Part 3

Muutamia minuutteja kului ennenkuin ketään ilmestyi; viimein eräs englantilainen, joka oli ensimäisellä matkallaan, tuli surkeasti itkien ja nöyrästi rukoillen perämiestä säästämään hänen henkeään. Ainoa vastaus oli kirveenisku otsaan. Miespoloinen kaatui kannelle ääntä päästämättä ja musta kokki nosti hänet syliinsä kuin lapsen ja viskasi tyynesti mereen. Kuin miehet kuulivat iskun ja ruumiin loiskahduksen mereen, eivät uhkaukset eivätkä lupaukset saaneet heitä uskaltautumaan kannelle ennenkuin joku ehdotti, että heidät karkotettaisiin savulla pesästään. Yleinen ryntäys seurasi silloin ja hetkisen prikin takaisin valtaus näytti mahdolliselta. Viimein kapinoitsijain kuitenkin onnistui lujasti teljetä kanssi ja vain kuusi heidän vastustajistaan oli päässyt kannelle. Kun nämäkin huomasivat vihollisen ylivoiman ja olivat aseitta, antautuivat he lyhyen taistelun jälkeen. Perämies antoi heille kauniita lupauksia epäilemättä saadakseen alhaalla olevatkin antaumaan armoille, sillä he kuulivat hyvin kaikki mitä kannella puhuttiin. Tulos todisti sekä hänen viisauttaan että perkeleellistä konnamaisuuttaan. Kaikki kanssisssa olevat heti ilmoittivat antautuvansa ja nousivat yksitellen kannelle, jolloin heidät sidottiin ja heitettiin selälleen samoin kuin ensimäiset kuusikin -- kaikkiaan näet oli kapinaan osaaottamattomia kaksikymmentäseitsemän miestä.

Nyt seurasi mitä kamalin verilöyly. Sidotut merimiehet laahattiin laivanportaille. Täällä kokki seisoi kirves kourassa ja iski jokaista uhria päähän, jonka jälkeen toiset kapinoitsijat heittivät ruumiin mereen. Tällä tavalla kaksikymmentäseitsemän sai surmansa ja Augustus luuli jo olevansa hukassa ja odotti joka hetki omaa vuoroaan. Mutta roistot näkyivät nyt joko väsyneen tai hieman kyllästyneen verityöhönsä, sillä neljä jälellä olevaa vankia sekä ystäväni, joka muiden mukaan oli paiskattu kannelle, säästettiin toistaiseksi; perämies lähetti noutamaan alhaalta rommia ja koko murhamies joukkio rupesi pitämään juominkeja, jotka kestivät auringon laskuun asti. Silloin he joutuivat riitaan eloon jääneiden kohtalosta, jotka viruivat neljän askeleen päässä, ja kuulivat joka sanan. Muutamien kapinoitsijain mieltä väkijuomat näyttivät lauhduttaneen, sillä monet kuuluivat vaativan vangittujen päästämistä kokonaan vapaaksi ehdolla, että he yhtyisivät kapinoitsijoihin ja jakaisivat heidän kanssaan voiton. Mutta musta kokki -- joka oli oikea paholainen ja jolla näkyi olevan ainakin yhtä paljon vaikutusvaltaa kuin itse perämiehellä -- ei halunnut kuulla puhuttavankaan sellaisista tuumista ja oli jo monta kertaa noussut jatkaakseen työtään. Onneksi hän oli niin perin päissään, että vähemmän verenhimoiset helposti saattoivat häntä hallita, ja näiden joukossa muuan köydenpunoja, jota sanottiin Dirk Petersiksi. Tämä mies oli intiaanivaimon poika Upsarokain heimoa, joka elää Block Hillsin seuduilla lähellä Missourin lähteitä. Hänen isänsä oli luullakseni turkistenkauppias tai ainakin jossain tekemisissä intiaanien kauppapaikkain kanssa Lewis-joen varrella. Peters itse oli niin julman näköinen mies, että harvoin olen moista nähnyt. Hän oli lyhytvartaloinen, ei enempää kuin neljä jalkaa kahdeksan tuumaa pitkä, mutta hänen jäsenensä olivat kuin Herkuleen. Hänen kätensä varsinkin olivat niin mahdottoman paksut ja leveät, että niitä tuskin saattoi sanoa ihmisen käsiksi. Hänen käsivartensa samoinkuin säärensäkin olivat mitä kummallisimmalla tavalla köyristyneet eivätkä näyttäneet taipuvan mihinkään. Hänen päänsä oli yhtä muodoton, suunnattoman suuri ja hänellä oli syvennys takaraivossa, kuten useimmilla neekereillä. Peitelläkseen kaljupäisyyttään, joka ei johtunut vanhuudesta, hän piti tavallisesti peruukkia, joka oli milloin mistäkin karvoista, espanjalaisen koiran tai pohjois-amerikalaisen harmaankarhun nahasta. Kerrottuna aikana hänellä oli tällainen karhunnahan-kappale päässä ja se lisäsi koko lailla hänen kasvojensa luontaista julmuutta, joka ilmaisi Upsaroka-heimon luonnetta. Suu ulottui melkein korvasta korvaan, huulet olivat ohuet ja näyttivät, kuten jotkut muutkin hänen ruumiinosansa, olevan vailla luontaista taipuisuutta, niin ettei kasvojen ilme milloinkaan vaihdellut minkään mielenliikkeen vaikutuksesta. Tämän ilmeen ymmärtää, kun kuulee, että hampaat olivat tavattoman pitkät ja ulkonevat eivätkä milloinkaan edes osittainkaan olleet huulien peitossa. Ohimennen vilkaistessaan tähän mieheen saattoi hänen kuvitella olevan naurusta pakahtumaisillaan, mutta tarkemmin katsoessa täytyi väristen tunnustaa, että jos sellainen ilme merkitsi iloisuutta, niin se mahtoi olla paholaisen iloa.

