Part 5

Ennen pitkää molemmat toisetkin kykenivät puhumaan ja he kehottivat meitä rohkaisemaan mielemme, koska toivo ei ollut vielä lopussa; lasti näet oli sellaista, ettei priki mitenkään voinut upota ja kaikesta päättäen tuuli tyyntyisi aamulla. Nämä sanat antoivat sydämeeni uutta toivoa; sillä vaikka olikin ilmeistä, ettei tyhjillä traanitynnyreillä lastattu alus menisi pohjaan, olin tähän asti ollut niin sekaannuksissa, etten muistanut sitä ollenkaan, vaan olin jo kauan pitänyt upoksiin menoa uhkaavimpana vaarana -- näyttipä tuo sitten miten omituiselta tahansa. Saatuani täten taas rohkeutta käytin jokaista tilaisuutta lujittaakseni köysiä, joilla olin sitonut itseni kiinni ankkuripelin jäännöksiin, ja tätä tehdessäni huomasin toverinikin olevan samassa touhussa. Yö oli pimeä ja meitä ympäröivää kamalaa pauhua ja hyrskettä on turha yrittää kuvailla. Aluksemme kansi oli merenpinnan tasalla ja joka silmänräpäys pyyhälsi aalto ylitsemme. Ei ole liioiteltua sanoa, ettei päämme olleet kunnolla veden pinnalla kuin joka kolmas sekunti. Vaikka olimme ihan vierekkäin, ei kukaan meistä nähnyt toistaan tai prikiäkään, jolla myrsky meitä niin rajusti viskeli. Silloin tällöin huutelimme toinen toisillemme siten kokien pitää toivoa vireillä ja lohduttaa ja rohkaista niitä meistä, jotka olivat enin sen tarpeessa. Heikon tilansa vuoksi Augustus oli meidän kaikkien huolen esineenä, ja kun hän raadellun käsivartensa vuoksi ei mitenkään voinut kiinnittää köysiään kyllin lujasti, odotimme hetki hetkeltä hänen joutuvan mereen; kuitenkaan ei hänen auttamisestaan voinut olla puhettakaan. Onneksi hän oli turvallisemmassa paikassa kuin me muut, sillä kun hänen yläruumiinsa oli aivan pirstautuneen ankkuripelin alla, vyöryivät hyökyaallot hänen ylitsensä melkoisesti murtuneina.

Tässä pelottavassa asemassa olimme siksi, kunnes päivä valkeni ja silloin näimme vielä täydellisemmin ne kauhut, jotka meitä ympäröivät. Priki oli vain pelkkä pölkky, keikkuen sinne tänne joka aallon ajettavana, vihuri oli vain kiihtymässä puhaltaen jo täydellisenä hirmumyrskynä, eikä meillä näyttänyt olevan mitään maallista pelastuksen toivetta. Tuntikausiin emme virkkaneet sanaakaan, hetki hetkeltä odottaen siteidemme heltiävän ja ankkuripelin jäännösten menevän mereen tahi jonkin ympärillämme ja yläpuolellamme ärjyvistä suunnattomista aalloista painavan hylyn niin syvälle, että hukkuisimme ennen sen palaamista pinnalle. Jumalan armosta säilyimme kumminkin näistä uhkaavista vaaroista ja puolenpäivän tienoissa ilahdutti meitä siunattu aurinko. Kohta sen jälkeen huomasimme tuulen voiman tuntuvasti heikenneen ja silloin ensi kerran illasta saakka Augustus puhui kysyen vieressään olevalta Petersiltä, luuliko tämä meidän mitenkään voivan pelastua. Kun kysymykseen ei ensin vastattu, päätimme kaikki sekarotuisen intiaanin hukkuneen paikalleen, mutta tuokion kuluttua hän suureksi iloksemme rupesi puhumaan, vaikkakin hyvin heikosti, sanoen olevansa kovassa tuskassa. Köydet olivat niin tiukalle kiristäneet hänen vatsansa, että hän menehtyisi ellei saisi niitä höllennetyksi. Se koski meihin kipeästi, koska oli turhaa ajatellakaan hänen auttamistaan niin kauan kuin meri yhä vain hyrski ylitsemme. Me kehotimme häntä kestämään kärsimyksensä miehuullisesti ja lupasimme auttaa häntä niin pian kuin vain voimme. Hän vastasi, että se kohta olisi myöhäistä, että hän olisi mennyttä, ennenkuin me voisimme häntä auttaa. Hän ähkyi sitten hetken aikaa ja vihdoin kokonaan vaikeni, jolloin me päätimme hänen menehtyneen.

