Part 10

Villejä kohdannut tuho oli suurempi kuin olimme osanneet aavistaakaan ja he olivat nyt saaneet niittää mitä olivat kylväneet. Ehkä tuhat suistui räjähdyksessä surman suuhun ja ainakin yhtä monta oli toivottomasti silpoutunut. Koko lahden pinta oli sananmukaisesti noiden suonenvetoisesti sätkyttelevien ja uppoavien heittiöiden peitossa; rannalla taas asiat olivat vielä hullummin. Äkkiarvaamaton täydellinen tuho oli kokonaan musertanut villit, niin etteivät he yrittäneetkään auttaa toisiaan. Vihdoin huomasimme heissä jyrkän muutoksen. Täydellisestä huumaustilasta he yhtäkkiä heräsivät rajuimpaan kiihkoon ja rupesivat hurjasti juoksentelemaan, syöksyen erääseen kohtaan ranta-aukealla ja karaten taas takaisin samalla huutaen kohti kurkkua kauhun, raivon ja kiihkeän uteliaisuuden omituisesti ilmehtiessä kasvoillaan: _Tekeli-li! Tekeli-li!_

Kohta sen jälkeen näimme suuren joukon lähtevän vuoristoon, mistä he palasivat vähän ajan kuluttua kantaen paaluja. Nämä he veivät tiheimpään väentungokseen, joka nyt hajosi, niin että näimme koko tuon hälinän syyn. Havaitsimme valkean möhkäleen viruvan maassa, mutta emme heti erottaneet mikä se oli. Viimein näimme, että se oli sen kummallisen punahampaisen ja -kynsisen eläimen raato, jonka kuunari oli korjannut merestä tammikuun kahdeksantenatoista päivänä. Kapteeni Guy oli säilyttänyt ruumiin täyttääkseen nahan ja viedäkseen sen Englantiin. Muistan hänen antaneen siitä joitakin määräyksiä juuri ennen saarelle tuloamme ja se oli tuotu kajuuttaan ja pistetty säiliöön. Räjähdys oli nyt viskannut sen rannalle, mutta miksikä se oli synnyttänyt sellaisen levottomuuden villeissä, sitä emme pystyneet käsittämään. Vaikka he tunkeilivat raadon ympärillä, ei kuitenkaan kukaan halunnut mennä aivan lähelle. Ennenpitkää paalujen tuojat iskivät ne kehään sen ympärille ja samassa kun se oli tehty, hyökkäsi koko suunnaton joukko sisämaahan päin läpitunkevasti kirkuen: _Tekeli-li! Tekeli-li!_

XX.

Pakopaikkamme ja oleskelumme siellä.

Seuraavana kuutena tai seitsemänä päivänä pysyimme piilopaikassamme kalliolla käyden ulkona vain aika-ajoin vettä ja pähkinöitä hakemassa ja silloinkin varovaisesti hiiviskellen. Olimme tehneet pengermälle jonkinlaisen katoksen, kyhänneet siihen vuoteen kuivista lehdistä ja asettaneet kolme isoa kiveä tulisijaksi ja pöydäksi. Tulen saimme helposti syttymään hieromalla vastakkain kahta puunkappaletta, joista toinen oli pehmeä, toinen kova. Lintu, jonka olimme saaneet niin oikeaan aikaan, oli kerrassaan mainio, vaikka hieman sitkeä.

