Part 7

Väittelytoimitus alkoi, niinkuin tavallista, latinalaisella rukouksella, ja sen perästä tuli ylisteleviä puheita piispalle ja varakanslerille, tuomiorovastille, rehtorille, professoreille ja kaikille kuulijoille, jotka silloin nousivat seisoalleen. Sitten seurasi _lectio praecursoria_, eli aineen valmistava esitys, jossa ei säästelty voimakkaita, luulotelluille vastustajille aiottuja sivuiskuja, ja sitten ensimmäiselle vastaväittäjälle pidetty puhe, jossa kehuttiin hänen suurta oppiansa ja uutteruuttansa sekä pyydettiin teoksen virheiden suosiollista tarkastusta. Vastaväittäjä nousi nyt ylös ja vastasi kohteliaisuuksiin yhtä liikuttavasti pyytämällä kärsivällisyyttä, ensin tekijältä, sitten respondentilta, ja kaikkien näiden valmistusten perästä, joita kesti noin tunnin ajan, alkoi vihdoin itse väittelytoimitus.

Väitöskirja koski n.s. ontologista todistusta Jumalan olemassaolosta (_argumentum ontolugicum_), jonka avulla ihminen oman järkensä puuttuvaisuudesta päättää, että täytyy olla olemassa jotakin täydellisempää ja korkeampaa. Tämä oli pääkohta, jossa teologia sattui yhteen filosofian kanssa, koettamalla samalla kertaa omistaa sen päätelmiä ja kumota sen vastustelemishenkeä. Aine oli siis hyvästi valittu ja muistutti kukkulalle tehtyä linnoitettua leiriä, josta voitiin ampua koko alempana olevassa laaksossa sijaitsevaa vihollisen asemaa ja samalla vahvistaa omaa sotajoukkoa vangeilla tai karkureilla.

16. JULKINEN PAHENNUS.

-- Minä tunnen mitä vilpittömintä kunnioitusta (_sincerissimam venerationem_) tekijän oppia ja perinpohjaisuutta kohtaan, -- alkoi maisteri Seleen sointuvalla latinalla. -- Tunnustan myöskin kernaasti hänen teoksensa ansiot _in amplissima forma_. Ainoastaan muutamia vähäpätöisiä puutteellisuuksia, jotka ovat ikäänkuin varjostavat pilvet kirkkaan auringon edessä (_nubila Phoebi_), katson velvollisuudekseni keveästi kosketella (_leviter tangere_), antaakseni tekijälle enemmän tilaisuutta paljastamaan loistavaa tietovarastoansa (_praeclaram eruditionem_). Mitä ensiksi ulkoasuun tulee, on useampia painovirheitä luettava muuten hyvin huolellisen (_scrupulosissima_) Frenckellin kirjapainon viaksi (jotka lueteltiin).

Nyt oli respondentin eli puolustajan vuoro. Hän nousi ja piti tavanmukaisen puheen, jossa hänen velvollisuudenmukaisesti tuli pyytää suopeata arvostelua nuoruutensa ja kokemattomuutensa vuoksi sekä sovittaa puheeseensa mahdollisimman heliseviä korulauseita opponentin etevämmyydestä. Paul lausui tämän läksynsä hyvin täsmällisesti ja vakavasti, mutta hänen sanansa sattuivat niin kummallisen kaksimielisesti, ettei oikein tiedetty, hänenkö vai opponentinko suhteen suopea arvostelu oli tarpeen. Siitä oli nyt kuitenkin päästy, ja nyt oli hänen velvollisuutensa luoda lyhyt yleissilmäys opponentin vastaväitteisiin, sill'aikaa kun tekijä mietti puolustustaan.

-- Korkeasti oppinut ja arvoisa opponentti, -- sanoi respondentti -- ilmoittaa, että tekijän teos tosin on erinomainen, mutta kuitenkin tarkemmin katsottuna näyttää hänestä suurelta painovirheeltä.