Tästä merkillisestä olennosta Nantucketin merimiehet kertoivat monta tarinaa. Ne koettivat kaikki todistaa hänen suunnattomia ruumiinvoimiaan luontonsa noustessa ja muutamat niistä olivat johtaneet epäilemään hänen mielentilaansa.

Olen puhunut näin laveasti Dirk Petersistä, koska Augustuksen oli tätä julman näköistä miestä kiittäminen hengestään ja kun minun vielä tuon tuostakin on mainittava häntä kertomuksessani. Tämän kertomuksen jälkimäisessä osassa, suotakoon minun sanoa se jo tässä, on tapahtumia, jotka ovat niin ulkopuolella koko inhimillisen kokemuspiirin, että jatkan rohkenematta toivoakaan ihmisten uskovan kaikkea mitä tulen kertomaan, mutta vakaasti luottaen ajan ja kehittyvän tieteen vahvistavan muutamat tärkeimmät ja epätodennäköisimmät väitteeni.

Kun kauan aikaa oli häilytty sinne tänne ja pari kolme kertaa kovasti riidelty, päätettiin vihdoin panna kaikki vangit -- paitsi Augustusta, jota Peters leikillisesti vaati sihteerikseen -- pienimpään valaanpyynti veneeseen ja jättää tuuliajolle. Perämies meni kajuuttaan katsomaan, vieläkö kapteeni Barnard oli elossa -- sillä muistettaneen, että kapinoitsijat jättivät hänet sinne lähtiessään kannelle. Heti sen jälkeen molemmat tulivat kannelle, kapteeni kalmankalpeana, mutta hieman toipuneena haavastaan. Hän puhui miehille tuskin ymmärrettävällä tavalla, rukoili, etteivät he heittäisi häntä tuuliajolle, vaan palaisivat työhönsä, ja lupasi laskea heidät maihin missä hyvänsä he tahtoivat eikä saattaa heitä edesvastuuseen. Mutta hän puhui kuuroille korville. Kaksi roistoa otti häntä kainaloista ja viskasi veneeseen, joka oli laskettu vesille perämiehen kajuutassa käydessä. Kannella olevat neljä miestä päästettiin sitten siteistään ja komennettiin laskeutumaan veneeseen, jonka he tekivätkin vastustelematta.

