Part 3

Iloa ja murhetta.

Suuri on sielun valta yli ruumiin. Jussi Koponen, äsken niin alakulonen, oli nyt ihan toinen ihminen. Koko olentonsa osotti jäykkyyttä ja luottamusta. Päivän pahat kohtalot olivat unohdetut ja täynnä kunnianhimoisia toiveita nukkui hän iloisiin uniin.

Seuraavana päivänä matkusti hän Parikkalaan, puhutteli tohtori Kernasta, joka heti kirjoitti pyydetyn todisteen. Sitte ajoi hän Kelan luo, jossa Kettunen ja Kakkuri jo ennen olivat asiaa tuumailemassa. Kela lukee heille valmiin valituskirjan, joka sangen nerokkaasti oli kokoonpantu ja yleisesti hyväksyttiin. Kela vakuutti asian olevan niin selvän, ettei onnellisesta päätöksestä ollut epäilemistäkään, josta riemuitsivat liittolaiset sydämmellisesti iloitsivat.

Valituksen allekirjoittajat olivat nuo kolme valiomiestä. Asiasta syntyi paljo sappea seurakuntaan, mutta Koponen vannoi tässä olevansa osatoin. Hän muka ei voinut siihen mitään että yleisö luotti häneen. Moni oli kyllin yksinkertainen uskomaan hänen teeskenneltyjä vakuutuksiansa, mutta asiain tyysten tuntiat oivalsivat kyllä tämän seikan juuret. Lampaan vaatteet eivät kyllin peittäneet vainoavaa sutta. Vaimo pian ymmärsi asian oikian laidan ja oli alussa sekä äkänen että surunen, mutta Kelan toimesta rupesi vihdoin hänkin Jussin puolustajaksi. Kela muka selvitti hänelle miten kunnioitetuksi tulisi kaikissa herras-seuroissa miehensä ansioin tähden. Vaimoon tarttui miehensä tauti tämän isoksi iloksi, jolla nyt kotonakin oli kenen kanssa voi haastella tästä elämänsä ilon-aineesta.

Tosin eli Koponen iloisessa toivossa, mutta kuitenkin alinomaisessa levottomuudessa niin kauan kun asia oli päättymätön. Alati oli hän liikkeellä, matkustain joka päivä Parikkalaan keskustelemaan ystävä Kelan kanssa, joka itsekseen nauroi miehen kunnianhimoa ja aina piti sitä hereillä sopivilla keinoilla.

Eräänä päivänä, Koposen taas käydessä ystävän luona, sai hän sen sydäntä kaivelevan tiedon, että maaherran virasto oli vaalin vahvistanut. Sepä oli murheen sanoma miehelle. Vapisevana uupui hän sohvalle, syvästi huo'aten. Kela katsahti häneen pilkallisesti ja veti suunsa pahantapaseen nauruun.

"Minä arvelen että teet minusta ihan pilkkaa," sanoi hän.

"Ei, veikkoseni, mutta minua kummastuttaa että asiaa niin julmasti paheksit. Eihän koira uida osaa ennenkun häntänsä kastuu. Nyt olen onnellisesta päätöksestä entistä varmempi."

"Niinkö sanot, veikkoseni," lausui Koponen tytyväisenä, pyhästen leukaansa.

"Sen sanon, ja sen täytänkin, sillä maaherran viraston päätös on niin kehnosti perustettu, että meidän on ylimmäisessä oikeudessa voittaminen."

"Luuletko, veikko, ystäväni tahtovan niin kauas vetää asiaa?"

"He olivat kaikki täällä eilen ja paperit menevät ensi postissa pääkaupunkiin."

"Kultaa ja päärlyjä olet sinä parempi," lausui Koponen ja käski ystävänsä kestikiivariin, jossa syötiin komea päivällinen ja juotiin helmeilevää viiniä päälliseksi.

Nämä olivat iloiset toivossa, mutta yleisö todellisesti. Nyt jo tunnettiin Koposen kujeet ja mielipiteet, jotka pistivät kaikille vihaksi ja maaherran päätös vastaanotettiin yleisellä mielihyvällä.

