Part 1

Produced by Tapio Riikonen

VALTIOPÄIVÄMIES ELI KUNNIANHIMO

Kirj.

Pehr Thomasson

Mukaellen suomentanut J. Aulén.

Helsingissä, Hufvudstadsblad'in kirjapainossa, 1872. G. W. Edlundin kustantama.

SISÄLLYS:

I. Talonpoika ja asiamies II. Kolme kunnon ystävää III. Julman paha kohtalo IV. Päättävä hetki V. Pelastuksen hetki VI. Suuri lohdutus murheessa VII. Iloa ja murhetta VIII. Uusia keskustelemia ja onnettomuuksia IX. Uudet toiveet ja parempi onni X. Talonpoikaisille lukioilleni

I.

Talonpoika ja asiamies.

Eräänä kauniina syysiltana, nykyisen vuosisadan alussa, käyskeli lautamies Jussi Koponen tuimin askelin soreassa tuvassaan edestakasin. Tultuaan pihanpuolisen akkunan luo seisahti hän, joka kerta moniaita sekuntia, kurkistaen ulos ihan kun jotakuta odottaen.

Jussi Koponen oli keski-ijän mies, eikä pahannäkönen, joska joku ei huomannut kavalaa katsantoansa. Käytöksessänsä oli hän jokseenkin kopeaa jota kuitenkaan tätä nykyä ei suinkaan voinut huomata; sillä laiha vartalonsa oli jokseenkin köyristynyt ja raskas mielipaha näkyi julkisesti hänen muuten itserakkaasta naamastaan. Siitäpä voi arvata jonkun kovan murheen kaivelevan sydäntänsä.

Mikähän se voi olla? Olihan Jussi Koponen kaikin tavoin onnellinen mies. Hänellä oli hyvä vaimo, hyviä lapsia ja suuri, Koivula niminen talo, joka sekä ulkoa että sisältä oli ihan herrashovin näkönen. Sanalla sanoen, hän oli koko Raivolan kihlakunnan rikkain talollinen. Mutta kuitenkaan ei hän omalla toimellaan ollut suuria varojansa ko'onnut; hän oli tykkänään ne perinyt appivainajaltaan, joka häneen niin oli mielistynyt, että tämä perintöjaossa sai kaikkia muita lapsia runsaammin. Myöskin oli hänellä ollut kaikki ne luottamus- ja kunniavirat jotka talonpojan osaksi voivat tulla, paitsi yhtä ainoaa: hän ei vielä ollut valtiopäivämies. Moni siis luuli hänen tätä tavoittavan; mutta milloin sellaisesta kysymys tuli, oli Jussi aina juhlallisesti vakuuttanut ei tahtovansa sellaista toimia vastaanottaa, josta muka hänelle olisi sulaa hävikkiä, vaikka kyllä arveli siihen toimeen olevansa mies kunnollinen.

Mitenkä tälläiset lauseet olivat totta ja mikä se oikeastaan oli, joka tätä nykyä häntä huoletti, saamme heti tietää omista sanoistaan.

Levottomin mielin kuin Jerusalemin suutari mittaili Jussi tupansa lattiaa. Mutta yht'äkkiään valistui synkkä muotonsa. Avaten oven, riensi hän pihalle, jossa matkailija hypäten rattailta teki tavallisen tervehdyksen.

"Terve tultuasi, Veikko Kela!... Viivyithän niin, että tuskin enää tuloasi odotin", lausui Jussi.

"En milloinkaan luovu lupauksestani", vastasi tulija.

"Sydämmellisesti tervetullut", sanoi Jussi vieden vieraansa sisään.

Herra Kela oli nuori, sorea mies, jonka tavat ja käytös kaikissa osoittivat sivistynyttä tutenttia. Hän olikin nykyisin jättänyt yliopiston, jossa pitemmän ajan oli lakitietoa oppinut mutta ei kumminkaan aikonut ruveta virkamieheksi, syystä että isänsä tahtoi häntä talonpoika-asiamieheksi, joka muka köyhälle tutentille oli edullisempi. Isä itse oli suureksi hyödykseen pitänyt tätä ammattia, johon neuvoi poikaansakin, toivoen ei omenan putoavan puusta kauvas.