Augustus taas sai yhä jäädä tuskalliseen asentoonsa, vaikka hän vääntelehtien rukoili vain saada sanoa isälleen jäähyväiset. Kourallinen laivakorppuja ja vesiruukku annettiin nyt veneeseen, mutta ei mastoa, purjetta, airoa eikä kompassia. Laiva hinasi venettä muutamia minuutteja, jolla aikaa kapinoitsijat taas neuvottelivat -- sitten se lopullisesti heitettiin tuuliajolle.

Sillä aikaa oli tullut yö, ei näkynyt kuuta eikä tähtiä, ja oli jyrkkä ja kova merenkäynti, vaikkei tuullutkaan paljon. Vene hävisi tuokiossa näkyvistä eikä ollut sanottavaa toivoa niiden kovaonnisten pelastumisesta, jotka siinä olivat. Tämä tapahtui kumminkin 35° 30' pohjoista leveyttä ja 61° 20' läntistä pituutta eikä siis kovin kaukana Bermudas-saarista.

Augustus koki lohduttaa itseään kuvittelemalla, että vene joko pääsisi maihin tai joutuisi liki rannikkoa tavatakseen aluksia.

Nyt nostettiin kaikki purjeet ja priki jatkoi alkuperäistä suuntaansa lounaiseen -- kapinoitsijat näet aikoivat merirosvoretkelle, ryöstämään, mikäli Augustus ymmärsi, laivoja Cap Verden ja Porto Ricon reitillä.

Ei mitään piitattu Augustuksesta, joka oli päästetty köysistä ja sai kävellä missä halusi kajuutanportaiden ja kokan välillä. Jopa Dirk Peters kohteli häntä hieman ystävällisestikin kerran pelastaen hänet kokin raakuuksilta. Hänen asemansa oli kumminkin mitä arveluttavin, kun miehet olivat alituisesti päissään eikä heidän hyvään tuuleensa tai välinpitämättömyyteensä ollut kauan luottamista. Levottomuutensa minun tähteni hän kuvaili kuitenkin olleen tuskallisimman seurauksen tilastaan; eikä minulla todellakaan koskaan ollut syytä epäillä hänen vilpitöntä ystävyyttään. Monta kertaa hän oli jo päättänyt ilmaista minun laivassa oloni kapinoitsijoille, mutta luopui siitä muistaessaan ne hirmutyöt, joita hän jo oli nähnyt, ja toivoessaan pian pääsevänsä avukseni. Tähän hän lakkaamatta vaani tilaisuutta, mutta hänen alituisesta valppaudestaan huolimatta kolme päivää kului veneen tuuliajolle heittämisestä ennenkuin mitään toiveita siihen ilmaantui. Vihdoin kolmannen päivän iltana kova itätuuli yllätti prikin ja kaikki miehet huudettiin korjaamaan purjeita. Siinä mylläkässä Augustus pääsi pujahtamaan hyttiin. Sanomattomaksi surukseen ja kauhukseen hän silloin näki, että se oli muutettu kaikenlaisten laivatarpeiden talletuspaikaksi ja että monen sylen pituinen ankkurikettingin-romu, joka oli kasattu kajuutanportaiden alle, oli kirstun tieltä raahattu tänne aivan luukun päälle! Mahdotonta oli siirtää sitä paikaltaan kenenkään huomaamatta ja hän palasi kiireimmän kautta takaisin. Kun hän astui kannelle, kävi perämies hänen kurkkuunsa, kysyen mitä hän oli tehnyt kajuutassa. Hän oli sysäämäisillään hänet vasemman partaan yli mereen, kun Dirk Peters taas tuli väliin ja pelasti hänen henkensä. Augustus pantiin nyt käsirautoihin, joita laivassa oli monta paria ja hänen jalkansa sidottiin lujasti. Sitten hänet vietiin välikannelle ja viskattiin lähinnä kanssin laipiota olevaan alempaan koppiin, samalla kuin hänelle vakuutettiin, ettei hän kertaakaan enää pistäisi jalkaansa kannelle, "niin kauan kuin priki oli priki". Näin sanoi kokki, joka viskasi hänet koppiin; vaikea on sanoa mitä tällä lauseella oikein tarkoitettiin. Koko asia koitui kumminkin minun lopulliseksi pelastuksekseni, kuten kohta nähdään.