Olli Toiminen ei milloinkaan ollut herrainpäivämieheksi pyrkinyt ja olisi mieluisasti heittänyt sen toimen Koposelle, jos se vaan olisi rehellisyyttä käyttänyt, mutta Olli vihasi pimeyden töitä, jonka vuoksi häntäkin huvitti että kavaluus sai ansaitun lopun. Hän kyllä tiesi valittajain vetävän edemmäksi, mutta toivoi päätöksen tulevan saman. Hän siis matkusti pääkaupunkiin, jossa jo pari viikkoa oli herrainpäiviä istuttu. Niinkauan oli asia maannut ensimäisessä oikeudessa monein välipäätösten ja selitysten tähden ja vielä kauemmin se kaiketikin oli viipyvä siellä, jonne se nyt oli vedetty. Siis, miten sanottu on, matkusti hän paikalle, käyden edusmiestoimiinsa.

Se tosin kivisteli vastalahkoa yhdeltä puolelta mutta iloitti toiselta, sillä he elivät siinä luulossa, saavansa nähdä hänen täytyvän tulla takasin. Ja sepä vasta häpiä olisi! Tätä ajatellessa riemuitsi Koponen itsekseen.

Mutta aika kului. Oli jo kevät, pääkaupungista mitään kuulumatta. Ystävät kääntyivät epäilyksiin sillä he arvelivat Ollin viivyttelevän asiaa.

Koposen kunnianhimo oli muuttunut sappitaudiksi. Kaikkia ihmisiä kohtaan oli hän äkänen ja vaimonsa vakuutti hänen tuskin öilläkään voivan nukkua. Tapaus suden kuopassa oli päässyt liikkeelle ja sepä oli kova asia miehelle, jonka kunnia oli niin arka. Mutta kävipä miten mailmassa tavallisesti käy: milloin hätä suurin, on apu lähin. Eräänä aamuna Koposen vielä maatessa tuli se pienen kirjan muodossa, jonka sisällys oli seuraava:

"Hurraa veikko!

Me olemme ylioikeudessa voittaneet... Illalla tulemme minä ja muut ystäväsi Koivulaan.

Pikaisesti ystäväsi Kela."

"Kas sehän on selvä lause." Koponen suuteli paperia, sitkahutti vuoteelta, ilosta karjuen, joka vaimolle antoi syyn kutsua rengit, sillä hän luuli miehän tulleen hurjaksi.

Nämä jotka juuri olivat suuruksella lähimmäisessä huoneessa, kiiruhtivat kamariin, jossa löysivät isäntänsä polkkaa tanssimassa paljaassa paidassansa puolisonsa kera, myötänsä huutaen: "Hurraa, me voitimme."

Kaikki luulivat hänen tulleen hulluksi. Yksi renkilöistä otti rajusti häneen kiini, nostaen hänen lattialta korkealle, niin että hän jaloin potki kun väkisin kannettava karju.

Tämän vuottamattoman syleilevän kautta tuli Koponen taas entiselleen ja asia tuli selvitetyksi. Mutta kuitenkin oli Jussi renkien mielestä täysi narri.

Heikko-luontoisten on vaikeampi kestää iloa kuin murhetta ja niin Koposenkin. Hän lauleskeli koko päivän vuotellen ystäväinsä tuloa, joita oli päättänyt oivallisesti kestiä.

Vihdoin tulivatkin ystävät, ja nytpä alkoi iloa, syömistä ja juomista, jota kesti seuraavaan päivään.

