Chapter 4

UUNO: Taidatte olla koko kaupungissa ainoa, joka ette niistä tiedä. Pankissa on jälleen odottamaton tarkastus.

VALTANEN: En ymmärrä mitä se minuun koskee ja vielä vähemmän mitä se koskee herra van der Vaeriin.

UUNO: Huhuillaan teidän olevan sekaantuneena pankin asioihin.

VALTANEN: En ole sinne penniäkään velkaa.

UUNO: Mutta ne tunnusteet, jotka tirehtöörin pelastamiseksi olette aina jättänyt tarkastuksiin,--oletteko koskaan saanut niitä häneltä takaisin?

VALTANEN (hämmästyneenä, käsi vaistomaisesti povitaskua tavoitellen): Olenko saanut takaisin? Hän on aina sanonut repineensä ne.

UUNO: Hän »sanoo»--niin.

VALTANEN (moittivasti): Uuno, mistä sinä häntä epäiletkään!--Ilmoita minulle heti kun Leena tulee. (Oikealla ovella): Se on rumaa, Uuno. (Aikoo mennä.)

UUNO: Vihdoinkin myönnätte, että toisen epäileminen on rumaa.

VALTANEN (kiukkuisesti): Olenhan pyytänyt anteeksi! Mutta sinä vaadit että minun on polvillani ryömiminen edessäsi!

(Paiskaa oven jälkeensä.)

UUNO (katsoo hyväksyvästi hänen jälkeensä, sitten tekee päätöksensä, vilkaisee kelloonsa ja kiirehtii vasemmalle ovelle): Äiti! Äiti! ettekö joutaisi hetkeksi tänne?--No, ei muuta kuin silmänräpäyksen verran.

ROUVA VALTANEN (vasemmalta, toisessa kädessä pitkä paistiveitsi, toisessa pyyhinliina): No jos ihan vaan silmänräpäykseksi, ystäväni-- minun on juuri nyt oltava siellä porsaanpaistia leikkaamassa...

UUNO (kiertää kätensä äidin kaulan ympäri, päästämättä häntä paikaltaan hievahtamaan): Äiti, rakas, sinun silmäsi ovat itkettyneet.

ROUVA VALTANEN (silmät onnettoman rypyissä, mutta samalla anteeksianovasti nauraen ikuisia keittiöpuuhiaan): Paisti ei onnistunut.

UUNO: »Paisti ei onnistunut»... (Suutelee moneen kertaan häntä minne sattuu kasvoihin.) Minä rakastan sinua enemmän kuin mitään maailmassa. Äiti, ehkä Martankin käy vielä hyvin.

ROUVA VALTANEN (voimatta veitsen ja pyyhkimen vuoksi vastata Uunon hyväilyyn, liikkumattomana levähtäen hymyilee onnellisena): Uuno poikani...

UUNO: Nyt, äiti, lupaa minulle, tee niinkuin minä tahdon, älä kysy mitään ... teethän? Ei, ei, älä liiku, teethän?

ROUVA VALTANEN: No teenhän minä...

UUNO: Älä siis koko päivänä, äläkä vielä huomennakaan sano kellekään, että minä matkustin.

ROUVA VAIHTANEN: Uuno! Et suinkaan sinä aijo tänään...!

UUNO (päästää hänet): No, en, en, jos noin pelästyt... (Suutelee kuin hyvästiksi): Äiti kulta ... äiti kulta...

ROUVA VALTANEN: Syöthän toki yhdessä päivällisen!

UUNO: Niin, niin, nyt en enää viivytä sinua... Se paisti, äiti.

ROUVA VALTANEN (kavahtaa): Ah, todellakin!... (Kiirehtii vasemmalle.) Minä tulen heti, Uunoseni.

UUNO (nyykäyttelee hänelle hyvästiksi päätään, sitten ottaa seurusteluhuoneen verhojen takaa valmiin matkalaukkunsa, aikoo lähteä, kääntyy viimeisen kerran katsomaan vasemmalle).

LEENA (perältä, pysähtyy ihmeissään katsomaan Uunoa).

UUNO: Ah ... minä... (Antaa matkalaukun solua penkille.)