Kela oli talon vanha ystävä. Tavalliset tervehdykset siis pian olivat kuitatut. Oli ilta, kello kuuden aika, jonkatähden isäntä tarjosi pientä toti-tuikkaria. Hän siis avasi muhkean salinsa oven pyytäen vierastansa sinne, kunnes toimitettiin vettä ja muuta tarpeellista. Pianpa oli kalkki kunnossa, mutta kun Jussin mielestä sali oli aivan lähellä kyökkiä, jossa ehkä olisi kuutioita, niin, itse ottaen toti-tavarat, kantoi hän ne etääsen kamariin, jonka tehtyä varovasti sulki oven.

Ystävykset siellä asettuivat kiiltävän pöydän ääreen alkaen valmistaa suloista nautittavaa, joka piankin joutui niin, että voivat toinen toisensa kanssa kilistää.

Jussin vilkkuvista silmistä julkisesti näkyi hänellä olevan jotakin ystävällensä sanottavaa, mutta myöskin näkyi hän vähän kainostelevan mieltänsä purkata. Päätti siis Kela, tämän huomattuansa, auttaa häntä alulle, lausuen huolettomasti:

"Terveisiä Olli Toimiselta."

"Kiitoksia! Onko hän nykyisin tavattu?"

"On, äsken tapasin hänen kestikiivarissa, jossa vähän keskustelimme. Kiitä häntä minun pitkästä viivyttelemisestäni. Ukko on aina saakelin ilomielinen ja hauska."

"Kyllä vaan. Kyllä sillä suukopua kestää. Se kai vieläkin kerran tuumailee matkustaa herrainpäiville?"

"Siitä emme ensinkään keskustelleet, mutta luulen hänen epäilemättä tulevan herrainpäivämieheksi, koska sinä Veikko siksi et pyri; muuten, ken tiesi miten kävisi."

Tarttuen lasiinsa kilisti Jussi kera ystävänsä, jonka viimeiset sanat tekivät sydämmellensä hyvää.

"Luulisitko Veikko minun tulevan valituksi jos tahtoisin?" kysäsi Jussi.

"Sen varmaankin luulen, jos vaan edeltäkättä mutkat suoritetaan, sillä aivan itsestänsä ei se synny."

"Niin minäkin luulen", vastasi Jussi, "ja juuri sentähden pyysin sinua tänäpäivänä tänne. Ollaanhan me vanhat ystävät, siis saatan rehellisesti lausua mielipiteeni siitä, kolmannen miehen kuulematta."

"Mulla ei ole tapana kielitellä", tiuskasi Kela vähän närkästyneenä.

"Suo anteeksi velihopea! en minä epäilekkään, jonka paikalla saat nähdä, kun nyt käyn sanomaan mitä ei edes vaimonikaan tiedä... Joka kerta kun puhe on ollut valtiopäivämiehestä, olen aina antanut ymmärtää en minkään mokomin tahtovani kutsumuksesta huolia, mutta totta puhuen olen jo monta vuotta sitä tavoittanut. Olli Toimisella on tähän asti ollut yleisön luottamus ja tästä syystä en ole minä huolinut vällyjäni pyykkiin pistää. Mutta koko ajan olen aina kokenut Ollin arvoa halventaa. Miten tiedät, lukevat talonpojat harvoin noita suurempia sanomalehtiä, josta syystä eivät asioista ja menoista mitään tiedäkkään. Miten herrainpäivillä ollaan, sitä ymmärtävät he yhtä vähän kuin sika tuulimyllyä. Ainoa minkä oivaltavat, on se, että verot yhä lisääntyvät. Helposti siis voi heitä uskottaa tämän olevan valtiopäivämiehen syyn, joka tarvittaessa ei laula totuutta, jolloin asia kävisi ihan toiseksi. Tällaista uskoa olen aina kokenut istuttaa heidän tuhmiin kalloihinsa ja tämä onkin mahdottomasti menestynyt. Luottamus Olliin rupeaa todellisesti raukeamaan. Mun lienee siis aika pistäytä väliin, vai mitenkä?"

