukasta, ja sen suloinen ilman-ala sekä sen lisäksi maan hedelmällisyys houkuttelee vuosittain useampia sinne. Maan omia asukkaita on luvulleen noin kaksi tuhatta, ja ne asuvat sisempänä saarta. He ovat pelkureita ja arkoja, käyvät kesällä alastomina ja suojelevat itsiänsä talvella pakkaselta kengurun nahoilla.

Eräänä kauniina kevät-aamuna syyskuussa nähtiin saaren eteläisellä rannalla laiva, joka koki purjehtia Derventevirran suuhun. Taivas säteili kirkkaasti ja tuuli oli tuskin niin väkevä, että olisi purjeet täyttänyt. Laiva oli 120 lästiä vetävä priki, ja oli majori Hortonin oma. Hän oli päättänyt parantaa huonoja asioitansa uudessa maailmassa ja oli onnellisesti saapunut sinne tyttärensä Helenan ja Lovisan sekä sisarensa pojan Silman'in kanssa. Vielä oli laivalle tarpeeksi tuulta, vastustaaksensa virran voimakasta vetoa; mutta perämies, joka monta kertaa oli heittänyt laskinluodin, ja pohjaa tarkastellut, katseli turhaan rantaa, huomataksensa laivan liikuntoa. "Nyt kuitenkin tarvinnemme heittää ankkurin", sanoi hän viimein majorille, joka perheenensä oli tullut kannelle ja uteliaasti tähysteli tuota luvattua maata. "Minä olen myös kuullut, että näillä rannoilla harvoin tuulee, paitsi kuu myrskyää tahi kun sattuu tuulispäitä. Sentähden meidän täytynee odottaa nousuveden aikaa."

"Tuolta nousee savu", huudahti Helena, katsellen kiikarilla, "juuri tuolla tuon kunnaan alapuolella."

"Ehkä ne ovat maan alkuasukkaita", sanoi isä; "kuuloni mukaan ei näillä tienoilla ole ensinkään uutisasuntoja. Niin, niin, siellä näen minä savun, mutta minusta näyttää, kun se heti heikkoneisi. Katso, nyt on se kadonnut."

"Heitämmekö ankkurin?" keskeytti häntä perämies, joka ainoastaan työskenteli laivan kanssa.

"Te ymmärrätte sen asian parhaiten, Northland", vastasi majori. "Tosin on ikävää, ettemme jo tänä päivänä päässeet perille, mutta minä luulen, ettei meillä ole mitään vaaraa pelättävänä näillä seuduilla. Merirosvot eivät oleskele näillä tienoilla eikä alkuasukkaat ymmärrä käyttää veneitä."

"Rosvot ja alkuasukkaatko?" sanoi Northland; "niistä ei ole mitään vaaraa. Minä toivoisin, ettei meillä olisi mitään muuta pelättävää tässä virtaavassa paikassa. Mutta niinkuin näette on virta tässä hyvin vaarallinen ja täynä kallioita ja luotoja, niin että myrskyssä saattaisimme joutua vähällä laivaväellämme pahaan pulaan."

Ankkuriköyden kitinä ilmoitti heti päätöksen toimeenpanoa ja muutaman minuutin perästä oli pieni laiva ankkurissa.

II.

Luotsi.

Tämän tapahtuessa laivalla, venyi seitsemän miestä lähellä rantaa nuotion ympärillä. Heillä oli valkeankeltaiset nutut ja saman väriset housut, rangaistuin pahantekiäin tavallinen vaatetus, ja ainoasti yksi heistä, joka näytti olevan päällikkö, oli vaatetettu kauppamiehen tavoin. He sammuttivat parhaallaan valkeata, jonka savu voisi huokeasti heidät ilmaista, sillä he eivät epäilleet, että heidän pakonsa oli huomattu ja sotamiehiä lähetetty ajamaan heitä takaa.

"Minä toivoisin jotakin syödäksemme", sanoi vihdoin yksi keltanuttu; "hyvin huono huvitus on maata metsässä monta päivää tyhjin mahoin. Kuinkahan olisi, jos menisimme prikille pyytämään ruoka-aineita? Voimmehan me sanoa, että olemme haaksirikkoon joutuneita merimiehiä."

"Senkötähden, että meidät ottaisivat kiini ja saattaisivat jälleen vankeuteen", keskeytti häntä toinen. "Tunteehan joka lapsikin meidät keltaisista nutuistamme."