-- _Nequaquam_, ei suinkaan, -- keskeytti opponentti, suuresti kummastuneena tuollaisesta väärinkäsityksestä, ja kuulijain joukossa huomattiin heti epäiltävää iloisuutta,

-- Opponentti selittää, että tekijän teos ei suinkaan ole erinomainen, -- selosteli Paul.

Maisteri Seleen sävähti tulipunaiseksi, mutta onneksi puuttui nyt tekijä puheeseen ja selitti mitä perinpohjaisimmin painovirheiden oikean merkityksen ja tarkoituksen.

-- Sitten, -- sanoi opponentti, -- on tekijä minun mielestäni vähemmän tyydyttävästi tehnyt selkoa ontologisen todistuksen historiallisesta pohjasta. Tekijä sanoo sen piispa Anselm Canterburylaisen keksimäksi, vaikka toiset pitävät Origenesta sen sepittäjänä. Tässä on kirkkoisillä hämäriä kohtia...

-- Opponentti väittää, että kirkkoisät ovat hämäriä, -- selosti Paul.

-- Minä en sano, että kirkkoisät ovat hämäriä, -- sanoi maisteri Seleen kovasti suuttuneena, -- ja pyydän että respondentti käyttää _verba formalia_. Tässä on hämäriä kohtia, jotka tarvitsevat valaisemista...

-- Opponentti väittää, että tässä on hämäriä kohtia, jotka tarvitsevat valaisemista, -- toisti respondentti hyvin vakavasti.

Kuulijakunta purskahti nauruun.

Tekijä, joka nähtävästi oli hämillään, koetti kiitettävän rohkeasti palauttaa kuulijoita aineeseensa, perinpohjin todistaen, kuinka keskiajan skolastikoille on annettu se kunnia, että he ensin ovat todistamalla todistaneet korkeimman olennon olemassaolon. Mutta hänen vastustajansa oli tulistunut ja keskeytti hänet kiivaasti tiuskaisten: _nego_, minä kiellän!

-- Opponentti kieltää korkeimman olennon olemassaolon, -- selosti Paul järkähtämättömän tyynesti.

-- _Nego, iterumque nego!_ -- huudahti maisteri Seleen.

-- Opponentti kieltää vieläkin ja mitä jyrkimmästi, ettei mitään korkeinta olentoa ole olemassa, -- jatkoi tuo taipumaton respondentti.

Eri mielipiteitten kova kohina kuului kuulijain laajasta ryhmästä. Vanhemmat olivat vihoissaan, ylioppilaat ihastuksissaan; kaikki olivat kummissaan nuoren respondentin uskomattomasta, varakanslerin, rehtorin, tuomiorovastin ja kaikkien professorien läsnäollessa osoittamasta rohkeudesta.

-- _Dominus respondens_ käsittää väärin korkeasti oppinutta opponenttia, -- puuttui tekijä, maisteri Alanus, puheeseen, haluten saada tämän kiusallisen kohtauksen loppumaan. Onnettomuudeksi hän hymyili samalla pulassaan tavalla, jota tuittupäinen opponentti katsoi uudeksi loukkaukseksi, ja sitten kun hänen vihaansa oli turhaan koetettu lepyttää, keskeytti maisteri Seleen vastaväitöksensä selittäen, ettei hän enempää aio tuhlata todistuksiansa kuuroille korville.

Nyt tuli toisen opponentin, maisteri Hjeltin, eksegetiikan (Raamatun selitysopin) dosentin vuorostaan esiintyä. Hän oli pitänyt luennoita Vanhan Testamentin vaikeimmista kohdista ja oli kaikissa sanakiistoissa kokenut taistelija. Hän arvosteli tekijän todistuksina käyttämiä raamatunlauseita niin menestyksellisesti, että pahanilkinen respondentti ei pitkään aikaan voinut löytää yhtään heikkoa kohtaa hänen vankassa varustuksessaan. Silloin tuli kysymys tekijän mainitsemain raamatunlauseiden tulkinnasta.

-- Korkeasti oppinut opponentti väittää, että Vanha Testamentti on epäiltävä kirja -- sanoi respondentti.