Mutta lintu loppui pian ja ruokaa oli saatava. Me tarkastelimme kallion kukkulaa puolelta ja toiselta päästäksemme perinpohjin selville toiveistamme. Huomasimme, ettei täältä löytynyt mitään syötävää, lukuunottamatta epäterveellisiä pähkinöitä ja erästä katkeraa kurimolajia, joka kasvoi pienellä, vain kuudentoista neliöjalan suuruisella alalla ja siis pian oli lopussa. Helmikuun viidentenätoista päivänä ei siitä, mikäli muistan, ollut korttakaan jälellä ja pähkinöitäkin alkoi olla niukalta; surkeampaan tilaan olisimme siis tuskin voineet joutua. Kuudentenatoista päivänä kiertelimme taas pitkin vankilamme muureja toivoen löytävämme jonkun pelastuksen tien; mutta turhaan. Laskeuduimme myöskin siihen kuiluun, johon olimme hautautuneet, heikosti toivoen pääsevämme jostain uomassa olevasta aukosta päärotkoon. Siinäkin petyimme, mutta löysimme ja korjasimme talteen musketin.

Seitsemäntenätoista päivänä läksimme liikkeelle päättäen perusteellisemmin tarkastaa erään mustagraniitti-kuilun, johon olimme osuneet muutamalla tarkastusretkellämme. Muistimme vain pikimmältään vilkaisseemme erääseen luolan sivulla olevaan halkeamaan ja tahdoimme kaikin mokomin sen tutkia, vaikka emme toivoneetkaan löytävämme mitään aukkoa.

Pääsimme jotakuinkin helposti onkalon pohjaan, kuten edelliselläkin kerralla, ja olimme nyt siksi tyynellä mielellä, että saatoimme katsastaa sitä hieman tarkemmin. Se oli tosiaankin omituisimpia paikkoja mitä ajatella saattaa ja vaivoin voimme uskoa sen pelkäksi luonnon työksi. Idästä länteen luola oli noin viisisataa kyynärää pitkä, kun se mitattiin mutkineen päivineen; muuten -- kuten luulisin, minulla kun ei ollut tarkkoja mittausvälineitä -- vain neljä- tai viisikymmentä kyynärää.

Tunkeusimme nyt tarmokkaasti siihen raivaten tieltämme suuren joukon orjantappuroita ja syytäen syrjään suunnattoman röykkiön teräviä piikiviä, jotka hieman muistuttivat nuolenpäitä. Emme kumminkaan malttaneet hellittää havaitessamme hiukan valoa pilkottavan onkalon perältä. Viimein ahtauduimme kolmisenkymmentä jalkaa eteenpäin ja huomasimme aukeaman matalaksi ja säännölliseksi kaariholviksi, jonka pohjalla oli samaa hienonhienoa jauhetta kuin pääkuilussakin. Kirkas valo valkeni samassa ja tehtyämme äkkikäännöksen tulimme toiseen korkeaan saliin, joka oli kaikinpuolin samanlainen kuin edellinenkin, paitsi pitkittäisempi.

Löysimme siitä pienen aukeaman, samanlaisen kuin se, jonka läpi olimme tulleet toisesta kuilusta, ja se oli niinikään orjantappurain ja valkeiden nuolenpään muotoisten piikivien tukkimana. Tunkeuduimme sen läpi ja huomasimme sen nelisenkymmentä jalkaa pitkäksi ja kolmanteen kuiluun päättyväksi. Tämäkin oli aivan ensimäisen kaltainen, paitsi pituusmuodoltaan.

Olimme jo lähdössä tästä onkalosta, johon pääsi vain niukasti valoa, kun Peters kohdisti tarkkaavaisuuteni kummallisiin pykälöihin, joita näkyi merkelissä umpisokkelon perukalla. Ei tarvinnut paljoakaan ponnistaa mielikuvitustaan huomatakseen, että vasemmalla eli pohjoisimmalla puolella olevat pykälät kuvasivat, vaikkakin kömpelösti, kurotetuin käsin seisovaa ihmishaahmoa. Muut pykälät muistuttivat hiukan jonkinlaisia kirjaimia ja Peters väitti kiven kovaan, että ne kirjaimia olivatkin. Sain hänet lopulta uskomaan erehtyneensä osottamalla onkalon lattiaa, mistä jauheen seasta poimimme pala palalta useita suuria merkeliliuskoja. Jokin mullistus oli ilmeisesti lohkaissut ne merkelin pinnasta, jossa pykälät olivat, sillä niiden ulkonemat sopivat täsmälleen pykäliin, mikä siis todisti nämä luonnon työksi. Tultuamme vakuutetuksi siitä, ettei näistä omituisista luolista löytynyt mitään pakotietä vankilastamme, palasimme alakuloisina ja lannistuneina takaisin kallion huipulle. Ei mitään mainittavaa tapahtunut seuraavana vuorokautena, paitsi että tarkastaessamme maata kolmannen kuilun itäpuolella löysimme kaksi kolmikulmaista, hyvin syvää kuoppaa, joiden suut olivat myöskin mustaa graniittia. Näihin emme arvelleet kannattavan yrittää laskeutua, koska ne näyttivät pelkiltä luonnon muodostamilta umpisyvänteiltä.