LEENA (selittääkseen ja puolustaakseen tuloansa): Minulla oli vaan isällesi tärkeätä asiaa.

UUNO: Tiedän, ettet muuten olisi tullut.

LEENA: Aijoit matkustaa tietämättäni...!

UUNO: Samasta syystä kuin sinä läksit näkemättäni.

LEENA: Luulin silloin, että niin olisi sinun helpompi.

UUNO: Ja minä luulin, että sinun olisi näin helpompi.

LEENA: Se oli silloin se. Minä olin erehtynyt. Tiedätkö, koko tämä aika on ollut niin kovasti vaikeata... En aavistanutkaan, että se olisi ollut tämmöistä.

UUNO: Se on minun syyni: miksi en lähtenyt ennen.

LEENA: Mitä sinä--?

UUNO: Olemme ehkä olleet vieläkin liian lähellä toisiamme.

LEENA: Liian lähellä?!--Liian kaukana!--Jospa olisi joskus saanut edes puhua kanssasi, mutta sinä olet kaikin tavoin välttänyt näkemistäkin.

UUNO: Minä pelkäsin »koskettamista»--.

LEENA: Tarvitseeko sitä nyt olla niin perin voimakas!

UUNO: Se on minun puoleltani vaan heikkoutta, Leena.

LEENA: En ymmärrä.

UUNO: Kun sain nähdä sinut, alkoi aina koko työ aivankuin uudestaan. En saanut ääntäsi korvistani, en näköäsi silmistäni, valvoin nukkuessani ja nukuin valvoessani--olin kuin mielipuoli--ah, se on onnea, se on onnettomuutta, mutta helppoa se ei ole milloinkaan.

LEENA: Ihmeellistä kuinka samallaista!--Sen vaan tiedän, etten minäkään voi enää näin olla. Ja sentähden...

UUNO: Ja sentähden minä matkustan.

LEENA: Ei, ei, ei yhtään sitä. Ja sentähden olen ajatellut, että koko meidän tapamme on ollut erehdys. Miksi ei nähdä toisiamme, kun tulee liian vaikeaksi--ja puhella, ja vaikka koskettaakin! Kunhan se vaan pysyy aivan, aivan salassa. Se ei milloinkaan tule ilmi, ei milloinkaan. Mutta ajattele kuinka ihanaa olla niinkuin ei mitään ja kuitenkin sydämessään odottaa noita salaisia hetkiä! »Miksi tuo ihminen on niin iloinen?» kysyvät kaikki. Eikä kukaan aavista miksi tuntuu niin iloiselta.

UUNO: Ensin nähdä pari kertaa vuodessa, sitten joka kuukausi, sitten joka viikko, sitten joka päivä...

LEENA: Joka päivä? Jos vaan voi pitää salassa...

UUNO: Ensin puhella kaukaa, sitten lähempänä, sitten koskettaa kättäsi, sitten hyväillä sinun tukkaasi, sitten...

LEENA: No ja mitä sitten? Suudella sinua ja puristaa rintaani vasten?... Sitähän minäkin tahdon.

UUNO: Sitäkö sinäkin tahdot? Sinä puhut nyt vähän toisin kuin viimeksi.

LEENA: Taidan puhua. Ja niin puhunkin. En tiedä miksen sitä sinulle tunnustaisi.

UUNO (sisäisessä taistelussa, äkkiä päättävästi oikealle puhelutorveen): Isä, pyysitte ilmoittamaan--Leena on täällä. (Leenalle): Järjestää välimme niinkuin sinä olet ajatellut on mahdotonta. Ainoa mahdollinen on, että matkustan.

LEENA: Eroaisimme--? Ja hyvästittä!--Kun saisin ottaa sinua kaulasta ja hyväillä vähäsen, tulisit kohta järkiisi.--Uuno! Täällä ei ole ketään! (Kuunneltuaan vasemmalla ovella.) Viereisissä huoneissa ei myöskään ole ketään--Uuno!--Uuno!

UUNO (rajussa mielenliikutuksessa): Mutta etkö siis ymmärrä, että jos nyt puristan sinut syliini, en voi enää matkustaa, en ikinä enää päästä sinua, en ikinä!--ja salaisuutemme tulee ilmi!