"Mutta minä en totisesti tiedä", sanoi kolmas, "mikä meidän eteemme tulee täällä metsässä, kun meidän täytyi karata aseitta ja varoitta."

"Onhan meillä vene", sanoi järeä, voimakas ääni, joka siihen asti ei ollut puuttunut puheesen.

"Ja mitä me sillä sitte tekisimme? Mitä me ylipään toimitamme semmoisella pähkinän kuorella, jolla emme edes uskalla lähteä merellekään? Minä alan arvella, ettemme juuri erittäin paljoa paollamme voittaneet."

"Me olemme vapaat", sanoi sama järeä ääni; "se vastaa kaikkia."

"Mitä hyödyttää meitä vapautemme, jos me siinä nälkään näännymme? Ennenkun voin iloita vapaudestani, täytyy minun saada ensin jotakin mahaani; sinä olet päällikkömme, Mark, ja sinun pitää auttaa meitä tästä pulasta, johon olet meidät vienyt."

Tuo näin puhuteltu ei vastannut mitään, vaan viittasi pieneen prikiin, joka oli ankkurissa.

"Niinpä niin", huusi yksi hänen seuralaisistaan; "minä näen laivan aivan selvästi; mutta mitä se meitä hyödyttää, jos ne eivät anna meille mitään syödäksemme taikka vielä vähemmin juodaksemme."

"Siellä on ruokavaroja kyllin", vastasi Mark, "ja kun he luultavasti eivät meille mitään anna, täytyy meidän ottaa, mitä tarvitsemme."

"Mutta mitä lempoa voipi seitsemän aseetonta miestä tehdä varustetulle laivalle?"

"Ei mitään", sanoi Mark, "ei mitään väkivallalla, mutta hyvin paljon viekkaudella."

"Kuule, Mark, sinä olet ovela mies, mutta tuskin onnistuisi sinun toimittaa meille rommia tuolta laivasta."

"Minä tahdon tehdä enemmänkin", sanoi tämä.

"Enemmänkin!" huusivat kaikki, kummastellen päällikkönsä vakavuutta ja päättäväisyyttä.

"Minä toimitan meille koko laivan", sanoi Mark vakavasti, "ja sillä pakenemme tästä maasta, joka on täynnä häpeätä ja kahleita."

"No, ijankaikkisen Jumalan tähden! kuinka taidat sinä saada laivan valtaasi, kapteeni?"

"Kuulkaa", sanoi Mark. "Nyt on aivan rasvatyyni, priki seisoo ankkurissa ja sillä on vastavirta. Minä olen sentähden vakuutettu, että luotsi olisi sille sangen tervetullut, ja siksi luotsiksi tahdon minä ruveta. Kaksi teistä tulee minun kanssani; ne ovat minun väkeäni, ja silloin ei keltainen pukukaan kummastuta. Onneksi on minun pukuni sellainen, kun luotsit ja satamain virkamiehet käyttävät. Muut noudan minä myöhemmin sillä tekosyyllä, että me tarvitsemme enemmän väkeä laivan kulettamisessa. Yrityksemme on rohkea, sen myönnän; mutta meillä ei ole muutakaan valittavana, ja kaikissa tapauksissa on se onni, että sattumus on valmistanut edes tämänkin tien pelastukseen."

"Eteenpäin! toimeen!" huusivat kaikki, kun heidän rohkeutensa ja luottamuksensa oli palautunut päällikön nerokkaasta puheesta. Kaksi heistä astui veneesen, tarttuen airoihin, ja Mark Brandon istui perään.

Heti kun vene oli laskettu vesille, oli prikin väki arvellut, mimmoista kansaa nuo tuliat olisivat.

"Oivallinen vene", huusi perämies. "Se uiskentelee veden kalvossa kun sorsa."

"Kummallinen vaatetustapa", sanoi Lovisa; "ihmiset taitavat täällä pitää keltaisesta väristä."

"Luultavasti on tuon perässä istuvan herran palveliain puku sellainen."

"Hän on luultavasti Luotsi", huudahti perämies. "No, jos hän tuopi myötänsä tuulta, on hän meille tervetullut."