-- Kysymys on vaikeasti käsitettävistä paikoista profeetta Jesaiassa, -- oikaisi vastaväittäjä.

-- Korkeasti oppinut opponentti katsoo profeetta Jesaian epäiltäväksi, -- sanoi Paul.

-- Minä väitän, että selitys on vaikeasti käsitettävää -- oikaisi Hjelt.

-- Korkeasti oppinut opponentti selittää, ettei hän käsitä profeetta Jesaiasta.

Taas syntyi hälinää, joka oli vallan tavatonta _auditorium majusen_ hiljaisilla penkeillä. Alanus sai taas sananvuoron, ja pidettyään tavanmukaisen puheen, astui opponentti pois menettämättä sotakunniaansa.

Nyt kehoitti tekijä akatemian lakien mukaan ketä tahansa kuulijoista, joka vain siihen olisi halukas, tuomaan esiin muistutuksia hänen teostansa vastaan. Syntyi yleinen hiljaisuus, sillä merkillisiä asioita odotettiin.

Ja katso, professori Mesterton nousi, kylmäverisenä ja tyynenä kuin itse logiikka, jonka valantehnyt virallinen puolustaja hän oli, ja ryhtyi, lausuttuaan muutamia kuivia sanoja tekijälle, arvostelemaan hänen teoksessaan olevia loogillisia todistuksia.

-- Korkeasti kuuluisa ja korkea-arvoinen opponentti sanoo, että tekijän tutkimuksessa ei ole logiikkaa eikä järkeä, -- lausui respondentti yhtä kylmäverisesti.

Tekijä toivoi jo mielessään, että Baabelin Bel nielaisisi hänen respondenttinsa, mutta ei ollut pistosanaa kuulevinaankaan, vaan vastasi muistutuksiin suurella arvokkuudella. Wolfin oppilas Mesterton oli vaarallinen vastustaja matemaattisen varmuutensa vuoksi. Hänen sanansa putoilivat terävinä kuin jääpuikot, mutta etsiessänsä teologian etevintä tukea ajattelemisesta hän ei huomannut kuinka hän itse koversi sen rakennuksen perustuksia, jota tahtoi pystyssä pysyttää.

-- Suuresti ylistetty ja korkea-arvoinen opponentti selittää teologian metafyysilliseksi oppijärjestelmäksi, jossa ei ole mitään todellisuutta aatteen ulkopuolella eikä aatetta termien ulkopuolella. Siis selittää korkea-arvoinen opponentti koko teologian termeiksi, -- selosti Paul terävällä, kumoamattomalla johdonmukaisuudella, joka pani kuulijat kauhistumaan. Itse piispakin näytti kalpenevan; ainoastaan tuo kylmäkiskoinen filosofi papillisessa puvussaan jatkoi, välittämättä vähänkään respondentista, todisteluaan ajatuksen rajattomasta hallitsijavallasta, tähdäten siten kuoliniskun sille asialle, jota tahtoi puolustaa.

Alanus istui kuin neuloilla; teologit punastuivat ja kalpenivat. Silloin nousi Gadolin, tuo voimakas, jonka terävän neron edessä tähän saakka kaikki vastustus oli hajonnut kuin tuhka tuuleen. Hän ikäänkuin kannatti jättiläiskäsivarsillaan kaatuvaa kirkkoa. Voimakkaassa puheessa hän osasi varmalla silmällä itse asian ydinkohtaan ja kuritti ateismiä murhaavalla ivalla. Hän osoitti selvästi, kuinka jumalankieltäminen on käytännöllisesti ja tietopuolisesti mahdoton; kuinka jumalankieltäjät pettävät itseään, kun he iankaikkisen Jumalan asemesta rakentavat itsellensä pieniä, kurjia epäjumalia, joita rukoilevat; kuinka putoava lehti heitä säikäyttää ja kaksi ristissä olevaa oljenkortta saa heidät vapisemaan; kuinka he luulevat itsensä kaikkivaltiaiksi, ja jokainen tarve muuttuu heidän hallitsijakseen, jokainen himo heidän tyrannikseen; kuinka tuulenleyhäys heidät lakaisee pois; kuinka jälkimaailma heitä pilkkaa; kuinka lapsi kätkyessään nauraa heidän luulotellulle viisaudelleen. Hän puhui voimakkaasti, loistavasti, terävästi, ja ainoastaan yhtä puuttui, että tämä puhe olisi ollut täydellinen mestariteos -- siitä puuttui ainoastaan kristillisen rakkauden lämmintä henkeä.