Todellisesti iloinen oli Kela, joka pisti julkista pilkkaa suojeltaviensa, varsinkin Pekka Kettusen ja Jurrin kanssa, jotka kumpikin olivatkin pilamaiset. Viimeksi mainittu sai monta pistos-lausetta virsistänsä suden kuopassa ja itse Koponenkin sai kiusa-puheita, sillä Kela sanoi hänen ennen kaikkia täytyvän esitellä sellaisten laitosten kieltämistä. Mutta pian muuttui leikki yleiseksi iloksi saadusta voitosta. Jokainen iloitsi vasta-lahon häviöstä. He olivat vakuutetut vasta tulevan huudon onnellisesta päätöksestä, sillä olipa enemmistö heidän puolellansa ja he aikoivat kyllä varoa enää joutuvansa susien kynsiin. He sydämmellisesti nauroivat Ollia, joka muka täytyisi tulla takaisin, ja sepä olisi häpiä, jota ei ollut helppo pestä. Kela tarttui lasiin ehdotellen maljan uudelle edusmiehelle, johon hän vastasi kerskaavalla puheella, joka oli sekä ma'uton että mieletön. Viimeiksi juotiin kuolemaan asti kestävän ystävyyden malja, jonka tehtyä ilomielissä erittiin taas kohdataksensa toisiaan muutaman päivän kuluttua käräjätalossa, jolloin asia voiton kruunulla kaunistettaisiin.

Nytpä tuli kiire Koposen talossa. Laitettiin, näet, ompelioita, suutaria ja räätäriä kaupunkista kuntoon panemaan Koposen vaateasua. Siistinä ollaan, sanoi mies, joka tanssi sukissaan.

Koponen tarkasteli papereitaan ja kirjoitteli sääntöjä pehtuorille, jonka hoidettava talous oli hänen poissa ollessaan.

Kaikki oli valmis ja huutopäivä tullut.

Matkailiamme kulkivat tällä erää valtatietä päästäksensä väijyvät kuopat, mutta Koponen pysähtyi rouviin, sillä ei hän vieläkään tahtonut omistaa edusmieheksi pyrkivänsä. Hän tahtoi muka luultavaksi yleisön luottamuksen hänet kutsuneen, joten hänen siis oli siihen myöntyminen vaikka vastahakoisesti. Oli nytkin suuri rahvaan kokous Raivolan kestikiivari-talossa.

Monta morkka-sanaa saivat Pekka Kettunen ja Jurri niellä, sillä yleisöä kiukutti häpeälliset kujeet, jotka julkisesti tarkoittivat rehellisen miehen halventamista ja itsensä ylentämistä. Moni kävi vieläkin Koposen puolelle, sillä onhan se viehättävää olla voittavien joukossa. Moni sen teki päästäksensä toivottuun pitoon, jonka piti tulla oikein kunnollisen.

Mutta Koposen lahko oli hyvissä mielin huolimatta kaikilta puolin satelevista pilkoista. Jurri veikkoinensa oli vaiti, pannen sanat mieleensä ja päätti vast'edes kostaa. Nyt riemuitsivat salassa odottamasta voitostaan.

Mutta ilonsa ei ollut pitkä eikä kestävä.

Ystävänsä Kakkuri oli vielä poissa, eikä aikaa enää ollut kuin puolen tuntia. He tulivat julman levottomiksi. Kela lähetti molemmat ystävät joka paikkaan veikkoa hakemaan. Ne juoksivatkin ympäri kun vainoovat koirat, mutta menestymättä. Samassa helisi kello ja huuto alkoi, mutta Kakkuria ei kuulunut, ei kirjallisestikaan.

Toisen kerran tulivat he häviöön. Sepä vasta onnettomuus; kiukkunsa oli määrätön. Itse Kela oli todellisesti äkänen ja kiroili äänin senvietäviä holloja, joihin ei milloinkaan voinut luottaa. Kakkuri lienee joutunut lohiverkkoon; "nyt vaan puuttuu että sinä puutut ketun rautoihin," sanoi hän Pekka Kettuselle, joka kiukussa tömisteli maata suurilla saappaillansa.

Kiukun myrskyin vähän tyynnyttyä ajoivat ystävykset hakemaan Kakkuria.

Tultuaan muutaman kivenheiton kestikiivarista, näkivät Kakkurin, joka juosta hönkötti kuin puhaltava, paarmoin kiusaama sonni.