Illan joutuessa meri oli niin paljon tasaantunut, että vain jokunen laine syöksi tuulen puolelta hylyn yli viiden minuutin kuluessa, ja tuuli oli asettunut koko joukon, vaikka se yhäkin puhalsi kovana vihurina. En ollut kuullut toverieni puhuvan tuntikausiin ja huusin nyt Augustusta. Hän vastasi, vaikka niin heikosti, etten erottanut hänen sanojaan. Sitten puhuttelin Petersiä ja Parkeria, mutta kumpikaan ei vastannut mitään.

Kohta tämän jälkeen vaivuin osittaiseen tajuttomuuteen, jonka kestäessä mitä mieluisimmat kuvat liikkuivat mielikuvituksessani, kuten viheriät puut, aaltoilevat, tuleentuvat viljavainiot, tanssijatar-kulkueet, ratsuväkijoukot ja muut kuvitelmat. Nyt muistan, että kaikessa mikä kulki sieluni silmien ohi, liike oli vallitsevana ajatuksena. Niinpä en milloinkaan uneksinut paikallaan olevista esineistä, kuten taloista ja vuorista, vaan tuulimyllyjä, laivoja, suuria lintuja, ilmapalloja, ratsastajia, hurjasti ajavia vaunuja sekä muita samanlaisia liikkuvia esineitä ilmaantui loppumattomassa jonossa.

Kun toinnuin, oli aurinko, mikäli saatoin arvata, ollut tunnin verran taivaalla. Vain suurimmalla vaivalla saatoin johdattaa muistiini kaikki asemaani koskevat seikat ja jonkun aikaa pysyin siinä varmassa vakuutuksessa, että vielä olin prikin ruumassa, laatikon lähellä, ja että Parker oli Tiikeri.

Kun vihdoin täydelleen tulin tajuuni, huomasin, että vain tasainen tuuli puhalsi ja että meri oli verrattain tyyni, sikäli että se vain loiskui keskilaivan yli. Vasen käsivarteni oli irtautunut köytöksistään ja oli pahoin viiltynyt kyynärpään seutuvilta, oikea oli ihan kangistunut ja käsi ja ranne kamalasti turvonnut olkapäältä luistaneen köyden puristuksesta. Suurta tuskaa tuotti minulle toinenkin köysi, joka oli kiristynyt vyötäisilleni sietämättömän tiukalle. Katsastaessani kumppanejani näin Petersin vielä elävän, vaikka paksu nuora oli kiristynyt niin lujasti hänen uumenilleen, että hän näytti miltei kahtia leikatulta; liikahtaessani hän viittasi minulle heikosti osottaen köyttä.

