Part 8

Clewberg oli samalla kertaa luonnontutkija, filosofi ja kirjallisuushistorioitsija. Paul tapasi hänet valoisassa, viileässä huoneessa, josta oli näköala puutarhaan päin, järjestämässä runsasta perhoskokoelmaa, samalla kun hänen vieressään pöydällä oli auki nidos ranskalaista ensyklopediaa ja Raynal'in intialaisten siirtokuntain historia.

-- Tulet juuri parahiksi vilvoittaaksesi itseäsi ensyklopedialla, kestettyäsi nuoren Herkuleen taistelun jättiläisiä vastaan; jollet mieluummin tahdo auttaa minua järjestämään perhosiani! -- huudahti Clewberg iloisesti. -- Katsopas, mitä Diderot kirjoittaa teologeista, hakusanan _Christianisme_ kohdalla.

Ja molemmat nuorukaiset istahtivat arvostelemaan muuatta noista ivallisista, kaiken kristinuskon kieltävistä kirjoituksista, joita ranskalaisessa ensyklopediassa on niin runsaasti. Hetkisen kuluttua tuotiin heille yksinkertainen, mutta senaikaisten Turun ylioppilasten oloihin nähden tavattoman hyvin valmistettu päivällinen. Nerokas ystävä ymmärsi niin hyvin kääntää aamupäivän kuuman taistelun leikiksi, että Paul vihdoin, kun kello läheni neljää, kevein sydämin lähti piispan luo mielessään vakaa päätös, ettei antaisi tuon mahtavan papin vaikuttaa vakaumukseensa eikä myöskään suostuisi millään tavalla pyytämään anteeksi loukatuilta teologeilta.

Leo seurasi häntä piispan talolle. -- Parasta on, että sinulla on kunnon mies lähitienoilla, kun pistät pääsi jalopeuran kitaan, -- sanoi uskollinen ystävä.

Kaikista päätöksistään huolimatta tunsi Paul kuitenkin sydämensä kiivaasti tykyttävän, seisoessaan akatemiaa mahtavan varakanslerin edessä, joka rehtorin, professori Hasselin kanssa, odotti häntä.

-- Nuori mies, -- sanoi piispa ystävällisen arvokkaasti, -- olet tänään suuressa määrässä rikkonut sitä kunnioitusta vastaan, jota olet velkapää osoittamaan opettajillesi ja pyhälle uskonnollemme. Kun toivon, että olet tehnyt sen enemmän ymmärtämättömyydestä ja nuoruuden kevytmielisyydestä kuin harkinnan jälkeen, niin olen kutsunut sinut tänne kuullakseni, mitä sinulla on puolustukseksesi sanottavana.

-- Kiitän nöyrimmästi, että teidän korkea-arvoisuutenne suvaitsee ajatella minusta niin hyvää, -- sanoi Paul hienolla ivalla, vaikkakin hänen äänensä alussa oli hiukan epävakainen. -- Osoittaakseni, että sen ansaitsen, tunnustan vapaasti tehneeni vakaumukseni mukaan. Olen luullut ajatuksen olevan vapaan. Olen luullut, että julkisessa väittelyssä on oikeus käyttää kaikkia aseita niitä mielipiteitä vastaan, joita katsoo vääriksi.

-- Ei _kaikkia_ aseita, -- sanoi piispa ankarasti. -- Ainoastaan raakalaiset käyttävät myrkytettyjä nuolia, ja Ruotsin laki rankaisee kuolemalla Jumalan sanan pilkkaamisen. Vapaa ajatuksesi on vastuunalainen ainoastaan Jumalan edessä, mutta sinun vapaa sanasi on teko, jonka täytyy alistua lain alle. Tavallisesti ei sinun ikäiselläsi ihmisellä ole _vakaumusta_, mutta vaikkapa sinulla se olisikin, ei se anna sinulle oikeutta herjata toisten vakaumusta; kaikkein vähimmin opettajiesi. Olet vääristellyt ja tehnyt naurunalaisiksi opponenttien esitykset; olet pilkannut pyhää sanaa, ja ainoastaan täydellisellä anteeksipyynnöllä voit vielä väistää ansaitsemasi rangaistuksen.