Samassa saapui tuo luultu luotsi laivalle, ja ainoallakaan silmäripsien värähdyksellä ilmoittamatta tietoansa siitä vaarasta, johon hän oli antautunut, nosti hän kunnioituksella hattuansa majorin edessä, nyökkäsi perämiehelle, kumarsi kohteliaasti naisille ja asiaa ymmärtävällä silmäyksellä katsahdettuansa purjeita ja touvistoa, teki hän tavallisen kysymyksen: "Mistä?"

"Lontoosta", vastasi majori.

"Te olette luotsi, eikö niin?" kysyi perämies.

Mark Brandon nyökäytti päätänsä.

"Kuinka on tuulen laita?" kysyi perämies.

"Pelkäänpä", kuului vastaus, "että ennen pitkää on teillä enemmän tuulta kuin tarvitsettekaan. Onko kukaan teistä ennen ollut tässä maailman osassa?"

"Ei yksikään", vastasi majori, joka ei ollut aivan hyvillänsä myrskyn ennustuksesta.

"No, ei se haittaa", jatkoi Mark. "Maaherra myöntänee varmaan, että muutamia meidän miehistä tulee teille avuksi ja päivälliseen saakka pysyy sää muuttumatta." Sitte kääntyi hän majoriin ja sanoi: "Minun on noudettava vielä neljä miehistäni, ne ovat tässä lähellä, tunnissa toivon olevani takaisin." Myöskin huomautti hän, että ruokavarat välistä puuttuivat hänen väeltänsä tässä kaukaisessa paikassa ja että muutamat rommiputelit, vähän lihaa ja leipää olisivat heille tervetulleet. Hän sai, mitä pyysi, ja kotvan perästä souti hän seuralaisinensa jälleen rantaan.

"No, mitä saitte mukaanne?" huusivat toiset jo pitkältä matkalta.

"Lihaa ja rommia", vastasi hän, "ja pelastuksen toivoa."

"Eläköön! Eläköön Mark!" huusivat kaikki, lakkiansa pyöritellen.

Ruokavarat jaettiin ja nautittiin tavattoman lyhyessä ajassa. Mutta juomasta antoi päällikkö heidän nauttia ainoasti vähäisen määrän, ettei hetkinen kohtuuttomuus tekisi heidän tuumaansa tyhjäksi. Oikeastaan olivat he kaikki peräti vakuutetut asemansa vaikeudesta, ja siis heidän ainoa toivonsa välttää vankeutta perustui mahdollisuuteen valloittaa laiva, jossa ainoasti oli kolmetoista miestä. Juoma jätettiin sentähden päällikön huostaan, ja tämän tarkoin ilmoitettua, mitä heidän olisi tekeminen, soutivat he laivalle.

III.

Laivan anastus.

Näytti siltä, kun onni olisi suosinut rosvojen rikoksellista tuumaa, sillä tuskin olivat he tulleet laivalle, kun nousi hieno tuuli, joka puhalsi myötävirtaan, ja vienosti röyhelsi veden kalvoa, ja samassa musta pilvi vetäytyi ympäri lähellä olevia vuorten huippuja. Kaikki pienen laivan väestö oli kokoontunut kannelle ja katseli uteliaana tulioita, jotka repaleisissa vaatteissaan eivät juuri herättäneet myötätuntoisuutta kohtaansa.

Perämies oli kuitenkin sillä välin luotsin käskemättä nostattanut ankkuria, sillä kun vuoksi alkoi nousta, ja tuuli koveni, katsoi hän välttämättömäksi, ettei kadotettaisi hetkeäkään ja että niin kiireesti kuin mahdollista saataisiin laiva pois ahtaasta väylästä.

Mark Brandon päätti käyttää hyväksensä tätä mukavaa tilaisuutta. "Kas nyt, pojat, sanoi hän seuralaisillensa, tarttukaa käsitankoihin ja käykää uljaasti toimeen!" Hän huomasi, että nämä nuijamaiset tangot olisivat ratkaisevana hetkenä oivallisia aseita. Hänen seuralaisensa ymmärsivät viittauksen, anastivat ne heti ja vähän ajan perästä oli ankkuri nostettu.

"Nyt kyllä voimme päästä eteenpäin", sanoi Northland, hykertäen tyytyväisenä käsiänsä.