XXI.

Me laskeudumme vuorelta. -- Taistelu villien kanssa. -- Pako saarelta.

Tämän kuukauden kahdentenakymmenentenä päivänä, kun huomasimme kerrassaan mahdottomaksi kauemmin elää pähkinöillä, joiden nauttiminen tuotti meille mitä kiduttavimpia tuskia, päätimme tehdä epätoivoisen laskeutumisyrityksen kallion etelärinteeltä. Jyrkänne oli täällä mitä pehmeintä rasvakiveä, vaikka se kauttaaltaan laskeutui miltei kohtisuoraan ainakin sadanviidenkymmenen jalan syvyyteen, jopa monissa paikoin kaareutui yli laakson. Kauan etsittyämme keksimme kapean pengermän parin kymmenen jalan päässä alhaalla; tälle Petersin onnistui loikata minun koettaessani häntä auttaa yhteensidotuilla nenäliinoillamme. Hieman suuremmalla vaivalla minäkin pääsin alas ja silloin näimme voivamme laskeutua koko matkan samalla tavoin kuin olimme kiivenneet kuilusta, tultuamme haudatuksi kallion pudotessa -- s.o. leikkaamalla askelmia rasvakiveen veitsillämme. Yrityksen äärimmäistä vaarallisuutta voi tuskin arvata, mutta kun muutakaan keinoa ei ollut, päätimme siihen ryhtyä.

Pengermällä, missä nyt seisoimme, kasvoi muutamia pähkinäpensaita ja niihin kiinnitimme nenäliinaköytemme toisen pään. Kun toinen oli sidottu Petersin vyötäisille, laskin minä hänet alas jyrkkää seinämää myöten, kunnes nenäliinat pingottuivat kireälle. Hän kävi nyt kaivamaan kahdeksan tai kymmenen tuuman syvyistä koloa rasvakiveen, tehden kallion yläpuolelta viettäväksi noin jalan korkeudelle, jotta hän pistoolin perällä sai lyödyksi melkoisen paksun vaarnan tasoitettuun pintaan. Sitten minä vedin hänet nelisen jalkaa ylös, jolloin hän teki toisen samanlaisen kolon ja iski taasen vaarnan. Kun hän näin oli saanut tuen sekä jaloilleen että käsilleen, päästin nyt köyden pensaasta ja viskasin hänelle pään, jonka hän sitoi ylimäisessä kolossa olevaan vaarnaan laskeutuen hiljalleen kolmisen jalkaa alemmas kuin tähän asti, s.o. niin pitkälle kuin nenäliinat ylettyivät. Tällöin hän kaivoi taas kolon ja löi vaarnan. Sitten hän veti itseään ylöspäin niin että sai jalkansa tuetuksi juuri kaivamaansa koloon, pidellen käsillään kiinni ylempänä olevasta vaarnasta. Nyt hänen oli välttämättä irrotettava nenäliinat ylimäisestä vaarnasta sitoakseen ne toiseen, ja silloin hän huomasi pahoin erehtyneensä kovertaessaan kolot niin etäälle toisistaan. Kerran tai pari turhaan yritettyään henkensä uhalla ylettyä solmuun, jolloin hänen täytyi pysytellä kiinni vasemmalla kädellään koettaessaan irroittaa köyttä oikealla, hän vihdoin katkaisi nuoran ja jätti kuusi tuumaa kiinni vaarnaan. Sitoen nenäliinat nyt toiseen vaarnaan hän laskeutui kolmannen alapuolelle varoen menemästä liiaksi alas. Näillä keinoilla, joita minä en itsestäni ikinä olisi keksinyt ja joista saimme kiittää yksinomaan Petersin kekseliäisyyttä ja päättäväisyyttä, hänen lopulta onnistui paikka paikoin ulkonevien kallionkielekkeiden avulla päästä eheänä laaksoon.