Augustus ei ilmaissut mitään elonmerkkejä ja oli miltei kaksinkerroin poikittain ankkuripelin säleellä. Parker rupesi puhumaan nähdessään minun liikkuvan ja kysyi, olisiko minulla kyllin voimaa auttamaan hänet asemastaan, sanoen, että jos minä ponnistaisin kaiken tarmoni ja onnistuisin päästämään hänet köytöksistään, niin me vielä kenties pelastuisimme, vaan muuten joutuisimme kaikki turmioon. Käskin hänen rohkaisemaan mielensä, niin kokisin hänet vapauttaa. Kopeloiden housuntaskuani tavotin käteeni kynäveitseni ja monen turhan yrityksen perästä sain sen vihdoin auki. Sitten onnistuin vasemmalla kädelläni päästämään oikean irti köytöksistään ja sen jälkeen katkaisin muutkin nuorat, jotka pitelivät minua kiinni. Mutta yrittäessäni liikahtaa paikaltani huomasin jalkojeni tykkänään pettävän ja etten päässyt pystyyn enkä voinut liikuttaa oikeaa käsivarttani minnekään päin. Mainittuani tämän Parkerille hän neuvoi minua makaamaan hiljaa muutamia minuutteja ja pysyttelemään vasemmalla kädelläni kiinni ankkuripelissä, niin että veri ennättäisi päästä kiertämään. Näin tehtyäni turtumus rupesi häviämään, niin että saatoin liikuttaa ensin toista ja sitten toista jalkaani ja kohta sen jälkeen kykenin taas osittain käyttämään oikeaa käsivarttani. Ryömin nyt hyvin varovasti nelinkontin Parkeria kohti ja olin pian katkaissut kaikki hänen siteensä, jolloin hänkin vähän ajan kuluttua saattoi osittain käyttää jäseniään. Kiireimmän kautta me nyt päästimme Petersin köydestä. Se oli tunkenut villahousujen kauluksen ja kahden paidan läpi ja leikannut syvän haavan, josta veri virtana vuosi päästellessämme köysiä. Tuskin olimme ne poistaneet, kun hän rupesi puhumaan ja näytti samassa saaneen huojennusta -- päästen paljo helpommin liikkumaan kuin Parker ja minä, mikä epäilemättä johtui verenvuodosta.

Ei ollut paljon toivoa Augustuksen virkoamisesta, kun hän ei ilmaissut mitään elonmerkkejä, mutta päästyämme hänen luoksensa huomasimme hänen olevan vain tainnuksissa verenhukasta, vesi kun oli repäissyt pois ne siteet, joihin olimme käärineet hänen haavoittuneen käsivartensa; ei yksikään niistä nuorista, jotka pitelivät häntä ankkuripelissä, ollut niin kireällä, että se olisi tuottanut hänelle kuoleman. Selviteltyämme hänet kiinnikkeistään ja ankkuripelin ympärillä olevista puunsäleistä sidoimme hänet kuivaan paikkaan tuulenpuolelle, pää hiukan alaspäin, ja hieroimme kolmin miehin hänen jäseniään. Noin puolen tunnin kuluttua hän tuli tuntoihinsa, vaikka hän vasta seuraavana aamuna ilmaisi meidät tuntevansa ja kykeni puhumaan. Selviydyttyämme köytöksistämme oli ihan pimeä ja alkoi mennä pilveen. Meidät valtasi taas pelko, että rupeisi ankarasti tuulemaan, jolloin mikään ei pelastaisi meitä joutumasta tuhon omaksi, lopen uuvuksissa kun olimme. Hyväksi onneksi tuuli pysyi koko yön hyvin tasaisena ja meri tyyntyi joka minuutti, mikä antoi meille uutta pelastuksen toivoa. Vieno tuuli puhalsi vielä luoteesta, mutta ilma ei ollut ollenkaan kylmää. Augustus oli huolellisesti sidottu tuulenpuolelle sillä tavoin, ettei putoisi mereen aluksen keikkuessa, koska hän vielä oli liian heikko pidelläkseen itseään kiinni. Me emme sitä kaivanneet. Me istuimme vieretysten ankkuripelin lähistössä, tukien toinen toistamme katkenneilla köysillä ja koettaen keksiä keinoja pelastuaksemme pelottavasta asemastamme.

Neljännentoista päivän aamu koitti vihdoin ja sää pysyi yhä kirkkaana ja miellyttävänä, vienon tuulen puhaltaessa luoteesta. Meri oli nyt aivan tyven, ja kun priki jostain syystä, jota emme voineet määrätä, oli vähemmin kallellaan kuin ennen, oli kansi verrattain kuiva ja me saatoimme liikkua siinä vapaasti puolelta toiselle. Olimme nyt olleet enemmän kuin kolme kokonaista vuorokautta sekä ruuatta että juomatta ja välttämättömäksi kävi yrittää hankkia jotain kannen alta.

Peters riisuutui, köysi sidottiin huolellisesti hänen vyötäisilleen ja vedettiin hänen olkansa yli, niin ettei se mitenkään päässyt luistamaan. Yritys oli kovin vaikea ja vaarallinen; sillä kun tuskin saatoimme toivoa löytävämme paljon, jos mitään muonavaroja itse kajuutasta, oli sukeltajan alas päästyään välttämättä käännyttävä oikealle ja kulettava veden alla kymmenen tai kaksitoista jalkaa ahdasta käytävää varastohuoneeseen sekä vielä palattava kertaakaan hengittämättä.