"Me emme voi purjehtia vastatuuleen", vastasi luotsi, miettien keinoa, kuinka hän löytäisi tekosyyn, laskeaksensa vastakkaiseen suuntaan. "Te olettekin tulleet väärään väylään; teidän olisi pitänyt mennä tuon niemen ympäri; siellä voisitte pysyä ulompana rannasta, jos alkaisi ankarasti tuulla. Tässä kaitaisessa väylässä, monien kallioiden välissä, jotka pistävät virtaan päin, tuskin pääsee mukavimmallakaan ilmoilla paikastaan; mutta semmoisella tuulella kuin nyt on, olisi hulluus yrittääkään."

"Minulla ei ole sama ajatus", vastasi Northland, "enkä minä koskaan käsitä, että pian satamaan pääsemiseksi olisi ensin selälle purjehdittava. Mutta mitä tuuleen tulee, ei tämä ole mitään sen suhteen, mitä jo olemme voittaneet."

Samassa näytti kun ilma olisi ollut rosvojen liittolaisena ja ikäänkun tehnyt rehellisen merimiehen sanat valheeksi; sillä hirmuinen pohjoistuulen puuska tapasi laivaa semmoisella ankaruudella, että kaikki säikähtivät. Luotsi käytti tätä hetkeä hyväksensä, hyppäsi heti perään ja käänsi laivan etelää kohden, ulospäin satamasta. Tosin meni tämä tuulen puuska ohitse yhtä pian kuin oli tullutkin, mutta Mark Brandon piti otetun suuntansa, perämiehen suureksi harmiksi. Tämä aikoi yhtä paljon epäillä luotsin taitavuutta kuin rehellisyyttäkin. Mutta kun hänen päämiehensä hyväksyi hänen menetyksensä, täytyi hänen siihen tyytyä, vaikka hän pudisti ankarasti päätänsä sekä silloin tällöin purki puoleksi tukehutettuja kirouksia. Myrsky, joka lähestyi hirmuisella nopeudella, näytti kuitenkin oikeuttavan luotsin pelkoa ja varovaisuutta, niin että Northlandkin viimein alkoi arvella hänen menetystänsä oikeaksi. Muutoin ei hänellä ollut nyt muuta mielessä kuin laivan turvallisuus, sillä ankaran pohjatuulen ajamana kiiti se hirmuista vauhtia väylän suuta kohden.

Priki ei ollut vielä kuitenkaan saapunut aavalle merelle, kun tuuli, yhtä pian kuin oli nousnutkin, kääntyi lounaasen. "No", huusi Northland luotsille, "nyt ette mahtane enää pitemmältä estellä virtaa kohden matkustamasta. Tahi luuletteko, ettei sitä vielä voi tehdä?"

"Parempi olisi, jos koettaisimme päästä aavalle merelle", vastasi Mark. "Pian alkaa jälleen tuulla, ja silloin kävisi meille pahasti kaitaisessa väylässä, joka on täynnä hiekkakaria ja kallioita."

"Tämä seutu ja erittäinkin väylä näyttää olevan teille vastoinmielinen", vastasi perämies; "minä puolestani en näe mitään erinomaista vaaraa."

Pari kolme keltanuttua seisoi tämän keskustelun aikana Markin vieressä kokassa ja rehellisestä merimiehestä näytti ikäänkun heidän kasvoissansa olisi ollut kummallinen mielenilmaus, ja että he vaihettivat merkillisiä silmäyksiä päällikkönsä kanssa. Kun hän meni puhumaan majorin kanssa, kuuli hän jonkun hiljaisella äänellä kysyvän luotsilta: "Onko jo aika?" Hän kääntyi takaisin, katsoi tutkivasti heihin ja kysäsi: "Mihin olisi jo aika?"

"Hän kysyy", virkkoi luotsi, "olisiko aika kääntyä; mutta taitaa olla parasta, että tästä neuvottelemme majorin kanssa."

Näin sanoen jätti hän seuralaisensa ja läksi perämiehen kanssa majorin luoksi, joka tyttärinensä katseli maata, josta he vastoinmielisesti etenivät. Lovisa nojautui isän käsivarteen, koska hänen oli vaikea seisoa laivan keikkuessa; vanhempi tytär, Helena, seisoi taas horjumatta, nojaten kädellään reelinkiin ja pitäen toisessa kädessään kiikaria. "Katso, isä!" huudahti hän äkisti, "tuolla liikkuu jotakin veden päällä, joka näyttää isolta joutsenelta, juuri virran seuduilla, josta tulemme."