Paul oli vaiti. Hän oli odottanut tätä.

-- Tahdon olla lempeä nuoruutesi vuoksi, -- jatkoi piispa ystävällisemmin. -- Sano minulle tässä rehtorin läsnäollessa että kadut malttamattomuuttasi, ja minä sallin sinun huomenna konsistoriossa esittää anteeksipyyntösi väittelyyn osaaottaneille.

-- Minä rikkoisin sitä kunnioitusta vastaan, jonka olen velkapää teidän korkea-arvoisuudellenne, -- sanoi Paul, -- jos teeskentelisin katumusta, jota en tunne. Loukkaisin itseäni, jos suostuisin anomaan anteeksi sitä, mitä pidän jokaisen vapaan miehen oikeutena.

Piispan jalo otsa synkistyi hetkeksi, mutta selkeni jälleen, ja hän jatkoi osaaottavalla vakavuudella:

-- Niin nuori ja jo niin ajan erehdysten eksyttämä! Tunnen sen uhmailevan ajanhengen enteet, jonka mielestä ei mitään pyhää enää ole maailmassa. Mutta kehoitan sinua, nuori mies -- en esimiehenäsi, vaan isällisenä ystävänäsi, joka toivoo parastasi -- älä usko tuota uhman ja kieltämisen itsekästä henkeä, joka liikkuu maailmassa! Ole nöyrä, se on todellinen kunniasi. Nöyristy velvollisuutesi edessä; se on todellista vapautta eikä halvenna rohkeuttasi. Luovu sokeasta ylimielisyydestäsi. Kunnioita opettajiasi ja sitä pyhyyttä, joka järkähtämättömänä kuin vuori kestää kaikkien aikojen myrskyt. Minulle on sanottu, että olet toivehikas nuorukainen. Älä hukkaa ajallista ja iankaikkista menestystäsi röyhkeällä uhmalla. Ajattele isänmaatasi, jota voit hyödyttää, ja vanhempiasi, jotka odottavat sinulta vanhuutensa iloa. Tunnusta malttamaton hairahduksesi ja pyydä anteeksi, niin olkoon kaikki unohdettu!

Niin paljon hyväntahtoisuutta, niin paljon arvokkuutta oli piispan sanoissa, että Paul vastoin tahtoansa heltyi. _Tätä_ sydämellistä varoitusta, joka oli niin toisenlaista kuin se kohtelu, jota teologiset isät olivat hänelle ennen osoittaneet, hän ei ollut odottanut. Hänhän oli kuitenkin kokematon, hyväsydäminen nuorukainen, ja hyvyydellä voi kietoa hänen uhmailevan luonteensa sormensa ympärille. Hän horjui päätöksessään.

Pahaksi onneksi katsoi rehtori, vanha rehellinen Hassel, velvollisuudekseen käyttää hyväkseen nuorukaisen hetkellistä katumusta, ja virkkoi kuivalla, päättävällä äänellä:

-- Kiitä hänen korkea-arvoisuuttansa, Bertelsköld, ja pyydä häneltä vallattomuuttasi anteeksi. Sitten saavut huomenna kello 10 konsistorioon.

Se vaikutti kuin kylmä kylpy Paulissa heränneihin jalompiin tunteisiin. Silmänräpäyksessä hän oli taas tuo uhmaileva nuorukainen, joka tunsi taistelevansa ajatuksenvapauden puolesta tyranniutta ja omatunnonpakkoa vastaan.

-- Kiitän teidän korkea-arvoisuuttanne hyväntahtoisuudestanne, -- sanoi hän, -- mutta olen jo sanonut, etten voi sitä hyväkseni käyttää.

-- Mieti tarkoin, nuori mies; tässä on kysymys tulevaisuudestasi! -- sanoi piispa pahoillaan.