"Tämän kaiken tiedän", vastasi Kela. "Jo aikoja sitten olen sun vehkeesi huomannut ja itse puolestani kaikki tehtävät tehnyt saadakseni sun puolellesi yleisön, joka myöskin lienee sinuun melkein suostuva. Mutta tässäpä on toinen temppu, joka onkin tarkkaan mietittävä. Kieltämättä on Ollilla suurin joukko ja väkevä lahko puolellansa, joka ei olekkaan helposti voitettava."

"Aivan niin velikulta. Mutta kuitenkin voittaisin helposti tarkoitukseni, jos vaan julkisesti pyrkisin. Minun vaan olisi tarvis puhutella moniaita varakkaita sukulaisiani, joilla on enin sanominen valiomiehiä huutaessa. Sitäpaitsi on mulla velkomista parahimmilta talollisilta käräjäkunnan usiammissa seurakunnissa niin että voisin toivoni mukaan liikuttaa niitä ja helposti voittaa vastusteliat. Hyvin kävisi kaikki, jos vaan rupeisin julkisesti pyrkimään, mutta kas sitä juuri en tahdo, miten saat kuulla. Minä en anna ymmärtääkkään tavoittavani tätä kunniaa, joka kauvan on ollut suurin toivoni. Sittepä ehkä sanottaisiin konnan juonilla tulleeni valituksi, joka näyttäisi vähemmän kunnialliselta. Näkymättä tahdon minä tulla valituksi. Mutta sinun avullasi yksin se voi tapahtua, ja tästä asiasta juuri tahdoin vähä tuumailla sun kanssasi Veikko."

"Tunnenhan minä jäniksen polut", lausui Kela, kavalasti naurahtaen, "mutta kuitenkaan en älyä mitenkä minä tässä asiassa voisin olla avuksi."

"Juuri sinä oletkin tarvittavani mies", vakuutti Jussi Koponen. "Tuttavuutesi kautta kaikkein ihmisten kanssa voit sinä vaikuttaa enemmän kuin kukaan muu. Sinun vaan on tarvis kiitellä minun kunnollisuuttani, toista taas pelotella aijotuista oikeudenkäynneistä. Usiammat sinua uskovat kuin isämeitää ja sun vaivasi taas minä kunniallisesti palkitsen. Tuhannen markkaa saat, jos minä tulen herrainpäivämieheksi."

Kuultuansa tämän lauseen, kävi Kelan muoto nähtävän iloiseksi. Hän nousi, kävi muutamia kertoja ympäri lattian, jonka tehtyä antoi Jussille kättä sanoen:

"Kunnon veli, sinä tulet valtiopäivämieheksi."

Nämätpä sanat pullistivat Jussi Koposta, joka heti kohosi korkeammaksi, pisti kätensä housun taskuihin, kohottaen niskaansa kuin laulava kukko.

"Ja tuhannen markkaa saat sinä", kuiskasi hän Kelalle.

Tämä nyökäytti päätään, istahti taas pöydän ääreen sanoen:

"Kuitenkin on meidän varosasti oltava jos yrityksemme on menestyvä. Miten jo sanoin, on Ollin puolella suurin joukko ja väkevin lahko. Saisiko jokainen talollinen huutaa, niin ei meidän menestymistä olisi odottamistakaan; mutta kun sen tekee valiokunta ja kolme henkeä tässä käräjäkunnassa saattavat voittaa kaikki muut, niin toivon parasta, jos vaan oikein kortit sekoitamme. Ensin on meidän nukuttaminen Ollin lahkoa siihen vahvaan vakuutukseen, että sinä et minkään mokomin tahdo tulla valituksi ja että siis hän, niinkuin ennenkin, valitaan; ja toiseksi kaikin voimin vaikuttaa valiomies-huutoihin, että olisi meillä tuttuja tiessä. Ovathan nämät huudot jo ensi sunnuntaina; aika on siis käytettävä. Minä alotan toimeni jo tänä iltana, tehden muutamia poikkeuksia kotimatkalla, ja sinäkään et saa torkkua."