Kakkuri pysähtyi, molemmin käsin tarttuen rattaan aisaan saadaksensa puhaltaa. Kela nauroi hänen raivoa muotoansa, josta näkyi jotain merkillistä tapahtuneen. Hän oli niin hengästynyt että ei sanaakaan voinut lausua, jonka vuoksi häntä kehoitettiin istumaan rattaille, ja niin ajettiin rouviin, jossa Koposelle saisi tehdä tilin pois'olemisestaan.

Jurri huimasi hevoista ja aika vauhtia ajettiin rouviin.

Heidän ajaessa katsokaamme mikä oli syy Kakkurin poissa olemiseen käräjäpaikasta.

Timo Kakkuri oli, miten jo tiedämme, osallinen suuremmassa kalastus-yhtiössä, jonka tähden hän myöskin voi harjoittaa toistakin ammattia, joka oli sangen voittoisa. Hän, näet, kaupitsi tullaamatonta tavaraa ja oli monta kertaa pettänyt tullimiehiä, jotka eivät onnistuneet saada häntä pinteesen, sillä hän sekä maalla että vedellä aina luikerti pois heidän käsistänsä, josta syystä häntä sydämmellisesti vihasivat.

Kuluneena yönä oli hän onnellisesti saanut lastin tullaamattomia tavaroita. Kun hänen nyt oli mentävä valtiopäivämiestä huutamaan, oli hänestä hyvin sopiva ottaa mukaansa hyvän joukon ryytiä samassa saadaksensa ne kaupunkiin, sillä eihän nyt kenkään saattanut hänestä sellaisia epäillä. Ennen päivää oli hän siis laittanut hyvän joukon vaunulaatikkoihin. Epäluuloa poistaaksensa viivytti hän lähtöänsä. Vihdoin matkalle lähdettyä vihelsi hän polskan nuottia iloisimmassa mielialassa.

Makeissa ajatuksissa pitkitti hän matkaansa, sillä hänpä muka oli asettava uuden edusmiehen ja myöskin ansaitseva hyvän summan muassaan viemistä tavaroista. Mutta tulipa tapaus, joka hajoitti kaikki mielen viehätykset; sillä yhtäkkiä ilmestyi pensastosta kaksi miestä, jotka pysäyttivät hevosen, kolmannen näyttäessä pistolin suutta, käreällä äänellä lausuen:

"Ei askeltakaan etemmäksi; tavarat meidän käsiin. Nyt heti takaisin tullikamariin!"

Tämäpä vaikutti kun ukon lyömä. Kakkurin kaikki jäsenet värisivät ja naamansa oli keltatautisen näköinen.

"Nytpä Kakkuri, kaunis lintu, et pääsekkään käsistämme," lausui äkästynyt tullikersantti.

"Ottakaa hevonen ja kaikki," sanoi vihdoin Kakkuri, "mutta laskekaa minun herran nimessä. Tunnin kuluttua pitää minun olla Raivolassa herrainpäivämiestä huutamassa."

"Niinkö luulet?" väitti kersantti, "kas nytpä et petäkkään meitä, vaan olet itse petteessä; nytpä et pääsekkään kynsistämme. Saatuani pirun veneesen, niin olenkin mies soutamaan sen maalle. Tervetultua ruohostoon! sanoi ukko, viskasi eukkonsa nokkosiin, ja saman sanon sulle kunnon poika. Pidetäänpä tullikamarissa yhdessä lystiä, sillä minä arvelen sinun tavarasi ei olevan ihan arvotonta -- hä-hä-hä!"

Nytpä syntyi keskustelu ja Kakkuri käytti kaikkia keinoja päästäksensä, mutta mies oli järkähtämätön ja sanoi hänen täytyvän tulla mukaan vaikka hän vaunuihin siottaisiin.

Paljon tuumailtua, jolahti Kakkurin mieleen tarjota seitsemänkymmentä markkaa jos hän heti pääsisi matkaansa, joka auttikin, sillä asia oli yhtä avoin lain hakemukselle.

