Part 9

Hän kulki puutarhan kautta. Ensimmäiset lehdet olivat juuri puhjenneet koivuihin, vaahteriin ja karviaispensaihin. Ensimmäiset huolellisesti kastellut narsissit levittivät illan ilmaan surumielistä tuoksuaan. Pääskyset lentelivät, peipot lauloivat, sääsket tanssivat. Ennen hän oli iloinnut kaikesta tästä; nyt se synnytti hänessä yksinäisyyden tunteen; ilmassa oli kummallinen, painostava helle, ja hän kiirehti kulkuaan.

Kasvihuoneiden vieressä olevalla kunnaalla kasvoi nuori tammi, jonka hän itse oli istuttanut kaksi vuotta sitten. Kuinka hän olikaan tätä puuta rakastanut! Millä hellällä tarkkuudella hän vuosi sitten olikaan tarkastellut sen ensimmäisiä lehtisilmikoita, jotka todistivat hänelle, että hänen lemmittynsä eli eikä ollut paleltunut talven kylmässä! Tammi oli vielä lehdetön: oli aika kysyä siltä: elätkö vielä? Mutta tänä vuonna ei Paul muistanut katsahtaakaan sinne päin. Hänellä oli muuta ajattelemista; hajamielisenä hän kulki ohi.

Hän saapui portaille. Salin ovi oli auki, ehkä tahallaan auki jätettynä. Hän ei voinut muiden huomaamatta päästä sen sivu huoneeseensa. Piiloon pujahtaminen ei myöskään koskaan ollut hänen tapaistaan; nyt hän olisi tahtonut sen tehdä, mutta kun se oli mahdotonta, astui hän uhmaten sisään.

Suruttomassa pidettiin joka aamu ja joka ilta rukouksia. Nyt oli iltarukouksen aika. Koko perhe ja kaikki talon palvelijat olivat saapuvilla. Cecilia Larsson luki tavallisuuden mukaan luvun Raamatusta. Se oli profeetta Jesaian 28. luku.

"Voi Efraimin juopuneiden komeata kruunua, ja sen loistavaa kaunistetta, kukkaa kuihtuvata, joka on viinistä päihtyneiden päässä! Katso, mies on Herralla valmiina, väkevä ja voimallinen; niinkuin raesade, murskaava myrsky, rajuilma valtavine tulvavesinensä, hän kourallansa kaataa kaikki maahan! Jalkoihin tallataan Efraimin juopuneiden komeat kruunut ja sen loistavan kaunisteen kuihtuva kukka, joka on viljavan laakson kukkulalla. Sen käy kuin varhaisen viikunan, joka on kypsynyt ennen korjuuaikaa: joka sen näkee, poimii sen, ja tuskin on se hänen kädessään, niin jo sen nielaisee!

"... Sentähden kuulkaa Herran sanaa, te pilkkaajat! -- Koska te sanotte: Me olemme tehneet liiton kuoleman kanssa, tehneet tuonelan kanssa sopimuksen; kun vitsaus tulee tulvan lailla, ei se saavuta meitä, sillä olemme tehneet valheen turvaksemme ja piiloutuneet petoksen suojiin! sentähden Herra sanoo näin: Katso, minä lasken Siioniin perustuskiven, koetellun kiven, kallisarvoisen, lujasti perustetun kulmakiven! Joka uskoo, hän ei häpeään joudu! Minä otan oikeuden mittapuuksi, panen vaa'aksi vanhurskauden; rakeet hävittävät valheen turvan, vedet huuhtovat mukaansa suojan. Teidän liittonne kuoleman kanssa puretaan, sopimuksenne tuonelan kanssa ei astu voimaan, kun vitsaus tulee tulvan lailla, niin se tallaa teidät maahan. Yhtä usein kuin se tulee, se sieppaa teidät, sillä aamu aamulta se tulee, jopa päivällä ja yöllä. Olkaa siis pilkkailematta, etteivät siteenne lujenisi vielä; sillä olen kuullut Herralta Seebaotilta, että hävitys rangaistustuomiona tulee kohtaamaan koko maata".