"Äläpä luule", vastasi Jussi.

Ystävät nauttivat nyt komean illallisen, jonka tehtyä erosivat vehkeitänsä toimeenpanemaan.

"Eihän sitä ollut vaikea pyydystää", sanoi Jussi itsekseen. "Rahalla ja nerolla voi kaikki."

"Kavala ja konnankurinen mies tuo Jussi", ajatteli Kela itsekseen ajaen maantietä. "Kavala mies, paha sydämminen, mutta ei aivan tylsäpäinen. Mutta sen ylpeys ja tirkistävä käärmeen katsanto ovat sietämättömiä. Herrainpäivämieheksi on hän Ollin suhteen ihan kunnoton... Mutta tuhannen markkaa, se on summa se, ja senpätähden teen hänen puolesta mitä voin... Soisin hänen pääsevän herrainpäivämieheksi paljaasta siitä syystä, että ylpeytensä ja kunnianhimonsa saisivat hyvän keikahuksen."

II.

Kolme kunnon ystävää.

Entisestä keskustelusta kahdeksan päivää kuluttua tapaamme taas samat ystävät samassa kamarissa kahden kesken. Mutta nyt onkin aamu, sentähden totin siassa ovat suuret juomalasit olutta täynnä.

"Perhana se, ettet omassa seurakunnassa ensinkään huutoja saa; mutta aikomuksemme kumminkin menestyy," lausui Kela.

"Luuletko todellisesti niin?" kysäsi Jussi Koponen alakuloisella mielellä.

"Epäilemättä velihopea, vaikka enemmistö tulee olemaan saakelin pieni. Olenpa laskenut ja päätös on puolen manttalin enemmistö, mutta siinähän mun mielestäni kyllin.

"Jahka vaan saattaisimme luottaa noihin miehiin," keskeytti Jussi.

"Vakaa kuin kirveen silmä... Saatpa kuulla miten olen käyttäinnyt. Ne ovat helvetin kavaloita kaikki kolme, mutta ketullahan kettua pyydetään. Ensiksi puhuttelin Jurria, jolla on tärkeä riita-asia ylioikeudessa sekä selvitin hänelle, että jos Olli Toiminen tulee valtiopäivämieheksi, hän varmaan sen hävittäisi, koska Olli on likeistä sukua vastaajan kanssa. Kas sepä naula veti. Jurri kiitti minua tiedosta. Kakkurilla käytin samaa keinoa. Hän on erään kalastusyhtiön osallinen. Minä muistutin häntä, että Olli itse kalastaa samassa virrassa ja että hän aikoi alottaa riidan, joka vähentäisi yhtiökunnan oikeuksia, jonka riidan hän valtiopäivämiehenä epäilemättä voittaisi. Kakkuri on liukas ja oman voiton pyytävä perkuus, joka heti oivalsi mun lauseeni todenmukaisuuden ja sillä voitin hänen. -- Pekka Kettusen kanssa mulla oli oikein pieni kahakka, kuitenkin viatointa lajia. Hän tosin on vähän kavala ja kettumainen, mutta ylipäänsä yksinkertainen tolvana. Minä tuppasin häneen niinkuin makkaraketeen kaikenlaista sakkaa, jonka hän irvistelemällä nieli. Paitsi muuta uskotin häntä että jos sinä tulet valtiopäivämieheksi, niin lähettäisit maamittausylihallituksesta maamittarin, joka pian lopettaisi kylän sekasotkusen rajajaon; myöskin uskotin häntä sinun kauttasi voivan tulla hyväksi ystäväksi maamittarin kanssa ja niin tavoin saavan jaon mielensä mukaan. -- Tälläisillä apajoilla sain verkkoihini nämä kolme kalaa, ja siitä voit olla vakaa että ne siinä pysyy, sillä oman voiton langat ovat vahvemmat kuin yleisön."

