Part 4

Tämä mies oli kokin puoluelaisia ja häneen Peters oli enin luottanut. Hän sanoi Augustukselle uskovansa, että perämies oli hänet myrkyttänyt ja odottavansa, ellei olisi varuillaan, oman vuoronsa pian tulevan. Nyt oli enää vain hän itse, Jones ja kokki jälellä hänen omasta joukostaan -- toisella puolella oli viisi. Hän oli ehdotellut Jonesille, että komento otettaisiin perämieheltä; mutta kun suunnitelma sai kylmäkiskoisuutta osakseen, niin hän ei ollut ruvennut ajamaan asiaa pitemmälle eikä virkkanut mitään kokille. Hyvä oli, että hän oli niin varovainen, sillä iltapuolella kokki ilmaisi päättäneensä liittyä perämieheen, ja siirtyi muodollisestikin tämän puolueeseen, jolloin taas Jones käytti tilaisuutta riidelläkseen Petersin kanssa ja vihjasi ilmoittavansa perämiehelle hänen hankkeistaan. Nyt ei nähtävästi ollut hetkeäkään hukattavana ja Peters ilmaisi päättäneensä hinnasta mistä hyvänsä yrittää vallata aluksen, jos vain Augustus antaisi hänelle apua. Ystäväni heti vakuutti olevansa valmis mihin tahansa tämän asian hyväksi ja arvellen hetken tulleeksi ilmoitti minun olevan laivassa. Tästä sekarotuinen intiaani oli yhtä ihastuksissaan kuin hämmästyksissäänkin, hän kun ei vähääkään enää luottanut Jonesiin, jonka hän jo luki perämiehen puoluelaiseksi. He menivät heti alas, jolloin Augustus kutsui minua ja Peters ja minä tutustuimme toisiimme.

Sovittiin, että yrittäisimme vallata laivan heti tilaisuuden tullessa, ja ettemme uskoisi Jonesille ensinkään tuumiamme. Jos onni olisi meille myötäinen, niin veisimme prikin ensimäiseen satamaan ja luovuttaisimme sen viranomaisille. Puolueensa hajoaminen oli tehnyt tyhjäksi Petersin aikeen mennä Tyynellemerelle -- siihen seikkailuun tarvittiin miehistöä -- ja hän luotti siihen, että hänet joko vapautetaan mielenvikaisuuden takia -- jonka hän juhlallisesti vakuutti saattaneen hänet avustamaan kapinallisia -- tahi armahdetaan Augustuksen ja minun esitysteni johdosta. Neuvottelumme keskeytti toistaiseksi huuto: "kaikki miehet korjaamaan purjeita", ja Peters ja Augustus juoksivat kannelle.

Kuten ainakin, oli miehistö juovuksissa ja ennenkuin purjeet kunnolla saatiin kokoon, kallisti ankara tuuliaispää laivanpartaan veteen. Laskemalla tuuleen se kumminkin pääsi pystyyn, mutta nieltyään koko joukon vettä. Tuskin oli kaikki kunnossa, kun toinen puuska yllätti laivan ja heti sen jälkeen vielä toinen -- mutta mitään vahinkoa ei toki tapahtunut. Kaikesta päättäen oli nousemassa myrsky, joka suurella raivolla karkasikin tuota pikaa kimppuumme pohjan ja lännen puolelta. Nyt koottiin kaikki purjeet mahdollisimman tarkkaan ja me asetuimme vastatuuleen, kuten ainakin, tiukkaan reivatun fokkapurjeen varaan. Yön joutuessa tuulen voima kasvoi ja meri kävi merkillisen ankaraksi. Peters tuli nyt kanssiin ja me jatkoimme taas neuvotteluamme.