Kuulijat olivat ihastuneita; lyhyt, haihtuva, nuoren ylioppilaan pilkanteon aiheuttama vaikutus oli kerralla hälvennyt. Paul itsekin alkoi melkein hävetä, mutta siihen hän oli liian ylpeä. Hänen tuli selostaa puheen sisällys, ja sen hän teki sitä rohkeammin, kun hän tahtoi saada vaikenemaan itsessään jotakin, joka oli melkein kuin paha omatunto.

-- Korkeasti kuuluisa ja korkea-arvoinen opponentti, -- sanoi hän, -- julistaa ensin ateismin mahdottomaksi ja taistelee sitten tulella ja miekalla sitä vastaan. Korkeasti kuuluisa ja korkea-arvoinen opponentti tahtoo palauttaa ihmiskunnan rintalapsen viattomuuteen ja julistaa kaiken muun ravinnon, paitsi kirkon äidinmaidon, ehdottomasti tappavaksi myrkyksi.

Näiden julkeiden sanojen jälkeen, jotka kahdeksantoistavuotias nuorukainen lausui eräälle maan ja yliopistoin arvokkaimmalle miehelle, joka sen lisäksi oli pappi ja opettaja, syntyi salissa sanoin selittämätön meteli. Ensimmäisinä hypähtivät teologit penkeiltään, ja heidän esimerkkiään seurasivat kohta kaikki opettajat, ylioppilaiden jakautuessa kahteen leiriin: toinen puolustaen, toinen vastustaen tuota uhmailevaa puhujaa. Väittely keskeytyi näissä rauhan saleissa perin harvinaisella tavalla. Tungos ja hälinä oli yleinen.

Silloin nousi piispa Mennander, arvokkaana ja kunnioitettavana. -- Nuori mies, -- sanoi hän Paulille, -- sinä tulet tänään kello 4 luokseni yksityiseen selontekoon. Ja te, herra maisteri, -- lisäsi hän Alanukselle, -- päätätte toimituksen rukouksella kuninkaan puolesta.

17. AURORA-SEURA.

Turussa oli sen päivän iltapuolella tavaton liike. Kaikkialla oppineiden ja ylioppilaiden seuroissa puhuttiin ainoastaan väittelystä: vähän tekijästä, mutta sitä enemmän respondentista. Mielipiteet erosivat suuresti toisistaan. Melkein kaikki opettajat moittivat ankarasti nuorta ylioppilasta; useat arvelivat, että hän sopimattoman pilkkansa takia olisi yliopistosta erotettava. Ylioppilaat jakautuivat kahteen leiriin. Puolet heistä kuuluivat jumaluusopilliseen tiedekuntaan. Siinä oli Paul Bertelsköldillä kiivaita vihamiehiä, ja nuo kovakouraiset tappelijat, joiden virkana kerran oli oleva saarnata rauhan evankeliumia, näyttivät olevan varsin halukkaita kouraan tuntuvalla tavalla rankaisemaan nuorta pilkkaajaa. Mutta kolmen muun tiedekunnan ylioppilaat pitivät Paulin puolta ja ilmoittivat, että kuka vain uskaltaisi häntä hätyyttää, joutuisi heidän kanssansa tekemisiin. Kaikissa kadunkulmissa, kaikissa ylioppilasasunnoissa nähtiin joukkoja, jotka mitä kiihkeimmin väittelivät tästä tärkeästä kysymyksestä. Näytti siltä kuin olisi julkinen meteli oppineessa kaupungissa puhkeamaisillaan: rehtorilla ja varakanslerilla oli levoton päivä.