Kun kaikki oli valmiina, laskeutui Peters kajuuttaan astuen peräkannen portaita, kunnes vesi ylettyi leukaan. Sitten hän sukelsi pää edellä, samalla kääntyen oikealle ja parhaansa mukaan pyrkien varastohuoneelle. Tämä ensimäinen yritys meni kumminkin kokonaan myttyyn. Vajaan puolen minuutin kuluttua tunsimme nuoraa kiivaasti nykäistävän -- sopimamme merkki milloin hän halusi päästä ylös. Vedimme hänet siis paikalla kannelle, mutta niin varomattomasti, että hän kolhiutui pahoin portaisiin. Hän ei tuonut mitään mukanaan ja oli päässyt tunkeutumaan vain vähän matkaa käytävään, kun hänen oli täytynyt lakkaamatta ponnistella pysyäkseen pohjassa. Vedestä päästyään hän oli lopen uuvuksissa ja lepäsi kokonaista viisitoista minuuttia ennenkuin uskalsi uudestaan laskeutua.

Toinen yritys onnistui vieläkin huonommin, sillä hän viipyi nyt niin kauan veden alla merkkiä antamatta, että tulimme levottomiksi ja vedimme hänet ylös, jolloin hän jo oli henkihieverissä, nyittyään, kuten kertoi, monta kertaa nuorasta meidän sitä tuntemattamme. Se johtui luultavasti siitä, että nuora oli kietoutunut portaiden juurella olevaan kaidepuuhun. Nämä kaiteet olivat tosiaankin niin pahoin tiellämme, että päätimme ne poistaa, jos mahdollista, ennenkuin jatkaisimme suunnitelmaamme. Kun emme voineet saada sitä tieltämme muilla keinoin kuin väkivoimalla, laskeuduimme kaikki veteen niin syvälle kuin portaita myöten pääsimme, jolloin rynnistettyämme yhteisvoimin sitä vastaan onnistuimme kaatamaan sen.

Kolmas yritys oli yhtä epäonnistunut ja ilmeiseksi kävi nyt, ettei mitään saatu aikaan ilman jotain painoa, jonka avulla sukeltaja pysyisi etsiskellessään vakavasti pohjassa. Kauan aikaa katselimme turhaan jotain tarkoitukseen soveltuvaa, mutta vihdoin suureksi iloksemme huomasimme yhden tuulenpuoleisen keulakettingin olevan niin irrallaan, että saimme sen vaivatta väännetyksi irti. Kiinnitettyään tämän lujasti nilkkaansa Peters laskeutui nyt neljännen kerran kajuuttaan ja onnistui tällä kertaa pääsemään varastohuoneen ovelle. Sanomattomaksi surukseen hän silloin huomasi sen lukituksi ja hänen täytyi palata tyhjin toimin, kun hän ei kovimmillakaan ponnistuksillaan voinut viipyä veden alla kuin korkeintaan minuutin.

Asiamme näyttivät nyt tosiaankin synkiltä emmekä, Augustus ja minä, voineet olla itkuun purskahtamatta ajatellessamme niitä epälukuisia vastuksia, jotka kaikkialta nousivat tiellemme, ja kuinka vähän toiveita oli lopullisesta pelastuksestamme. Mutta heikkouttamme ei kestänyt kauan. Heittäytyen polvillemme rukoilimme Jumalan varjelusta niissä monissa vaaroissa, joihin olimme joutuneet, ja nousimme uusin toivein ja voimin miettimään, mitä inhimillisin keinoin vielä voisimme tehdä pelastumiseksemme.

X.

Nälänhätämme. -- Kuolleiden kuljettama laiva.