Mutta aika oli kulunut ja Kakkurilla vaan oli puolen tuntia aikaa joutua määrä ajaksi paikalle, mutta matkaa oli koko penikuorma. Siis oli kiiruhtaminen, jonka vuoksi hän juosta hönkötti niin että santa ryöppysi ympärillänsä kuin lumipyry.

Ei siis kumma että hän oli sekä lämmin että hengästynyt kohdatessaan ystävänsä.

Tästä tapauksesta voimme oppia, että ahneus pettää viisauden ja että aina on paras ansaita leipänsä kunnian tiellä.

VIII.

Uusia keskustelemia ja onnettomuuksia.

Mahdollista on ajatella Koposen mielipahaa saatuansa kuulla miten päivän kysymys oli päättynyt, mutta mahdoton on sitä kertoa. Hän repi vaatteensa ja kiroi syntymäpäiväänsä. Kunnianhimo oli muuttua hulluudeksi. Vapisevalla sydämellä vaipui hän sohvalle matona kierrellen, kunnes Kakkuri kertoi onnettomuutensa.

"Kuinka suuri oli tavaran arvo?" kysyi Kela, joka salassa nauroi koko asiaa.

"Vähintäkin kolmetuhatta markkaa, sillä se oli ihan silkkiä ja ryytiä," huokasi Kakkuri.

"Saakelin kallis leikki, jos lukuun otetaan runsaat sakot."

"Minä joudun ihan maantielle," huokasi Kakkuri taas.

"Tuo kaikki on maallista, mutta minä olen elin ijäkseni häväisty! eiköhän tässä ole mitään apua, Kela veikkoseni!" puhkasi Koponen.

"Asia on, Jumal' avita, hyvin vähällä autettu, mutta sen sanon rehellisesti, että suuttumaan rupeen koko toimelle sillä te olette kaikki saakelin huliviliä. Mikä antau susien seuraan, mikä tullimiesten, josta kaikki hyvät toimet pilauntuvat. Kerran vielä tahtoisin koettaa, jos vaan voisin teihin luotsaa."

Kaikki nousivat, vannoen Jumalan ja evankeliumin kautta, ei säästävänsä vaivaa eikä rahaa, joska vaan voittaisivat tarkoituksensa, joka nyt oli tullut heille kunnian asiaksi.

"Olkoon menneeksi," lausui Kela; "koetetaanpa kolmas kerta, niin vakuutan että menestymme, jos vaan itse ette sitä pilaa, miten teitte edellisillä kerroilla. Kuulkaa nyt minua ja sen jälkeen eläkää."

Kaikki pystyttivät korvansa ja Pekka Kettunen avasi suunsakin paremmin tajutakseen asiaa.

Herra Kela puhui sanoen:

"Entinen vaali kumottiin syystä että Jurri oli sairas; niinpä luulen nytkin, koska voimme todeksi näyttää että Kakkuri väkivalloin estettiin valiomiestoimessansa. Se asia ei voi toisin olla. Mutta voipa olla että asianomaiset pitävät kaiken sopimattomana, muutamain yksityisten retkailemisena ja siitä syystä vahvistavat vaalin pitempien valitusten estämiseksi. Jos siis saisimme moniaita ystäviämme panemaan anomuskirjan Ruhtinaalle, joka liitettäisiin valituksiin, niin se nähtäisi julkiseksi puolustamiseksi Koposen eduksi."

"Ja Ollin häpiäksi," välitti tämä, joka nyt sai vähän tuulta myllyynsä.

Kaikki vakuuttivat kyllä saavansa anekirjoituksia, jahka vaan itse anomus olisi valmis.

Herra Kela otti matkalaukustansa paperia ja läkkiä ja teki anomuskirjan ennen sanottuun tapaan, joka yleisesti hyväksyttiin, sillä se oli selvästi ja nerokkaasti kokoonpantu.

Nytpä pantiin kyniä liikkeelle. Pian oli ystävillä jokaisella pari otetta siitä.