Aurora-seura -- tämä nuoren suomalaisen kirjallisuuden ensimmäinen kehto ja aamurusko -- oli kokoontunut maisteri Porthanin luo. Sen lähimpänä tarkoituksena oli toimittaa "Tidningar, utgifna af ett sällskap i Åbo" (Sanomia, erään turkulaisen seuran toimittamia) -- joka oli lukuisain jälkeen tulevaisten emäpuu, mutta kuitenkin niin pieni, että koko sen lehdistö, s.o. yhden numeron koko sisältö, nyt mahtuisi puoleentoista palstaan meidän suuremmissa sanomalehdissämme. N:o 9 oli pantu painoon ja sen korjausvedos oli nähtävänä. Siinä oli luettavana: "Todistus jalomielisestä ystävyydestä", "Sananen Kivimuurien rakentamisesta Maaseudulla", kirjastonhoitaja Lefrénin kuulutus kansantapojen ja kansanpukujen muistiinkirjoittamisesta sekä uutisia kuolemantapauksista, nimityksistä, ynnä se puhe, minkä lehtori Alopaeus vähän ennen oli pitänyt hänen majesteettinsa autuaallisesta kuolemasta.

-- Tarjoatpa jotensakin niukkaa ravintoa lukijoillemme, veli Porthan! -- lausui sukkela Calonius ivallinen hymy pyöreillä, älykkäillä huulillaan. -- Mitä sanot, jos höystäisin numeroamme muutamalla palalla iloista tiedettä.

-- Se on kai taas jokin hautauspuhe kuningasvainajasta? -- kysyi Porthan, jonka vakavat piirteet nyt myöskin kirkastuivat. Olen tähän saakka saanut kuusi kappaletta sitä lajia, paitsi niitä kahta, jotka jo olemme julaisseet 7:nnessä ja 8:nnessa numerossa. Ja sitä sinä nimität "iloisen tieteen" viljelemiseksi.

-- Olet oikein arvannut, -- sanoi Calonius, -- se on todellakin hautakirjoitus, mutta laadultaan vähän erikoinen. Minulla on tässä paperi niin tuore, että tapaus tuskin vielä on ehtinyt tapahtua eikä muste ole vielä ennättänyt kuivua. Arvostelkaa itse; se kuuluu näin:

Tuo Cleon, joka leukahansa sai parrattomaan kaulustan, kas, ruumissaaton unissansa hän näki verkkaan kulkevan. Ol' arkuss' sanat: "Eräs makaa täss' epäuskon, juonten takaa mi löysi rauhan; huolii viis niist' _Theologia Naturalis_."

-- Se on nuoren Kellgrenin terävän kynän jälkeä! -- huudahtivat muutamat. -- Meidän tulee kuta pikemmin sitä parempi kutsua hänet seuraamme.

-- Kärsivällisyyttä, kuunnelkaamme jatkoa! -- hymyili Calonius.

Luuvalo eukon tappoi, oi! hälle laulun puhetaito soi, historia kaivoi hälle hau'an, toi metafysiikka surusauvan ja juridiikka mitalit. Ol' lääketiede riemuissansa, näin taudiss' onnistuttuansa. Ol' eksegetiikka suruinen, taloustiede toi havuja haudallen, ja sitten seurasi botaniikka ja kemia, astronomia, fysiikka, ja lopuksi vielä matematiikka. Mut kahdeksannentoista, kas, vuossadan henki istuipas siin' ylimpänä punaviirein, soi piiska, vaunut läksi kiirein. Ja tuossa tieteet ällistyin nyt seisoi kaikki suruissansa. Mut Cleon heräs' unestansa ja tunsi, leukaans' sipaisten, siin' yhä papinkauluksen, vaikk' kohta teologia kai jo iäks päiväks surman sai.

-- Ei, se on epäilemättä Clewbergin kirjoittama, sanoi Porthan nauraen. -- Minä tunnen sen veitikan. Poikamainen vekkuli, ja kuitenkin todellinen runottaren lemmikki!