LEENA (neuvotonna, asemaansa tuskastuneena takoo nyrkkiä toisen käden kämmentä vasten).

UUNO: Niin, Leena, semmoinen on luontoni: joko--tahi!--Mistään välitiestä en tahdo tietää, se on minulle ilmaa!

VALTANEN (oikealta, kuivasti): Hyvää päivää, tyttöseni,--hauska nähdä. --Oletko oikein juoksemalla tullut, kun noin läähätät?--(Uunolle): Herra van der Vaer ei ole vielä saapunut?

UUNO: Ei. Eikä saavukaan. Hän olisi toki voinut ilmoittaa,--vaikkapa vaan puhelimitse.

VALTANEN: Ja kuulumisesi? (Leenalle).

LEENA: Niin, älkää pahastuko, setä,--voihan olla, että aivan turhaan vaivaan teitä ja sekaannun luvattomasti asioihin, jotka eivät minuun kuulu...

VALTANEN: Sano vaan, lapseni.

UUNO (pahaa aavistaen työntää nojatuolia lähemmäs isäänsä).

LEENA: Pankissa puhutaan yleisesti, että tirehtööri tulee tarkastuksen johdosta toimestaan pidätettäväksi. Toiset sanovat että hänet on jo määrätty vangittavaksi,--en minä sitten tiedä.

VALTANEN (mielenmalttinsa säilyttäen): Sangen ikävä, lapseni, minä vilpittömästi surkuttelen prinsipaaliasi, mutta auttaa en häntä enää halua.

UUNO (hillittömästi): Mainiota!

VALTANEN: Mitä »mainiota»? Pyydän olemaan sekaantumatta keskusteluun.

LEENA: Ei tirehtööri ole minua tänne lähettänyt.

VALTANEN: Älä pelästy, lapseni, tuolle minä vaan. Vieläkö sinulla on muuta ilmoitettavaa?

LEENA: Tarkastuksen aikana minulle näytettiin useita vekseleitä, jotka olin vekselikonttoon merkinnyt vaillinaisesti, mutta se oli tapahtunut tirehtöörin käskystä.

VALTANEN: Katsos vaan!

UUNO (ymmärtäen kaiken, antaa Leenalle merkin, että hän vaan pelkäämättä jatkaisi).

LEENA: Ja minua tällöin hämmästyttää, että näiden vekselien mukaan, jotka nyt näin täytettyinä, te, setä, vastaatte--niin suuresta summasta.

VALTANEN (yhä säilyttäen mielenmalttinsa): Tähän tarkastukseen en ole antanut hänelle ainoatakaan tunnustetta. Tässä täytyy siis olla joku erehdys.

UUNO: Tunnusteet ovat ilmeisesti, kuten sanoin, nuo vanhat jotka todistettavasti olette hänelle kirjoittanut.

VALTANEN (hermostuneesti): »Todistettavasti»!--Sinulta ei kysytty mitään. (Leenalle): Ja huomasitko ehkä laskea yhteen mikä vastattavani summa vekselien mukaan kaikkiaan oli?

LEENA (katsahtaa epävarmana Uunoon).

UUNO (antaa kiukkuisen merkin sanomaan summan ja työntää nojatuolin aivan Valtasen taakse).

LEENA: Kyllä, setä. Se oli--kaksi miljoonaa.

VALTANEN (harvaan): Vai niin.

(Vajoo hiljaa nojatuoliin.)

LEENA (hätääntyy): Setä, setä, ehkä näin väärin!

UUNO (hyvin kiukkuisesti): Pysy totuudessa! (Hiljemmin): Hän kestää jo hyvin.

VALTANEN: No, nyt lapseni, olemme keppikerjäläiset.

UUNO: Emme toki läheskään. Miljoonien omistajiksi jäämme vieläkin. Mutta myönnän, että tässä tarkastuksessa olisi tirehtöörin pelastaminen teidän kannaltanne katsoen ollut tärkeämpi kuin koskaan ennen. Ja kun minä nyt matkustan, niin se olisi kai vieläkin tehtävissä.

