Part 6
Hänen onnistui varsin pian päästä ovelle, jolloin hän irrotti toisen kettingin nilkastaan murtautuakseen sen avulla huoneeseen. Vaan turhaan hän ponnisti kaikki voimansa -- oven kehykset olivat vahvemmat kuin oli osattu aavistaakaan. Hän oli ihan uuvuksissa viivyttyään niin kauan veden alla ja aivan välttämättömäksi kävi, että joku toinen astuisi hänen sijaansa. Tähän Parker tarjoutui heti pyytämättä; mutta tehtyään kolme hukkaan mennyttä ponnistusta hän huomasi, ettei päässyt edes oven lähelle. Haavoittuneen käsivartensa vuoksi Augustuksen oli turha yrittääkään, koska hän ei kumminkaan olisi kyennyt murtautumaan huoneeseen, vaikkapa olisi päässytkin ovelle, joten minun osakseni nyt tuli ponnistaa voimiani yhteiseksi pelastukseksemme. Peters oli jättänyt toisen kettingin käytävään ja sukellettuani huomasin, etten ollut tarpeeksi tasapainossa pysyäkseni vakavasti pohjassa. Päätin siis ensi yritykselläni noutaa vain toisen kettingin takaisin. Hapuillessani sitä käytävän lattialta kosketin kovaan kappaleeseen, johon heti tartuin ehtimättä ottaa siitä tarkemmin selkoa, ja palasin pinnalle. Saalis oli pullo ja ilomme arvaa, kun huomasimme sen olevan täynnä viiniä. Kiittäen Jumalaa tästä ajallaan tulleesta ja ilahduttavasta avusta me heti avasimme pullon kynäveitselläni, otimme kukin kohtuullisen kulauksen ja saimme sanomatonta virkistystä lämmöstä, voimasta ja urheudesta, jolla se meidät elähdytti. Sitten tulppasimme pullon taas huolellisesti, kietasimme sen huiviin ja panimme riippumaan, ettei se särkyisi.
Levättyäni tuokion tämän onnellisen löydön jälkeen laskeuduin taas kajuuttaan ja sain nyt kettingin käsiini, jolloin heti palasin. Sitten kiinnitin sen jalkaani, sukelsin kolmannen kerran ja pääsin silloin täysin selville, etten millään ponnistuksillani tässä asemassa voisi murtaa varastohuoneen ovea auki. Palasin senvuoksi epätoivoissani.
Nyt ei enää näyttänyt olevan mitään toivon sijaa ja toverieni kasvoista huomasin, että he olivat valmistautuneet menehtymään. Viini oli ilmeisesti synnyttänyt heissä jonkinlaista hourupäisyyttä, jonka minä ehkä sukeltamalla olin välttänyt. He puhelivat sekavasti asioista, joilla ei ollut mitään yhteyttä tilamme kanssa; Peters kyseli minulta ehtimiseen Nantucketin oloja. Augustuksenkin muistan lähestyneen minua totisen näköisenä ja pyytäneen lainaamaan taskukampaa, hänen hiuksensa kun olivat täynnä suomuksia ja hän tahtoi puhdistaa päänsä ennen maihin tuloamme. Parker näytti olevan hieman tolkussaan ja kehotti minua sukeltamaan umpimähkään kajuuttaan ja tuomaan ylös mitä hyvänsä käsiini osuisi. Suostuin tähän, ja ensi yrityksellä, oltuani sukelluksissa kokonaisen minuutin, toin pienen nahkakirstun, joka oli kuulunut kapteeni Barnardille. Avasimme sen heikossa toivossa, että se sisältäisi jotain syötävää tai juotavaa. Emme kuitenkaan löytäneet mitään muuta kuin partaveitsilaatikon ja kaksi palttinapaitaa. Nyt sukelsin uudestaan, mutta palasin tyhjin toimin. Tullessani pinnalle kuulin sälähdyksen kannelta, ja ylös päästyäni näin toverieni kiittämättömästi käyttäneen hyväkseen poissaoloani ja juoneen viinin tähteen, pudottaen pullon. Nuhtelin heitä sydämettömästä menettelystään, jolloin Augustus puhkesi itkuun. Toiset koettivat lyödä asian leikiksi, mutta en ikinä enää toivo näkeväni sellaista naurua: kasvojen irveet olivat kerrassaan pelottavat. Tosiaankin näkyi, että kiihotusaine oli tyhjässä vatsassa vaikuttanut äkkiä ja ankarasti ja että he olivat kaikki tavattoman päihdyksissä. Suurella vaivalla sain heidät houkutelluksi paneutumaan pitkäkseen, jolloin he pian vaipuivat raskaaseen uneen, jota kovat kuorsaukset säestivät.