Kesti jonkun aikaa ennenkuin saatoin koota rohkeutta häntä seuratakseni; mutta viimein yritin. Peters oli riisunut paidan yltään ennenkuin rupesi laskeutumaan ja tämä sekä omani muodostivat uhkayritykseen tarvittavan köyden. Heitettyäni alas kuilusta löytyneen musketin kiinnitin köyden pensaisiin ja aloin nopeasti laskeutua, koettaen ripeillä liikkeillä karkoittaa vapistusta, jota en mitenkään muuten voittanut. Se kävi hyvin päinsä neljällä viidellä ensimäisellä askeleella, mutta kohta sen jälkeen tunsin mielikuvitukseni pelottavasti kiihtyvän ajatellessani, mihin äärettömään syvyyteen minun vielä oli laskeutuminen ja miten epävakaisia ainoat tukeni vaarnat ja rasvakivikolot olivat. Turhaan koetin karkoittaa näitä ajatuksia ja kiinnittää katsettani vakavasti edessäni olevan jyrkänteen tasaiseen pintaan. Kuta uutterammin ponnistelin _ollakseni ajattelematta_, sitä kiihkeämmiksi ja eloisammiksi mielikuvani kävivät, sitä hirmuisemmin ne selvenivät. Vihdoin koitti se ratkaiseva hetki, niin pelottava kaikissa samanlaisissa tapauksissa, jolloin mielikuvituksemme rupeaa loihtimaan meihin niitä tunteita, jotka _pakottavat_ meidät putoamaan, kuvailemaan mieleemme ellotusta, viimeistä kamppailua, puolitajuttomuutta ja suinpäin syöksymisen viime kamaluutta. Ja nyt minä huomasin näiden mielikuvitelmain luovan oman todellisuutensa ja kaikkien kuviteltujen kauhujen tunkevan kimppuuni.

Tunsin polvieni rajusti tutisevan, sormieni hitaasti mutta varmasti hellittäessä otettansa. Korvani soivat soimistaan ja sanoin itsekseni: "Sielukellojani soitetaan!" Ja nyt minut valtasi vastustamaton halu katsahtaa alas. En voinut, en tahtonut rajoittaa näköpiiriäni jyrkänteen seinämään, ja hurjan selittämättömän mielenliikutuksen valtaamana, joka oli puoleksi kauhua, puoleksi huojennusta, loin katseeni syvyyteen. Hetkisen sormeni suonenvetoisesti tarrautuivat vaarnaan, samalla kuin viimeinen heikon heikko pelastuksen ajatus lehahti kuin varjo mielessäni; seuraavassa silmänräpäyksessä koko sieluni valtasi _putoamisen kaipuu_, halu, ikävöiminen, intohimo, jota ei mikään voi hillitä. Päästin paikalla irti vaarnasta ja pyörähtäen puoleksi jyrkänteeltä jäin hetkeksi hoippumaan sen alastonta pintaa vasten. Mutta nyt alkoi huimaus; kimakka ja aavemainen ääni kirkui korvissani, synkeä, pirullinen ja utumainen haahmo seisoi heti allani ja huoaten syöksähdin sydän pakahtuneena sen syliin.