V.

Miten Augustus sai minut pelastetuksi ruumasta.

Muutamia minuutteja kokin lähdettyä kanssista Augustus oli epätoivon vallassa eikä enää toivonut hengissä pääsevänsä kopista. Hän päätti nyt ilmoittaa ensimäisille kanssiin tulijoille minun asemastani, arvellen minulle paremmaksi joutua kapinoitsijain armoille kuin menehtyä janoon ruumassa, sillä jo kymmenen päivää olin ollut vankina ja ruukussani oli vettä vain neljäksi. Tätä ajatellessaan hänen päähänsä pälkähti yhtäkkiä, että hän kenties pääsisi yhteyteen kanssani isonruuman kautta. Kaikissa muissa olosuhteissa yrityksen vaikeus ja vaarallisuus olisi pidättänyt hänet siihen ryhtymästä, mutta nyt kun hänellä joka tapauksessa oli niin heikot toiveet päästä hengissä ja siis vain vähän menettämistä, kohdisti hän kaiken huomionsa tehtävän suoritukseen.

Käsiraudat antoivat ensiksi ajattelemisen aihetta. Toviin hän ei keksinyt mitään keinoa niiden poistamiseksi ja pelkäsi jo tuumainsa alkuunsa raukeavan, kun hän tarkemmin katseltuaan huomasi että raudat saattoi vähällä vaivalla kihnuttaa käsistään ja taas pujottaa takaisin vain puristamalla kokoon kämmenensä. Tällaiset käsiraudat, eivät ollenkaan sovi nuorille vangeille, joiden pienemmät luut helposti taipuvat puristuksesta. Hän päästi nyt jalkansa köysistä, jätti nuoran niin että sen saattoi helposti sovittaa paikoilleen, jos joku sattuisi tulemaan kanssiin, ja kävi tarkastelemaan laipiota siitä paikasta, missä se yhtyi koppiin. Välilaudat olivat tässä pehmeää mäntypuuta, tuuman paksuisia ja hän voi vähällä vaivalla puhkaista siihen aukon. Puhetta kuului nyt kanssin portailta ja hän kerkesi parhaiksi pistää oikean kätensä rautoihin, -- vasen oli paikoillaan -- ja köyttää nuoran vetosolmuun nilkan ympärille, kun Dirk Peters tuli kanssiin perässään koira, joka heti hyppäsi koppiin ja paneutui maata. Koiran oli Augustus tuonut laivaan, kun tiesi minun kiintyneen elukkaan ja arveli minun mielelläni ottavan sen mukaani matkalle. Hän kävi sen kotoani hakemassa heti kun oli vienyt minut ruumaan, vaikkei tullut siitä maininneeksi kelloa tuodessaan. Kapinan jälkeen Augustus ei ollut nähnyt sitä ennenkuin se nyt ilmestyi Dirk Petersin seurassa ja oli pitänyt sitä menneenä luullen, että joku perämiehen joukkoon kuuluvista ilkiöistä oli heittänyt sen mereen. Sittemmin ilmeni, että se oli ryöminyt valaanpyyntiveneen alle loukkoon, josta se ei mahtunut pyörtämään takaisin. Viimein Peters auttoi sen sieltä ja tuolla omituisella hyväsydämisyydellä, jolle ystäväni hyvin osasi antaa arvoa, oli nyt tuonut sen kanssiin hänelle toveriksi, ja antaen hänelle samalla vähän kuivaa suolalihaa ja perunoita sekä vesikannun. Sitte hän meni kannelle luvaten tuoda hieman lisää syötävää seuraavana päivänä.