-- Olen miettinyt ja toivon itse pitäväni huolen tulevaisuudestani, -- ilmoitti Paul vakavalla äänellä.

-- Niin ollen, -- vastasi piispa, -- erotan sinut vuoden ajaksi Turun yliopistosta, ja sen jälkeen voit palata tänne jälleen, _jos pyydät anteeksi_.

19. SURUJA SURUTTOMASSA.

Iltapuoleen samana päivänä palasi Eerikki Ljung kaupungista Suruttomaan. Hänen otsansa oli synkkä, katsantonsa alakuloinen, käyntinsä hidas. Hän huomasi tuskin lapsia, jotka iloiten ja meluten juoksivat häntä vastaan.

Portailla kohtasi hänet hänen uskollinen vaimonsa, toveri kaikissa riemuissa ja suruissa. -- Mitä on tapahtunut? -- kysyi hän, samalla kun hänen hellä tutkiva silmänsä koetti katsoa puolison otsalla olevien pilvien lävitse.

-- Pelkään, -- vastasi Eerikki, -- uneni käyneen liiaksikin toteen. Muistathan Bertelsköldien kantaäidin luvanneen minulle kymmenen onnellista vuotta -- ne ovat menneet, ja nyt tulevat surut onnelliseen Suruttomaamme.

-- Oletpa sinä aika luonnontutkija, kun uskot taikauskoisesi unia! -- nuhteli häntä uskollinen puoliso. -- Ole mies, Eerikki, ja kerro, mikä sinua huolestuttaa!

-- Suuri enosikin, Eriikka, uskoo yliluonnollisiin vaikutuksiin, samoin kuin hän uskoo _nemesis divinaan_; ja mitenkä muutoin voisi ollakaan, jos uskoo kaitselmukseen? Minulla on eräs yksityinen huoli: Lauri-eno on tänään sanonut irti lainani.

-- Mutta sehän on synti ja häpeä! Sitä vartenko me olemme vieraana vastaanottaneet ja kaikin tavoin suosineet tuota vanhaa, jumalatonta saituria talossamme? Olet luovuttanut hänelle oman rakkaan työhuoneesi, jossa työskentelet kahta helpommin kuin muualla ja johon olet kotiutunut kuin simpukka kuoreensa. Olet nöyrästi ja ilman palkkiota lainannut hänelle hevoset ja rengit. Olet tuhlannut kalliin aikasi hänen moniin hommiinsa ja kuluttanut vähiä varojamme lihoittaaksesi hänen nälkäistä ruumistansa, samalla kun minä hänen tähtensä olen laiminlyönyt monta tärkeää asiaa. Siinä on meille kiitos kaikesta. Mutta älkäämme siitä hätäytykö. Hyvä Jumala on auttanut meitä aina tähän saakka: hän on niin vastakin tekevä. Minä kirjoitan enolle Hammarbyhyn; hän lainaa meille niin paljon kuin voipi, sitten me myymme morsiushameeni, jota en enää tarvitse, ja kultaketjut, jotka olen äidiltä perinyt, ja sitten teemme työtä ja säästämme, Eerikki. Saatpa nähdä, että kaikki vielä käy hyvin!

Eerikki suuteli reipasta vaimoaan, ja kyynelet herahtivat hänen silmiinsä. -- Tuo on sinun tapaistasi, Eriikka! -- sanoi hän. -- Olenhan aina sanonut, ettei koko kasvitieteessä ole ainoatakaan niin oivaa kasvia kuin sinä.

-- Mitä joutavia! -- nauroi vaimo ja kietoi käsivartensa miehensä kaulaan salataksensa hänkin kyynelen, joka tahtoi pujahtaa esiin hänen veitikkamaisten silmäripsiensä alta. -- Tuo ei ole mitään, jos Jumala edespäinkin suo meille terveyttä.

-- Niin uskon minäkin, -- sanoi mies, -- enkä joutuisikaan epätoivoon, kun kanssani olet sinä, joka olet syntynyt raha-asiain ministeriksi. Mutta velkapa ei minua nyt huoletakaan enin.