Olin pyörtynyt ja Peters oli siepannut minut kiinni pudotessani. Hän oli tarkannut liikkeitäni kallion juurelta ja oivaltaessaan uhkaavan vaaran kaikin mahdollisin keinoin kokenut rohkaista minua, vaikka mieleni oli ollut niin hämmennyksissä, etten ollut kuullut hänen sanojaan enkä edes tajunnut hänen minulle puhuneen. Viimein hän nähdessään minun hoippuvan kiiruhti avukseni ja saapui juuri parhaiksi pelastaakseen henkeni. Jos olisin pudonnut koko painollani, olisi palttinaköysi välttämättä mennyt poikki ja minä olisin syöksynyt syvyyteen, mutta nyt hänen onnistui laskea minut hiljalleen köyden varaan, niin että saatoin vaaratta siinä riippua, kunnes virkosin. Se tapahtui noin viidentoista minuutin kuluttua. Toinnuttuani pelkoni oli kokonaan kadonnut; tunsin itseni uudeksi olennoksi ja toverini hieman auttaessa saavuin minäkin onnellisesti kallion juurelle.

Olimme nyt melkoisen lähellä sitä rotkoa, joka oli tullut ystäviemme haudaksi, ja sen paikan eteläpuolella, mistä kallio oli pudonnut. Tienoo oli merkillisen jylhää.

Kun ruuan saanti oli lähimpänä päämääränämme, päätimme tunkea puolen peninkulman päässä olevalle merenrannikolle pyydystääksemme merikilpikonnia, joita olimme nähneet piilopaikastamme kalliolta.

Olimme kulkeneet satasen kyynärää varovasti astellen valtaisten kallioiden ja kumpujen välissä, kun käännyttyämme kallion kulmasta viisi villiä karkasi kimppuumme pienestä rotkelmasta, kaataen Petersin maahan nuijan iskulla. Hänen tupertuessaan koko joukko syöksähti valtaamaan uhriaan, antaen minun rauhassa tointua hämmästyksestäni. Musketti oli yhä kädessäni, mutta sen piippu oli niin pahoin vahingoittunut jyrkänteeltä heitettäessä, että viskasin sen syrjään ja turvauduin mieluummin pistooleihini, jotka olin pitänyt hyvässä kunnossa. Pistoolit ojennettuina lähestyin päällekarkaajia ja laukaisin ne nopeasti peräkkäin. Kaksi villiä kaatui ja muuan, joka oli iskemässä keihästänsä Petersiin, kavahti pystyyn täyttämättä aikomustaan. Kun toverini näin oli vapautunut, ei meillä enää ollut hätääkään. Hänelläkin oli pari pistoolia, mutta hän jätti ne viisaasti käyttämättä luottaen vain ruumiinvoimiinsa, jotka olivat suuremmat kuin kenelläkään tuntemallani miehellä. Siepaten nuijan kaatuneelta villiltä hän halkaisi kolmen henkiin jääneen kallon ja surmasi kunkin yhdellä ainoalla iskulla, jolloin voitto oli täydelleen meidän.

Niin nopeasti kaikki oli käynyt, että töintuskin saatoimme uskoa todellisuutta ja seisoimme kumarruksissa ruumiiden ääressä ikäänkuin äimistyneinä, kun silloin kaukaa kuuluvat huudot herättivät meidät tietoisuuteen. Selvää oli, että laukaukset olivat hälyyttäneet villit liikkeelle ja että hädintuskin saatoimme pysyä piilossa. Päästäksemme takaisin kalliolle meidän olisi täytynyt mennä sinne päin, mistä huudot kuuluivat, mutta vaikka olisimmekin kunnialla saapuneet sen juurelle, ei meidän mitenkään olisi onnistunut kiivetä kalliolle villien huomaamatta. Asemamme oli perin uhkaava ja me epäröimme vielä, minne päin pakenisimme, kun eräs villi, jonka minä olin ampunut ja luullut kuolleeksi, kavahti ketterästi jalkeille ja yritti livistää pakosalle. Saimme hänet toki kiinni muutaman askeleen päästä ja olimme jo ottamaisillamme hänet hengiltä, kun Petersin mieleen juolahti, että villistä kenties olisi jotain hyötyä pakoon pyrkiessämme. Raahasimme hänet sen vuoksi mukaamme tehden tiettäväksi, että ampuisimme hänet, jos hän yrittäisi vastarintaa. Hetken kuluttua hän oli jo aivan kuuliainen ja juoksi rinnallamme ponnistaessamme kallioiden lomitse meren rannikolle.