Katsahtaessani sitten Augustukseen havaitsin hänen äkkiä käyneen kalmankalpeaksi ja huultensa vavahtelevan perin kummallisesti ja selittämättömästi. Säikähtyneenä puhuttelin häntä, mutta hän ei vastannut mitään ja rupesin jo arvelemaan hänen äkkiä sairastuneen, kun tulin tarkanneeksi hänen silmiään, jotka näkyivät tuijottavan johonkin takanani olevaan esineeseen. Käänsin päätäni enkä milloinkaan unohda sitä ilon hurmiota, joka tunki läpi luitteni ja ytimieni, kun havaitsin ison prikin laskevan meitä kohti ja olevan enää vain parin peninkulman päässä. Kavahdin jaloilleni ikäänkuin musketinkuula äkkiä olisi osunut sydämeeni, ja käsiäni kurotellen laivaa kohti seisoin näin liikkumattomana ja saamatta sanaakaan suustani. Peters ja Parker olivat yhtä kuohuksissa, vaikka kumpikin tavallaan. Edellinen hyppi kannella kuin hullu mitä mahdottomimpia laverrellen, vuoroin kiljahdellen ja manaten, kun taas jälkimäinen purskahti itkuun ja itki monta minuuttia kuin lapsi.

Näkyvissä oleva alus oli iso kuunaripriki, hollantilaista rakennetta ja mustaksi maalattu, koreaksi kullattu kuva kokassa. Se oli ilmeisesti saanut kokea aika ankaraa säätä ja oli luullaksemme paljon kärsinyt sen saman vihurin kynsissä, joka meille oli osoittautunut niin tuhoisaksi, sillä etumaston märssytanko ja osa oikeaa parrasta oli poissa. Nähdessämme sen ensiksi se oli, kuten jo olen sanonut, noin kahden peninkulman päässä tuulen puolella, ja laski meitä kohti. Tuuli oli hyvin lauha ja enin kummastutti meitä se, ettei aluksella ollut muita purjeita kuin fokka ja isopurje sekä ajopurje -- tietenkin se läheni hitaasti ja meidän kärsimättömyytemme kasvoi miltei mielettömäksi raivoksi. Niin kiihdyksissä kuin olimmekin, huomasimme kumminkin kaikki, millä takaperoisella tavalla sitä ohjattiin. Se mutkitteli niin omituisesti sinne tänne, että parikin kertaa luulimme aluksemme jääneen kokonaan huomaamatta, tahi kuvittelimme, ettei nähty ketään kannella ja että se aikoi kääntyä toiselle suunnalle.

Joka kerta me silloin huusimme ja luikkasimme kohti kurkkuamme, jolloin tuntematon näytti hetkeksi muuttavan mieltänsä ja taas suuntaavan meitä kohti; tämä kummallinen seikka toistui kaksi tai kolme kertaa, niin ettemme lopulta osanneet sitä selittää millään muulla tavoin kuin että ruorimies oli juovuksissa.

Ei ketään näkynyt aluksen kannella ennenkuin se oli saapunut noin neljännespeninkulman päähän meistä. Silloin näimme kolme merimiestä, jotka puvustaan päättäen olivat hollantilaisia. Kaksi makasi kanssin lähellä ja kolmas, joka näkyi katselevan meitä hyvin uteliaasti, nojautui oikean partaan yli lähellä kokkapuuta. Tämä viimemainittu oli pitkä ja roteva mies, jolla oli hyvin tumma iho. Hän näytti liikkeillään rohkaisevan meitä malttamaan mieltämme, nyökkäillen iloisesti, vaikka hieman omituisesti ja hymyillen lakkaamatta, niin että välkkyvän valkea hammasrivi paljastui. Kun hänen laivansa tuli lähemmäksi, näimme punaisen flanellilakin putoavan hänen päästään mereen, mutta siihen hän tuskin ollenkaan loi huomiota, vaan yhä edelleen hymyili ja viittoili yhtä omituisesti. Kerron nämä seikat ja asianhaarat juurtajaksain ja kerron ne -- se ymmärrettäköön -- aivan niinkuin _me ne näimme_.