Olimme samaa mieltä siitä, ettei otollisempaa tilaisuutta voinut tarjoutua suunnitelmamme toteuttamiseksi, koskei yritystä tällaisella hetkellä osattu aavistaakaan. Kun priki oli turvassa päin tuulta, ei sitä tarvinnut hoitaa ennenkuin sään tyynnyttyä ja silloin, jos nimittäin yrityksemme onnistui, me voisimme vapauttaa yhden tai ehkä kaksi miestä auttamaan meitä viemään prikiä satamaan. Pahimpana pulmana oli perin erilaiset voimasuhteemme. Meitä oli vain kolme miestä ja kajuutassa oli yhdeksän. Kaikki aseet olivat myös heidän hallussaan, paitsi paria pistoolia, jotka Peters oli piilottanut taskuihinsa ja isoa merimiehen puukkoa, jota hän aina piti housunkauluksensa alla. Eräistä merkeistä -- kun esimerkiksi ei ollut yhtään kirvestä tai kankea tavallisilla paikoillaan -- rupesimme pelkäämään, että perämies epäili jotain, ainakin Petersiin nähden ja että hän kyllä pitäisi varansa hänestä päästäkseen. Oli tosiaankin selvää, että teimmepä mitä hyvänsä, me emme saattaneet toimia kyllin ripeästi. Kuitenkin vihollisen ylivoima oli siksi suuri, että meidän täytyi menetellä hyvin varovasti.

Peters ehdotti, että hän menisi kannelle ja rupeisi puheisiin vahdin -- Allenin -- kanssa, jolloin hän voisi heittää tämän mereen kaikessa hiljaisuudessa, että Augustus ja minä sitten tulisimme kannelle varustautuaksemme parhaamme mukaan aseilla. Sitten tekisimme yhteisen ryntäyksen ja valtaisimme kajuutan portaat ennenkuin vihollinen joutuisi vastarintaan. Vastustin tätä, koska en saattanut uskoa perämiehen, joka oli sukkela mies, milloin vain hänen taikauskoiset ennakkoluulonsa eivät häntä sokaisseet, olevan niin helposti houkuteltavissa satimeen. Jo se seikka, että kannella oli vahti, todisti riittävästi hänen olevan varuillaan.

Se seikka, ja lisäksi kirveiden ja kankien katoaminen saattoi meidät varmoiksi siitä, että miehistö oli liiaksi varuillaan voittaaksemme sen yllätyksellä Petersin ehdottamalla tavalla. Jotain oli kumminkin tehtävä ja niin joutuin kuin mahdollista, sillä epäilystäkään ei ollut, että kun epäluulo kerran oli herännyt Petersiä kohtaan, hänet raivattaisiin tieltä heti tilaisuuden tullessa.

Onnellinen sattuma toi vihdoin mieleeni, että käyttäisimme hyväksemme perämiehen taikauskoista pelkoa ja pahaa omaatuntoa. Muistettaneen, että muuan miehistä, Hartman Rogers, oli kuollut aamulla kouristukseen pari päivää sairastettuaan. Peters oli kertonut uskovansa, että perämies oli myrkyttänyt miehen, ja tähän ajatukseensa hänellä oli syitä, jotka hänen omien sanojensa mukaan olivat kumoamattomat, mutta joita ei mikään saanut häntä meille ilmaisemaan. Hänen itsepintaisuutensa siinä kohden oli aivan hänen kummallisen luonteensa mukaista.

Rogers oli kuollut yhdentoista tienoissa aamupuolella kovissa kouristuksissa, ja muutamia minuutteja sen jälkeen ruumis oli kamalin ja inhottavin hirviö mitä milloinkaan muistan nähneeni. Vatsa oli suunnattomasti turvonnut kuten hukkuneella, joka viikkokausia on ollut vedessä. Kädet olivat samanlaiset, kun taas kasvot olivat kuopallaan, rypyssä ja muuten liituvalkeat, paitsi paria kolmea hehkuvan punaista täplää, sellaisia kuin ruusukuumeessa; yksi niistä ulottui vinosti kasvojen poikki peittäen kokonaan toisen silmän ikäänkuin punainen samettinauha. Tässä pöyristyttävässä tilassa ruumis oli puolenpäivän aikana tuotu ylös kajuutasta mereen heitettäväksi. Kun perämies näki sen vilaukselta -- näki sen nyt ensi kerran -- käski hän, joko tuntien tunnonvaivoja rikoksensa vuoksi tahi kauhun valtamana niin hirmuisen näyn nähdessään, miesten neuloa ruumiin sen ympärille kiedottuun riippumattoon ja haudata sen tavallisilla merihautaus-menoilla. Annettuaan nämä määräykset hän lähti kannelta ikäänkuin päästäkseen enää näkemästä uhriaan. Miesten valmistautuessa täyttämään käskyä vihuri karkasi kimppuumme täydellä raivolla ja hautaus lykättiin tuonnemmaksi. Ruumis jätettiin siihen ja laineet lakaisivat sen vasemmanpuoliseen vesiporttiin, missä se vieläkin virui kieriskellen sinne tänne prikin hurjasti kallistellessa.