"Jos ne vaan eivät edellävoittain kertoelisi minun pyrkivän herrainpäivämieheksi, niinpä kunnia kävisi korkeammaksi."

"Ole siitä huoleton. Minä olen heitä vakuuttanut, että sinä et suinkaan tahdo heittää rauhallista kotoa, käydäksesi julkisen elämän myrskysille retkille, mutta että heidän kiinteästä vaatimuksesta ehkä siihen myöntyisit. Tätä varten he tänä iltana tulevatkin tänne, ja minä toivon että heidät vastaanotat hyvinä ystävinä, joita he sanotusta syystä ovatkin."

"Sinä velikulta oletkin oikein kunnon poika," huudahti Jussi Koponen ihastuksella. "Sinun minä tiesin olevan sen miehen jota tarvitsin, sillä joku muu ei olisi puolta niin liukkaasti asiaa ajanut. Tuhannen markkaa saat korkonensa. Ne kolme ystävää kun tulevat, otan niin vastaan että tyytyvät. Enhän minä niin tuhma ole."

"Etpä vaan; se joka sun pöllöpäänä ostaa, se todellakin rahansa pilaan viskaa," lausui Kela pilkallisesti.

"Niinpä luulisin," muistutti Koponen. "Oma kiitos tosin haisee, mutta ilkkumatta luulen voivani sanoa mun pääni olevan hyvästi varustetun."

Kummankin puolin muutamia suosiosanoja vaihetettua lähti Kela matkoihinsa, sillä hänen oli käräjissä muutamia asioita ajettavina.

Muutaman tunnin kuluttua tulivat nuo kolme ystävää, jotka Jussi iloisesti vastaanotti rappusilla ja johdatti heidät saliin. Se oli kaikintavoin niin loistava kuin vallasväessäkin, sillä Koponen piti ulkonäköä suuressa arvossa ja vaimonsa oli kaikin tavoin kunnon eukko. Heti tarjottiin vieraille kahvia, jota isäntä kehoitti sekoittamaan aineen kanssa konjakkipotusta.

Heidän nyt näpäyksiä ottaissa ja niitä näitä tarinoidessa, tahdomme vähän tarkastaa ystävien ulko-ihmistä; heidän sisällistä tulemme vast'edes tuntemaan heidän käytöksistänsä.

Kaikki olivat he keski-i'än miehiä, melkein yhtä vanhat, mutta hyvin erinäköiset. Timo Kakkuri oli verevä, punakas, vilkkasilmänen ja muoto osoittava sekä hyvää että pahaa. Hän oli hyvissä vaatteissa ja käytöksensä olivat vapaat. Pekka Kettunen oli suuri kömpelö mies, kasvoiltansa tuhman-näköinen, mutta avarat sieramensa ja tirkistelevät kissan-silmänsä ilmoittivat ketun luontoa. Hänkin oli hyvissä vaatteissa paitsi saappaat, jotka olivat tavattoman suuret ja ruokottomat. Jurrista voi viimeisen sanoa kaikken suhteen. Vartalo pitkä ja laiha, pinta melkein harmaa, suuri nokka, leveä suu ja silmät ulkokultaisuutta osoittavat; ihan tällainen oli Jurri. Yleisön mielipiteessä pyysi hän olla jumalisena vaikka ne, jotka hänen lähemmin tunsivat, sanoivat hänen jumalisuutta käyttävän sisällisten pahain ajatustensa peitteeksi.

Tuokion ajan niitä näitä keskusteltua lausui vihdoin Timo Kakkuri vakavammalla äänellä:

"Arvokas veikko Jussi! tänne olemme tulleet sangen tärkeässä asiassa. Miten tiedät, on jokainen meistä pitäjänsä valiomies tulevilla valtiopäivämies-huudoilla ja meidän huutomme ovat talojen luvun suhteen niin suuret, että juuri me asetamme valtiopäivämiehen. Nyt on aikomuksemme huutaa sinua, sillä sinä meidän mielestä olet soveliain koko käräjäkunnassa. Me toivomme ettet estelemään rupea."