VALTANEN: Siksikö sinä matkustat?

UUNO: Matkustan heti. Toimikaa niinkuin minua ei olisi olemassa. Ja pian, pian!--Tässä puhelin!--No!--No!

VALTANEN: Minä en aijo auttaa häntä.

UUNO (hykertää tyytyväisenä kämmeniään, itsekseen): Oivallista! Oivallista!

(Mäiskäyttää äkkiarvaamatta isäänsä voimakkaasti olalle.)

VALTANEN: Mitä tapoja ne ovat?!

(Hieroo olkaansa.)

LEENA (juoksee kauhistuneena peräovelta Valtasen luo): Tirehtööri, tirehtööri itse.

VALTANEN (Uunolle): Aja hänet ulos.

PANKINJOHTAJA (perältä, tukka hajalla, äärimmilleen hermostuneena, horjuen, ojentaa kättänsä ikäänkuin anovasti, mutta saa vaivoin sanoja suustaan): Ne hullut etsivät minua vangitaksensa--kirjoita, Valtanen-- puuttuu vain mitätön summa, joku kolmesataa tuhatta--veli--veli-- kirjoita.

VAIHTANEN (on jälleen noussut seisaallensa): En.

UUNO: (pankinjohtajalle): Hän sanoi: en.

PANKINJOHTAJA (uhmaten Uunolle): No, no, herra prokuristi, saamme vielä nähdä! (Valtaselle): Ei ole aikaa selittelyihin--tunnusteesi!--apuasi pyydän viimeisen kerran!--Kas niin... (Menee pulpetin luo, avaa sen, ottaa tyhjän vekselipaperin esille) tule--tule Valtanen--kirjoita pian --he ovat kintereilläni!

VALTANEN: En. Kuulitko: en, en!

UUNO: Meneppäs sinne!

PANKINJOHTAJA: Valtanen, tule järkiisi! Jos kirjoitat, minä pelastun ja sinä saat rahasi korkoinensa. Valtanen, olosuhteet muuttuvat, kireät ajat päättyvät. Minä nousen vielä! Saamme yhdessä pankin uuteen kukoistukseen, tai annan sen kokonaan käsiisi, sinä tulet rahamarkkinain yksinvaltiaaksi!... (Synkästi): Mutta ellet kirjoita...

VALTANEN Mi-nä en kir-joi-ta.

UUNO: Hän sanoi: minä en kirjoita.

PANKINJOHTAJA (kooten viimeiset voimansa, uhkaavasti): Silloin Valtanen, tiedä, olette kaikki hukassa.

VALTANEN: Minä tiedän, että olet omin luvin asettanut vastattavakseni kaksi miljoonaa.

PANKINJOHTAJA (ivallisesti naurahtaen): Sinä tiedät!

VALTANEN: Ja kiellän sittenkin.

UUNO (katsoo jännittyneellä kauhulla pankinjohtajaan).

PANKINJOHTAJA: Minun täytyy siis lisätä tietojasi. Kaksi miljoonaa on ainoastaan omassa pankissasi. Muissa vastaat yhteensä viidestä.

UUNO: Oh! pettäjä!

LEENA (yhtaikaa): Seitsemän miljoonaa!

VALTANEN (hetken äänettömyyden perästä): No niin, se oli Valtasten loppu.

PANKINJOHTAJA: Siis kirjoita!

VALTANEN: En.

UUNO (yleisen hämmästyksen synnyttämän äänettömyyden jälkeen kapsahtaa äkkiä syleilemään isäänsä): Sinä olet--sinä olet suurenmoinen, isä!

(JOUKKO SALA- ja VIRKAPUKUISIA POLISIA ilmestyy äänettömästi eteiseen).

VALTANEN (Uunolle): Heitä ulos tuo mies!

UUNO (huomauttaen poliseista): Se on jo tarpeetonta, isä.

VALTANEN: No, Uuno, nyt olemme keppikerjäläiset.

UUNO (sydämellisesti vastaten isän kädenpuristukseen): Nyt olemme.

(He ravistavat pitkään toistensa käsiä).

