Part 2

Tällainen kuoppa tavallisesti kaivetaan syväksi, peitetään heikkojen risujen päälle levitetyillä havuilla ja keskelle kuoppaa asetetaan pylväs, jonka päälle syötiksi pannaan lihaa tai muuta. Kun nyt susi tulee sitä ottamaan, niin hän keikahtaakin kuoppaan.

Jos matkailioillamme ei olisi ollut niin paha kiire, niin olisivat kaiketikin vaaraa aavistaneet, sillä peitoksessa oli suuri reikä, mutta osittain pimeys, osittain kiire ja lumi estivät heitä tätä näkemästä.

Onnettomuuden lisäksi he eivät olleet kahden vankina. Kolmantena tervehti heitä suuri susi sydäntä särkevällä ulvonnalla. Ensin hyppi peto uutten kumppaniensa ympäri, mutta vetäytyi vihdoin yhteen sopukkaan takakäpälillänsä seisomaan. Sen silmät kirpeilivät kuin kaksi tulista hiiltä; terävät hampaat kiilsivät kuin kirkas teräs sen avarassa kidassa, jossa veripunainen kieli liehui kuin kuuma rauta tulisessa uunissa.

Tämän nähdessä olivat ystävykset hämmästyksestä kuolla. Silmät tiirillä ja ikenet irvissä vetäyvät he pikaisesti vastapäiselle puolelle niin että ulvova naapurinsa oli ihan vastapäätä heitä.

Ensimäisestä säikähdyksestä päästyänsä tavoitti kumpikin keppiänsä, jotka onneksi olivat pudonneet muassa.

Näin varustettuina seisoivat he liikkumattomina kuin sotamiehet, tarkasti silmäillen irvistelevää sutta.

"Missä Jumalan nimessä me olemme," kuiskasi vihdoin Jurri.

"Suden kuopassa! ymmärrätkö?"

"Voi hirvittävää!"

"Sepä oli pirullisen ikävä kohtalo!"

"Älä kiroo ystäväni... Tehkäämme kun Daniel jalopeuran luolassa, rukoilkaamme ja anokaamme Jumalalta apua. Oi, jopa luulen sen itse perkeleeksi, joka seisoo tuolla nurkassa... Näetkö, miten hirveä. Minä näen sekä sarvet että sorkat."

"Älä nyt pilojasi pane vaan pidä silmällä petoa, joka, milloin hyvänsä, voi rynnistää meihin. Tosin me ehkä kepeillämme voisimme surmata hänen, mutta yhtä helposti voisi hän nitistää yhden meistä. Vahtia on meidän pitäminen."

"Emmekö voisi päästä ylös?"

"Kaiketikin mahdotointa... Tällaiset pesät tunnen; ne tavallisesti ovat nerokkaasti rakennetut."

Niin oli tämäkin kuoppa. Se oli kuusi kyynärää syvä ja pohjasta paljon avarampi kuin suusta. Seiniä myöten ei siis käynyt kiivetä ylös, mutta keskellä seisovaa pylvästä myöten kyllä, jos vaan ei karvasta kumppania olisi ollut. Koponen yritti liikkumaan mutta peräytyi heti, sillä samassa näytti susi hirvittävän punaisen kitansa.

"Siis ei ole pelastusta viheliäisyydestämme," huokasi Jurri, ruveten lukemaan yhtä Taavetin katumusvirttä.

"Älä nyt niin pilan pelkuri ole," lohdutti Koponen. "Susien seurassa on ulvominen. Meillä ei muuta keinoa ole kun odottaminen kuopan omistajan tuloa, joka ei voi kauvan viipyä; katso, jopa päivä nousee... Huuto tosin on kello kymmenen, mutta sen toimittaa uusi tuomari, eivätkä ne herrat niin määrähetkellä tule. Eihän arkalasta olla pojat!"