"Joutseneltako, lapseni", vastasi majori; "silloinpa olisi se musta; sillä minä olen kuullut sanottavan, että joutsenet tällä puolella maanpalloa ovat mustat. Ei, Helenaseni, se ei ole joutsen, vaan luultavasti jonkun veneen purje. Miksi te sen luulette, Northland?"

"Se on vene neliskulmaisine purjeineen", sanoi perämies silmäyttyänsä sitä kiikarilla. "Rakennustavasta päättäen näyttää se olevan keveä valasvene; kuitenkin on se siksi melkein liian suuri. Mitäs te mietitte siitä, luotsi?"

Äkillinen hämmästys kuvautui luotsin poskille ja haihtuva puna hänen kasvoillensa, sillä vene ei voinut olla kenenkään muun kuin maaherran ja oli epäilemättä lähetetty ajamaan häntä takaa. Salataksensa yhä enenevää hämmästystänsä, otti hän äkkiä kiikarin perämiehen kädestä ja suunnitti sen venettä kohden. Sill'aikaa viittasi Helena isällensä ja kuiskasi hänelle: "Isäni, minä olen tarkastellut tuon miehen kasvoja; hänen muotonsa muuttuu Northlandin puhuessa veneestä. Ole varma, että veneessä on jotakin, joka saattaa häntä levottomaksi."

"Hyvin mahdollista, lapseni", vastasi majori, "niin on minustakin näyttänyt. Selvintä on, että kysymme häneltä itseltään. Luotsi", näin sanoen käänsihe hän äkkiä Mark Brandoniin, "mitä näette veneessä, joka saattaa teitä levottomaksi?"

"Levottomaksiko minua?" vastasi tämä, katsahtaen tutkivasti majoriin. "Miksi tämän veneen näkeminen saattaisi minua levottomaksi?"

"Miksi te sitä luulette?" keskeytti häntä perämies; "te olette sitä katselleet kyllin, tietääksenne edes, mikä se on. Mitäs tuumaatte, ha?"

"Minun pitää vielä kerran katsoa sitä", vastasi Mark, joka nyt ainoasti tahtoi voittaa aikaa, ajatellaksensa jotakin juonta; "niin, nyt minä näen sen selvemmästi."

"No, mikä se sitte on, jos saa luvan kysyä?" huusi perämies, joka alkoi pitkästyä.

"Samanlainen vene kuin monet muut", vastasi Mark, ottamatta kuitenkaan kiikaria pois silmältänsä.

"Hyvä, nyt ollaan asian perillä", sanoi perämies. "Nyt tuulee vahvasti etelästä, sitä pitää meidän käyttää hyväksi vastavirtaan purjehtiessa."

"Mutta virta on meitä vastaan", sanoi luotsi, "ja jos tuuli vielä yltyy, niin voisi meille käydä pahoin kallioiden ja hiekkasärkkäin välissä."

"Minä en koskaan myönny jättämään väylää, niin kauvan kun tuuli käy vastavirtaan", sanoi perämies; "kuules, ystävä, minusta näyttää melkein siltä, kun te ette ensinkään tahtoisi mennä ylöspäin väylää. Ensin oli meillä vastatuuli ja silloin emme muka uskaltaneet sinne; nyt kun tuuli on kääntynyt, on taas virrassa vika."

"Vene tulee likemmäksi", huusi Silman iloissaan. Hän oli sill'aikaa katsahtanut kiikariin; "he ovat ottaneet purjeet alas ja soutavat kaikin voimin, niin että he pian ovat täällä."

Luotsi tempasi äkkiä kiikarin ihastuneen Silman'in kädestä, nosti sen silmäänsä ja näki kauhistuksella sotamiesten muskettien (sotapyssyin) välähtelevän auringon paisteessa. Helena näki, kuinka hänen kasvonsa muuttuivat, ja vakuutettuna jonkun vaaran lähestymisestä, kääntyi hän häneen, sanoen: "Minä näen, että jotakin on veneessä, joka tekee teidät erittäin levottomaksi. Jos joku vaara uhkaa meitä, niin elkää sitä salatko, vaan sanokaa se suoraan, että voisimme vastustaa sitä. Me olemme rohkeasti kohdanneet vaaroja merellä ja näytämme kaikessa, mitä tapahtuu, samaa uljuutta."