Se kalvava nälkä, jota nyt kärsin, oli miltei sietämätön ja tunsin voivani tehdä mitä hyvänsä sen tyydyttämiseksi. Leikkasin veitselläni pienen kappaleen nahkakirstusta ja koetin sitä syödä mutta huomasin aivan mahdottomaksi niellä ainoatakaan palaa, vaikka kuvittelin saavani hiukan lievitystä kärsimyksilleni pureksimalla pieniä palasia ja sitten sylkemällä ne suustani. Yön tullen toverini heräsivät sanomattomassa heikkouden ja kauhun tilassa, jonka viini höyryjensä haihduttua oli aiheuttanut. He tärisivät kuin kovassa horkassa ja huutelivat surkeasti vettä.
En ollut vielä kokonaan heittänyt toivoani saada jotain kannen alta, mutta tätä yritystä ei voinut ajatellakaan, ennenkuin jollakulla olisi kyllin tarmoa avustaa minua ja pidellä köydestä alhaalla ollessani. Parker näytti olevan hieman enemmän tajussaan kuin toiset ja koetin kaikilla keksimilläni keinoilla häntä elvyttää. Arvellen, että sukellus meriveteen vaikuttaisi hyvää, sidoin salaa köyden hänen ympärilleen, talutin hänet kajuutanportaille -- hänen pysyessään koko ajan ihan toimettomana -- sysäsin hänet veteen ja vedin heti takaisin. Sain olla mielissäni kokeen tehtyäni, sillä hän näkyi suuresti elpyneen ja voimistuneen ja ylös päästyään kysyi minulta ihan järkevästi, miksi minä olin pidellyt häntä niin kovakouraisesti. Selitettyäni tarkoitukseni hän lausui minulle kiitollisuutensa, sanoen voivansa paljoa paremmin nyt sukelluksen jälkeen. Sitten päätimme parannella Augustusta ja Petersiä samalla tavalla ja teimmekin sen heti, jolloin säikähdys oli molemmille suureksi hyödyksi.
Kun huomasin taas voivani uskoa tovereilleni köyden pitelemisen, sukelsin jälleen kolme neljä kertaa kajuuttaan, vaikka nyt oli jo aivan pimeä ja pohjoisesta käyvät vienot, mutta pitkät mainingit hieman liikuttelivat hylkyä. Näillä yrityksilläni onnistuin tuomaan kaksi tuppiveistä, tyhjän kolmen gallonin savipullon ja villapeiton, mutta en mitään, mikä olisi kelvannut meille ruuaksi. Nämä tavarat saatuani ponnistelin yhä edelleen, kunnes olin ihan uuvuksissa, mutta en löytänyt sen enempää. Yön kuluessa Parker ja Peters puuhailivat vuorotellen samalla tavalla, mutta kun emme mitään tavanneet, luovuimme koko yrityksestä epätoivoissamme, päätellen turhaan kuluttavamme voimiamme.
XII.
Yhä nälänhätää. -- Parker uhrataan. -- Augustus kuolee. -- Yhä sanomattomia kärsimyksiä. -- Pelastus.
Olin jonkun aikaa sitten mietiskellyt, voisiko epätoivo kenties viedä meidät sellaiseen hirvittävään äärimmäisyyteen, että jonkun täytyisi uhrautua toisten hyväksi, ja silloin mielessäni vakavasti päättänyt kernaammin kärsiä kuoleman missä muodossa ja olosuhteissa hyvänsä kuin turvautua tällaiseen keinoon. Eikä nälkäkään ollut tätä päätöstä vähääkään heikontunut. Ei Peters eikä Augustus ollut toki kuullut, että Parker oli nyt tätä ehdottanut. Vein hänet siis syrjään, sydämessäni rukoillen Jumalalta voimaa saadakseni hänet luopumaan kammottavasta aikeestansa. Puhelin hänelle kauan aikaa vakavasti, nöyrästi anoen ja kehottaen häntä kaiken pyhän nimessä ja kaikilla mahdollisilla järkisyillä heittämään ajatuksensa hiiskumatta siitä kummallekaan toverillemme.