Mutta tulivat kumpikin kovasti koiteltuiksi. Hetki toisen perästä kului, eikä metsästäjää kuulunut. Ylhäällä suli lumi ja vettä tirskui sateen tapana kuoppaan. Koposen luonto rupesi jo aristelemaan. Hän puhalteli raskaasti kuin pale mutta toivonsa vieläkin oli virkeillä, sillä kello vielä ei voinut olla yli yhdeksän.

Aika kului; Koponen töllisteli; Jurri ja susi irvistelivät, niin että kaikkien kolmen kumppanin sylki loikkui suusta.

Tällaiseen vaikeaan tilaan täytyy meidän nyt heittää ystävykset, sillä huolettava on nähdä tuttavia vaarassa, voimatta heitä auttaa. Toivokaamme että hän, joka koettelee sydämet ja tutkii munaskuut, armosta oikialla ajalla auttaa heitä.

IV.

Päättävä hetki.

Raivolan käräjäpaikka ja kestikiivari-talo olivat pääkaupunkiin menevän maantien kummallakin puolella. Kestikiivari-talo ei kuitenkaan lähemmällä, vaan niin, että suuri avara nurmi oli sen ja tien välillä.

Tässä oli kokoontuneena suuri kansajoukko, seisoen rypäleissä, miehet keskenänsä keskustellen. Itse valtiopäivämiehen huudosta tuumailtiin vähemmän kun odotetuista pidoista, sillä yleisesti pelkää rahvas valtiopäiviä; koetus muka on osoittanut, että ne melkein aina veroja lisäävät. Usiammat sanovatkin sellaisissa tiloissa: sama se kenenkä lähetämme, sillä asiat eivät sittenkään käy mitenkä pitäisi, vaan mitenkä herrat tahtovat. Kuitenkin tahtoo enemmistö rehellistä miestä, ettei käräjäkunnalle häpiää tulisi.

Tämän käräjäkunnan puolesta oli Olli Toiminen sellaisena ollut jo monet herrainpäivät. Hän oli tavallinen talonpoika, hyvännäköinen, selvä-järkinen, rehellinen luonnoltaan ja puhelias.

Mutta vaikka omistaen tällaiset hyvät avut, ei hän kuitenkaan muuten valtiopäivämieheksi olisi tullut, jos ei sukulaisuus erään mahtavan heimon kanssa olisi ollut sen syynä, sillä nykynen vaalitapa laskee huutamisen muutamien varallisempien valtaan. Mutta olisiko joka talollinen samoin kuin pappia anoessa, saanut huutaa, niin hän varmaan olisi huudot saanut. Kansan yleistä mielialaa ei milloinkaan saata kauvan vietellä ja jos niin kävisikin, niin erhetys kuitenkin pian tulee ilmi.

Ensikatsannolla kyllä luulisi yleisön valiomiehiä huutaessa voivan saada mielensä peräisiä, mutta sekin käy hyvin vaikeaksi. Mahtavimpien puolella on pappi, eikä kukaan monesta salaisesta syystä tee vastoin sen tahtoa, kenen käsissä on side- ja päästö-avain. Myös sekin, että kunnat eivät saa määrätä valiomiestänsä huutamaan tiettyä miestä, on yhteisen mielipiteen täyteen-käymisen väkevänä esteenä: siis monasti niin käy, että koko seurakunnan yhteinen toivo käy turhaan yhden ainoan valiomiehen tahdosta, joka, ken tiesi mistä syystä, ottaa lahjoja. Yhden ainoan helposti voi lahjoilla kääntää, mutta ei niin helposti monta sataa.

Tämän tietävät kyllä meidän isoset ja se lieneekin parahin syy mintähden yleisiä huutoja pelkäävät, vaikka muita asioita siihen syyttelevät.

Joska valtiopäivämiesten vaali muuttuisi pappi-huudon tapaiseksi, niin tulisikin meidän talonpoikaissääty valtiopäivillä ihan toisen näköseksi, isänmaan hyödyksi ja iloksi.