Näihin asti vaarat ja kummut olivat melkein kokonaan peittäneet meren näkyvistämme ja kun se ensi kerran aukeni eteemme, olimme siitä ehkä kahdensadan kyynärän päässä. Ilmestyessämme aukealle rannalle näimme kauhuksemme summattomia alkuasukasparvia tulvivan kylästä ja kaikilta saaren kulmilta juosten meitä kohti hurjan raivoisin liikkein ja ulvoen kuin villipedot. Olimme juuri pyörtämäisillämme takaisin pyrkiäksemme johonkin piilopaikkaan kallioiden turvissa, kun huomasin kahden kanootin kokan pistävän esiin suuren kallion takaa, joka ulottui mereen. Sinne päin rupesimme nyt kaikin voimin juoksemaan ja perille päästyämme näimme kanoottien olevan vartioimatta, lastina vain kolme isoa Gallipago-kilpikonnaa ja tavallinen airovarasto kuudellekymmenelle soutajalle. Vilauksessa olimme anastaneet toisen kanootin, sysänneet siihen vankimme ja ruvenneet tarmomme takaa soutamaan ulapalle. Mutta emme olleet kerenneet kuin viidenkymmenen kyynärän päähän rannasta, kun olimme kyllin tyyntyneet oivaltaaksemme, minkä äärettömän tyhmyyden teimme jättäessämme toisen kanootin villien valtaan. He olivat nyt enää vain puolta kauempana rannasta kuin me ja juoksivat täyttä karkua lähteäkseen takaa ajamaan kanootilla. Ei hetkeäkään ollut hukattavissa. Pelastuksemme riippui parhaimmassakin tapauksessa hiuskarvasta, mutta muutakaan toivoa ei ollut. Oli hyvin epäiltävää, ennättäisimmekö äärimmäisilläkään ponnistuksillamme ajoissa kanootille, mutta mahdollisuus oli kuitenkin olemassa. Jos onnistuisimme, saattaisimme pelastua, mutta ellemme yrittäisi, antautuisimme vapaaehtoisesti teurastettaviksi.

Kanoottimme kokka ja perä olivat samanlaiset, joten meidän ei tarvinnut kääntää sitä ympäri, vaan muutimme vain soutupaikkaa. Samassa kuin villit sen huomasivat, päästivät he kahta kovemman kirkunan ja paransivat vauhtinsa uskomattoman nopeaksi. Me soudimme kumminkin kaikella epätoivon voimalla ja kun saavuimme kiistanalaiselle paikalle, oli vain yksi villi kerennyt sinne ennen meitä. Tämä mies sai kalliisti maksaa verrattoman ketteryytensä. Peters ampui häneltä pistoolilla pään puhki lähestyessämme rannikkoa. Saman joukkion etumaiset olivat todennäköisesti parin kolmen kymmenen askeleen päässä meidän iskiessämme kiinni kanoottiin. Koetimme ensin vetää sitä villien ulottuvilta syvälle vedelle, mutta kun se oli lujasti juuttunut pohjaan ja aika oli perin täpärällä, sai Peters parilla musketinperän iskulla muserretuksi ison osan kokasta, ja toisesta kyljestä. Sitten läksimme. Mutta kaksi villiä oli sillä välin kerennyt tarttua veneeseemme eivätkä ne hellittäneet irti ennenkuin me teimme puukoillamme lopun riidasta. Olimme nyt päässeet rannasta ja soudimme rivakasti avomerelle. Kun villien pääjoukko saapui rikotulle kanootille, päästi se niin hirmuisen raivon ja pettymyksen rääkynän, ettei moista ole kuultu. Toden totta -- kaikesta näkemästäni päättäen nuo raakalaiset olivat ilkeimpiä, ulkokullatuimpia, verenhimoisimpia ja pirullisimpia heittiöitä mitä milloinkaan on maan päällä elänyt. Selvää on, että meidät olisi armotta tapettu, jos olisimme joutuneet heidän käsiinsä. He tekivät mielettömän yrityksen seuratakseen meitä rikotulla kanootilla, mutta huomattuaan sen turhaksi vaivaksi päästivät taas vimmansa ilmoille kamalin ulvahduksin ja syöksyivät sitten vuoristoon.