Hän kuunteli yrittämättäkään kumota todistelujani ja minä rupesin jo toivomaan, että hän taipuisi tahtooni. Mutta herettyäni puhumasta hän virkkoi kyllä hyvin tietävänsä, että kaikki tuo oli totta ja että tällaiseen keinoon turvautuminen oli kamalinta mitä ihmisen mieleen saattoi johtua; mutta hän oli muka nyt kärsinyt niin kauan kuin ihmisluonto ikinä saattoi ja tarpeetonta oli kaikkien menehtyä, kun yhden kuolema mahdollisesti, jopa todennäköisesti pelastaisi toiset. Lisäsipä hän vielä, että näin turhaa vaivaa koettaessani taivuttaa häntä luopumaan aikeestaan, hän oli tehnyt lopullisen päätöksensä.
Pyytelin häntä nyt ainakin lykkäämään sen ilmaisemisen toiseksi päiväksi, jolloin jokin alus olisi saattanut keretä avuksemme; ja taas latelin kaikki keksimäni todisteet, joiden arvelin vaikuttavan hänenlaiseensa raakaan luonteeseen. Hän virkkoi vastaukseksi, että hän oli puhunut vasta vihoviimeisellä hetkellä, ettei hän enää elänyt ravinnotta ja että jonakin toisena päivänä hänen esityksensä tulisi liian myöhään ainakin hänelle itselleen.
Nähdessäni, etteivät mitkään sävyisät puheeni häneen vaikuttaneet, muutin nyt menettelytapaa ja sanoin, että hän huomatkoon minun kärsineen kaikista vähimmin onnettomuuksistamme; olen tällä hetkellä paljon terveempi ja voimakkaampi kuin hän tai Peters ja Augustus ja kyllä pystyisin ajamaan tahtoni perille väkisinkin, jos näkisin sen tarpeelliseksi. Jos hän siis tavalla tai toisella yritti ilmaista toverillemme verenhimoisia ihmissyöjän aikeitansa, niin minä arvelematta heittäisin hänet mereen. Tällöin hän heti kävi kurkkuuni ja siepaten puukkonsa yritti monta kertaa turhaan survaista sitä vatsaani. Vain hänen äärimmäinen voimattomuutensa esti hänet hirmutyötään tekemästä. Sillä välin oli vihani ruvennut ankarasti kiehumaan ja minä laahasin hänet laivan partaalle täydellä todella aikoen heittää hänet mereen. Tästä kohtalosta hän kumminkin pelastui Petersin tullessa väliin; hän erotti meidät kysyen syytä mellakkaan. Sen Parker kertoi ennenkuin mitenkään saatoin häntä estää.
Hänen sanojensa vaikutus oli kauhistavampi kuin olin aavistanutkaan. Sekä Augustus että Peters lienevät jo kauan salaa hautoneet samaa kauheaa ajatusta, jonka Parker vain ensiksi oli kerennyt ilmaista ja yhtyivät heti hänen tuumaansa, vaatien sen panemista viipymättä täytäntöön. Olin laskenut, että edes noilla toisilla vielä olisi ohut kylliksi tarmoa pitääkseen minun puoltani vastustaessani näin kammottavan aikeen toteuttamisyrityksiä, ja jommankumman avulla olisinkin huoletta siihen pystynyt. Mutta tämän toiveeni pettäessä minun kävi välttämättömäksi huolehtia omasta turvallisuudestani, sillä näin hirvittävään tilaan joutuneet miehet olisivat kukatiesi käyttäneet vastusteluani verukkeeksi tehdäkseen minusta sen murhenäytelmän marttyyrin, jonka tiesin pian tulevan esitettäväksi.
Sanoin heille nyt taipuvani ehdotukseen ja pyysin vain tunnin verran lykkäystä, jotta ympärillemme kerääntynyt sumu ehtisi hälvetä; silloin ehkä joku laiva taas olisi näkyvissä. Kauan vastaan hangoteltuaan he lupasivat odottaa siksi, ja kuten olin arvannutkin, hälveni sumu tuulen ripeästi noustessa ennenkuin tunti oli kulunut. Mutta kun mitään laivaa ei näyttäytynyt, me valmistausimme heittämään arpaa.