Mutta Raivolan käräjäkunnan valtiopäivämies, Olli Toiminen, oli kuitenkin todellinen kansan mies. Joska hän nuoruudessaan olisi saanut tarpeellista oppia, niin hän varmaan olisi ollut talonpoikaissäädyn kunnollisimpia, miksi häntä jo tätä nykyäkin oli yleisesti arvostettu neronsa, rehellisyytensä ja vilpittömyytensä vuoksi.

Tästä olivat huutajat hyvissä mielin ja hänen arveltiin taas, miten ennenkin, tulevan valituksi.

Koposen konnan kujeista ei mitään tiedetty ennenkuin juuri tänäpäivänä. Liittolaiset olivat ilmituottaneet muutamilla lauseilla tarkoituksensa, joka pakoitti huutomiesten mieltä.

Tätä odottamatonta uutista nyt sinne tänne keskusteltiin. Pahimmin sisulti kaikkiin se, etteivät voineet Koposen pauloja särkeä, hyvin tietäen että vasta-lahko oli väkevämpi. Moni toki arveli että nuo kolme valiomiestä eivät tohtisi tehdä vastoin yleisön tarkoitusta, mutta toiset taas arvelivat sentapaisten miesten hirviävän tehdä mitä tahansa. Levottomasti odotettiin siis asian päättymistä.

Kela miehinensä riemuitsi salaa saatavasta voitostansa. Nyt he siitä olivat ihan varmat. Kakkuri oli, luvaten ankkurin viinaa, saanut Matti Mutkasen liittolaisten puolelle. Hän tosin oli vaan yhden pienen seurakunnan valiomies, mutta yksikin pisara tekee paljon jo ennen täysinäisessä astiassa. Ystävät toki eivät hyvästi luottaneet uuteen liittolaiseensa, eivätkä rohjenneet hänestä luopua, pelvosta, että joku muu ehkä lupaisi Mutkaselle kaksi ankkuria viinaa, jota ainetta Mutkanen hellästi rakasti.

Mutta vähittäin kävivät liittolaiset levottomiksi. Määrä-aika tuli lähemmäksi, mutta Jurria ei kuulunut. Mikä mahtoi olla syynä? Ajateltiin sinne tänne, kurkisteltiin kaikin puolin, mutta turhaan.

"Hänen poisjäämisensä pilaa koko asian," lausui Kela huolettomasti. Itse puolestaan ei hän lukua pitänet ketä huudettaisiin, mutta luvatut hyvät rahat hän kyllä tarvitsi, eikä siis asiasta ollut niin huolimatoin kuin muille tahtoi näyttää.

"Hävetköön mies," lausui Pekka Kettunen.

"Uskokoon häntä pahuus, vaikka olisikin jumalinen," väitti Kakkuri, "se on ulkokullattu hunsvotti, joka ennenkin on pahempia tehnyt... Mutta kumma kuitenkin... Olisiko sairaaksi kääntynyt niin olisi hän saattanut meille sanan toimittaa."

Samassa löi kello kymmenen. Kakkuri ja Kettunen vaalistuivat. Kela astui käräjätaloon.

Heidän lohdutukseksi ei tuomari vielä ollut paikalla.

Pekka Kettunen käskettiin pitää Mutkasta silmällä Kakkurin toimittaessa toista asiaa.

Hän haki renkinsä, käski sen heti valjastamaan hevosen, ajamaan Jurria vastaan ja käskemään häntä kiiruhtaa kaikin voimin. "Aja oikein helvetin hojakkaa", kuiskasi hän renkiä korvaan. Nyt haki hän kumppalinsa, joka levottomana tönki kuraa suurine saappainensa, kiroellen Jurrin poisoloa.

"Vuotetaanpa viimeiseen, hän ehkä tulee tuomarin seurassa."

Mutta samassa tulikin tuomari, mutta Jurria vaan ei näkynyt. Nyt oli toivo kuitti. Kiukusta punasina tuijottivat he toinen toisiinsa häpeiksissään kun äsken pulkitut sonnit.

"Ei ole vielä kaikki toivo lopussa; anna tuo tuomarille Jurrin puolesta," lausui Kela, pistäen paperin Kakkurin käteen.