-- Vai niin? Siis Paul! -- virkkoi Eriikka, joka aina käsitti asiat nopeasti ja selvästi.

-- Hänet on erotettu yliopistosta! -- vastasi Eerikki.

-- Mitä sanot? Pelaamisenko tähden?

-- Toivoisinpa melkein sen tapahtuneen jonkin semmoisen tyhmyyden tähden, vaikka hän jo onkin hankkinut minulle monta unetonta yötä. Mutta tänään hän on ollut Alanuksen respondenttina, pilkannut Raamattua ja ollut röyhkeä professoreille. Piispa olisi päästänyt hänet anteeksipyynnöllä, mutta luuletko Paulin siihen suostuneen?

-- Hän ei suostunut, sen olisin voinut jo ennakolta heille sanoa.

-- Se tapahtui aivan äsken. Hän ei suostunut, ja seuraus siitä oli, että hänet erotettiin vuodeksi yliopistosta, ehdolla, että hänen kuitenkin tulee pyytää anteeksi, jos haluaa tulla takaisin. Sanotaan Hasselin neuvotelleen Porthanin kanssa, ja Porthan on tuollaisissa asioissa ankara kuin roomalainen.

-- Se on ruma juttu. Käyttäytyä nenäkkäästi professoreja kohtaan, no, se on jo tyhmää ja poikamaista, sen myönnän, mutta se nyt ei ole niin kauhean kauheata. Toista on se Raamatun laita: se on hirmuista, Eerikki! Onko tuo poikaraukka todellakin niin pitkälle joutunut?

-- Jumala parhaiten tietää, ettei hän sitä ole ainakaan meidän talossamme oppinut. Mutta ken voi ennakolta laskea, mihin kaikki lumihiutaleet talvi-ilmassa putoavat. Paul on jo vuoden ajan lukenut useita ranskalaisia kirjailijoita, jotka eivät ole hyviä, ja sitäpaitsi on hänestä tullut hyvä ystävä tuon Clewbergin kanssa, jonka tunnet.

-- Se siivo, kunnon ylioppilas!

-- Niin, Paulkin on rakastettava poika, mutta lyhyesti sanoen, se on ajan ilmassa, ja juuri parhaimpiin tarttuvat taudit ensin. Jos Paul olisi ollut tavallinen kyky, kohtalaisen älykäs ja kohtalaisen kunnianhimoinen, olisi hänestä arvatenkin tullut kunniallinen jokapäiväinen ihminen, kuten hänen isästään ja monesta muusta hyvästä miehestä. Mutta nyt hän on perinyt äidiltään erinomaisen terävän pään ja myrskyisen, uhmailevan sydämen. Hänestä tulee joko ensi luokan nero tai roisto, ei milloinkaan tavallista ihmistä, ja sitä olisi meidän pitänyt ajatella, meidän jotka tunnemme hänet.

-- Te, hyvät herrat, olette aina niin viisaita jäljestäpäin, -- vastasi Eriikka, hymyillen kesken kaikkea suruansa. -- Mutta nyt ei ole kysymys siitä, mitä meidän olisi pitänyt tehdä, vaan siitä, mitä meidän nyt on tekeminen. Uskoni on että Herramme lähettää myrskyn puhdistamaan ilmakehää ja vastoinkäymisen karaisemaan ihmistä. Paulin päähän on kerääntynyt turmiollisia höyryjä ajan ilmasta; pilvet olivat panostuneita, ukonilma oli välttämätön, mutta se tekee hänelle hyvää. Nyt riippuu kaikki siitä, ettemme jätä häntä oman onnensa nojaan tässä pälkähässä. Hänen tulee siis matkustaa, sanot sinä?

-- Kolmen päivän kuluessa tulee hänen lähteä kaupungista.

-- Hyvä. Pitihän hänen matkustaa joka tapauksessa. Ensin hän tietysti matkustaa vanhempainsa luo. Mutta sinä matkustat hänen kanssansa.