Vain äärimmäisellä vastenmielisyydellä kerron siitä hirvittävästä näytelmästä, joka nyt seurasi, jonka vähäpätöisimpiäkään yksityiskohtia myöhemmät tapaukset eivät rahtuakaan ole haihduttaneet muististani ja jonka julma muisto vastedeskin on katkeroittava elämäni joka hetken. Suotakoon minun rientää tämän kertomukseni kohdan ohi niin joutuun kuin tapahtumain laatu suinkin sallii. Pelataksemme tätä kamalaa arpapeliä, jossa kunkin tuli koettaa onneaan, meidän täytyi vetää tikkua. Kiskoimme sitä varten pieniä puunsäleitä ja sovimme, että minä rupeaisin pitelijäksi.
Menin siis hylyn toiseen päähän, poloisten kumppanieni äänetönnä asettuessa toiseen selin minuun päin. Katkerinta tuskaa koko tämän kauhistavan näytelmän kestäessä kärsin järjestellessäni arpoja. Aniharvoin voi ihminen joutua sellaiseen tilaan, ettei hän sydämestään harrasta oman olemassaolonsa säilymistä, ja tämä harrastus kasvaa hetki hetkeltä, kuta häilyvämmäksi käy se perusta, jolla olemassaolomme on. Mutta nyt, kun toimekseni uskotun asiani hiljainen, määrätty ja julma luonne, niin erilainen kuin myrskyn melskeiset vaarat tai asteettain lähestyvät nälän hädän kauhut, salli minun miettiä, miten vähän toiveita minulla oli välttää kauhistavaa kuolemaa, niin se tarmo, joka niin kauan oli minua tukenut, hajosi kuin höyhenet tuuleen, jättäen minut mitä viheliäisimmän ja säälittävimmän kauhun avuttomaksi uhriksi. Aluksi en saanut kootuksi edes kyllin tarmoa kiskoakseni ja sovitellakseni pieniä puunsäleitä, sormeni kun kerrassaan tekivät tenän ja polveni ankarasti tutisivat. Mielessäni vilisi tuhansia mielettömiä suunnitelmia, miten pääsisin ottamasta osaa tähän kauhistavaan yritykseen. Tuumin langeta polvilleni toverieni eteen ja rukoilla heitä säästämään minua siitä, sitten äkkiä karata heidän kimppuunsa ja surmaamalla jonkun tehdä arvalla ratkaisemisen hyödyttömäksi -- sanalla sanoen ajattelin kaikkea paitsi sitä asiaa, joka oli toimitettavanani.
Viimein kun näin olin hyvän aikaa kuhnaillut, heräsin tajuuni kuullessani Parkerin vaativan minua heti päästämään heidät kauheasta levottomuudestaan. Silloinkaan en saanut järjestetyksi säleitä paikalla, vaan tuumailin vielä, millä ihmeen oveluudella voisin peijata jonkun kärsimyskumppaneistani vetämään lyhyen tikun -- olimme näet sopineet, että ken hyvänsä veti lyhimmän säleen kädestäni, hänen täytyi kuolla toisten pelastukseksi. Ennenkuin kukaan tuomitsee minua tästä näennäisestä sydämettömyydestä, asetettakoon hänet samaan asemaan.
Vihdoin vitkastelu ei enää käynyt päinsä ja sydän repeämäisillään rinnastani lähenin kanssin tienoota, missä toverini minua odottelivat. Ojensin käteni, jossa säleet olivat, ja Peters veti paikalla. Hän oli vapaa -- _hänen_ tikkunsa ei ainakaan ollut lyhin ja nyt pelastuksen toiveeni olivat vieläkin vähenneet. Kokosin kaiken tarmoni ja kurotin arvat Augustukselle. Hänkin veti heti ja hänkin oli vapaa; ja nyt, elänkö vai kuolenko, toiveet olivat ihan tasan. Tällä hetkellä tiikerin hurjuus valtasi sydämeni ja minä tunsin lähimäisparkaani Parkeria kohtaan mitä kiihkeintä, perkeleellisintä vihaa. Mutta tuo tunne ei kestänyt kauan, ja vihdoin suonenvetoisesti väristen ja silmät ummessa ojensin jälellä olevat säleet häntä kohti. Kului kokonaista viisi minuuttia ennenkuin hän sai kootuksi tarmoa vetääkseen, ja tämän sydäntä vihlovan odotuksen aikana en kertaakaan avannut silmiäni. Samassa toinen arvoista vedettiin nopeasti kädestäni. Ratkaisu oli silloin tapahtunut, mutta en tiennyt, oliko se minun hyväkseni vai minua vastaan. Ei kukaan puhunut mitään enkä minä vieläkään rohjennut varmistautua ja katsoa pitelemääni säleeseen. Vihdoin Peters tarttui käteeni ja minä pakotin itseni katsahtamaan ylös, jolloin heti näin Parkerin kasvoista, että olin turvassa ja että hän se oli tuomittu. Kaaduin tajuttomana kannelle.