Taas oltiin kaikin iloisia. Yhdessä juotiin muutama pullo punsia, rouvi-emännän suureksi iloksi, jolla moneen aikaan ei ollut niin hyvästi kauppa käynyt.

Kela sai vielä kolme satamarkkaa, joka teki hänen tavallista iloisemmaksi. Hän joi veli-maljan Kakkurin, Jurrin ja Kettusen kanssa, joka suuresti kutkutti heidän ylpeyttänsä, sillä talonpoikia tavallisesti mielyttää herrojen tuttavuus. He unohtavat vanhan sananparren: "milloin kettu hanhelle saarnaa, koskee se hänen kaulaansa". Sentähden monasti tapahtuu, että herra-veljiltä saavat saman vastauksen, minkä reivi antoi eräälle valtiopäivämiehelle, joka muistutti veljeydestä, nimittäin: "Huuti hollo! valtiopäivät on loppu".

Parhaimmassa mielialassa erosivat vihdoin ystävät, jokainen puoleltansa vaikuttamaan suostumuksen mukaan.

Koposen kunnianhimo oli kyllä saanut pahan haavan, mutta hän toivoi ahkeran voittavan ja työskenteli kaikin voimin tarkoituksensa eduksi. Mutta julkisuutta karttoi hän vieläkin, sillä hänen luontonsa oli käydä esteitten ympäri niinkuin kissa kuuman puurovadin. Eikä hänen tarvinnutkaan näkyä, sillä hänellä oli mukavina aseina rikkaat sukulaisensa ja monta kunnianhimoista polosta. Nämä pantiin listan kantajoiksi talosta toiseen toimittamaan allekirjoituksia ennen sanottuun anomukseen.

Timo Kakkurilla oli harmaa hevonen ja rattaat, joilla myöhään ja varhain ajeli ympäri, joilla matkoillansa monasti tapasi tullimiehiä, jotka eivät mitään löytäneet, sillä palossa ollut lapsi välttää tulta. Itse jaksoi hän matkoillansa hyvin, mutta hevonen kävi laihaksi ja karvattomaksi, mutta tuon hyvän asian tähden ei tuota voinut auttaa.

Vähemmän toimellinen oli Jurri. Hän ei hennonut ajaa ja käydä, hän pelkäsi sudenkuopan tapauksesta asti. Jos jalkansa vähän liuskahti vaikka sileällä tielläkin, niin hän heti ryömäsi sivulle, peläten salasta vaaraa. Samallaista vaaraa pelätessään nyhjäsi hän kerran kirkkomatkalla vanhaa akkaa niin, että se lankesi ja mursi kätensä. Tästä tempusta hän kutsuttiin käräjiin, jossa sai maksaa hyvät sakot. Siitä ajasta alkaen rupesi Jurri todella jumaliseksi ja eli sitten kaiken aikansa hiljaisena miehenä.

Ahkerin juoksia oli kieltämättä Pekka Kettunen. Hänellä oli avara pitäjä vaikutusalana, mutta hän ei säästänyt vaivaa eikä kenkiä. Jerusalemin suutarina juoksi hän maita, metsiä suurilla saappaillansa sotkien maata niin että vuoret kaikuivat. Hänellä tavallisesti oli seurana nuori valkotukkanen talonpoika, jota yleisesti sanottiin Sammal-Jukaksi, jolle oli luvattu päästä lautamieheksi Koposen siaan. Tämä Sammaltaja-Jukka oli yksinkertainen polonen, joka sammaltaen yhäti tarinoi yhtä toista. Kaukaa jo kuultiin milloin nämät nimenkerääjät olivat liikkeellä. Toisen raskaat askeleet ja toisen sopertava kieli tekivät yhteen kalisevan jahdin, josta monta komppajuttua pantiin liikkeelle. Varsinkin eräs tapaus, jonka tässä kerromme, antoi kauvan nauruainetta seurakunnalle.