Samassa helisi käräjä-kello. Asianomaiset kiiruhtivat sisään.

Tuomari istui, piti ensin sopivan puheen, jossa kehoitti valiomiehiä ei vihasta eikä vainosta, ei lahjoista tai palkasta, ei sukulaisuudesta eikä ystävyydestä luopumaan tuntonsa vakuutuksesta.

Heti paikalla aljettiin valtuuskirjoja tarkastaa. Tultua Kakkurin vuoro, antoi hän ensin valtuuskirjansa ja sitte toisen näin kuuluvan:

"Raivolan käräjäkunnan tuomarille!

Ollen Vanhalan seurakunnan valiomies tänäpänä kuuluutetussa valtiopäivämiehen huudossa Raivolan käräjäkunnan puolesta, mutta estettynä kovalta taudilta itse tulemaan saapuville, saan tämän kautta kirjallisesti ilmoittaa antavani huutoni lautamies Jussi Koposelle Koivulasta.

Vanhalasta Marraskuun 15. p. 1814.

Aadami Jurri."

Äänin luki tuomari tämän ja naurahtaen laski paperin sivulle.

Nyt huudettiin valiomiehet järjestään antamaan huutonsa.

Tämän tehtyä käski tuomari saapuvilla olevain astua ulos, kunnes oikeus asian päätti.

Muutaman minuutin kuluttua avattiin ovet ja julistettiin seuraava päätös:

Syystä että kihlakunnan oikeus valtiopäiväjärjestyksen määräyksen mukaan ei voi Aadami Jurrin kirjoitusta hyväksyä ja huutojen luettua näkyy lautamies Jussi Koponen saaneen 113, ja entinen herrainpäivämies Olli Toiminen 137 koko manttaalin anomukset; siis tulee laillinen valtakirja viimeksi sanotulle tehtäväksi, olemaan Raivolan käräjäkunnan edusmies ensi valtiopäivillä j.n.e.

Väkijoukko oli tyydyksissä ja kaikkein kasvot loistivat ilosta, mutta Pekka Kettunen ja Kakkuri olivat pahoissa mielin niinkuin kalikalla kinttuun paiskatut koirat.

"Älkää ujostelko ukot, vaali tulee kumottavaksi," kuiskaa Kela.

Näistä sanoista vähän virkistyneinä pujousivat pois väkijoukon pilkkailevista silmäilyksistä, hiipien kotia kohden. Mutta yksinä sapitteleva kun pettäjä Juutas, seisoi Matti Mutkanen ajatellen kovaa kohtaloansa joukon pilkkana kuin varestenpeljätys. Luvattu viina oli hukassa ja vielä pahempi ett'ei voinut päästä pitoihin kestikiivarissa. Lasien kilinä soi korvissansa kuin hautakellot ja raskaasti hän huokasi kun väsytetty kyytihevonen. Säälien miespolosta, kutsui hänen vihdoin Olli pitoihin, jossa koiran-silmät häntä pilana pitivät. Kiukuissaan joi hän mahdottomasti.

Aamulla kertoi kestikiivarin piika sikalätissä joukon olleen yhdellä lisääntyneen, joka kaikista ei suinkaan ollut vähimmän sikamainen.

V.

Pelastuksen hetki.

Näitten tapahtuessa kestikiivarissa olivat ystävä-polosemme Koponen ja Jurri susikuopassa melkein entisessä tilassa, mutta vieläkin kehnommassa.

Jo oli sydänpäivä, mutta pelastajaa ei kuulunut. Julma kumppani tuli yhä levottomammaksi. Jopa yritti päälleryntäyksiäkin ja sen ulvonta tuli yhä julmemmaksi. Jurri oli melkein näännyksissä ja Koposenkin sisu oli paljo masentunut. He eivät enää ajatelleet huutoja eikä vastustajien pitkiä neniä, vielä vähemmin tulevaa kunniaa. Nyt ajateltiin todellisesti kuolemaa, jonka pedon muodossa näkivät edessänsä ja kauhunsa oli sanomaton.