Toinnuin tainnoksistani ajoissa nähdäkseni murhenäytelmän täyttyvän.
* * * * *
Kahdentenakymmenentenä toisena päivänä, kun parhaillaan istuimme vieri vieressä ja synkeinä haudoimme surkeaa tilaamme, välähti mieleeni yhtäkkiä ajatus, joka viritti minussa kirkkaan toivon pilkahduksen. Muistin, että Peters keulamaston hakattuaan oli tuulenpuoleisilta rasteilta pistänyt minulle kirveen, pyytäen panemaan sen, jos mahdollista, varmaan paikkaan, ja muutamia minuutteja ennen kuin viimeinen ankara hyöky oli täyttänyt prikin, minä olinkin vienyt kirveen kanssiin ja pistänyt sen vasemmanpuoleiseen koppiin. Arvelin nyt että saatuamme kirveen käsiimme voisimme kenties hakata varastohuoneen päällisen kannen puhki ja siten helposti päästä muonavaroihin käsiksi.
Kun ilmoitin tämän suunnitelmani tovereilleni, pääsi heiltä heikko ilonhuuto ja me lähdimme kaikin viipymättä kanssiin. Tänne oli vaikeampi laskeutua kuin kajuuttaan, aukko kun oli paljoa pienempi. En kuitenkaan empinyt yrittää ja kun köysi taas oli kiinnitetty vyötäisilleni, hyppäsin rohkeasti alas jalat edellä, tunkeuduin nopeasti koppiin ja toin jo ensi yrityksellä kirveen. Sitä tervehdittiin ihastuksella ja riemulla ja sen helppoa saantia pidettiin lopullisen pelastuksemme enteenä.
Rupesimme nyt hakkaamaan kantta jälleen heränneen toivon koko tarmolla. Kun vielä olimme niin heikkoja, että töintuskin saatoimme seistä tuetta ja niin muodoin jaksoimme työskennellä vain minuutin tai pari kerrallaan huokaamatta, niin huomasimme piankin, että tarvittiin monta pitkää tuntia työn päättämiseksi -- s.o. kyllin suuren aukon hakkaamiseksi päästäksemme varastohuoneeseen. Tämä huomio ei meitä kumminkaan lannistanut ja tehtyämme koko yön työtä kuun valossa meidän onnistui päästä tarkoituksemme perille päivän koittaessa kahdennenkymmenenkolmannen päivän aamuna.
Peters tarjoutui nyt heti menemään varastohuoneeseen ja tehtyään kaikki varustukset kuten ennenkin, laskeutui hän alas ja palasi pian tuoden mukanaan pienen laatikon, jonka suureksi ihastukseksemme näimme olevan täynnä oliiveja. Jaettuamme ne keskenämme ja ahmittuamme niitä halukkaasti ryhdyimme laskemaan häntä asialleen uudestaan. Tällä kertaa hänellä oli arvaamattoman hyvä onni, sillä hän palasi heti iso sianliikkiö ja viinipullo mukanaan. Jälkimäisestä otimme kohtuullisen kulauksen kokemuksesta tietäen liiallisen maistelemisen tuhoisat seuraukset. Liikkiö ei ollut suurimmalta osaltaan syötävässä kunnossa, suolainen merivesi kun oli sen kokonaan pilannut. Säilyneen osan jaoimme keskenämme. Ei Peters eikä Augustus voinut hillitä ruokahaluaan, vaan nielaisi heti palasensa, mutta minä olin varovaisempi ja söin vain pienen osan osuudestani, kammoksuen janoa, jonka tiesin seuraavan. Levähdimme nyt hetken työstämme, joka oli ollut sietämättömän ankaraa.