-- Minäkö? -- sanoi Eerikki hämmästyen. -- Juuri sinähän niin vakaasti vastustit ensimmäistä matka-aikomustani?

-- Edellisellä matkahankkeellasi ei ole mitään tekemistä tämän kanssa, -- vastasi Eriikka päättävästi. -- Et matkusta Afrikkaan, ystäväni. Matkustat Paulin kanssa hänen vanhempainsa luo Falkbyhyn. Siellä teet tilin heidän sinulle uskomastansa kalleudesta ja neuvottelet heidän kanssansa, mitenkä Paulin suhteen tämän jälkeen on meneteltävä. Meno- tai paluumatkalla käyt Hammarbyssä ja neuvottelet eno Linnén kanssa meidän asioistamme.

-- Ja sinä jäät yksin, Eriikka?

-- Minä hoidan sill'aikaa lapsia ja Surutonta, istutan kaalia ja panen rahoja säästöön. Mieheni väittää minun syntyneen raha-asioita hoitamaan.

-- Sinä olet syntynyt valtaistuinta varten! -- huudahti Eerikki ihastuneena. -- Katariina II ei voi hallita paremmin kuin sinä hallitset valtakuntaamme Surutonta. Kun oikein ajattelen, on sinun ehdotuksesi nyt, niinkuin ainakin, ainoa käytännöllinen. Se on päätetty. Paul ja minä matkustamme ylihuomenna. Onneksi joutunee vieraammekin matkustamaan samaan aikaan.

-- Vieraamme saa ennen matkalle lähtöänsä kuulla kunniansa kukon laulavan! -- sanoi Eriikka harmistuneena. -- Minusta näyttää kuin olisi tuolla saiturilla jokin aie mielessään. Hän istuu toisinaan pitkät ajat kuulematta tai näkemättä, mitä hänen ympärillään tapahtuu. Pelkään hänen tulevan hupsuksi pelkästä itaruudesta.

-- Hänellä on luultavasti jokin uusi kauppatuuma mielessään.

-- Ei, jotakin muuta se on, vaikka en voi saada selville, mitä. Onko Paul maksanut pelivelkansa?

-- Tiedustelin eilen, ja hän on juuri viimeisellä hetkellä maksanut kaikki säntilleen. Mutta miten, sitä en tiedä.

-- Se tulee sinun tietää. Hän ei saa jättää velkoja Turkuun.

-- Se on minunkin ajatukseni. Minulla on epäluulo, jota tuskin uskallan tunnustaa.

-- Olisiko hän ehkä joutunut tuon saksalaisen ihmetohtorin käsiin?

-- Onpa ihmeellistä, että heti pääset jäljille. Kuulin vasta tänään, että hänen on nähty käyvän tuossa pahamaineisessa talossa.

-- Kuka tuo tohtori Martti siis oikeastaan on? Ja mitä hän täällä tekee?

-- Passinsa mukaan hän on muuan noita tusinapuoskareita, jotka Göttingenissä tai Jenassa ostavat itselleen tohtorinarvon, ja ainoa, mitä hänestä tiedetään, on se, että hän harjoittaa kemiallisia tutkimuksia. Mutta mitä varten hän Turussa oleskelee, sitä ei kukaan tiedä. Mitä ihmiset juttelevat, siihen ei ole paljon luottamista, mutta en kernaasti haluaisi, että Paul olisi tehnyt tuttavuutta niin epäiltävän henkilön kanssa ja ehkä lainannut häneltä rahoja.

-- Annahan kun minä koetan ottaa siitä selkoa. Tuolla näen Paulin puutarhan veräjällä tulevan. Näyttääkö hän semmoiselta, joka on tappion kärsinyt? Ei, ylpeänä kuin sotapäällikkö tappelun voitettuaan hän avaa portin ja tulee tännepäin...