Yht'äkkiä kuulivat koiran haukunnan ja tuokion kuluttua kaksi miestä kuopalta.

Välkkyvin silmin katsoivat ystävykset toisiinsa, päästäen riemuhuudon, josta metsästäjät säikähtyivät.

"Luulempa piru vie siellä olevan kaksijalkasia susia kuopassa," lausui yksi heistä.

"Siltäpä kuuluu, mutta kuulinko oikein tuolla vielä tullessamme, niin pitäisihän siellä neljäjalkanenkin olla."

Taas huudahti Koponen.

"Ukko rukka;" huokaisi metsästäjä, ruveten kiireesti poistamaan havuja.

Nyt kävi kuoppa valosaksi ja ihmetellen näkivät metsästäjät miten asia oli. Nytpä asetettiin tikapuut kuoppaan, mutta sepä ei kelvannut sudelle, joka tuimasti rupesi kuopassa ulvomaan. Tikapuut olivat poisotettavat. Nyt laskettiin köysi, jonka Koponen sukkelaan kiinnitti uumallensa.

Nyt vaan oli tarvis vetää niin mies oli pelastettu. Mutta Jurripa tahtoi välttämättömästi seurata muassa, sillä muuten arveli suden hänen sill'aikaa surmaavan. Koponen taas antoi pilan miten kumppanille kävi jahka vaan itse pääsisi pois; pyysi siis miesten vetämään. Mutta nämät tuumailivat suden yhdelle miehelle liian vaaralliseksi ja koska kahta eivät yht'aikaa voineet nostaa oli tämäkin keino heitettävä.

Nytpä kaikki tuumailivat mitenkä tehtävä. Mutta Koponenkaan, joka aina oli ilkkunut monikeinollisuudestaan, ei tätä nykyä ainoatakaan sopivaa neuvoa keksinyt. Jurri taas ei ajattelemaankaan kyennyt. Vihdoin lausui toinen metsästäjä.

"Nytpä tiedän... Tässä ei muuta keinoa; minä annan sudelle lyijymarjan, niin on asia päätteessä; niin on mun tapani. Elkää peljätkö miehet. Pyssyssäni on luoti, enkä milloinkaan ammu pommia... Mitä sanotte tästä?"

Tätäpä sieti ajatella. Jos luoti ei kävisi, ja vaikka kävisikin eikä heti paikalla tappaisi sutta, niin varmaan oli viimeinen hetkensä tullut. Ja miten hirvittävää olla niin lähellä sitä paikkaa mihin luoti lentää. He siis eivät hirvinneet tähänkään suostua.

"Olkaa liikkumatta, nyt paukahtaa," sanoi metsästäjä kohottaen pyssyn silmällensä.

Paikalla räjähti pyssy; kuoppa tuli täyteen savua, jonka alta kuului kamala kiljuna ja kitiseviä ihmisääniä, mutta heti taas vaiti kuin haudassa.

Ruutisavun hajottua kurkistivat metsästäjät kuoppaan, jonka pohjalla näkivät suden kumppaninensa makaavan hengen merkittä.

"Saitpa saakeli vie kolme kärpästä yhdellä lyömällä," sanoi metsästäjistä toinen.

"Sitä en luule. Kaksi jalkasille luullakseni vaan tuli liika raju sydämmen värähdys."

Ja niin olikin. Koponen ja Jurri heräsivät vähittäin, mutta susi nukkui ainaseksi.

Ystävillemme oli pelastuksen hetki tullut, mutta kauan viipyi ennenkun voivat vapauttansa nauttia. Toinnuttuansa kiittivät sydämmellisesti Jumalaa ja metsästäjiä pelastuksestansa.

Ylös päästyänsä olivat he todellakin kurjannäköset. Läpimärät, kurassa ja li'assa kantapäästä kiireesen asti. Hölmö-muotoset ja jäsenet vilusta ja nälästä vapisevat.