Varhain eräänä kevä-aamuna tulivat ystävät yksinäiseen metsätaloon. Isäntä oli pitäjän paraimpia miehiä, jonka tähden oli tärkeä saada hänen allekirjoitus. Pekka Kettunen kuiskasi porstuassa tässä olevan sievä käytös tarpeena. Varosasti astuivat he tupaan, kauniisti tervehtäin. Emäntä kävi heitä vastaan käskein istumaan. Mutta miestemme oli kiire. He tahtoivat isäntää puhutella. Vaimo sanoi lähettävänsä noutamaan häntä, joka nykysin oli mennyt renkien luo myllyn sulkua parantamaan, mutta Pekka Kettunen sanoi kyllä itse osaavansa myllylle. Sanottiin siis jäähyväiset ja mentiin.

Osotettu paikka oli hyvän matkaa talosta. Matkailiat kiirehtivät, miten tavallisesti, pitäen suukopua niin että miehet myllyllä kyllä olisivat tulonsa kuulleet, jos ei olisi ollut veden kohinaa. Mutta nyt eivät mitään huomannet ennenkun kuului kummallinen ääni. Nytpä näkivät ihan lähellä kaksi miestä hyppivän, pyörivän ja käsiänsä paikivan aivan kun pirun riivaamat. Pekka Kettunen oli, näet, loukannut ampiais pesää ja heti oli koko parvi ympärillänsä. He huiskivat hatullansa ja sitkahuttelivat kaikin tavoin, mutta ampiaiset surisivat antaen tuon tuostakin myrkyllisen pistämän. Tämäpä oli soma näytelmä katselioille, jotka nauraa tirskuivat sydämmestään. Mutta pilallisempaa tuskin nähdä saakaan. Tukka pystyssä, kädet huiskivat kun pöllön siivet, hyppien kivien välissä kuin riehuvat pukit. Mutta vielä parempi oli kunnes molemmat nimenkerääjät vihdoin ryömäsivät jokeen niin että vesi läiskähti.

Täällä vihdoin pääsivät ampiaisista, mutta kauan viipyi ennenkuin voivat isännälle ja rengeille selittää kummallisen käytöksensä. Ne olivat naurusta pakahtua, joka teki ystävä-polostemme onnettomuuden vielä katkerammaksi.

Joesta noustua tiukkui vesi vaatteistansa. Mutta ei kylvynnässä kyllin. Kumpikin oli saanut muutamia ampiaisen pistämiä silmiinsä ja pian olivat miehet silmäpuolia. Mutta pahin vahinko: tärkeä kirja monine allekirjoituksinensa oli läpi-märkä, niin että epäiltävä oli kävisikö sitä milloinkaan tarkoitukseensa käyttää.

Isäntä käski vieraita kotiinsa, jota tarjomusta kuitenkin nykyisessä tilassansa häpesivät seurata. Sen siaan nousivat he aurinkoiselle kummulle, jossa ripustivat vaatteensa kuivumaan, kunnes itse paratiisin asussa löivät ruohostoon maata kuin kaksi rasvasta sikaa.

Mutta täälläkään eivät saaneet rauhaa, sillä ilkeät kusiaiset tekivät levottomuutta; mutta me heitämme heidät rauhaan, käyden Koposta tervehtimään.

Mies rukka! Hänelläkin oli vastuksia. Monet, vuosikausina rakennetut toimensa eivät tahtoneet täyttyä. Ne raukenivat yksi toisensa perään. Hän kyllä koki iloiselta näyttää mutta kunnianhimon piru raateli sydäntänsä. Hän oli saanut päähänsä että Ollin oli tuleminen takaisin ja hänen itse pääseminen valtiopäivämieheksi. Suuri siis oli lohdutuksensa ystäväin tuodessa satoja puumerkkejä. Hän kyllä tiesi miten ne oli saadut, mutta yhtä hyvin se häntä iloitti sillä niin tavoin toivoi halventaneensa Ollin arvoa ja jopa sekin rasvasi mieltänsä.

Tavallista iloisempana matkusti hän ystävänsä Kelan luo, vieden muassansa nuo tärkeät paperit. Valitus oli jo valmis, anomus liitettiin siihen ja posti vei ne määränsä perille.