Tehtyämme suunnitelmamme kävimme panemaan sitä kiireimmän kautta täytäntöön. Peters lahti kannelle, ja kuten hän oli arvannutkin, puhutteli häntä heti Allen, joka näkyi olevankin kanssin vahtina. Tämän konnan kohtalo oli kumminkin pian ja hiljaa ratkaistu. Peters lähestyi häntä huolettomasti muka puhutellakseen, kävi hänen kurkkuunsa ja ennenkuin toinen ehti huutaa kertaakaan, sinkautti hänet mereen. Sitten hän huusi meitä ja me tulimme kannelle. Ensimäinen varokeinomme oli katsoa jotain aseeksemme ja tällöin meidän oli meneteltävä hyvin varovasti, sillä mahdotonta oli hetkeäkään seistä kannella kiinni pitelemättä, kun ankarat hyökylaineet hyökkäsivät yli aluksen joka kerta kun syöksähdimme eteenpäin. Välttämätöntä oli myös toimia sukkelaan, sillä joka minuutti odotimme perämiestä ylös panemaan pumppuja käyntiin, ilmeistä kun oli, että vuoto nopeasti lisääntyi. Haeskeltuamme jonkun aikaa joka paikasta emme löytäneet mitään muuta tarkoitukseemme sopivaa kuin kaksi pumpunvartta, joista Augustus otti toisen ja minä toisen.

Varattuamme nämä itsellemme riisuimme Rogersilta paidan ja heitimme ruumiin mereen. Peters ja minä lähdimme sitten kannelta ja jätimme Augustuksen vahtiin juuri Allenin paikalle selin, kajuutan portaihin, niin että jos joku perämiehen joukosta tulisi kannelle, häntä luultaisiin vahdiksi.

Niin pian kuin olin päässyt kojuun aloin pukeutua Rogersin ruumiiksi. Ottamamme paita auttoi meitä paljon, sillä se oli omituista kuosia ja kangasta ja helppo tuntea, jonkinlainen työmiehen pusero, jota vainaja piti muiden vaatteittensa päällä. Se oli sinistä neulekangasta, jossa oli suuria valkeita poikkijuovia. Puettuani sen ylleni rupesin varustelemaan itselleni valevatsaa jäljitelläkseni turvonneen ruumiin kamalaa muodottomuutta. Se oli helposti tehty makuuvaatteilla. Sitten laitoin käteni samanlaisiksi pistämällä niihin valkeat puolisormikkaat ja täyttämällä ne rääsyillä mitä satuin löytämään. Nyt Peters maalasi naamani, ensin hieroen yltäpäältä valkealla liidulla ja sitten pilkuttaen verellä, jota hän otti sormestaan. Silmän yli ulottuvaa juomua ei unohdettu. Olin kerrassaan pelottavan näköinen.

VIII.

Me valtaamme laivan Rogersin haamun avulla.

Kun katselin kuvaani kojun seinällä riippuvasta pellinpalasesta jonkinlaisen kenttälyhdyn hämärässä valossa, valtasi mieleni sellainen epämääräinen kauhu muistaessani sen kauhistavan todellisuuden, jota siten näyttelin, että rupesin rajusti vapisemaan ja töintuskin sain kootuksi tarmoa esittääkseni osaani. Täytyi kuitenkin toimia päättävästi ja Peters ja minä menimme kannelle.