Puolenpäivän aikana, kun olimme hieman vahvistuneet ja virkistyneet, yritimme uudestaan, ja Peters ja minä kävimme alhaalla vuorotellen, aina paremmalla tai huonommalla onnella auringon laskuun asti. Tällä väliajalla meidän onnistui tuoda kannelle kaikkiaan neljä pientä oliivisäiliöitä ensimäisen lisäksi, toinen liikkiö, lähes kolmen gallonin vetoinen pullo mainiota Kap Madeira-viiniä ja parhain kaikesta: pieni kilpikonna; kapteeni Barnard oli näet satamasta lähtiessämme ottanut useita kilpikonnia _Mary Pitts_-kuunarista, joka juuri oli palannut hylkeenpyyntiretkeltä Tyyneltä mereltä.
Seuraava aika aina elokuun 1 päivään oli sanomattomien tuskien aikaa. Kärsimme hirmuisesti nälän, myrskyn, kylmän ja helteen vaivoja.
_Elokuun 1 p:nä_. Yhä samaa tyventä sekä tukahduttavaa hellettä. Kärsimme hirmuista janoa, vesi kivipullossa kun oli kokonaan mädäntynyttä ja täynnä matoja. Saimme kumminkin niellyksi siitä hiukan sekotettuamme siihen viiniä -- mutta janomme ei paljoa lieventynyt. Paremmin auttoi meressä kylpeminen, mutta siitä saatoimme nauttia vain melkoisin väliajoin, kun haikalat olivat lakkaamatta saapuvilla. Näimme nyt selvään, ettei Augustusta enää voitu pelastaa, että hän silminnähtävästi oli kuolemaisillaan. Emme voineet tehdä mitään hänen kärsimystensä huojentamiseksi, jotka näkyivät olevan kovat. Kahdentoista tienoissa hän heitti henkensä kovissa kouristuksissa, oltuaan puhumattomana monta tuntia. Hänen kuolemansa täytti mielemme mitä synkimmillä aavistuksilla ja vaikutti meihin niin voimakkaasti, että istuimme koko päivän liikkumattomina ruumiin ääressä ja puhuttelimme toisiamme vain kuiskaamalla. Vasta pimeän tultua rohkenimme nousta ja heittää ruumiin mereen. Se oli silloin sanomattoman ilettävä ja niin lahonnut, että sääri lohkesi Petersin käteen. Kun koko tuo mätäkasa solahti mereen, näimme sitä ympäröivän fosforivalon hohteessa selvään seitsemän kahdeksan isoa haita, joiden hirmuisten hampaiden kolahdukset saalista repiessä kuuluivat peninkulman päähän. Sydämemme hätkähti kauhusta kuullessamme tämän äänen.
_Elokuun 2 p:nä_. Sama pelottavan tyyni ja kuuma ilma. Päivän koittaessa olimme surkeassa alakuloisuuden ja ruumiillisen uupumuksen tilassa. Vesi kivipullossa oli nyt aivan kelvotonta, vain paksua liimaista sotkua ja kamalan näköisiä matoja uiskenteli liman seassa. Heitimme sen mereen ja huuhdoimme pullon huolellisesti, sitten kaataen siihen hieman happoa pulloista, joihin olimme panneet kilpikonnan lihan säilyyn. Janoamme saatoimme nyt tuskin sietää ja koetimme turhaan lievittää sitä viinillä, joka tuntui vain olevan öljyä tuleen ja synnytti meissä ankaraa päihtymystä. Sitten koetimme huojentaa kärsimyksiämme sekottamalla viiniä meriveteen, mutta se tuotti heti niin kovaa pahoinvointia, ettemme sitä milloinkaan enää yrittäneet. Kaiken päivää odotimme levottomina, milloin voisimme kylpeä, mutta turhaan, sillä haikalat piirittivät nyt joka puolelta hylkyä; -- ne olivat epäilemättä samoja hirviöitä, jotka eilen illalla hotkaisivat suuhunsa toveri-poloisemme ja nyt hetki hetkeltä vartoivat toista samanlaista juhla-ateriaa. Tämä seikka tuotti meille mitä katkerinta mielipahaa ja täytti meidät painostavilla ja synkillä aavistuksilla. Kylpeminen oli sanomattomasti huojentanut vaivojamme ja näin kamala muutos oli raskaampaa kuin saatoimme kestää. Pelkäsimme hiukan suoranaistakin vaaraa, sillä vähinkin luiskahdus tai harhaliike olisi paikalla syössyt meidät noiden petojen saaliiksi, jotka tuontuostakin pyrkivät suoraan kimppuumme suojan puolelta. Eivät huutomme eivätkä pelotuksemme niitä säikähdyttäneet. Vaikka Peters löi kirveellä erästä aika petoa, niin se haavoittuneenakin itsepintaisesti yritti kimppuumme. Hämärissä nousi pilvi, mutta katkeraksi suruksemme se painui sivu satamatta. Mahdotonta on käsittää janontuskiamme. Vietimme unettoman yön sekä tämän vuoksi että haikalojen pelosta.