PANKINJOHTAJA (Valtaselle, murtuneena): No niin, Valtanen, et kirjoittanut. Mutta viimeistä pyyntöäni et toki kieltäne: anna minulle revolverisi...

UUNO (menee pulpettinsa ääreen, ottaa esille revolverin, tarjoo sen pankinjohtajalle): Olkaa niin hyvä.

PANKINJOHTAJA (säikähtäen perääntyy): Aah!

UUNO: Niin, tämä keino tekee todella kipeätä, mutta on toinen.

PANKINJOHTAJA: Mikä toinen?

UUNO: Jäädä elämään.

PANKINJOHTAJA: Pakenisin?!

UUNO: Kyllä muuten, mutta ulkomailla on suuri huoli toimeentulosta. Ei,--jäädä erääseen paikkaan, jossa ei ole mitään huolia, ei edes leipähuolia, jossa teitä ei kukaan näe ettekä te ketään. Ei missään koko tämän maan pinnalla ole tarjona sen täydellisempää lepoa, ja lepoahan te tarvitsette hirmuisesta taakastanne, jota olette vuosikymmeniä kantanut!--Ainoa vika, että ihmiset ovat antaneet sille paikalle ruman nimen...

PANKINJOHTAJA: He sanovat sitä vankilaksi.

UUNO: Vaikka se on mitä täydellisin vapahdus!

PANKINJOHTAJA: Olette oikeassa, mitäpä nimestä!--Hyvästi, ystävä... (Kääntyy perälle)--Todellakin! Todellakin!

(Kevennyksestä syvään huokaisten menee).

POLISIT (parveutuvat pankinjohtajan ympärille ja seuraavat häntä).

VALTANEN (sortuu nojatuoliin vaikeroimaan).

UUNO (kävelee vihaisesti edestakaisin): Mikä paholainen se saattaa ihmiset noin raatelemaan itseänsä! Siinä meni yksi ja tuossa istuu toinen. Koko elämän, niin pitkä kuin se on, istuu ja miettii, kuinka paraiten saisi sen pilatuksi! Ettei vaan menisi yksikään tunti, yksikään minuutti pilaamatta hukkaan! Olette todella yhtä hyvät molemmat!

LEENA (moittivasti): Uuno, tuo on suorastaan sydämetöntä!

(Menee Valtasen luo ja alkaa lohduttaen silitellä hänen tukkaansa.)

VALTANEN (heltyy siitä vielä haikeampaan vaikeroimiseen).

UUNO: Älä anna hänen päästä alkuun, silloin ei tule loppua milloinkaan!--(Käveltyään jonkun aikaa tyytymättömänä, lähestyy äkkiä Leenaa ja tempaa hänet kiukkuisesti Valtasen luota): Älä itketä häntä, sanon minä!

VALTANEN: Mitä minusta! Mutta kuinka uskallan ilmaista tämän iskun äidillesi, Uuno? Ja Martta-raukalle! Voi minua, voi minua!

UUNO: Jättäkää se seikka minun huolekseni, minä ilmoitan.

VALTANEN: Voi minua! He kadottavat järkensä! Olen syössyt heidät onnettomuuteen, nälkään, maantielle! Voi minua, voi minua!

UUNO (Leenalle): Näet sen nyt.

LEENA (hädissään Valtasen tähden): Uuno, jotain tässä pitää tehdä!

UUNO: Kyllä minä tiedän, älä sinä sekaannu. (Valtasen voihkimista äänekkäämmin.) Iloita sitä pitää eikä surra! Vihdoinkin on tästä painajaisesta päästy! Mitä näillä kirjoillakaan enää tekee. (Viskelee konttorikirjat hujan-hajan permannolle.) Siinä kontot, siinä kassat, siinä itse pääkirja!

LEENA: Uuno, mitä sinä teet!

(Juoksee neuvotonna Valtasen luo.)

VALTANEN (joka on vähitellen laannut vaikeroimasta ja uteliaasti katsoo Uunon toimia): Antaa hänen olla, hänen täytyy saada aikansa raivota, niin se on aina ollut.

UUNO: No nyt tästä tulee toinen elämä taloon! Mutta vielä minulla on suurin nautinto jäljellä! Haa!