Kelan ajatuksia emme tiedä, mutta se on varma että Koponen ystävinensä eli suloisemmassa toivossa. Kaikissa kokouksissa olivat he iso-ääniset ja anteliaat sanoissa ja kestissä. Kaikkein rehellisten ihmisten mielestä olivat he hävyn pään purreet, joka olikin tosi, kun käytöksiänsä tarkasteltaviksi otetaan. Morkka-sanoja saivat he kyllä, mutta ne vaikuttivat saman kuin hanhea vedellä valaminen.

Koponen aina ilkkui pitkistä käsistänsä, jolla tahtoi antaa ymmärtää viisaudellansa voivansa paljon vaikuttaa korkeain asianomaisten luona, mutta kuinka pitkät ne olivatkin, eivät jaksaneet sysätä Ollia valtiopäiviltä, sillä korkein oikeus vahvisti vaalin.

Jussi Koponen ystävinensä oli vimmassa, mutta Kela naurahteli salaa, toivoen kunnianhimon tulevan yleiseksi taudiksi, jolloin todenperäisesti tahtoi ruveta lääkäriksi.

IX.

Uudet toiveet ja parempi onni.

Tieto vaalin vahvistamisesta oli Koposelle onneton uutinen, joka ajaksi masensi hänen ylpeyttänsä. Hän tuli alakuloiseksi, käyskenteli paljon yksinään ja mullisteli silmiään kuin jänis paulassa. Mutta toistasen paremman onnen toive karkoitti vähittäin katkeruuden mielestänsä ja mies tointui entiselleen.

Hän oli melkein paikkakunnan ainoa talonpoika, joka piti valtiopäivä-lehteä, jota hän ahkerasti luki niin että melkein määrin tiesi menot, joita hän selitteli oman mielensä mukaan. Kaikissa kokouksissa piti hän pitkiä puheita valtiopäivä-toimista, joissa hän kuulioillensa tarinoi eriskummallisimpia taruja, joita he tietämättömyydessänsä uskoivat. Tietysti hän aina solvasi Ollia, antaen ymmärtää itse olevansa kansan edusmieheksi soveliaimman. Hän muka herroille sanoisi totuuden, jonka seuraukset pian tulisivat näkyviin lain muutoksissa ja verojen halventamisessa.

Älykkäämmät nauroivat hänen suukopuansa, mutta olipa niitä typeröitä kyllin jotka uskoivat häntä. He pitivät häntä kovin oppineena ja nerokkaana miehenä, joka herrainpäivillä paljon vaikuttaisi.

Talonpoikais-säädyn edusmiehen tila on vaikea, syystä että usiammat kotona olevat, eivätkä asiain käynnistä mitään ymmärrä. Rahvas luulee edusmiehen voivan tehdä kaikki, senpätähden saa tämä syyn, milloin asiat, niinkuin useasti tapahtuu, käyvät nurin. Enimmältä joukolla ei ole varoja pitää sanomalehtiä, mutta moni varakas talonpoika, joka itse pyrkii edusmieheksi, panee ennen rahansa turhuuteen, kuin tarpeellisiin ja hyödyllisiin kirjoihin, joka on enemmän kuin pahoin, sillä sivistyksettä ja tiedotta on mies julkisessa elämässä aina hompu, vaikka olisikin luonnon herralta hyvästi varustettu.

Näin ollen asiain, ei Koposen ollut vaikea halventaa Ollin arvoa ja vielä helpompi oli hänen vast'edes päästä valtiopäivämieheksi, koska hänen itse ja rikasten sukulaistensa siinä oli enin sanominen.

Näitten toimesta saikin hän huudot tuleviksi valtiopäiviksi, sillä Olli ystävinensä toivoi sitä, että yleisö kerran tulisi näkemään mitä jaloja töitä hän saisi toimeen.

Nytpä oli Koponen toiveittensa perillä ja sydämmensä sykkeli ilosta.