Kun hän oli mennyt, päästi Augustus molemmat kätensä raudoista ja irrotti jalkansa. Sitte hän käänsi ylös patjansa pään ja rupesi kynäveitsellään -- sillä roistot eivät olleet viitsineet tutkia hänen taskujaan -- kaikin voimin kovertamaan poikki välilankkua, mahdollisimman läheltä kopin lattiaa. Hän katsoi viisaimmaksi kaivaa siitä, koska hän jonkun äkkiarvaamatta tullessa voisi peittää työnsä jäljet nostamalla patjan paikoilleen. Sinä päivänä ei kuitenkaan mitään häiriötä tapahtunut ja yön tullessa hän oli saanut lankun ihan poikki. Tässä huomautettakoon, etteivät miehet enää käyttäneet kanssia makuupaikkanaan, vaan asuivat kapinasta lähtien kajuutassa, juoden viinejä ja juhlien kapteeni Barnardin eväillä ja hädintuskin pitäen huolta prikin hoitamisesta. Tämä kaikki koitui meidän molempain onneksi, sillä asiain ollessa toisella kannalla hänen olisi ollut mahdoton päästä luokseni. Nyt sitä vastoin hän jatkoi hyvässä toivossa suunnitelmaansa. Päivä kuitenkin jo melkein sarasti, kun hän sai laudan toisesta kohden poikki -- ja oli siten tehnyt aukon kyllin suureksi mahtuakseen siitä helposti keskikannelle. Täältä hän pääsi vähällä vaivalla alemmalle isolleluukulle, vaikka hänen silloin täytyi kontata öljytynnyririvien yli, jotka melkeinpä hipoivat yläkantta, niin että hänellä hädintuskin oli tilaa liikkua. Saavuttuaan laivanluukulle hän huomasi koiran tulleen mukaan ja pujottelevan kahden tynnyririvin välissä. Nyt oli kumminkin myöhäistä yrittää luokseni ennen päivänkoittoa, vaikeinta kun oli päästä tiiviin lastin läpi aliruumaan. Hän päätti siis palata ja odottaa seuraavaan yöhön. Näin tuumaillen hän kävi irrottelemaan laivanluukkua joutuakseen mitä pikimmin tullessaan uudestaan. Tuskin hän oli saanut sen irti, kun koira innoissaan hyökkäsi näin syntyneelle pienelle aukolle, nuuski hetkisen ja rupesi vinkumaan, samalla kuin se raapien näytti kaikin mokomin koettavan poistaa kantta käpälillään. Sen eleistä saattoi varmasti päättää, että se älysi minun olevan ruumassa, ja Augustus arveli sen pääsevän luokseni, jos hän pistäisi sen alas luukusta. Hänen päähänsä pälkähti nyt lähettää kirjelippu koiran mukana. Se päättyi näihin sanoihin: "olen töhrinyt tämän verellä -- henkesi riippuu siitä, että pysyt piilossa".