Siellä tapasimme kaikki kunnossa ja partaan lähellä pysytellen hiivimme kolmin kajuutan portaille. Ne olivat vain osaksi teljetyt, ylimmälle portaalle oli asetettu puupalikoita siltä varalta että ovea äkkiarvaamatta voisi sysätä kiinni ulkoapäin. Tirkistellessämme saranain raoista näimme joka sopen kajuutassa. Huomasimme nyt, mikä onni oli, ettemme olleet yrittäneet voittaa heitä yllättämällä, sillä he olivat ilmeisesti varuillaan. Vain yksi nukkui ja hän makasi ihan peräkannen portaiden juuressa musketti vierellään. Muut istuivat patjoilla, jotka oli otettu kopeista ja levitetty lattialle. He haastelivat parhaillaan vakavasti, ja vaikka he olivat kallistelleet maljoja kuten näkyi parista tyhjästä kannusta ja muutamista tinapikareista, joita oli mikä missäkin, eivät he olleet niin päissään kuin tavallisesti. Kaikilla oli puukko, parilla pistooli ja suuri joukko musketteja oli läheisessä kopissa.

Kuuntelimme vähän aikaa heidän keskusteluaan ennenkuin pääsimme selville miten toimia; emme näet tähän saakka olleet tehneet mitään varmaa päätöstä, paitsi että yrittäisimme pelästyttää heidät Rogersin haamulla ja siten herpaista heidän tarmoansa. He keskustelivat merirosvosuunnitelmistaan, emmekä kuulleet selvästi muuta kuin että he ensi aluksi yhtyisivät _Hornet_-kuunarin miehistöön ja jos mahdollista anastaisivat koko kuunarin, sitten ryhtyäkseen johonkin suureen yritykseen, jonka yksityiskohdista ei kukaan meistä saanut selvää.

Muuan mies rupesi puhumaan Petersistä ja perämies sanoi siihen matalalla äänellä jotain, jota ei voinut erottaa, mutta lisäsi sitten kovempaa, että hän ei ymmärtänyt, mitä Petersillä oli tekemistä kapteenin kakaran kanssa kanssissa, ja arveli, että kuta pikemmin molemmat heitettäisiin mereen, sitä parempi. Tähän ei kukaan virkkanut mitään, mutta me oivalsimme viittauksen saavuttaneen yleisen hyväksymisen, varsinkin Jonesin puolelta.

Nyt kävin kovin levottomaksi, sitäkin enemmän kun näin Augustuksen ja Petersinkin vielä olevan neuvotonna menettelytavastamme. Päätin kumminkin myydä henkeni niin kalliista kuin mahdollista enkä sallia pelon vallata mieltäni.

Ärjyvän tuulen pauhu köysistössä ja meren loiskuminen kannen yli esti meitä kuulemasta mitä puhuttiin, paitsi sään hetkittäin hellittäessä. Silloin kerrankin kaikki kuulimme selvästi perämiehen käskevän erästä miestä menemään kokan puolelle komentamaan "ne pirun köntykset" kajuuttaan, missä hän voisi pitää heitä silmällä, sillä hän ei tahtonut mitään salassa kähmimistä prikillä. -- Onneksi priki hytki tällä hetkellä niin rajusti, ettei käskyä voitu heti toimittaa. Kokki nousi patjaltaan lähteäkseen meitä hakemaan, kun pelottava kallistus, jonka luulin katkovan mastot, viskasi hänet päistikkaa vasemman puolen ovea vasten, murtaen sen auki ja saaden aikaan paljon hämminkiä. Onneksi ei kukaan meistä suistunut paikaltaan ja me kerkesimme suinpäin syöstä takaisin kanssiin ja tehdä hätäisen toimintasuunnitelman ennenkuin lähetti ilmestyi tai pikemmin pisti päänsä kajuutan porraskuvusta, sillä hän ei tullut kannelle. Tältä paikalta hän ei huomannut Allenin poissaoloa, vaan karjui muka hänelle perämiehen käskyn. Peters huusi: "Kyllä, kyllä," ääntään muuttaen, ja kokki palasi heti kajuuttaan osaamatta epäillä, ettei kaikki ollut oikeinpäin.

Molemmat toverini lähtivät nyt rohkeasti kajuuttaan ja Peters sulki oven, samalla tavalla kuin se oli ollutkin. Perämies otti heidät teeskennellyn sydämellisesti vastaan ja sanoi Augustukselle, että kun tämä oli käyttäytynyt niin hyvin, hän saisikin asettua kajuuttaan asumaan ja vastedes olla yhtenä heistä. Sitten hän kaatoi hänelle puoli pikarillista rommia ja pakotti juomaan. Kuulin ja näin kaikki, sillä seurasin ystävääni kajuutalle heti kun ovi pantiin kiinni ja kävin entiselle tähystyspaikalleni. Mukaani olin ottanut molemmat pumpunvarret, joista toisen varasin lähelle kajuutan portaita valmiiksi tarvittaessa.