Näissä sanoissa lensi onnellinen ajatus tuon epäillyn luotsin päähän ja murheen osoituksella sanoi hän: "Majori, minä pelkään, että tyttärenne on oikeassa. Minä tahtoisin sitte ilmoittaa teille epäluuloni, kun naiset ovat menneet pois, mutta aikaa ei ole hukattava. Veneessä tulee, niinkun en enää epäile, parvi pahantekiöitä, jotka ovat paenneet Hobarttown'ista. Ne roistot ovat oivallisesti varustetut, ja kun ovat joutuneet pahimpaan pulaan, ryntäävät he päällemme epätoivon rohkeudella. Kuitenkin olen minä valmis panemaan henkeni ja vereni alttiiksi teidän edestänne, ja jos tahdotte varustaa sekä teidän että minun väkeni, ei mahtane tulla mitään vaaraa."

"Heti siis työhön!" huusi majori, astui kiireesti alas kajuuttaan, antaaksensa noutaa aseita ja sotavaroja. Mark Brandon kävi sill'aikaa pitkin laivan kantta, ikäänkuin hän olisi tahtonut antaa väellensä tärkeitä käskyjä ja kuiskasi hiljaisesti: "Olkaa valmiit!" Muutaman minuutin perästä olivat kaikki varustettuina ja kun tuuli kiihtyi ja laivamiehet työskentelivät purjeiden kanssa, luuli Brandon että hetki ryhtyä toimeen oli tullut. Hän toivoi vaan majorin ja perämiehen vielä menevän pois kannelta. Sentähden huomautti hän heitä siitä, että naiset olisivat turvallisemmat kajuutassa, ja kun majori oli mennyt tyttäriänsä sinne saattamaan, huusi hän perämiehelle: "herra Northland, majori kutsuu teitä alas."

Perämies kiiruhti alas; samassa käski Mark kahta miehistänsä sulkemaan luukun, sill'aikaa muut anastivat itsellensä ne aseet, jotka laivamiehet olivat kannelle jättäneet. Silman oli hämmästyksellä nähnyt heidän rohkean työnsä; ennenkun hän kuitenkaan oli päättänyt, mitä tekisi, tarttui häneen kaksi miestä ja ottivat aseet häneltä pois, ja kun hän, vaikka kumoon heitettynä, epätoivon voimalla vastusti kättensä ja jalkainsa sitomista, heitettiin hän ilman siekailematta mereen.

Sill'aikaa oli timmermanni ja kaksi laivamiestä anastaneet itsellensä käsitangot, puolustaaksensa itsiänsä rosvoilta; lyhyen kahakan perästä otettiin heiltä kuitenkin aseet pois ja he sidottiin. Muiden laivamiesten, jotka vielä askaroivat touvistossa, täytyi Brandonin käskystä tulla yksitellen alas, ja kun heidän kätensä ja jalkansa olivat sidotut, sidottiin he erityisiin paikkoihin laivalla.

"No, pojat", huusi Brandon, "eläköön vapautemme."

Hänen seuralaisensa päästivät hurjan kirkunan, joka ilmoitti vangeille kajuutassa, että priki oli vihollisten vallassa, mutta kutka nämä olivat, pysyi salaisuutena. Perämies katsahti kyllä kajutan ikkunasta, mutta kun hän älysi kaksi pyssynpiipun suuta, täytyi hänen vetäytyä takaisin. Mark Brandon asettausi peränpitoon, uhkasi nyrkillänsä ylönkatseellisesti venettä, käänsi laivan etelään päin ja pian lensi priki täysissä purjeissa aavaa merta kohden.

IV.

Myrsky.

Veneen väki koki kuitenkin lähestyä laivaa, sillä se arveli paenneiden pahantekiäin siellä olevan. "Siellä tapahtuu verisiä töitä", sanoi korpraali; "minä näin nyt juuri selvästi, kuinka he heittivät miehen mereen."

"Rivakka veto, pojat! rivakasti!" huusi luutnantti, joka oli nousnut seisoalleen ja katseli kiikarilla. "Minä näen miehen nyt juuri nousevan veden pinnalle. Soutakaa, soutakaa! ehkä me vielä voimme pelastaa hänen."