Nämä hommat olivat tuskin päättyneet ja hän palannut vankilaan, kun Dirk Peters tuli sinne hyvin juovuksissa, mutta mainiolla tuulella, tuoden ystävälleni päivän muona-annoksen, ja vesikannun. Hän istui vähän aikaa arkulla kopin ääressä ja puheli vapaasti perämiehestä ja prikin asioista. Hänen käytöksensä oli perin oikullista, jopa eriskummallista, ja kerran Augustus ihan säikähti. Viimein hän kumminkin lähti kannelle ja mutisi tuovansa vangilleen hyvän päivällisen huomenna. Päivän kuluessa kaksi harppuunimiestä astui sisään kokki perässä, kaikki kolme äärimmilleen päihtyneinä. Hekään eivät arkailleet puhua peittelemättä tuumistaan. Kävi ilmi, etteivät he voineet sopia lopullisesta suunnasta muussa kuin siinä kohden että oli hyökättävä Cap Verden saarilta purjehtivan laivan kimppuun, jota he odottelivat joka hetki.

He menivät noin tunnin kuluttua eikä kukaan tullut kanssiin enää koko päivänä. Augustus makasi hiljaa paikoillaan melkein yöhön asti. Sitten hän päästi itsensä köysistä ja raudoista ja valmistautui yritykseensä. Eräästä kopista löytyi pullo ja sen hän täytti vedellä Petersin jättämästä kannusta, varustaen samalla taskuihinsa kylmiä perunoita. Suureksi ilokseen hän vielä tapasi salalyhdyn, jossa oli pieni talikynttilänpätkä jälellä. Sen hän saattoi sytyttää milloin vain halusi, koska hänellä oli tikkulaatikko. Kun oli tullut ihan pimeä, ryömi hän laipion reiästä, ensin varovaisuuden vuoksi aseteltuaan makuuvaatteensa sillä tavoin, että näytti kuin joku olisi maannut siinä huopien peitossa. Päästyään reiästä hän ripusti ison nutun veitseensä, kuten edelliselläkin kerralla, aukon peitteeksi -- tämä temppu oli helposti tehty, kun hän asetti laudan kappaleen paikoilleen vasta jälestäpäin. Hän oli nyt isolla keskikannella ja rupesi pujottelemaan kuten edelliselläkin kerralla yläkannen ja traanitynnyrien välitse isolleluukulle. Sinne saavuttuaan hän sytytti kynttilänpätkän ja laskeutui luukusta, hädintuskin päästen kömpimään ruuman ahdetussa tavarajoukossa. Vain muutaman hetken täällä oltuaan hän säikähti ruuman sietämätöntä löyhkää ja ummehtuneisuutta. Hän ei uskonut mahdolliseksi, että minä olisin kestänyt näin kauan vankeuttani niin tukahduttavassa ilmassa. Hän huusi minua kerran toisensa perään, mutta minä en vastannut mitään ja hänen epäilyksensä näyttivät siten saavan vahvistuksensa. Priki keikkui ankarasti ja se synnytti sellaisen melskeen, ettei huolinut kuunnellakaan niin heikkoa ääntä kuin hengitystäni tai kuorsaamistani. Hän avasi salalyhdyn ja piti sitä mahdollisimman korkealla milloin vain saattoi, jotta minä, jos olisin elossa, valon huomatessani tietäisin avun lähestyvän. Mutta vieläkään ei minusta kuulunut hiiskaustakaan ja kuolemani otaksuminen alkoi muuttua varmuudeksi. Hän päätti kuitenkin jos mahdollista tunkeutua laatikolle omin silmin nähdäkseen aavistustensa toteutuneen. Hän työntäytyi jonkun matkaa eteenpäin hädän ja tuskan vallassa, kunnes hän vihdoin näki tien olevan kokonaan tukossa ja ettei mitenkään voinut päästä etemmäksi samaan suuntaan. Tunteittensa valtaamana hän heittäytyi epätoivoissaan romukasaan ja itki kuin lapsi. Tällöinpä juuri hän kuuli pullon sälähtävän, kun viskasin sen maahan. Onni tosiaankin oli, että se tapahtui -- sillä tästä sattumasta, näyttipä se miten mitättömältä tahansa, riippui kohtaloni.