Nyt asettausin niin vakavaan asentoon kuin suinkin saatoin nähdäkseni kaikki mitä sisällä tapahtui ja koin terästää itseäni rohkeasti astumaan kapinoitsijain joukkoon, kun vain Peters antaisi sovitun merkin. Ennen pitkää hänen onnistui kääntää puhe kapinan veritekoihin ja vähitellen johtaa miehet tarinoimaan kaikista noista merimiesten kesken niin yleisistä aaveluuloista. En kuullut kaikkea mitä sanottiin, mutta selvästi saatoin nähdä juttelun vaikutuksen läsnäolijain kasvoilla. Perämies oli silminnähtävästi kovin levottomana ja samassa kun joku mainitsi Rogersin ruumiin kammottavasta näöstä, luulin hänen olevan pyörtymäisillään. Peters kysyi häneltä nyt, eikö hänestä olisi parasta heitättää ruumis heti mereen, koska oli niin kamalaa nähdä sen kieriskelevän kannella. Tällöin konna käänsi hitaasti päänsä tovereihinsa päin, ikäänkuin rukoillen jotakuta menemään toimittamaan asian. Ei kukaan kumminkaan liikahtanut ja ilmeistä oli, että kaikkien hermot olivat äärimmilleen kiihottuneet. Nyt Peters antoi minulle merkin. Paiskasin kajuutan portaiden oven auki ja astuen alas sanaakaan sanomatta seisoin suorana seurueen keskellä. Se valtava vaikutus, jonka tämä äkillinen ilmestys teki, ei ole ensinkään ihmeteltävissä, kun kaikki eri asianhaarat otetaan huomioon. Perämies kavahti patjalta, missä oli maannut ja kaatui ääntä päästämättä hengettömänä selälleen kajuutan lattialle, jolloin ankara keikahdus vyörähytti hänet kuin pölkyn tyvenen puolelle. Seitsemästä jälellä olevasta vain kolmella oli alussa vähänkään mielenmalttia. Muut neljä istuivat jonkun aikaa kuin kiinni juuttuneina lattiaan -- surkeimpina kauhun ja äärimmäisen epätoivon kuvina mitä silmäni ikinä ovat nähneet. Vastarintaa kohtasimme yksistään kokin, John Huntin ja Richard Parkerin puolelta, mutta he puolustautuivat vain heikosti ja epäröiden. Kaksi edellistä Peters ampui paikalla ja minä iskin maahan Parkerin pumpunvarrella, jonka olin ottanut mukaani. Sillä aikaa Augustus sieppasi lattialta musketin ja ampui toista kapinoitsijaa, Wilsonia, sydämeen. Jälellä oli nyt vain kolme; mutta tällöin he olivatkin jo tointuneet ja kenties rupesivat älyämään tulleensa petetyiksi, sillä he tappelivat tarmokkaasti ja vimmalla ja vain Petersin suunnattoman vahvat jäntereet tuottivat meille lopulta voiton. Nämä kolme olivat Jones, Greely ja Absalon Hicks. Jones oli paiskannut Augustuksen lattiaan, lävistänyt hänen oikean käsivartensa monesta kohden puukolla, ja olisi pian päättänyt hänen päivänsä -- kun emme Peters ja minä heti voineet suoriutua omista vastustajistamme -- ellei apuun olisi aikanaan joutunut ystävä, jota emme suinkaan olleet osanneet liittolaiseksi lukea. Se ei ollut kukaan muu kuin Tiikeri. Hiljaa muristen se loikkasi kajuuttaan ratkaisevimmalla hetkellä, heittäytyi Jonesin päälle ja iski hänet samassa lattiaan. Ystäväni oli nyt kumminkin saanut liian pahoja vammoja pystyäkseen meitä enää vähääkään auttamaan ja minua taas haittasi valepukuni niin, etten saattanut tehdä paljoa. Koira ei toki hellittänyt Jonesin kurkusta ja Peters taas oli mies pitämään puolensa useampaakin kuin niitä kahta vastaan, jotka vielä olivat jälellä, ja olisi epäilemättä lopettanut heidät pikemmin, ellei ahtaus ja laivan pelottava kallisteleminen olisi häntä estänyt. Kohtapa hän saikin käteensä raskaan jakkaran. Tällä hän halkaisi Greelyn kallon tämän parhaillaan tähdätessä minuun musketilla, ja heti sen jälkeen, kun prikin keikahdus viskasi hänet Hicksin pariin, hän tarttui tätä kurkusta ja pelkällä voimallaan kuristi hänet siinä silmänräpäyksessä. Näin me paljoa lyhyemmässä ajassa kuin mitä minulta on mennyt tämän kertomiseen, pääsimme prikin herroiksi.