(Sieppaa tuolin ja lennättää sen ovenpäälliseen kylttiruutuun, joka kilahtaen särkyy palasiksi).

LEENA: Uuno! Mitä sinä teet!

UUNO: Koko ikänsä ajan on isä tahtonut lyödä rikki oman rakennuksensa, mutta on ollut liian heikko,--jonkunhan se hänen puolestaan pitää tehdä!

VALTANEN (nyykyttää myöntäen harvaan ja merkitsevästi päätä).

ROUVA VALTANEN ja MARTTA (päivälliseksi pukeutuneina rientävät ihmeissään vasemmalta, mutta eri ovista): Mitä täällä kilahti? Mitä on tapahtunut?

VALTANEN: Varovasti Uuno!

ROUVA VALTANEN (katsoo ihmeissään ympärilleen): Ja herra van der Vaer?

MUUT (myöskin Valtanen, ehdottomasti naurahtavat).

LEENA (menee säälien rouva Valtasen luo): Täti kulta.

ROUVA VALTANEN (tervehdykseksi sydämellisesti syleilee Leenaa): Sinäkö, rakas Leenani!--Mutta sano minulle mitä täällä on oikeastaan tapahtunut.

UUNO: Martta, isä suostuu kaikkiin pyyntöihisi: van der Vaer ei tule. Ei koskaan.

MARTTA: Todellakin! Putosi kuin kivi sydämeltäni. (Osottaen kylttiin): Mutta mitä tämä on?

UUNO: No, no, se meni rikki ... mutta kuulehan, isä suostuu myöskin siihen, että saat ruveta sairaanhoitajattareksi tai hakea mitä paikkoja ikinä haluat.

MARTTA (ihastuksissaan): Onko se mahdollista! Isä?! Isä?!

VALTANEN (nyykäyttää tuolistaan myöntävästi päätä Martalle).

MARTTA (menee onnellisena äidilleen sanomaan): Äiti! Leena!

VALTANEN (itsekseen): Hyvin viisaasti, Uunoseni!

UUNO: Ja mitä äiti sanoo siihen, että...

VALTANEN: Varovasti, Uuno!

UUNO: ... siihen että isä nyt aikoo supistaa talouden vähimpiinsä...

ROUVA VALTANEN (loistavana): Mitäkö minä siihen sanon...!

UUNO: Aivan kuin kaikkein vaatimattomimmat ihmiset elävät...

ROUVA VALTANEN (Valtaselle yhä loistavampana): Onko totta mitä tuo Uuno puhuu?

VALTANEN (nyykyttää myöntävästi päätään).

ROUVA VALTANEN: Martta, Leena, te todistatte ... olenko minä koskaan mitään hartaammin toivonut ... saan aikaa ... voin puhua ... seurata kaikkea mitä tapahtuu...

VALTANEN (itsekseen): Että minulla pitääkin oleman niin viisas poika!

UUNO (lähestyy äitiään ja Marttaa): Ja sitten--tuota noin...

VALTANEN (nousee jännittyneenä seisaalleen, kuin olisi kysymys elämästä tai kuolemasta): Varovasti, varovasti, Uuno!

UUNO (puoliääneen äidille ja Martalle): Isä on kadottanut kaiken omaisuutensa,--kaiken!

MARTTA (myös puoliääneen): Mitä sanotkaan!--kaiken omaisuutensa! Isä raukka!

ROUVA VALTANEN (samoin puoliääneen, kauhuissaan Valtasen puolesta): Herra jumala! Tietääkö hän sen? Hän ei kestä! Käskekää lääkäri ... lääkäri...

LEENA (menee Valtasen luo, häntä tarpeen tullen tukeakseen).

UUNO (yhä puoliääneen): Hän tietää. Kaikki riippuu nyt siitä, voitteko olla vetistämättä ja näyttää rauhallisilta. Hymyilkää,--Martta hyräilköön.

ROUVA VALTANEN ja MARTTA (koettavat kiireesti rauhoittua ja saada kasvoihinsa sellaisen huolettomuuden ilmeen, jonka Uuno hyväksyisi).