Cecilian lukiessa alkoi kuulua kaupungin puolelta lähenevää hälinää. Se kasvoi äänekkäämmäksi, se levisi puutarhaan, se tuntui ympäröivän taloa. Lukeminen lakkasi, Paulin levottomat silmät vilkuilivat ikkunaan päin: hän tunsi tuon hälisevän parven. Toista sataa käsittävä joukko ylioppilaita, joiden luku alinomaa oli lisäytynyt matkalla piispan kartanosta, levisi lumivyöryn tavoin tiheissä riveissä rauhaisen Suruttoman alueelle.

Kaikki nämä olivat ajan vastustushengen kannattajia. Harvat heistä olivat hankkineet itselleen selvää käsitystä siitä asiasta, jota puolustivat, vielä harvemmilla oli sen suhteen minkäänlaista todellista vakaumusta. Enemmistö oli iloisia nuorukaisia, jotka aina mitä suurimmalla riemulla ottivat osaa pieneen rähinään ja seurasivat johtajiansa sokeasti minne tahansa.

Tarkoituksena oli panna päivänsankarin kunniaksi toimeen jonkinlainen mielenosoitus, jotakin serenaadin tapaista. Mutta akateeminen laulu, niinkuin moni muukin asia, oli silloin vielä kapalolapsi ja sitä viljeltiin enimmäkseen kirkkomusiikin tai juomalaulujen muodossa. Paciuksen edeltäjä, tirehtööri Lenning, joka otsansa hiessä muokkasi tätä viljelemätöntä alaa, saavutti loistavimmat voittonsa, kun ylioppilaat adventtisunnuntaina veisasivat tuomiokirkossa, tai sillä välin kävivät varakansleria, hänen korkea-arvoisuuttansa piispaa, jollakin latinalaisella hymnillä tervehtimässä.

Hetken aikaa vallitsi joukossa epätietoisuus siitä, mikä kappale parhaiten soveltuisi tilaisuuteen. Kuultiin jonkun esittelevän vanhaa koululaulua _Caeperit faustis avibus_; toinen tahtoi virttä _Puer natus in Bethlehem_. Toiset huusivat, että laulettaisiin _Gaudeamus_, ja heidän mielipiteensä pääsi voitolle. Koko tämä suuri kuoro rupesi nyt, välittämättä siitä, oliko kaikilla laulunääntä vai ei, laulamaan suurella innolla, mutta huonolla menestyksellä tuota ikivanhaa ylioppilaslaulua:

Gaudeamus igitur, juvenes dum sumus. Post jucundam juventutem, post molestam senectutem nos habebit humus.

Mutta nyt tuli pieni muutos:

Vivat Academia, vigeant studentes! Pereant theologi! Floreant haeretici, nec non respondentes![14]

-- Hurraa! Hurraa! Eläköön Paul Bertelsköld! -- kaikui huuto myrskyilman tavoin läpi rauhallisen puutarhan.

Päivä oli ollut tavattoman lämmin niin varhaiseksi kevätpäiväksi, ja iltapuoleen oli taivas mennyt pilveen. Juuri ylioppilaiden laulamasta lakattua seisoi musta pilviseinä lännessä meren yllä, ja pari loistavan valkeaa salamaa välähti taivaalla, ja niitä seurasi juhlallinen ukkosenjyrähdys loitompana.

Muutamat ylioppilaat seisoivat äänettöminä katsellen tätä loistavaa näytelmää, jotavastoin toiset yhä innoissaan hurrasivat Paul Bertelsköldille.

-- Cecilia, -- sanoi Eerikki, -- avaa Psaltari, -- laulakaamme mekin ylistysvirsi.