Ainoa, henkiin jäänyt vastustajamme oli Richard Parker. Tämän miehen olin minä kuten muistettaneen, iskenyt kumoon pumpunvarrella jo hyökkäyksen alussa. Hän oli nyt liikkumattomana hytin pirstautuneella ovella; mutta Petersin koskettaessa häntä jalallaan hän rupesi puhumaan ja anoi armoa. Hänen päässään oli vain mitätön haava eikä hän ollut saanut mitään muutakaan vammaa, vaan oli vain taintunut pelkästä iskusta. Hän nousi nyt ja toistaiseksi me sidoimme hänen kätensä selän taakse. Koira murisi vielä Jonesin päällä, mutta tarkastaessamme huomasimme hänet aivan kuolleeksi ja veri valui virtanaan kurkussa olevasta syvästä haavasta, jonka varmaankin elukan terävät hampaat olivat tehneet.

Oli nyt aamun ensimäinen tunti ja tuuli puhalsi yhä pelottavasti. Priki nytki ja vaarui ilmeisesti paljoa kiivaammin kuin tavallisesti ja aivan välttämättömäksi kävi tehdä edes jotain sen auttamiseksi. Melkein joka kerta kun se keikahti suojan puolelle, tuli laidan yli hyökyaalto, osaksi kajuuttaankin meidän paraikaa temmeltäessämme; alas laskeutuessani olin näet jättänyt laivanluukun auki. Koko vasemman puolen parrasrivi oli pois pyyhkäisty, samoin keittiö sekä pikku venonen siltamalta. Isonmaston natina ja riuhtoileminen merkitsi myöskin, että se oli katkeamaisillaan. Jotta peräruumaan mahtuisi enemmän lastia, oli maston tyvi istutettu kansien väliin -- kovin moitittava tapa, johon tietämättömät laivanrakentajat toisinaan turvautuvat -- niin että se oli uhkaavassa vaarassa irtautua kengästään. Mutta kaikkien vastustemme lisäksi huomasimme veden laivassa nousseen seitsemään jalkaan.

Jättäen miesten ruumiit kajuuttaan aloimme heti pumpata ja Parkerkin päästettiin vapaaksi auttamaan meitä työssä. Augustuksen käsivarren sidoimme parhaamme mukaan ja hän teki minkä saattoi. Huomasimme kuitenkin parhaiksi voivamme estää vuodon lisääntymästä pitämällä yhden pumpun lakkaamatta käynnissä. Vain neljälle se oli kova työ, mutta me koetimme ylläpitää rohkeuttamme ja odotimme levottomasti päivän koittoa, jolloin toivoimme saavamme prikin kevennetyksi hakkaamalla ison maston poikki.