Priki lähestyi hitaasti ja nyt vakavammin kuin ennen ja -- en voi puhua tyynesti tästä tapauksesta -- meidän sydämemme sykki hurjasti ilosta; me puhkesimme kaikesta sielustamme riemuhuudoin ja ylistyksin kiittämään Jumalaa siitä täydellisestä, odottamattomasta ja ihanasta pelastuksesta, joka oli aivan silmiemme edessä. Silloin äkkiarvaamatta kantautui vieraasta laivasta -- joka nyt oli ihan lähellämme -- haju, löyhkä sellainen, jolle koko maailmasta ei nimeä eikä käsitettä löydy, helvetillinen, tukehduttava, sietämätön, käsittämätön. Haukoin henkeäni ja kun käännyin toverieni puoleen, havaitsin, että he olivat marmoria kalpeammat. Mutta nyt ei ollut aikaa kyselyihin eikä arvailuihin -- priki ei enää ollut viidenkäänkymmenen jalan päässä. Ryntäsimme perään, kun yhtäkkiä laineet heilauttivat laivan keulan kokonaista viisi tai kuusi piirtoa suunnaltaan, ja se sivuutti meidät parinkymmenen jalan päästä taitsemme; silloin näimme joka sopen sen kannella.

Unohtanenko milloinkaan tätä hirmunäkyä? Kaksikymmentäviisi tai kolmekymmentä ihmisruumista, joiden joukossa oli useita naisia, makasi hajallaan venesiltaman ja keittiön välillä äärimmäisessä ja ilettävimmässä mätänemistilassa. Näimme selvään, ettei ainoatakaan elävää olentoa ollut tuossa kovanonnen laivassa. Sittenkään emme saattaneet olla huutamatta kuolleilta apua! Niin, pitkään ja äänekkäästi me kerjäsimme hetken tuottamassa tuskassa, että nuo äänettömät ja pöyristyttävät kuvapatsaat odottaisivat meitä, eivät jättäisi meitä heidän laillaan lahomaan, ottaisivat meidät hupaiseen seuraansa! Olimme mielettöminä kauhusta ja epätoivosta, raivohulluina surkean pettymyksemme tuskissa.

Kun ensimäinen kauhunkiljahduksemme puhkesi ilmoille, vastasi siihen joku kokkapuun läheltä äänellä, joka niin elävästi muistutti ihmisen kirkaisua, että tarkinkin korva olisi saattanut säpsähtää ja pettyä. Tässä silmänräpäyksessä laivan tekemä äkillinen mutka toi kanssin tienoon hetkeksi näkyviimme ja me huomasimme heti, mistä ääni lähti. Näimme pitkän rotevan haahmon yhä nojautuvan partaaseen ja yhä nyökkäilevän päätään edestakaisin, mutta hänen kasvonsa olivat nyt kääntyneet poispäin, niin ettemme voineet niitä nähdä. Hänen kätensä kurottuivat kaiteiden yli ja kämmenet olivat ulospäin. Hänen polvensa lepäsivät köydellä, joka oli tiukkaan pingottunut ja ulottui kokkapuun tyvestä nostovivun palkkiin. Hänen selässään, josta osa oli revitty paljaaksi, oli suunnaton merilokki ahmien kamalaa ateriaansa, nokka ja kynnet iskettyinä syvälle lihaan ja valkoinen höyhenpuku veren pärskeissä. Prikin kääntyessä kokonaan näkyviimme, lintu veti huomattavalla vaivalla veripunaisen päänsä ruumiista, silmäili meitä hetkisen ikäänkuin typerryksissään, kohosi laiskasti ruumiilta, jolla oli juhlinut, ja lentäen suoraan yläpuolellemme leijaili siinä tuokion hyytynyt maksamainen möhkäle nokassaan. Kamala kappale putosi vihdoin kaameasti maiskahtaen aivan Parkerin jalkoihin.

Jumala minua armahtakoon, mutta nyt ensi kerran välähti mielessäni ajatus, jota en tahdo mainita: tunsin ottavani askeleen kohti veren tahraamaa paikkaa. Silloin katsahdin ylös ja Augustuksen katse kohtasi minua niin pontevan kiivaana, että heti tulin järkiini. Hyökkäsin paikaltani ja viskasin väristen hirvittävän möhkäleen mereen.

Ruumis, josta se oli reväisty, oli köydellä hiljalleen heilahdellut edestakaisin petolinnun ponnistuksista, ja tämä liikkuminen se oli ensin pannut meidät uskomaan sen eläväksi. Päästyään lokin painosta pyörähti se ympäri ja kaatui puoleksi kumoon, niin että kasvot paljastuivat kokonaan. Ei varmaan ole mikään milloinkaan ollut niin kammottavan kammottavaa!