Vanha metsästäjä otti heidät muassaan asuntoonsa, jossa eukkonsa kaikin tavoin koki heitä saattaa entiseen terveyteen. Hän toki silloin tällöin rypisti nenäänsä, sillä vieraat eivät vaan löyhkäneet sudelta vaan muultakin joka arvattavasti oli pelästyksen ja ampuman räjähdyksen seuraus. Sitten heitä runsaasti syötettiin ja juotettiin, niin että pian tulivat entiselleen.

Tätä palkitsi Koponen kahdellakymmenellä markalla, mutta sillä välipuheella että tapaus pidettäisiin salassa, joka myöskin luvattiin.

Kotia käydessä päätettiin että Jurrin hetipaikalla piti teeskenteleimään sairaaksi sekä sanoman siitä syystä ei voineensa tulla. Vast'edes tahtoivat suostua mitä vielä oli tehtävä. Koponen varoitti ystävää pitämään umpi-salassa heidän onnettomuutensa, josta muuten syntyisi pilkka-taruja.

Sitte erosivat metsätien haarassa, syystä että Jurrin oli tarvis salateitä päästä kotia, jos sairaaksi teeskentelemistään pitäisi uskottaman.

Mustamielisenä astuskeli nyt Jussi Koponen kotia kohden. Hän mietti miten mailmassa paljo voi tapahtua, jota viisaimmillakaan keinoilla ei voi välttää. Hän iloitsi että oli päässyt vaarasta, mutta häntä sapitti toiveittensa kehno loppu. Katkeraa rohtoa oli ylilääkäri hänelle antanut kunnianhimon parannukseksi mutta ei niin katkeraa että olisi tauti ihan herennyt. Se kasvoi vähittäin entiseen määräänsä. Tapaus suden kuopassa unohtui, ja taas ajateltiin lähestyviä iloisempia päiviä. Tällä kertaa tosin oli mahdotonta päästä herrainpäivämieheksi, mutta olipa hän muka nuori mies, joka kyllä voisi odottaa toista kertaa, jolloin arveli voittavansa kaikki esteet. Tällä kertaa oli vaan kunnialla peräytyminen. Pahimmin pelkäsi hän sitä että metsästäjän väki ei voisi olla tapausta kertomatta. Hän kävi siis vielä kerran siellä, heittäin toiset kaksikymmentä markkaa vaiti-olemisen palkaksi. Iloisemmin mielin kävi hän sieltä kotia, vaikka kunnianhimon hitto raateli sydäntänsä julmemmin kuin saatana Joppia.

Huima-mielinen oli hän siis kotia tullessaan, mutta Jussi Koponen oli mies ajatustensa herra. Vaimo tuli häntä vastaan ystävällisesti kysyen miten päivän asia oli päättynyt. Hän vastasi tyynesti:

"Ihan toivoni mukaan kultaseni! mutta olipa hyvä että itse olin saapuvilla sillä nytpä muuten olisin valtiopäivämies. Paljo oli mulla vaivaa saada olla rauhassa. Peijakkaan ikävä tuo yleisön luottamus. Ihan väsyksissä olen paljaasta haastelemisesta päivän kululla, että oikein haluan vuoteelle."

Vaimo olisi ensin tarjonnut hänelle kahvia ja muuta laittamaansa hyvää, mutta hän sanoi nyt ei voivansa mitään nauttia. Eukko surkutteli miespolostansa, jolla niin paljon oli kärsimistä yleisön luottamuksesta ja kiirehti valmistamaan vuodetta päivän töistä väsyneelle.

Ikävöitsevin silmin katseli hän vuodetta, jossa toivoi saada nauttia edes muutaman tunnin lepoa päästäksensä tyynimieliseksi. Mutta tämä päivä oli oikein onnettomuuden päivä, joka ei hänelle sallinut lepoa omassa kodissansakaan. Hän tuli katsoneeksi pihalle ja näki vieraan tulevan, eikä siis nyt ollut levolle ajattelemistakaan.

VI.

Suuri lohdutus murheessa.

Lentäen kiiruhti Koponen vastaan-ottamaan vierasta, joka ei kukaan muu ollut kuin itse Kela.