20. SIELUJEN KAUPPIAS.

Kello 10 ja 11 vaiheilla illalla, samana päivänä, jolloin niin ratkaiseva käänne tapahtui Paul Bertelsköldin nuoressa elämässä, hiipi pitkä, mutta koukistunut haamu varovaisin askelin portista sisään, jossa tohtori Martti Weis asui. Hän helisytti kelloa, päästettiin sisään ja tapasi viisaan tohtorin valmistelemassa kemiallisia keitoksiaan samassa laboratoriossa, jossa Paul muutamia päiviä ennen oli ollut niin salaperäisten tapausten todistajana. Uunin valossa voi tuntea vanhan Larssonin kasvonpiirteet, jotka osoittivat ankaraa mielenliikutusta, jotavastoin ei vähinkään lihasten liikahdus tohtorin kylmissä, kurttuisissa kasvoissa ilmaissut, oliko tämän vieraan tulo hänelle vastenmielinen vaiko mieluinen.

-- Minä tulen, -- sanoi Larsson, -- eilisen välipuheemme mukaan kuulemaan sopimuksemme lähempiä ehtoja, sekä samalla saamaan vakuutusta siitä, kestääkö herra tohtorin taito koetuksen.

-- En muista tehneemme mitään välipuhetta, -- vastasi tohtori kylmästi. -- Te olette halunnut oppia kullantekotaidon, ja minä olen teille vastannut, ettei tämä taito ole mitään käsi- tai tehdastyötä, vaan pieni osa siitä luonnon salaisuuksien käsittämistaidosta, joka on vain harvoille kuolevaisille suotu. Olen sen lisäksi teille sanonut, ettei tätä käsittämistaitoa voi oppia samalla tavalla kuin opitaan rautaa sulattamaan tai potaskaa keittämään, vaan se on tulos kokonaisen pitkän elämän aikana harjoitetuista syvistä tutkimuksista ja vaivalloisista ahkeroimisista. Ehtoni, sanotte te? Riisukaa viisikymmentä vuotta elämästänne, niinkuin riisutte kuluneen takin yltänne; tulkaa kerran vielä kahdenkymmenen ikäiseksi, ja minä olen katsova, mitä teistä voisi tehdä.

-- Tiedän olevani liian vanha, -- sanoi Larsson ujosti, -- enkä pyydäkään, että opettaisitte minulle taitonne. Mutta jos olisi mahdollista, että valmistaisitte minulle sellaista ainetta, sellaista roppia tai tinktuuria eli liuosta vai miksi sitä nimitätte, joka voisi taitoon perehtymättömänkin kädessä muuttaa kaikki metallit kullaksi, niin tahtoisin kysyä teiltä sen hintaa, jos haluaisin sitä teiltä ostaa.

-- Hintaa? Ja ostaa, sanotte te? Millä te sitten ostaisitte itsellenne tuota kultaliuosta? Kenties samalla kullalla, jota te sillä valmistatte? Vai ehkä poloisilla paperilipuilla, joita sanotaan seteleiksi ja jotka ovat merkitsevinään kullan arvoa? Mikä on tiedon hinta? Voitteko ostaa päivän paistetta? Voitteko ostaa terveyttä tai pitkää ikää? Minun taitoani ja liuoksiani voi ostaa yhtä vähän kuin niitä.

-- Ymmärrän, ettei tässä voi olla kysymys tavallisesta kaupasta, -- virkkoi Larsson nähtävästi nolostuneena, -- mutta juuri sentähden tahdoin kysyä, voisinko jollakin muulla tavalla tehdä teille vastaavan palveluksen. Haluaisitteko esim. arvonimiä ja kunniapaikkoja? Minä olen rikas, en tarvitse kultaanne, mutta se huvittaisi minua ... viattomasta halusta saada luonnon salaisuudet ilmi. Sentähden tahtoisin auttaa teitä vaikutusvallallani, puoltolauseillani. Minä olen ollut valtiopäivillä, kuulun vallassa olevaan myssypuolueeseen. Ette tulisi katumaan minulle tekemäänsä palvelusta.