Tällä tavoin vietimme kauhistavan tuskallisen ja uuvuttavan yön, ja kun päivä vihdoinkin koitti, ei myrsky ollut vähintäkään asettunut eikä näkynyt merkkiäkään sen tyyntymisestä. Raahasimme nyt ruumiit kannelle ja heitimme ne mereen. Lähin huolemme oli päästä isostamastosta. Kun tarpeelliset valmistukset oli tehty, hakkasi Peters maston poikki (löydettyään kirveitä kajuutasta), meidän toisten seistessä valmiina taljaköysissä. Kun priki pelottavasti kallistui suojan puolelle, komennettiin hakkaamaan poikki tuulenpuoliset taljaköydet; sen tehtyämme kaikki mastot ja köydet syöksähtivät valtoinaan mereen tuottamatta mainittavaa vahinkoa. Nyt huomasimme, ettei alus keikkunut enää yhtä raskaasti kuin ennen, mutta asemamme oli yhä perin uhkaava ja äärimmäisistä ponnistuksistamme huolimatta emme saaneet vuotoa vähenemään yhdellä pumpulla. Se vähäinen apu, mitä Augustus saattoi meille antaa, ei merkinnyt paljoa. Kovaksi onneksemme vielä ankara hyöky viskasi prikin moniaan piirron tuulesta, ja ennenkuin se pääsi ennalleen, pyyhälsi toinen aivan sen ylitse ja suisti partaan upoksiin. Painolasti siirtyi nyt yhdessä rysyssä suojanpuolelle -- muu lasti oli kieriskellyt sinne tänne ihan sikinsokin jonkun aikaa -- ja hetkisen näytti kuin mikään ei enää pelastaisi alusta kaatumasta. Kohta taas pääsimme kumminkin osaksi pystyyn, mutta kun painolasti yhä jäi vasemmalle puolelle, olimme niin kallellamme, että oli turha ajatella pumppuamista; sitä emme missään tapauksessa olisi voineet tehdä paljoa kauempaa, kun kätemme olivat ihan vereslihalla tavattomista ponnistuksistamme.

Vastoin Parkerin neuvoa rupesimme nyt hakkaamaan poikki keulamastoa ja saimmekin sen tehdyksi, vaikka työllä ja vaivalla. Mereen vyöryessään masto vei mukanaan kokkapuun ja jätti meidät täydellisesti hylyksi.

Näihin asti olimme toki saattaneet toivoa pelastuvamme isolla veneellämme, jota hyökylaineet eivät olleet vioittaneet. Mutta pitkään se ilo ei kestänyt; sillä kun keulamasto nyt oli mennyt ja sen mukana tietysti keulapurjekin, joka oli prikiä tukenut, alkoi meri vyöryä ylitsemme täydellisenä hyöky-aallokkona ja puhdisti muutamassa minuutissa kannen kokasta perään, tempasi mukaansa ison veneen ja oikean portaan ja yksinpä ankkuripelinkin.

Puolenpäivän aikaan myrsky näytti olevan hieman asettumaan päin, mutta siinä petyimme surkeasti, sillä se vaimeni vain muutamaksi minuutiksi puhaltaaksen sitten kahta suuremmalla raivolla. Neljän tienoissa iltapäivällä oli kerrassaan mahdotonta vastustaa tuulen rajua voimaa; ja kun yö tuli, en hitustakaan enää toivonut, että alus pysyisi koossa aamuun asti.

Keskiyön tultua olimme vajonneet hyvin syvälle ja vesi nousi nyt keskikanteen asti. Peräsin meni pian menojaan ja hyöky, joka riuhtaisi sen irti, nosti prikin peräpuolen kokonaan ylös vedestä, johon se jysähti takaisin tärähtäen niin ankarasti kuin karille törmätessä. Olimme kaikki laskeneet peräsimen kestävän viimeiseen asti, se kun oli tavattoman vahva ja köytetty niin, etten moista ole nähnyt.

Ennätimme töintuskin hengähtää tämän ankaran kolauksen jälkeen, kun niin suunnaton aalto, että vain harvoin olin sellaista nähnyt, vyörähti suoraan alukseemme, pyyhkäisten kajuutan portaat tyyten tieltään, vieden mennessään Tiikeriparan, murtaen laivan luukut ja täyttäen joka tuuman vedellä.

IX.

Myrskyä jatkuu. -- Laivamme hylkynä. -- Kärsimyksemme alkavat.

Onneksi olimme juuri ennen yön tuloa kaikki neljä sitoneet itsemme lujasti kiinni ankkuripelin pirstaleihin ja olimme tällä tavoin niin lähelle kantta kyyristyneinä kuin mahdollista. Vain tämä varokeino se yksin pelasti meidät perikadosta. Näinkin ollen olimme kaikki enemmän tai vähemmän typerryksissä veden suunnattomasta painosta, joka ei vyörynyt yltämme ennenkuin olimme henkihieverissä. Niin pian kuin sain taas henkäistyksi, huusin kovasti kumppanejani. Vain Augustus vastasi:

-- Olemme mennyttä ja Jumala sielujamme armahtakoon.