Cecilia luki:

"Herra hallitsee. Riemuitkoon siitä maa! Iloitkoot saaret, niin monta kuin niitä on! Hänen ympärillään on pimeys ja pilvi; vanhurskaus ja oikeus ovat hänen valtaistuimensa perus. Tuli käy hänen edellänsä ja polttaa ylt'ympäri hänen vihamiehensä. Hänen salamansa valaisevat maan piirin; maa sen näkee ja vavahtelee. Vahan lailla sulavat vuoret edessä Herran, edessä kaiken maailman Herran. Taivaat julistavat hänen vanhurskauttaan, kaikki kansat näkevät hänen kunniansa."

"Kiitä, sieluni, Herraa! Herra, minun Jumalani! Sinä olet mahtavan suuri; sinun pukusi on kunnia ja kirkkaus. Sinä verhout valoon niinkuin viittaan, sinä levität taivaat niinkuin teltan; sinä vesiin salisi salvat, vaunusi pilvistä laitat ja tuulen siivillä kuljet. Airuiksesi teet sinä tuulet, panet palvelijoiksesi tulen leimut. Maan sinä asetit perustuksillensa, niin että ei se ikinä horju. Sinä alkumerellä sen kuni vaatteella peitit; vedet aaltoili vuorien yllä. Sinä lähetät henkesi, ja kaikki luodaan, sinä annat maalle uuden muodon. Iankaikkisesti pysyköön kunnia Herran! Saakoon Herra iloa töistään, hän, jonka katsahtaessa vapisee maakin, jonka koskettaessa vuorista savua suitsee. Tahdon ylistää Herraa ikäni kaiken, tahdon veisata Jumalani kiitosta eloni loppuun... Herra, älä meille, älä meille vaan omalle nimellesi kunnia anna, armosi ja laupeutesi tähden!"

Cecilia vaikeni, ja vielä pari kaunista salamaa iskettyänsä poistui ukonilma merelle päin. Ulkona oli hälinä vähitellen hälvennyt, meluava nuorukaisparvi oli palannut kaupunkiin, ja illan rauha oli jälleen päässyt valtaansa.

Lapset tulivat toinen toisensa perästä suutelemaan vanhempainsa käsiä ja sanomaan hyvää yötä. Sanaakaan sanomatta puristi Paul ystäviensä käsiä ja meni huoneeseensa. Hän tunsi olevansa vieras tässä onnellisessa kodissa, jossa Herran pelko ympäröi kaikkea niinkuin muuri, ja kaikki, narsissin matalasta varresta aina ihmisen ylevään otsaan, kukoistivat siunauksen suojassa.

22. PAULIN UNI.

Paul istui avonaisen ikkunan ääressä ja katseli ulos keväiseen yöhön. Hänen harhailevat ajatuksensa etsivät satamaa, eivätkä löytäneet. Hänen levottomasti sykkivä sydämensä etsi rauhaa, mutta etsi sitä turhaan taivaasta ja maasta.

Hänen ruumiinsa oli väsynyt, hänen sielunsa vielä väsyneempi. Yö, yksinäisyys, hiljaisuus vaikuttivat nukuttavasti. Hänen ajatuksensa hämmentyivät, ja hän vaipui uneen, istuessaan käsi posken varassa ja pää nojautuneena vasten ikkunapieltä.

Nukkuiko hänen sielunsa? Ei, hiljaa irtausi se kahleistaan, liihoitteli pois ja näytti hänelle unessa kummallisen näyn.

Hän oli kävelevinään puutarhassa, jossa hän eilen käveli. Hän etsi jotakin, hän ei tiennyt mitä, mutta hän etsi ikäänkuin hänen elämänsä olisi siitä riippunut. Hän saapui kunnaalle, jolle hän oli istuttanut nuoren tammensa. Tammi oli eilisestään pukeutunut täyteen lehtipukuunsa, mutta kaikki lehdet olivat keltaisia. Se ihmetytti Paulia. Joko nyt on syksy? ajatteli hän itseksensä.

Hän katsoi ympärilleen: koivut, lehmukset, vaahterat seisoivat keltaisina niinkuin tammikin; nurmikko oli lakastunut ja kaikki kukat paleltuneet. Eivät linnut laulaneet, eivät sääsket tanssineet: kaikki oli kuollutta ja autiota hänen ympärillään.