"Kunnioittavasta tarjomuksesta suurin kiitos, mutta tätä nykyä sitä en voi ottaa. Talouteni tulisi kärsimään niin pitkästä poisolosta. Mieluisammin tahdon elää rauhassa, pienessä vaikutus-alassani tehden mitä parasta voin yhteiseksi hyväksi. Minä en Jumalan kiitos ole ollut milloinkaan kunnianhimoinen, vaikka kyllä semmoisen toimen voisin täyttää yhtä hyvin kuin moni toinenkin."

"Paljoa paremmin," väitti Pekka Kettunen. "Eihän täällä saakeli soi ole ainoatakaan talonpoikaa niin lainoppinutta kuin sinä; sen kyllä olen kuullut pitäjän kokouksissa joissa itse rovastiakin olet pölyyttänyt."

"Pekka haastaa ihan totta," sanoi Timo Kakkuri. "Koko paikkakunnassa ei ole soveliaampaa. Olli on nyt ollut neljät valtiopäivät; jopa on aika jonkun muun tulla hänen siaiseksi. Minä en ukkoa milloinkaan ole hyväksynyt. Luulenpa hänen pitävän herrojen puolta, tuskin hän muuten niin hyvissä kirjoissa niiden luona olisi."

"Sun luulollasi on hyviä syitä," vastasi Koponen salatulla vahinko-ilolla. "Enhän minä Ollin toimia moiti; mutta minä, joka pidän sanomalehtiä, olen aikoja sitten huomannut hänen olevan kansan asian pettäjä. Muut valtiopäivämiehet ovat kunnillensa toimittaneet valtio-apuja sillan-rakennuksia ja ojittamisia varten, mutta meidän ei penniäkään ole saatu. Olisinko ollut hänen siassa niin toista olisitte saaneet nähdä. Tässä on se poika joka ei pelkää puskea isosten keralla: missä tarvitaan on mulla pitkät kädet."

"Juuri senpätähden sinun pitää tulla herrainpäivämieheksi," lausui Timo Kakkuri, "sillä me olemme päättäneet huutaa sinua ja sittepä sinun on meneminen jos tahdot tai ei."

"Sen teemme varmaan," lausuivat Kettunen ja Jurri.

"Ettehän epäsopua minun kanssani tahdo," väitti Koponen juhlallisella äänellä. "Nyt elän niin onnellisena levossa ja rauhassa perheineni, enkä ensinkään halua isosten tuttavuutta. Siitä olisi minulle vaan häviöä kotona ja poissa valtiopäivämiehenä tahtoisin jotakin toimittaa, mutta sepä maksaa rahoja."

"Sen palkitsee korkea päiväpalkka, sillä kunta maksaa kulungit, meihin se ei tee mitään," sanoi Jurri, päästäen lauseen, sopiva hänen tapaiselle jumaliselle.

"Tosi kyllä, mutta mieluisammin soisin saavani olla kotona."

Sanan mieluisammin oli Koponen lausunut eri äänellä, joka antoi Kakkurille syytä vielä lausua:

"Pidinpä sinua miehenä, rahoista ei huolivana, missä koskee yhteistä hyvää."

"Eikä se kristillistäkään olisi," lisäsi Jurri, "sillä pyhä raamattu sanoo, että viisasten tulee luopua vaimosta ja lapsista, antaaksensa valonsa loistaa maailmalle." Pekka Kettunen potkasi suurilla saappaillansa amenen.

"Koko elämäni pyhitän ruhtinaalle ja kotomaalle," huusi Koponen. "Vietteliöitä te olette. Mutta, mutta asiaa pitää miettiä ... vaimoni kanssa tahdon tuumailla ennenkuin päätökseni teen."