_Elokuun 3 p:nä_. Ei mitään avun toivetta ja priki yhä enemmän kallellaan, niin ettemme enää ollenkaan pysyneet pystyssä kannella. Puuhailimme sitoaksemme viinipullon ja kilpikonnan lihat kiinni, niin ettemme menettäisi niitä, jos alus keikahtaisi kumoon. Kiskoimme kaksi tukevaa naulaa keulakettingeistä ja löimme ne kirveellä runkoon tuulen puolelle parinjalan päähän vedestä; tämä paikka ei ollut kovin kaukana kölistä, parras kun oli miltei veden alla. Nauloihin sidoimme sitten muonavaramme parempaan turvaan. Kärsimme hirveää janoa koko päivän eikä mitään kylpemisen tilaisuutta ilmaantunut haikalain vuoksi, jotka eivät jättäneet meitä hetkeksikään. Mahdotonta nukkua.
_Elokuun 4 p:nä_. Vähää ennen päivänkoittoa havaitsimme hylyn olevan kumoon keikahtamassa ja heräsimme parhaiksi mereen putoamasta. Alussa kallistuminen kävi hitaasti ja asteettain, ja me kerkesimme hyvin kavuta ylös tuulenpuolelle, kun varoiksi olimme jättäneet köysiä riippumaan muonavara-nauloihin. Mutta emme olleet ottaneet tarpeeksi lukuun vauhdin kiihtymistä, sillä kohta kallistuminen kävi niin kiivaaksi, ettemme pysyneet sen tasalla; ja ennenkuin tiesimmekään, olimme suinpäin syöksyneet mereen ja ponnistelimme useita syliä pinnan alla suunnaton runko aivan yläpuolellamme.
Joutuessani sukelluksiin minun oli täytynyt hellittää köydestä; ja huomatessani olevani aivan aluksen alla ja voimani loppuvan, herkesin miltei taistelemasta henkeni edestä ja alistuin muutamassa sekunnissa kuolemaan. Mutta siinäkin taas petyin, kun en ottanut huomioon rungon luonnollista ponnahtamista tuulenpuolelle. Veden ylöspäin käyvä pyörre, jonka alus synnytti keikahtaessaan osaksi takaisin, toi minut pinnalle vielä hurjempaa vauhtia kuin olin syöksynyt alas. Pinnalle tultuani olin parinkymmenen kyynärän päässä hylystä, mikäli saatoin arvata. Alus virui köli ilmassa, kiikkuen vimmatusti puolelta toiselle ja meri ylt'ympärillä oli kovin rauhaton ja täynnä väkeviä virranpyörteitä. Petersistä en nähnyt jälkeäkään. Traanitynnyri uiskenteli muutaman jalan päässä minusta ja kaikenlaisia muita tavaroita kellui hajallaan joka suunnalla.
Enin kammoksuin haikaloja, joiden tiesin olevan lähettyvilläni. Pitääkseni ne loitolla polskutin voimakkaasti vettä käsilläni ja jaloillani uidessani hylkyä kohti, niin että vaahto kuohui ympärilläni. Olen varma että sain tätä yksinkertaista varokeinoa kiittää pelastuksestani, sillä juuri ennen prikin kaatumista haikaloja aivan kiehui ylt'ympärillämme, niin että minun uidessani todellakin täytyi olla ainakin muutamien hirviöiden ulottuvilla. Onneksi saavuin kuitenkin turvassa laivan sivulle, vaikkakin niin lopen uupuneena ankarista ponnistuksistani, etten ikänä olisi päässyt prikin pohjalle, ellei Peters olisi tullut ajallaan apuun. Suureksi ilokseni hän nimittäin ilmestyi näkyviin, kömmittyään kölille rungon vastakkaiselta puolelta, ja viskasi minulle köyden -- toisen niistä, jotka oli kiinnitetty nauloihin.