"Tuhannen tulimmaista, mitenkä ovat asiat?" kysäsi tämä.

"Pahoin velikulta, mutta vaiti vielä," kuiskasi Koponen punastuen kuin keitetty rapu.

Tultuaan kahdenkesken tavalliseen kamariin, lausui taas Kela:

"Mitenkä helvetissä on asiat? Kaikki on pilassa sinun ja Jurrin poisjäämisen tähden... Toistenpa en rupee ajamaan sellaisten tuultapieksiäin asioita, jotka eivät tiedä mitä tahtovat."

"Älä ole niin pikainen, velikulta... Me olemme syyttömät kuin äsken syntyneet lapset; me olimme, näet, helvetin pahassa pulassa."

"Laulappa se virsi! sillä minä olen, jumal'avita, tulikiukkunen, vieläpä kiukkusempikin."

Nytpä Koponen kertoi kohtalonsa, joka Kelasta oli niin hauska että makiasti nauroi. Mutta kun kertoi säikähdyksensä ammuttaessa ja sen seuraukset, purskahti Kela nauruun, jota kesti monta minuuttia.

"Ei sille puurolle irvistellä tarvihte," muistutti Koponen närkästyneenä.

"Eikä itkemistäkään... Hyvän maksun olisin antanut saadakseni nähdä teidät suden kuopassa, jossa arvelen teidät oikein lempeitä silmäniskuja viskelleen toinen toisillenne, joka ehkä olisi voinut näkiää vähän huvittaa. Mutta sen kyllä myönnän että peijakkaan kolkko lienee ollut sellaisen irvihampaan seura, ja siitä olen vakaa, että teidän nenät toisinaan olivat tavallista valkoisemmat."

"Hirveätä se oli, velikulta! Me olimme pelosta näännyksissä... Jurri lauloi virsiä, susi ulvoi ja allekirjoittaja ajatteli todellisesti kuolemaa. Eläissäni en ole sellaista helvettiä nähnyt."

Taas rupesi Kela nauramaan, mutta nähdessään Koposen siitä suuttuvan, pysäytti hän nauruhimonsa, lausuen vakavammasti:

"Mutta saakelin temppu se oli ja paha viiva siitä tuli rätinkiimme. Muuten nyt olisit kahdenkymmenen manttalin enemmistöllä herrainpäivämies, sillä Matti Mutkanenkin huusi sinua."

"Perhanan ikävä asia," ähkäsi Koponen.

"On hiisi vie, onkin se ikävä varsinkin niin paljon vaivoja nähtyä. Peijakastako oli teidän metsässä tekemistä? Eihän se kaita tie aina taivaasen vie."

"Sen lauseen totuutta saimme, Jumala paratkoon, kyllin koetella. Mutta tehty työ seisoo. Kaikin puolin on vika minun, jonka vuoksi myöskin tahdon palkita vaivasi; tydytkö puoleen summaan?"

Ottaen taskulaukkunsa, antoi Koponen ystävällensä viisisataa markkaa, jotka tämä kiittäen pisti taskuunsa.

"En niin paljon huoli rahoista kuin harmista ettemme menestyneet, koska päätös oli perustettu niin tukevilla syillä kun tässä asiassa."

"Eihän se ketään pahemmin sapita kuin minua, joka olen harmista puhjeta. Sinulle kyllä saatan sanoa mulla ei olevan eläissäni suurempaa toivoa kuin herrain-päivämieheksi pääseminen, siis kuinka hirvittävä, harmittava ja sydäntä kaiveleva asia olla määrää niin lähellä, sitä kumminkin saavuttamatta. Minua huolettaa enemmän kuin uskoisitkaan."

"Eihän siitä mitään veikko!... Asian voin vielä ehkä parantaa."

"Niinpä luulen tulevalla kerralla pääseväni tarkoitusteni perille."

"Minkätähden heittää toistaiseksi sitä, mikä, miten luulen, heti voi tapahtua."

Kummastellen tuijotti Koponen ystäväänsä, tuskin tietäen voisiko uskoa korviansa.