Olimme siten pelastuneet lähimmästä vaarasta, mutta asemamme oli yhä kyllin synkkä. Luulimme että villeillä oli vielä kolme kanoottia emmekä tienneet -- jälkeenpäin kuulimme sen vangiltamme -- että kaksi niistä oli pirstautunut _Jane Guyn_ räjähdyksessä. Arvelimme senvuoksi, että meitä ajettaisiin takaa, kunhan vihollisemme ehtisivät kiertää kolmisen peninkulman päähän, lahden toiselle puolelle, missä veneet tavallisesti olivat korjuussa. Tätä peläten ponnistimme kaikki voimamme loitotaksemme saarelta ja kuljimme vinhaa vauhtia veden halki pakottaen vankimmekin soutamaan. Noin puolen tunnin kuluttua, kun olimme päässeet todennäköisesti viisi tai kuusi peninkulmaa etelään, näimme kokonaisen laivaston tasapohjaisia veneitä eli lauttoja ilmaantuvan lahdesta, aikoen lähteä ajamaan meitä takaa. Pian ne kumminkin kääntyivät takaisin.

XXII.

Uudelleen etelään ihmeellistä utuvuorta kohti.

Olimme nyt aavalla ja autiolla eteläisellä napamerellä kahdeksannenkymmenennen neljännen leveysasteen yläpuolella hauraassa kanootissa ja kolme merikilpikonnaa ainoana muonavarastonamme. Pitkä napaseututalvi ei sekään saattanut enää olla kaukana ja välttämättömäksi kävi, että tyystin harkitsisimme, mille taholle suuntaisimme kulkumme. Näkyvissä oli kuusi tai seitsemän samaan ryhmään kuuluvaa saarta, noin viiden tai kuuden ranskan meripeninkulman päässä toisistaan, mutta niille emme uskaltaneet yrittääkään. Purjehtiessamme pohjoisesta _Jane Guylla_ ankarimmat jääseudut olivat vähitellen jääneet taaksemme ja olipa tämä tosiasia vaikka kuinka vastakkainen yleisille eteläistä napaseutua koskeville käsityksille, kokemus ei sallinut meidän sitä kieltää. Takaisin pyrkiminen olisi niin muodoin ollut hulluutta, varsinkin näin myöhäisenä vuodenaikana. Vain yksi suunta näytti antavan toivon syytä. Päätimme siis rohkeasti suunnata etelään, missä todennäköisesti löytäisimme uusia maita ja melkein varmasti lauhkeamman ilmaston.

Mikäli näihin asti olimme nähneet, ei eteläisellä enempää kuin pohjoisellakaan napamerellä ollut kovia myrskyjä eikä ankaraa merenkäyntiä, mutta kanoottimme oli parhaimmassakin tapauksessa vain heikosti rakennettu, vaikkakin iso venonen, ja me kiiruhdimme laittamaan sitä niin turvalliseksi kuin niukat apukeinomme sallivat.