Soutajat vetivät kaikin voimin ja kotvan kuluttua kiiti vene tainnuksissa olevan miehen viereen, joka juuri oli viimeisen kerran painumaisillaan veteen. He nostivat hänen kiireesti veneesen, ja nyt pidettiin neuvoa, kuinka hän jälleen saataisiin henkiin.

"Ei mikään ole parempi, kuin kappale suolaista lihaa", sanoi vanha laivamies; "sillä pitää häntä hieroa, ja jos henki vielä on ruumiissa, niin olkaa varmat, että suola sen jälleen palauttaa."

"Hän ei ole pahantekiöitä", sanoi korpraali, kun he riisuivat hukkuneen ja alkoivat hieroa hänen ruumistaan. "Vaatteista päättäen on hän merimies, mutta kädet ovat niin valkeat ja pehmeät, että hän varmaan on matkustajia."

Tätä puhuttaessa soutivat merimiehet väsymättömällä innolla laivan perästä, mutta sotamiehet kokivat saada hukkunutta jälleen henkiin. Pitkällisten vaivain perästä oli heillä ilo kuulla onnettoman huokaisevan. Muutama minuutti sen jälkeen aukaisi hän silmänsä; mutta vasta puolen tunnin perästä oli hän niin tointunut, että hän taisi ilmoittaa miehille, miten hänelle oli käynyt.

"Mitä nyt on tekeminen?" kysyi korpraali luutnantilta. "Käymmekö prikin kimppuun? Meitä on kymmenen seitsentä konnaa vastaan; eikö käy laatuun?"

"Jos me saisimme ne säännölliseen taisteluun, niin ei olisi mitään hätää", vastasi luutnantti; "mutta sotiessamme täysissä purjeissa olevan laivan kanssa emme luultavasti pitkälle pääsisi."

"Ei tule mitään taistelua eikä käsikahakkaa", huusi yksi merimies, kun ankara tuulenpuuska oli lyödä veneen kumoon. "Jos alkaa tuulla -- pilvi tuolla näyttää minusta juuri siltä -- on parasta, että niin pian kun mahdollista etsimme turvallisen paikan."

Vähä sen jälkeen oli miehistöllä täysi työ omassa turvallisuudessaan; sillä nyt alkoi myrskytä, miten merimies oli ennustanut. Töin tuskin pääsivät he maalle. Niin pian kun vene oli saapunut rantaan, tekivät he valkean ja väsyneinä päivän vaivoista vetäytyivät nurmelle.

Sillä välin istui majori tyttärinensä ja perämies kajuutassa, pelon ja murheen ahdistamina. "Niin, niin", huudahti hän viimein, "luotsi on pahantekiä, joka kumppaninensa tahtoo paeta saarelta."

"Jumal'avita!" keskeytti häntä Northland, "niin on. Nyt selkiää minullekin, miksi ne roistot eivät tahtoneet mennä ylöspäin väylää, vaan alinomaa merelle päin." Hänen sanansa keskeytti pyssynpiipun isku ikkunaan.

"Mitä se on?" huusi Lovisa säikähtäen.

"Se on kehoitus valmistaumaan kaikkeen", sanoi perämies. "Varmaan ne nyt meidät lopettavat. Heillä on tosin kaikki meidän aseemme siellä kannella, mutta niin kauvan kun meillä on veitset jälellä, myömme kalliista heille henkemme. Jumala kuinka laiva kiikkuu! Ne heittiöt eivät ymmärrä ohjata sitä ja tuuli yhä tuimenee."

Samassa kuului ikkunaan toinen lyönti, jota huuto: "Pitäkää vaari siellä alhaalla!" seurasi.

"Mitä lempoa te tahdotte meistä?" huusi Northland; "ettekö voi antaa meidän olla rauhassa?"

"Meidän kapteenimme tahtoo puhutella majoria", kuului vastaus.

"Majori", sanoi kajuutan rapulla toinen ääni, joka heti tunnettiin luotsin ääneksi, "laiva on vaarassa ja te tyttärinenne olette hukassa, jos ei jotakin tehdä laivan pelastukseksi. Tahdotteko antaa kunniasananne, ettette tee mitään yritystä meitä vastaan, jos teidät vapautamme? Te olette sotilas, ja minä tiedän, ettette syö sanaanne; jos panette kunnianne pantiksi."

"Entäs tyttäreni?" vastasi majori; "kuinka heille käy?"