"Mahdotonta," keskeytti Koponen.

"Jumalalle ja taitavalle lakimiehelle ei ole mitään mahdotonta. Minä kumoon vaalin mitättömäksi."

Nämäpä sanat vaikuttivat Koposessa. Silmät kirkastuivat, selkä oikastui, kädet kävivät taskuihin ja paikalla oli hän sama veitikka kun ennenkin.

"Olisiko mahdollista?" lausui hän iloisesti.

"Epäilemättä, velikulta! -- Kuuleppa miten on asia. Kun Jurri ei tullut, arvelin minä jotain sekasotkua tapahtuneen, jonkatähden hätä hopussa tein kirjan Jurrin nimessä, jossa sanoin hänen taudilta estettynä itse tulemasta saapuville. Tämä kirja hyljättiin, joka kieltämättä oli tuomarilta oikein. Mutta siitä olen vakuutettu että jos vaalia valitamme, niin se siitä syystä tulee kumottavaksi."

"Oi minkä suuren lohdutuksen annat mulle surussani; olenpa ihan kuin uudesta syntynyt. Sepä, näet, hyvästi sopii. Minä kehoitin Jurria heti teeskenteleimään sairaaksi, että poisolemisensa syy näyttäisi todelta. Siis kaikki hyvä. Ja tästä tulee minun sinua kiittää, kunnon veli. Ja siihen saat luottaa että minä osaan olla kiitollinen. Jos sinä vaalin kumoot, saat puol'toista tuhatta markkaa."

"Kyllähän niistä sovitaan. Nyt on elettävä varoisasti. Minä jo olen suostunut Pekka Kettusen ja Kakkurin kanssa vaalia valittamaan ja siitä syystä ovat he juuri tätä nykyä Jurrin luona antamassa hänelle tarpeellisia neuvoja. Mutta ei siinä kaikki. Meillä pitää olla lääkärin todistus, että Jurri todellisesti silloin oli sairas, jos tahtomme valitustamme korviin otettavaksi, mutta sellaista todistusta ei liene helppo saada."

"Eikö muuta! Sen minä laitan huomis-päivänä."

"Mutta se ei saa olla omatekonen," muistutti Kela.

"Olisiko tarvis? Eihän Jussi mikään pöllöpää ole... Minä tunnen tohtori Kernaan, joka mulle sellaisen todisteen tekee parista kymmenestä markasta."

"Se saattaa käydä turhiin. Tunnenhan minäkin hänen, enkä luule häntä niin suostuvaksi."

"En muuta sano kuin minkä tiedän. Hän on jo monet vuodet todistanut ne miehet kelvottomiksi sotapalvelukseen, jotka salaisesti maksavat hänelle kymmenen markkaa. Monta kunnonpoikaa on hän niin tavoin vapauttanut tuosta pulasta. En siis luule aivan vaikeaksi saada tohtori Kernaan tähän asiaan taipuvaksi. Ken kerran on hiiden oma, sille ei pahemmin käy kuin pahoin."

"Hyvä, hyvä! Laita sinä todiste, minä vastaan muusta."

"Suurimmat kiitokset, velikulta, tuhansia kiitoksia! Mutta kaikin mokomin ei sanaakaan suden kuoppa-asiasta eikä minun todenperäisestä aikomuksestani, sillä vaimoni ei koko asioista mitään tiedä."

"Mutta valmista häntä vähittäin siihen, mikä tuleva on, ja laita niin että kolme ystävääsi etunenässä luulevat sinun heidän tarkoituksensa edistävän. Se pitää hereillä heidän mieliä, jotka ovat kyllin hyljyt heittämään kaikki oman etunsa tähden."

"Toimitanpa sen ja tämänkin," vakuutti Koponen.

"Työmme on nyt päätetty, Eikä puutu muuta, Kuin se pieni lähtöryyppy, Sitte lyömme suuta;"

Lauloi Kela valmistaiden matkaansa, kunnes ensin oli häntä kaikin tavoin runsaasti kestitty.

VII.