Tohtori kohautti ylenkatseellisesti olkapäitään. -- Arvonimiä? Kunniapaikkoja? Uskotteko, että mikään arvonimi tai mikään kunniapaikka on sen veroinen kuin viisaan miehen tieto siitä, että hän hallitsee ja vallitsee sekä jumalallisia että inhimillisiä asioita?

-- Suokaa anteeksi, en tahtonut teitä loukata. Mutta kun näen teidän asuvan tässä köyhässä talossa, niin arvelen, että teillä voisi olla paljon mukavampi ... tutkimuksianne varten...

-- Ja mikä estää minua ostamasta koko köyhän Turkunne, niin, koko aution ja jäisen maanne? Siihen ei minulta puutu valtaa eikä rahoja, jos tahdon. Mutta minä en tahdo; minä olen tyytyväinen saadessani elää ja työskennellä rauhassa. Sentähden olen etsinyt itselleni tämän köyhän asunnon, samoin kuin jalo helmi kätkeytyy halpa-arvoiseen raakkuun.

-- Mutta terveytenne, herra tohtori, voisi hyötyä kauniista ja terveellisestä maalaisasunnosta, jonka voisin teille hankkia.

-- Terveyteni? Kuinka vanhan luulette minun olevan?

-- Neljänkymmenen, korkeintaan viidenkymmenen vuoden, ellen erehdy.

-- Pankaa neljäkymmentä ja vieläkin neljäkymmentä vuotta lisäksi, niin pääsette vähän totuuden jäljille. Minä olin lapsi, kun suuri Kustaa Aadolf lähti Saksanmaalle ja muistan hänet vielä vallan hyvin. Äitini kantoi minua sylissään, kun kansa suuteli hänen hirvennahkaista sotisopaansa Naumburgissa. Taistelin nuorukaisena Pragin sillalla, kun Königsmark koetti valloittaa kaupunkia väkirynnäköllä. Olen taistellut Piccolominin, Turennen ja Conden johdolla. Sitten vetäysin tieteellisiin töihin takaisin; työskentelin Leibnizin johdolla Saksassa ja Newtonin johdolla Englannissa. Sanalla sanoen, olen nykyjään sadan neljänkymmenen neljän vuoden vanha enkä ymmärrä, miksi en eläisi kahta vertaa vanhemmaksi, tai miksi en voisi pidentää ikääni niin monella vuosisadalla kuin itse tahdon. Siitä voitte päättää, minkä verran asunto teidän erämaissanne hyödyttäisi terveyttäni.

Larsson katseli häntä epäillen ja kuitenkin äänetönnä kauhistuksesta. Tuskin huomattava hymy, joka muistutti jääpuikon välähdystä, leikki tohtorin huulilla ja hän lisäsi:

-- Se kummastuttaa teitä? Minä myönnän, aivan tavallista se ei ole. Mutta siitä, joka on silmännyt esirippujen taakse, ei siinä ole vähintäkään ihmeteltävää. Ettekö koskaan ole kuullut puhuttavan elämännesteestä?

-- Olen kuullut puhuttavan kaikenlaisesta petoksesta, jota puoskarit harjoittavat sellaisilla tavaroilla, -- vastasi Larsson jyrkästi, sillä hän ei suinkaan ollut helposti petettävissä, niin pian kuin lakattiin puhumasta siitä asiasta, joka hänen sieluansa kahlehti. -- Muutoin, -- lisäsi hän, -- minä olen kristitty ihminen, joka en tahdo olla missään tekemisessä noituuden kanssa.

Tohtorin kasvot vääntyivät jonkinlaiseen ystävälliseen hymyyn. -- Hagelwetter! -- sanoi hän, -- kenpä ei olisi kristitty! On vain monta luonnollista asiaa, joista ei Raamatussa puhuta. Ja koska olette kristitty, niin tahdon vastata teidän kysymyksiinne, etten voi elämännestettä, tuota verratonta elämännestettä, joka on suurin kaikista salaisuuksista ja osa siitä alkuaineesta, josta maailma elää, millään ehdolla antaa pois. Mitä sitävastoin tulee kultaliuokseen, joka on kemiallista ainetta ja tähtien vaikutuksen voimistamaa, niin voitte saada sen lahjaksi ilman suurempia vaikeuksia.