VI.

Kapinoitsijain suunnitelmia. Augustus saa enemmän vapautta.

Vain tämän kertomuksen pääkohdat kertoi Augustus minulle viipyessämme laatikon lähellä. Vasta jälkeenpäin hän selosteli kaikki pienimpiä yksityiskohtia myöten. Hän pelkäsi, että häntä kaivataan ja minä puolestani olin hurjan kärsimätön pääsemään inhottavasta vankilastani. Me päätimme heti ponnistella laipioon puhkaistulle reiälle, jonka lähellä minun piti pysytellä toistaiseksi, hänen mennessään vakoilemaan. Koiran, Tiikerin, joksi sitä sanottiin, jättämistä laatikolle emme kumpikaan tahtoneet ajatellakaan. Se tuntui nyt olevan aivan hiljaa emmekä erottaneet sen hengitystäkään painaessamme korvamme laatikkoa vasten. Olin varma, että se oli kuollut, ja päätin avata laatikon oven. Se makasi suorana, näköjään syvässä horrostilassa, mutta vielä elossa. Aikamme oli hyvin täpärällä, mutta kuitenkaan en raskinut jättää eläintä, jota nyt toistamiseen sain kiittää hengestäni, edes yrittämättä sitä pelastaa. Niinpä raahasimme sen mukanamme miten parhaiten taisimme, vaikka se kävi kovin työlääksi ja väsyttäväksi; Augustuksen täytyi väliin kiivetä esteiden yli koiran vetkale sylissään -- johon urotyöhön minä hintelyyteni takia en ollenkaan olisi kyennyt. Vihdoin meidän kuitenkin onnistui päästä aukolle, josta Augustus ryömi ensiksi ja Tiikeri työnnettiin perästä. Kaikki oli onneksi kunnossa kanssissa emmekä me unohtaneet hartaasti kiittää Jumalaa vältettyämme uhkaavan vaaran. Toistaiseksi sovittiin, että minä pysyttelisin aukon lähellä, josta toverini helposti voisi antaa minulle osan päiväannostaan ja minä saisin hengittää verrattain puhdasta ilmaa.

Kun ystäväni oli päässyt turvassa koppiinsa ja saanut raudat ja köyden paikoilleen pannuksi, oli jo täysi päivä. Aikamme oli ollutkin täpärällä, sillä tuskin hän oli saanut kaikki kuntoon, kun perämies tuli kanssiin Dirk Petersin ja kokin seurassa. He puhelivat vähän aikaa Cap Verden laivasta ja näkyivät olevan siitä kovin huolissaan. Vihdoin kokki tuli kopille, jossa Augustus makasi, ja istuutui pääpuoleen. Näin ja kuulin kaikki piilopaikkaani, sillä laudan pätkää ei oltu pantu paikoilleen ja pelkäsin joka hetki neekerin nojaavan aukon peitteeksi ripustettuun isoon nuttuun, jolloin kaikki olisi tullut ilmi ja me epäilemättä olisimme heti saaneet sen maksaa hengellämme. Onni oli meille kumminkin myötäinen, ja vaikka hän tuontuostakin kosketti nuttua laivan kiikkuessa, hän ei tullut painaneeksi sitä tarpeeksi lujasti huomatakseen mitään. Nutun liepeet oli luonnollisesti kiinnitetty laipioon, niin ettei se päässyt heilahtamaan reiän päältä. Koko ajan Tiikeri oli maannut vuoteen jalkapäässä ja näkyi jo jonkun verran tointuneen, sillä näin sen silloin tällöin avaavan silmänsä ja syvään henkäisevän.