Hän katsoi etäämmälle, ja joki oli kuivunut, meri näytti äärettömältä laaksolta, jonka kuivalla pohjalla näkyi kaljuja vuoria. Hän kohotti silmänsä: ilmakehä oli kadonnut, kun hän huiskutti kättään, ei se tuntenut mitään vastarintaa; hengitys ei kohottanut hänen rintaansa. Ennen muinoin sininen taivas oli nyt musta -- ei ukonpilven tavoin, jonka uhkaavia reunoja aurinko kultailee, vaan musta kuin paarivaate haudalla.

Paul pelästyi ja katsahti kaupunkiin päin. Siellä missä vanha Turku oli ollut, oli hävitetty erämaa, ja soraläjien keskellä oli tuo muinoin niin ihana, kunnianarvoisa tuomiokirkko raunioiksi kukistuneena.

Hän kysyi itseltään, mitä tämä merkitsi. Oliko siirretty tuhat vuotta takaisin vai tuhat vuotta eteenpäin ajassa? Oliko maapallo temmattu radaltaan ja heitetty niin äärettömän kauas rajattomiin avaruuksiin, ettei mikään aurinko eikä mikään elämä enää voinut koskettaa sen autiota pintaa. Kuka oli "antanut maalle uuden muodon"?

Kaikki oli kuollutta, ainoastaan hän oli elossa. Hän sanoi itselleen: "ajattelen, siis olen olemassa". Entä sitten? Siinä ei ollut kylliksi; hän uiskenteli kuin juureton untuva rannattomalla merellä: hän tarvitsi pohjaa. Hän tarvitsi jotakin rakastaakseen ja jotakin, jota varten eläisi.

-- Kuka on sinut kuolettanut? -- sanoi Paul nuorelle tammelle, sillä hänen sydämensä oli murheellinen.

-- Sinä! -- sanoi tammi.

-- Minäkö? -- Ja hän teki saman vapisevan kysymyksen jalkainsa juuressa oleville kukille, kaupungin raunioille, hävitetylle erämaalle, maalle, taivaalle ja merelle.

-- Sinä! -- sanoivat ne.

Paul vihastui ja vapisi samalla kertaa. Hän kumartui, otti maasta ukonkiven, joka ei milloinkaan ollut elänyt elimellistä elämää ja kysyi kiveltä: kuka sinut on kuolettanut?

-- Sinä! -- sanoi kivi.

-- Sinä! sinä! sinä! kaikui koko luonnossa, mutta ne eivät olleet ääniä, joita korva kuuli, ne olivat sanattomia tuskallisia hätähuutoja, jotka kappalten olemuksesta kohosivat Paulia kohti. Ja ikäänkuin kaikki olennot olisivat yht'äkkiä saaneet puhelahjan, kaikui joka haaralta hänen ympärillään:

-- Sinä olet ottanut meidän Jumalamme. Anna meille takaisin Jumalamme! Jumalamme!

-- Onhan teillä aine! Ja aine on ikuinen! -- huudahti nuorukainen.

Syvyydet huokailivat. Itse ukonkivi häpesi ikuisuuttaan.

-- Onhan teillä vielä ihmishenki; eikö se ole teille tarpeeksi? -- sanoi Paul.

Hänen tätä sanoessaan näkyi murhaava ivahymyily koko luonnossa. Keltainen tammi kohosi juuriltaan ja palveli jumalankieltäjää; näivettyneet kukat suutelivat hänen jalkojansa, vuoret kumartuivat, erämaat vavahtelivat, maa halkesi hänen allansa ja hän vajosi hirmuisen kauhistuksen vallassa pohjattomaan syvyyteen...

Paulista tuntui kuin hän olisi kuollut ja enemmän kuin kuollut -- tyhjäksi muuttunut. Kangistunein, raukein siivin koettivat hänen ajatuksensa turhaan kohota tietoisuuteen itsestään. Syvä, synkkä pimeys peitti koko hänen olentonsa. Ja kuitenkin eli hänessä vielä jotakin, joka ei voinut kuolla, ei tyhjäksi raueta. Mutta se oli sama elämä, joka siemenessä uinailee.