-- Lahjaksiko? -- kysyi kauppias.

-- Olenhan jo sanonut, ettei sitä voi ostaa. Kaikki rikkautenne eivät voisi korvata minulle edes teekupinkaan täyttä tätä liuosta. Voin lahjoittaa sen teille. Mutta ainoastaan pienellä ehdolla.

-- Mikä se olisi?

-- Te annatte minulle pantiksi sielunne.

Larsson luuli kuulleensa väärin. -- Suokaa anteeksi, -- sanoi hän, -- olen viime vuosina käynyt hiukan huonokuuloiseksi.

-- Te annatte minulle sielunne pantiksi, -- toisti tohtori kylmästi.

-- Mitä uskallatte pyytää? -- huudahti kauppias suuttuneena. -- Olenko minä narri, vai oletteko itse paholainen?

-- Jompikumpi; mutta edellinen olettamuksenne on todennäköisempi, -- vastasi tuo salaperäinen mies, kasvonvärettäkään muuttamatta. -- En tyrkytä lahjojani kenellekään. Jos te voitte olla ilman minua, niin olkaa varma, että minä vielä helpommin tulen toimeen ilman teitä.

-- Herra, jos ostatte sieluja, niin olette joko roisto taikka mielipuoli. En tahdo olla kanssanne missään tekemisissä.

-- Menkää sitten tiehenne! Mitä on minulla teidän kanssanne tekemistä?

Larsson oli kahdella päällä. -- Millä tavoin minun tulisi antaa teille sieluni pantiksi? -- kysyi hän ilmeisesti epäröiden.

-- Aivan yksinkertaisesti, tavallisella tavalla. Raapaisette vähän neulalla käsivarttanne ja teette sitten tohtori Martti Weissin nimelle kontrahdin, jonka allekirjoitatte verellänne. Se on ainoastaan muodollisuus, jonka me kemistit tarvitsemme asettaaksemme sen henkilön, jolle annamme liuoksen, tähtien vaikutuksen alaiseksi. Nyt tiedätte, mitä olette halunnut tietää ja voitte vapaasti mennä matkoihinne. Minulla on muutakin tekemistä kuin tuhlata aikaani kamasaksan kanssa.

-- Paljonko annatte minulle liuosta, jos suostun ehtoihinne?

-- Aluksi tämän pullon, -- vastasi tohtori, ottaen esille saman pienen kristallipullon, jota hän oli Paulille näyttänyt. -- Se sisältää 199 tippaa, ja sillä voitte saada 5970 luotia kultaa. Se ei ole enemmän kuin 143.280 riksiä, mutta heti ette voi sitä kaikkea aikaansaada.

-- Ettekä te vaadi mitään muuta?

-- En mitään.

Kauppias oli hetken aikaa vaiti ja mietti, mitä hän ehkä voisi tässä kaupassa menettää. Toisella puolen muodollisuus, jolla ei voinut olla todellista tarkoitusta; toisella puolella tuo siihen aikaan ääretön summa 143.280 riksiä.

-- Minä suostun sopimukseen, -- vastasi hän.

21. ERILAISIA YLISTYSLAULUJA.

Paul Bertelsköld oli eronnut niistä meluavista ystävistä, jotka olivat häntä odottaneet piispan kartanon ulkopuolella aikoen kuljettaa häntä riemusaatossa kaupungin läpitse. Hän palasi Suruttomaan voittajan ylpein katsein, mutta tappio sydämessään. Ensimmäisen hurmauksen haihduttua seurasi levottomuuden tunne, jota hän turhaan koetti karkoittaa. Hän oli tyytymätön kaikkeen: Turkuun, Suruttomaan, siihen hiljaiseen perheeseen, jossa oli elänyt; tyytymätön elämään ja taistelussa itsensä kanssa. Hänen sydämessään oli tyhjyys, ja kevään ihanuus näytti hänestä elottomalta erämaalta.