Muutaman minuutin kuluttua perämies ja kokki lähtivät ja jättivät kanssiin Dirk Petersin, joka heti heidän mentyään istahti siihen, missä perämies juuri oli istunut. Hän rupesi haastelemaan hyvin tuttavallisesti Augustuksen kanssa ja näimme nyt, että hänen humalansa toisten ollessa saapuvilla oli parhaasta päästä ollut teeskentelyä. Hän vastasi avomielisesti toverini kaikkiin kysymyksiin, kertoi että hän varmasti uskoi hänen isänsä pelastuneen, koska näkyvissä oli ollut kokonaista viisi purjealusta juuri ennen auringon laskua, silloin kun hänet jätettiin tuuliajolle, sekä puheli muutenkin lohduttavasti, mikä tuotti minulle sekä iloa että hämmästystä. Aloinpa tosiaankin toivoa, että me Petersin avulla lopulta saisimme prikin takaisin valtaamme, ja mainitsin siitä Augustukselle heti kun voin. Hän uskoi, että tuuma oli mahdollinen, mutta vaati mitä suurinta varovaisuutta, koska tuon sekarotuisen intiaanin käytös näytti johtuvan vain satunnaisesta oikusta eikä tosiaankaan saattanut sanoa, oliko hän koskaan oikein viisas. Peters meni kannelle noin tunnin kuluttua ja palasi vasta päivälliseksi, jolloin hän toi Augustukselle runsaan annoksen suolalihapihviä ja putinkia. Yksin jäätyämme minäkin sain kelpo osani omalle puolelleni. Ei kukaan tullut enää kanssiin sinä päivänä ja yöksi menin Augustuksen koppiin ja nukuin makeasti lähes päivänkoittoon asti, jolloin hän herätti minut kuullessaan liikettä kannelta. Palasin kiireimmän kautta piilooni.

Kun päivä oli täysin valjennut, näimme Tiikerin miltei täydelleen toipuneen, emmekä huomanneet mitään vesikauhun oireita. Kun tarjosimme sille vähän vettä, joi se näköjään hyvin halukkaasti. Päivän pitkään se sai takaisin entisen voimansa ja ruokahalunsa. Ruuman myrkyllinen ilma oli epäilemättä aiheuttanut sen kummallisen käyttäytymisen. En saattanut kyllin iloita siitä, etten suostunut jättämään sitä laatikolle. Tämä päivä oli kesäkuun kolmaskymmenes ja kolmastoista _Grampuksen_ purjehdittua Nantucketista.

Heinäkuun toisena päivänä perämies tuli kanssiin, juovuksissa kuten ainakin, mutta mainiolla tuulella. Hän tuli Augustuksen kopille, läimäytti häntä selkään ja kysyi, osaisiko hän olla ihmisiksi, jos hän pääsisi irti ja lupaisiko hän pysyä poissa kajuutasta: Tähän ystäväni tietenkin vastasi myöntävästi, jolloin roisto päästi hänet vapaaksi pakotettuaan hänet ensin juomaan rommipullosta, jonka hän otti takintaskustaan. Molemmat menivät nyt kannelle enkä nähnyt Augustusta noin kolmeen tuntiin. Sitten hän palasi tuoden sen hyvän uutisen, että oli saanut luvan kävellä prikillä missä vain halusi isonmaston ja kokan välillä ja että hänet oli määrätty nukkumaan entiseen tapaansa kanssissa. Hän toi minulle sen lisäksi hyvän päivällisen ja runsaasti vettä. Priki väijyi yhä Cap Verdeltä purjehtivaa laivaa ja parhaillaan oli näkyvissä purje, jota arveltiin siksi.

VII.

Kapinoitsijat riitautuvat. -- Hartman Rogers myrkytetään. -- Me liittoudumme Dirk Petersin kanssa.

_Heinäkuun 10 pv:nä:_ Puhuteltiin Riosta Norfolkiin purjehtivaa prikiä. Sää usvainen, sekä vaihtelevia itätuulia. Tänään kuoli Hartman Rogers, joka oli kahdeksantena päivänä saanut kouristuksia juotuaan lasin grogia.