Näin kävi hän salista kyökin läpitse erääsen sivukamariin, jossa hyvillä mielin istahti lukemaan sanomalehtiä. Vaimonsa tuli sisään kysyen mitä vieraat tahtovat.

"Tahtovat minua herrainpäivämieheksi," vastasi Jussi lyhyesti.

"Ethän mulle sitä murhetta tehne," lausui vaimo itku kurkussa.

"Eläpä ole milläsikään. Kyllähän minä pinteestä pääsen vaikka he ovat pirun itsepintaset. Ole kuitenkin hyvä ja laita kunnon päivällinen. Niitä on hyvästi kohteleminen, niin helpommin saan heidät päätöksestään luovutetuiksi."

Sill'aikaa istuivat ystävät mykkinä kuin kalat, mutta iloissa silmin, sillä he aavistivat Koposen myöntyvän. Yksi iloitsi kalavedestänsä, toinen riitansa voitosta, kolmas edullisesta raja-ja'ostansa.

Taas seisoi Koponen ystäviensä edessä kädet taskuissa ja niska kenossa mitenkä tapansa oli kunnes tahtoi mahtavalta näyttää. Myöskin tapansa mukaan nuoli hän ensin muutaman kerran suutansa, jonka tehtyä sanoi:

"Veikot! eukkoni kanssa olen tyyni miettinyt asiaa ja tullut siihen päätökseen että, vaikka vastahakoisesti, täytyy minun heittää omat edut käyden sinne, mihin yleinen luottamus minua kutsuu."

"Hyvä, heijaa!" huusivat ystävät ihastuksissa nousten antamaan uudelle valtiopäivämiehellensä kättä siitä, että oli ollut niin armollinen ja tehnyt heidän toivonsa mukaan.

"Mutta muutamat ehdot vaadin minä," lausui Koponen. "Ensiksi vaadin että lupauksissanne pysytte järkähtämättömästi muuttumatta, toiseksi korkeimman päiväpalkan ja kolmanneksi välttämättömän salassa pitämisen asiasta päättymisen hetkeen asti. Minä tahdon tämän uutisen leimauksen tavalla tulevan Ollin ja hänen lahkonsa joukkoon. Jopa nyt jo hengessä näen, mitenkä pitkänokkaseksi he kaikki tulevat ... jos taas helisevillä syillä saisitte muitakin valiomiehiä meidän puolellemme, niin olisi peijakkaan hyvä. Kunnia olisi minulle suurempi."

"Me teemme sen sekä toisen," vakuuttivat ystävät kättä lyöden ja niin oli asia päätetty kummankin puolueen mieliksi. Nytpä istuttiin syömään, joll'aikaa asiaa vieläkin keskusteltiin, mutta koska jo tiedämme päätöksen, heitämme heidät rauhaan ja siirrymme kahdeksan päivää edemmäksi, nähdäksemme, mitenkä veitikkain vehkeet menestyvät.

III.

Julman paha kohtalo.

Valtiopäivämiehen-huuto Raivolan käräjäkunnassa oli määrätty Marraskuun 15 päiväksi ja tämä päivä oli jo sisässä.

Jussi Koponen oli siitä ajasta alkaen, kun ystävät hänen heittivät, ollut merkillisen ilonen. Vaimonsa oli monta kertaa kysynyt mikä se olisi, joka niin häntä iloitti ja aina vastaukseksi saanut:

"Tiedäthän sen yhtä hyvin kuin minäkin ... ikävä olisi ollut matkustaa pääkaupunkiin heittäen sinut kotiin. Sinun pidän liian rakkaana sellaista tehdäkseni; sitä lupasivat myös ystävänikin estää, mutta en kuitenkaan voi olla varsin varma. Ovatpa ihmiset kuin hurjat. Kenen vaan tapaan, tervehtivät minua herrainpäivämieheksi... Helvetin harmi olla yleisön mielisenä... Ajatteleppas vaan jos nuo kolme ystävää, jotka meidän kesken sanottu, ovat suuria konnia, luopuisivat lupauksistansa ja huutaisivat minua, mikä saakelin harmi eikö se olisi. Onhan minun siis matkustaminen vaaliin, estämään kaikkia pahoja aikeita."