Pilkkopimeästä alkoi silloin kaksi kiiltävää pistettä tähtinä loistaa öisellä taivaalla. Ne selkenivät, ne näkyivät yhä lähempää, ja vihdoin Paul tunsi äitinsä ihanat silmät, jotka katsoivat häneen mitä hellimmän rakkauden tuntein. Hän lepäsi äitinsä rinnoilla, ja äiti suuteli ilosta itkien hänen kaunista kiharaista päätänsä. Hän oli taaskin pieni lapsi, hänen sielunsa oli taas terve niinkuin aamukasteinen ruusun kukka; hän oli iloinen, onnellinen, viaton. Kaikki oli taas hyvin; kaikki suru unohdettu; mitä hän voi enempää toivoa?

Silloin vei äiti hänet ulos vihannalle kunnaalle ja näytti hänelle auringon kirkastaman taivaan, sinisen meren, kukoistavan maan. Kaikki linnut laulelivat niinkuin ennenkin, kaikki tuoksui, kaikki loisti nuoruutta ja ihanuutta. -- Katso, -- sanoi äiti, -- kaikki tämä todistaa Jumalata! Kaikki ylistää luojaansa! Paul, poikani, lupaatko minulle, ettet ikinä kiellä, et koskaan hylkää Jumalaasi?

-- Lupaan, -- sanoi lapsi.

-- Niinpä notkista sitten polvesi tällä viheriöivällä kunnaalla ja kiitä Jumalaasi hänen äärettömästä armostaan, -- sanoi äiti. Ja he notkistivat kumpikin polvensa -- ja kun Paul heräsi kummallisesta unestaan, olivat hänen poskensa kosteat kyynelistä.

23. KAKSI KADONNUTTA.

Aamulla varhain tuli Paulin ystävä ja kasvatusisä herättämään häntä ja kehoitti häntä valmistautumaan matkalle, koska nyt oli tilaisuus päästä laivalla Tukholmaan. Joonas Pietarinpojan kuljettama pohjalainen kaljaasi oli aikeissa lähteä jo illalla.

-- Matkalleko? -- kysyi Paul. Sitä hän ei ollut ajatellut.

-- Olethan erotettu yliopistosta, poika parka! -- vastasi Eerikki. Lähtöä ei voi lykätä tuonnemmaksi. Yliopisto ei rauhoitu niinkauan kuin olet täällä.

Paul oli ääneti. Eilispäivän tapaukset, joita yön unet olivat himmentäneet, muistuivat nyt selvästi hänen mieleensä. Niin, hänen täytyi lähteä pois, kauas pois, sen hän ymmärsi vallan hyvin; mutta ero noista hyvistä ihmisistä, jotka niin sydämellisesti olivat häntä rakastaneet, Ja joille hän oli niin paljon huolia tuottanut, täytti hänen sydämensä odottamattomalla kaiholla. Hän puristi Eerikin kättä ja riensi ulos.

Hän meni etsimään kullantekijää. Olihan hän päättänyt maksaa Eerikin velan. Kuinka hän oli voinut unohtaa tämän kiitollisuudenvelkansa!

Hän tuli tuolle rappeutuneelle talolle. Portti oli auki, eikä ketään elävää olentoa näkynyt. Paul astui sisään. Kaikki ovetkin olivat auki. Hän meni laboratorioon. Kaikki oli tyhjää ja autiota; mestari, hänen vanha renkinsä, hänen pullonsa, tislaimensa ja ympyränsä, kaikki olivat kadonneet. Ainoastaan tyhjä sammunut uuni oli jäljellä sekä muutamia lasisirusia ja kuonapaakkuja.