Priki, kuten jo olen kertonut, viisti taitsemme ja eteni verkalleen, mutta varmasti suojan puolelle. Sen ja sen kauhistavan miehistön mukana menivät kaikki hilpeät pelastuksen ja ilon unelmamme. Kun se kulki hitaasti ohi, olisimme kenties jollain keinoin päässeet siihen, ellei äkillinen pettymyksemme ja sitä seuraava hirvittävä huomio olisi täydelleen herpaissut kaikkia toimivia sielun- ja ruumiinkykyjämme. Olimme nähneet ja tunteneet, mutta emme voineet ajatella emmekä toimia, ennenkuin, voi! se oli myöhäistä. Kuinka tämä tapaus oli heikontanut järkeämme, näkyy parhaiten siitä, että me ihan tosissamme tuumailimme tavottaa laivaa uimalla silloin kun erotimme enää vain puolet sen rungosta!

Olen sittemmin turhaan kokenut saada jotain selvyyttä siihen kaameaan epävarmuuteen, johon tuntemattoman aluksen kohtalo kätkeytyi. Sen rakenne ja ulkonäky saattoi meidät, kuten jo mainitsin, pitämään sitä hollantilaisena kauppalaivana ja miehistön puku puolestaan vahvisti tätä ajatusta. Olisimme helposti voineet nähdä nimen sen perässä, jopa tehdä muitakin huomioita, jotka olisivat opastaneet meitä oikealle tolalle, mutta hetken äärimmäinen jännitys sokaisi silmämme. Ruumiiden tummankellertävästä väristä, niiden nimittäin, jotka eivät vielä olleet kokonaan lahonneet, päätimme koko aluksen väestön kuolleen keltakuumeeseen tai johonkin muuhun pelottavaan ruttoon. Jos asia niin oli -- enkä muutakaan osaa arvata, niin kuoleman oli täytynyt, ruumiiden asennoista päättäen, tavata heidät kamalan äkillisesti ja vastustamattomalla voimalla, kokonaan toisella tavoin kuin yleensä on ollut laita tappavimmissakaan ruttotaudeissa, mihin ihmiskunta on tutustunut. Mahdollista todellakin on, että heidän muonavaroihinsa sattumalta joutunut myrkky oli matkaansaattanut onnettomuuden, taikka sitten jonkin tuntemattoman myrkyllisen kalalajin, muun merieläimen tahi valtamerilinnun syöminen lienee sen tuottanut -- mutta turhan turhaa on arvailla siinä, missä kaikki on peittynyt ja epäilemättä ainiaaksi jää mitä hirvittävimmän ja tutkimattomimman salaperäisyyden verhoon.

XI.

Nälänhätää, janoa ja epätoivoa.

Vietimme lopun päivästä tylsässä horrostilassa tuijotellen pakenevaa alusta, kunnes pimeä peitti sen näkyvistämme ja saattoi meidät jonkun verran järkiimme. Nälän ja janon tuskat silloin palasivat työntäen tieltään kaikki muut huolet ja arvelut. Ei mitään voitu kumminkaan tehdä ennen aamua, ja sitoen itsemme mahdollisimman lujasti kiinni koetimme hieman uinahtaa. Siinä minä onnistuinkin odottamattoman hyvin ja nukuin yhtämittaa siksi, kunnes kumppanini, joita onni oli vähemmän suosinut, herättivät minut päivän koittaessa uudestaan yrittääksemme hankkia muonavaroja laivan ruumasta.

Nyt oli tyven. Priki oli kadonnut näkyvistä. Alotimme heti puuhamme vääntämällä joltisellakin vaivalla irti toisenkin keulakettingin, ja kun olimme kiinnittäneet molemmat Petersin jalkoihin lähti hän taas pyrkimään varastohuoneen ovelle arvellen ehkä voivansa murtaa sen auki, jos vain joutuisi sinne ajoissa; tämän hän toivoikin voivansa tehdä, kun hylky ui paljon vakavammin kuin ennen.