Vaimo luotti täydesti hänen sanoihinsa, kiittäen Jumalaa, joka hänelle antoi niin hellän ja ymmärtävän miehen.

Jussi Koponen oli Jurrin kanssa suostunut matkasta seuraamalla tavalla:

Vaalipäivän aamuna viimeistään kello neljä tulisi Jurri Koposen luo, jolloin yhdessä läksisivät matkaan. Koponen ei itse tahtonut olla saapuvilla toimituksen aikana käräjäpaikassa; oli siis päättänyt viettää ajan läheisessä rouvissa, niin että heti toimituksen päätettyä voisi kustantaa helisevät pidot. Ei hän myöskään tahtonut kulkea julkista valtatietä, ettei ketään tuttavaansa tapaisi. Siitäpä syystä olivat päättäneet matkustaa metsän lävitse suoraan mainittuun rouviin, varsinkin koska matka niin tavoin oli korkeintain vaan penikuorma.

Jo kello kolme oli Koponen valmis, levottomasti odottaen kumppania, joka tuli vasta lähes viittä. Koponen tosin vähän murisi viivynnästä, mutta piti parhaana nykytilassa niellä harminsa. Kuitenkin oli kiiruhtaminen, jos ennen päivää tahtoivat joutua määrän perille. Kiireesti söivät suuruksen ja niin tukevat kepit kädessä läksivät matkalle.

Ilma oli tavallansa vähä sopimaton. Lunta pyryytti synkeästi; ei kuitenkaan niin, että se olisi estänyt matkailioita, jotka reippaasti astelivat eteenpäin.

Polku kulki läpi kivistä ja kolosta maata, jossa siellä täällä kasvoi kolkko mäntymetsä, jota yleisesti pidettiin pöllöjen ja susien pesänä. Ystävät olivat satoja kertoja päivällä ja pimeässä käyneet tätä polkua, mutta mitenkä oli, niin kuitenkin eksyivät. Sen huomasivat vasta tultuansa lähelle kohisevaa jokea. Heti paikalla pysähtyi kumpikin sanoen:

"Me olemme eksyneet... Se on Arp-joen kohina."

Niin olivatkin käyneet eksyksissä koko neljännes peninkuormaa.

"Mitenkä nyt tehdään," jupisi Koponen.

"Käydään suoraan metsän halki, niin pian taas olemme polulla," vastasi Jurri.

"Mutta sukkelaan, sillä huuto on kello kymmenen, jolloin sinun välttämättömäsi on oleminen saapuvilla."

Nytpä astuttiin aika vauhtia yli kivien ja kantojen. Koponen valitti että oksat, joita kumppani väisti, huhkivat häntä silmiin, joka kävi perässä, jonka vuoksi esitteli että kävisivät rinnatusten. Heti niin tehtiinkin, koska silloin sattuivat olemaan aukealla paikalla ja tasasella.

"Asianomaisetpa saavat pitkän nenän tänä päivänä," lausui Koponen iloisesti.

Mutta ensimmäisenä sai hän itse hyvin pitkän nenän, sillä tuskin oli lauseensa päättänyt, kunnes ihan kuin lumottuna maa aukeni jalkainsa alla ja molemmat miehet kiljahtaen putosivat syvyyteen.

Vanha tosi sanantapa sanoo mutkateitä vaarallisiksi teiksi ja vielä: joka toiselle kuoppaa kaivaa se itse siihen lankee. Koponen oli kauvan kaivanut kuoppaa Olli Toimisen hyvälle maineelle ja luottamukselle, mutta nytpä hän itse oli hyvin vaikeassa tilassa, sillä olopaikkansa oli suden kuoppa.

Eräs vanha paikkakunnalla asuva metsästäjä oli rakentanut tämän, jossa jo olikin pyytänyt monta tästä petoheimosta.