Paul meni naapureilta tiedustelemaan. Ei kukaan tiennyt mitään tohtorin katoamisesta. Ainoastaan eräs vanha akka -- ja hän oli kuuro -- oli yöllä kuullut kummallista kolinaa tuosta epäluulonalaisesta talosta. Paulin tiedustellessa pudistivat naapurit vain päitänsä ja arvelivat: olipa hyvä, että _tuo tuolla_ vihdoin oli mennyt sinne, _mihin hänen oli mentävä_. Parasta olisi, että nuori herra siihen tyytyisi, eikä sekaantuisi asioihin, joista ei kenenkään pitäisi olla tietävinäänkään.

Nähdessään, ettei mitään ollut tehtävänä, kävi Paul muutamain ystäväinsä luona sanomassa heille jäähyväisensä.

-- Matkusta, -- sanoi Clewberg, -- ja palaa takaisin, kun teologian viimeinen hetki on lyönyt. Voit Epaminondaan tavoin sanoa: jätän jälkeeni Leuktran tappelun!

Toiset toverit kokivat lohduttaa häntä sillä, että professorit vielä katuisivat -- ja Porthankin! -- lisäsivät he. Iloiset nuorukaiset olivat vielä tuskin selvinneet eilisten seikkailujen huumauksesta. He ilmoittivat, etteivät päästäisi häntä hurraamatta hänelle vielä kerran satamassa.

-- Siihen yhdyn minäkin! -- vakuutti Leo. -- Papinkaulus jää ehkä iäksi päiväksi saamattani, mutta siitä minä viis, mukana tulee minunkin olla! Ja jos noilla, tiedäthän, olisi jotakin pahaa mielessään sinua vastaan, niin luota nyrkkeihini! Luota näihin käpäliin, veikkoseni! -- Ja itku pulppusi tuon kunnon jättiläisen kurkkutorvessa.

Palatessaan Suruttomaan kuuli Paul kummastuksekseen, että vanha Larsson oli noutanut kapineensa, palataksensa Pohjanmaalle. Ukon laita ei ollut oikein. Hän oli ollut koko yön poissa, ja palattuaan hän oli ikäänkuin hourioissa höpissyt, että häneltä tahdottiin varastaa jokin suunnaton aarre.

-- Minulla on sinulle jotakin sanomista, -- lausui Eriikka Paulille, laittaessaan matkalaukkuja kuntoon, pannen niihin sukkia ja paitoja, käärien kokoon nenäliinoja, tarkastaen vaateluetteloa, antaen piioille porkkanapenkereiden perkaamista koskevia määräyksiä ja saaden muutamilla mahtavilla voileivillä lapset vaikenemaan. -- Tule, Paul, istu tähän viereeni ja auta minua nuorittamaan matkalaukkuja, niin puhelemme niinkuin vanhat ystävät ainakin.

24. NUHTEET JA JÄÄHYVÄISET.

Eriikka Ljung, omaa sukuaan Lindelia, oli miehensä sanojen mukaan syntynyt raha-asiain ministeriksi, mutta hän oli myöskin niitä, joita voisi kutsua sydämen poliisimestareiksi. Hänen samalla kertaa kirkkaissa ja lämpöisissä silmissään oli sellainen ihmeellinen voima, että ne voivat nähdä sumujen läpi ja _tuntea_, enemmän kuin tutkimalla tutkia ihmissydämen tilan. Hän ei ollut jutellut vielä puolta tuntiakaan Paulin kanssa, heidän yksissä tuumin täyttäessänsä ja sulkiessansa matkalaukkuja, ennenkuin hän jo näki läpi hänen sielunsa, ja pääsi muun muassa selville hänen tuttavuudestaan tuon salamyhkäisen kullantekijän kanssa. Se antoi hänelle aihetta seuraavaan hänen tapaiseensa nuhdesaarnaan:

-- Ja jos vaivatta voisitkin tehdä itsellesi vuoria kullasta, -- sanoi hän, -- mitä se sinua auttaisi? Pelaajan voitolla ei ole mitään siunausta. Espanjaan virtasivat muinoin kaikki Perun aarteet, mutta joutuisammin kuin tulivat, vuotivat ne jälleen pois, ja maa tuli köyhemmäksi ja kansa turmeltuneemmaksi kuin milloinkaan ennen. Ihmistä ei rikastuta kulta, vaan rukous, työ ja vilpitön elämä. Jos kastelen ruukkujani lämpöisellä vedellä, niin pian voin saada neilikkani ja leukoijani kukkimaan, mutta sen perästä ne pian kuihtuvat. Olet tahtonut maksaa Eerikin velan, mutta hyvä aikomuksesi on valinnut huonon keinon. Tahdoit hakata pihlajan maahan päästäksesi kukkiin käsiksi. Mutta siihen ei Eerikki olisi koskaan suostunut. Kullan tekeminen ei tosin liene ehdottomasti mahdotonta, sillä kerran on kemia niin kauas ehtivä, että voi jakaa alkuaineisiin kaikki metallit ja niinmuodoin myös yhdistää ne jälleen. Mutta tämän keksinnön, joka kerrassaan muuttaa ihmiskunnan aseman, on sallimus säästänyt tuleville vuosisadoille, jolloin ihmiskunta on kypsynyt tällaiseen muutokseen. Tohtorisi on, niinkuin sadat muut ennen häntä, joko petturi tahi semmoinen, joka pettää itseänsä. Jos hän voisi kultaa tehdä, ei hän hautaisi itseään minnekään maailman soppeen.

-- Mutta minä olen nähnyt hänen sitä tekevän, -- huomautti Paul.

-- Olet nähnyt hänen ottavan kultakimpaleen sulattimesta, mutta et ole nähnyt, mitä hän siihen on pannut. Siinä olisi arvostelu, siinä olisi epäilys ollut paikallaan. Sinä uskot kullantekijää ilman todistuksia, mutta epäilet Jumalaa, jonka olemassaoloa todistaa koko luotu maailma. Onko se ajattelevan ihmisen arvolle soveliasta?

-- Kaiken vakaumuksen tulee alkaa epäilyksellä.

-- Ei suinkaan. Elämä, samoin kuin matematiikka, alkaa selviöillä. Vai oletko milloinkaan epäillyt omaa olemassaoloasi? Jumala on selviö: häntä ei ikinä voida todistaa, hänet tutaan.

-- Mutta teologit tahtovat todistaa...

-- Teologit käyttäytyvät niinkuin sokea, joka, sen sijaan, että nojautuisi sauvaansa, tahtoo mitata, kuinka pitkä ja paksu se mahdollisesti on. Semmoinen menettely on mielestäni samaa kuin yrittää ammentaa kauhalla valtamerta kuiviin. Mutta nyt ovat matkalaukut valmiit. Kun näemme toisemme jälleen, silloin sinä uskot, Paul.

-- Toivon voivani sen tehdä.

-- Tule tänne. Roosa Maija! -- sanoi äiti. -- Kerro Paulille, kuka taivaassa asuu ja joka ilta kirkkaista tähdistä katselee sinua.

-- Siellä asuu Jumala, -- sanoi tyttö ja nyökäytti päätänsä, kirkkaasti ja vakavasti katsellen hämmästynyttä nuorukaista.

-- Mistä sinä sen tiedät, Roosa Maija?

-- Roosa kyllä tietää, -- vastasi lapsi.

-- Mutta kuinka sinä sen tiedät, kun et milloinkaan ole nähnyt Jumalaa?

-- Roosa tietää vain, -- vastasi pienokainen hyvin vakavasti.

-- Tuossa nyt kuulette, oppineet herrat! -- sanoi äiti päätänsä nyökäyttäen. Kirjoitettu on, että lasten ja imeväisten suu on saattava maan viisaat häpeämään. Mene, Paul, sinä levoton, etsivä sielu, mene valkeuteen. Jumala, kaikkiviisas, on kerran antava valonsa sinullekin koittaa.