VALTANEN (poispäin kääntyneenä, suurimmassa jännityksessä Leenalle): Mitä siellä tapahtuu?

LEENA: Se on sanottu.

VALTANEN (kovasti vavisten): Mitä he sanoivat?

LEENA: He sanoivat: isä-raukka.

VALTANEN (loukkaantuneena, reippaasti): Minä en ole mikään raukka!

UUNO (ääneen): Isä ei pelkää muuta kuin että te ette saisi halvausta.

ROUVA VALTANEN: Mekö halvausta?! Mutta miksi, Aleksander? tämähän on-- tämähän on päinvastoin meille onni...

MARTTA (koskettaa kädellään äitiin, hillitäkseen häntä): No, no, äiti ... älkää nyt sentään!

UUNO: Niin, äiti tarkoittaa: mikä suuri onni, ettei Valdemarin tarvinnut tätä liikehuoneemme häviötä nähdä.

ROUVA ja herra VALTANEN (tullen ojennetuin käsin, liikutettuina toisiansa vastaan): Todella--mikä onni, ettei Valdemar!...

(Syleilevät ja taputtelevat toisiaan selkään).

VALTANEN: Istu, kultaseni--puheliaanpa vähäsen!

(Istuu Leenan tarjoomaan tuoliin, ottaa kiitokseksi Leenan kädestä.)

ROUVA VALTANEN (istuu onnellisena nojatuoliin): Puhellaan!

UUNO (tekee kiukkuisia merkkejä Leenalle, että tämä tulisi pois).

LEENA (osottaa liikkeillä, ettei hän voi sitä tehdä, koska Valtanen, puhellessaan vaimonsa kanssa, on jäänyt pitelemään häntä kädestä).

MARTTA (laskeutuen maahan isän polvien varaan): Ja kiitos, kiitos, isä, että lupasit minulle mitä olen aina toivonut?

VALTANEN: No, no, lapseni... Nyt ei sydämelläni ole mitään muuta kuin vaan se paha, että poikamme Uuno aikoo lähteä.

ROUVA VALTANEN: Uunoko lähteä?! Minäpäs kysyn. Kuules Uuno, oletko ajatellut, millä vanha isämme tästä lähin elättää itseänsä?

UUNO: Enköhän minä jaksane häntä elättää, eihän tuo tarvitse muuta kuin lämmintä maitoa ja vesikorppuja.

VALTANEN (nauraa).

ROUVA VALTANEN: Ajatelkaa, ensikerran kahteenkymmeneen vuoteen näen sinun nauravan!

MARTTA: Mutta minä olen kuullut sanottavan, että konkursseissa myydään tavarat ja koko talokin. Kuinka sitten?

UUNO: No rakennetaan uusi, eikä mistään Hollannin propsista, vaan rehellisistä Suomen hirsistä.

ROUVA VALTANEN (Valtaselle): No nyt kuulit, ettei hän lähde.

VALTANEN (alakuloisena): Meidänkö kahden kanssa hän viihtyisi, yksinäinen, nuori mies! (Antautuen jälleen äskeisiin vaikerruksiin): Kaikki on mennyt sinultakin, onneton Uunomme, onneton Uunomme!

UUNO: Vai onneton Uunomme! Kaikki te siinä loistatte onnesta, ja minä olen yksin »onneton Uunomme»! (Tekee taas kiukkuisia merkkejä Leenalle, että tämä vihdoinkin tulisi hänen luoksensa.) Sehän nähdään! (Kun Leena viipyy, hän aukasee sylinsä ja huutaa kovalla äänellä.) Leena!

LEENA (juoksee hänen syliinsä).

(He jäävät liikkumattomiksi esiripun sulkeutumiseen asti).

MARTTA (äänettömällä kosketuksella huomauttaa isäänsä Uunosta ja Leenasta).

ROUVA VALTANEN (jää kokoomaan hajalle meneviä ajatuksiaan, painaa käsiä ohimoihinsa ja hymyilee onnesta).

VALTANEN (kääntyy hiljaa päin Uunoa ja Leenaa): Vai niin.--Nyt uskon, ettei Uuno lähde.