Veneen runko oli vain parkkia, jonkun tuntemattoman puun kuorta. Kaaret olivat sitkeää pajua, joka hyvin sopi tähän tarkoitukseen. Kanootin pituus oli viisikymmentä jalkaa, leveys neljä ja kuusi ja syvyys kauttaaltaan puoliviidettä; siten nämä veneet olivat aivan toisen muotoisia kuin muilla Eteläisen Valtameren asukkailla, joihin sivistyneet kansat ovat tutustuneet. Päähämme ei pälkähtänytkään, että ne olisivat olleet tietämättömäin omistajainsa työtä, ja muutaman päivän perästä vankimme kertoikin kysyessämme, että ne todella olivat lounaaseen heidän maastaan asuvain saaristolaisten tekemiä, ja olivat vain sattumalta joutuneet täkäläisten villien käsiin. Emme voineet paljoakaan tehdä veneemme lujittamiseksi. Useita leveitä rakoja huomasimme kokan ja perän lähellä, jotka saimme paikatuksi villanutun rievuilla. Liikameloja, joita oli aika joukko, pystytimme kokkapuoleen jonkinlaiseksi suojaksi murtamaan sieltä uhkaavain aaltojen voimaa. Pystytimme vielä kaksi melaa mastoiksi ja asetimme ne toisiansa vastapäätä kummallekin puolelle, joten tulimme toimeen raakapuitta. Mastoihin kiinnitimme paidoistamme tehdyn purjeen, mikä kävi päinsä jotenkin hankalasti, kun emme saaneet vähääkään apua vangiltamme, vaikka hän innokkaasti oli askarrellut kaikissa muissa hommissa. Palttina näkyi tekevän hänet merkillisen levottomaksi. Häntä en millään saanut sitä koskemaan tai lähestymään, vaan hän värisi, kun yritimme häntä siihen pakottaa, ja kirkaisi _Tekeli-li_.

Päätettyämme kanootin korjauksen aloimme nyt toistaiseksi purjehtia eteläkaakkoon aikoen luovia eteläisimmän näkyvissä olevan saariston sivu. Tämän tehtyämme käänsimme keulan suoraan etelää kohti. Säätä ei suinkaan saattanut pitää epämieluisena. Koko ajan kävi hyvin vieno tuuli pohjoisesta, meri oli tyven ja päivä ainainen. Jäätä ei näkynyt missään _enkä ollut nähnyt siruakaan sen koommin kuin olimme lähteneet Bennettin saaren leveyspiiriltä_. Tosiaankin oli veden lämpömäärä täällä niin korkea, ettei jäätä voinut ollakaan. Tapettuamme isoimman kilpikonnamme ja saatuamme siitä sekä ruokaa että runsaan määrän vettäkin, jatkoimme matkaa samaan suuntaan ehkä seitsemän kahdeksan päivää mitään mainittavaa tapahtumatta; tällöin meidän oli täytynyt päästä tavattoman kauas etelään, koska meillä oli ollut yhtämittainen myötätuuli ja hyvin väkevä virta yhä kulki seuraamaamme suuntaan.

_Maaliskuun 1 p:nä_. Monet tavattomat ilmiöt osoittivat nyt, että olimme tulossa uutuuksien ja ihmeiden maahan. Korkea vaaleanharmaa utuvuori oli näkyvissä eteläisellä taivaanrannalla, hulmahtaen aika-ajoin pitkinä juovina, milloin singahtaen idästä länteen, milloin lännestä itään, ja taas ilmaantuen tasaisena ja yhdenmuotoisena huippuna, -- sanalla sanoen vaihdellen kuin revontulten huimat roihut. Udun keskikorkeus oli, mikäli paikkaamme näkyi, noin viisikolmatta astetta. Meren lämpömäärä tuntui hetki hetkeltä lisääntyvän ja selvä muutos oli havaittavana sen värissä.