Ilta alkoi jo hämärtää, kun kaikki oli valmiina matkalle lähtöön, ja Paulin tuli ottaa hyvästit Suruttomalta. Niin rauhaiselta ja rakastettavalta ei hänestä koskaan ollut näyttänyt tuo vuorien välissä oleva suloinen laakso. Niinkuin raittiin havumetsän vihannuus näyttää meistä kahta kauniimmalta autioon talvilumeen verrattuna, niin kuvastui nyt keväinen puutarha ihmeellisen ihanana Paulin jäähyväissilmäykseen. Kaikki nuo pensastojen ja kukkapenkereiden nuput olivat kauniita lupauksia lumoavasta tulevaisuudesta, mutta hän ei enää saanut niistä iloita. Tämä ilma niin lauhkea, tämä taivas niin puhdas: niin, täällä hän tunsi sen, täällä rauhassa, rakkaudessa, hurskaudessa, niin, myöskin tuon illanloisteessa kohoavan tuomiokirkon kimaltelevan kupulaen alla, täällä asui kuitenkin se Jumala, jonka hän oli kieltänyt! Ja nyt täytyi hänen harhailevan purtensa jättää tämä tyven satama, yksinään taistellaksensa elämän aaltoja vastaan.

-- Hyvästi! Hyvästi, kunnes kerran ymmärrämme toisemme! -- huokasi hän, heittäen pitkän ja kostean jäähyväissilmäyksen tuohon rakkaaseen seutuun.

-- Sen suokoon Jumala! -- sanoi ääni hänen vieressään, ja poski nojautuneena tammen runkoa vasten seisoi Cecilia Larsson vesissä silmin hänen rinnallaan.

-- Sinä, Cecilia, sinä minun hyvä hengettäreni! -- huudahti nuorukainen kuohuvien tunteidensa vallassa. -- Uskotko todellakin, että me kerran ymmärrämme toisemme?

-- Uskon, -- virkkoi nuori tyttö teeskentelemättä, -- ja jos et pane pahaksesi, niin pyytäisin sinua, ettet hylkäisi pientä jäähyväislahjaa, jonka annan sinulle muistoksi.

-- Sinä lempeä sielu! -- sanoi Paul liikutettuna. -- Kuinka minä milloinkaan voisin panna pahakseni ystävyyttäsi!

-- Minulla on kaksi Raamattua, -- jatkoi Cecilia hämillään. -- Toisen olen perinyt äidiltäni, ja toisen sain kumminlahjaksi, ja -- et saa suuttua -- minä olen pannut toisen sinun matkalaukkuusi ja merkinnyt muutamia paikkoja, joita voit matkalla lukea.

-- Sano minulle hyvästiksi yksi noista raamatunlauseista, niin jäävät ne paremmin muistiini! -- pyysi Paul.

-- Muistan kaksi lausetta Topiaan kirjasta, -- vastasi Cecilia, oltuaan hetkisen vaiti. -- Ne kuuluvat näin:

"Koska olit Jumalalle rakas, niin täytyy niin olla: ahdistuksitta et saa jäädä, jotta koetelluksi tulisit..."

"Mutta sen tiedän varmaan: joka Jumalaa palvelee, hän lohdutetaan kiusauksen perästä ja vapahdetaan murheesta, ja rangaistuksen jäljestä löytää hän armon."

-- Kiitos, hyvä, rakas lapsi; tapahtukoon minulle niinkuin sanot! -- kuiskasi Paul, painaen suudelman hänen puhtaalle enkelimäiselle otsalleen, ja riensi pois.

Koko perhe käveli nyt Auran rannalle saattamaan matkamiehiä. Suuri väkijoukko oli kokoontunut rannalle uteliaisuuden viettelemänä, sillä puoli ylioppilaskuntaa -- se puoli, joka suosi Paulia -- oli lähtenyt liikkeelle vielä kerran häntä tervehtiäkseen ja osoittaakseen hänelle myötätuntoisuuttaan ennen hänen lähtöänsä. Vaivoin ja monia sydämellisiä kädenpuristuksia saaden tunkeutui Paul taajan joukon läpi. Ihmeeksensä hän huomasi ylioppilaiden joukossa myöskin maisteri Porthanin.