-- _Auctor anonymus_, -- nauroi Calonius. -- En ainakaan neuvoisi häntä esittämään teostansa opinnäytteenä tuomiokapitulille. Mutta mitä arvelet, jos julkaisisimme runon otsakkein: "Käännös ranskasta"?

-- Ei, -- sanoi Porthan, joka piti nuorisoa ankarassa kurissa. -- _Ne gutta quidem_, ei pisaraakaan siitä saa tipahtaa julkisuuteen Auroran vaiteliailta huulilta.

-- Ymmärrän, -- naurahti Lindqvist. -- Ei pisaraakaan tuosta "ehdottomasti tappavasta myrkystä", jonka voi karkoittaa ainoastaan kirkon äidinmaitoa puhdistusaineena käyttämällä.

-- Me, -- jatkoi Porthan, -- voimme sietää melkoisen määrän attikalaista suolaa, mutta nuorisoomme se, luullakseni, tänään vaikuttaisi pahemmin kuin tupakka. Se on häväistys, jollaista ei aikoihin ole yliopistossamme tapahtunut. Tuo parraton kreivinulikka on pannut akatemian isät ihan pyörälle.

-- Jos isien laita on niin huonosti, -- virkkoi Kustaa Weman, suomalaisen kirjallisuuden dosentti, -- niin herkeän vannomasta "isiemme luiden kautta". Mutta vanhat herrat käyvät rasvanahkaisissa saappaissa eivätkä keikahda niinkään vain nurin jokaisen pikkukreivin edessä.

-- Niin minäkin luulen, -- vastattiin. -- Poika yksinään ei ollut vaarallinen, mutta vaara oli siinä, että hän oli Mestertonin paha omatunto. Mesterton käytti nuijaa kuin riehuva Herkules omaa leiriänsä vastaan, ja Bertelsköld suuntasi iskun. Huolimatta kaikesta Gadolinin kaunopuheisuudesta, kärsi teologia murhaavan tappion.

-- Oikein. Ja siitäpä syystä _anonymus_ on hänet haudannut, -- myönsi Calonius.

-- Hyvät herrat, -- puuttui Porthan taas vakavasti puheeseen, -- voimme leikitellä tulen kanssa ja hetkisen huvitella itseämme liehuvilla säkenillä, mutta pahoin pelkään, että vielä näemme sen päivän, jolloin tästä leikittelevästä liekistä tulee hävittävä palo. Minua ei huoleta ylimielinen ylioppilas eikä termeihinsä kuivettunut professori. Mutta minua huolettaa tuo pintapuolinen ranskalainen ajanhenki, joka kaikista ikkunoista virtaa sisään ja kerran on hävittävä kaiken perusteellisen tieteilemisen. Vuosisata epäilköön ja arvostelkoon, minulla ei ole mitään sitä vastaan; päinvastoin pidän kritiikkiä sinä kiirastulena, joka on tieteet uudestisynnyttävä. Vähäisen korren aion minäkin kekoon kantaa; olen äsken ryöstänyt Suomen kansalta sen luulon kuuluisasta polveutumisestaan Israelin kymmenestä heimosta. Mutta totuuteen emme pääse tyhjin metafyysillisin termein, jotka ovat niin pitkät, että niillä voi koiria tappaa, emmekä myöskään vielä tyhjemmin ranskalaisin kieltämyksin. Rousseau väittää, että sivistys turmelee ihmisen. Siihen juuri tahdotaan tulla, ja teologian poistaminen on vain ensimmäinen askel.

-- Mitä siihen tulee, -- virkkoi Calonius, -- niin en pelkää ketään Rousseauta niin kauan kuin meillä täällä Turussa on Cerberus, nimeltä Porthan, latinan kielioppia vartioimassa. Taloustiedettä lukuunottamatta on se varmaankin paras vastamyrkky ranskalaisia vallattomuuksia vastaan.

-- Mitä sinä tekisit kreivipojalle, jos rehtori määräisi sinut lisäjäseneksi kurinpitotoimikuntaan? -- kysyi Lindqvist Caloniukselta.

-- Minä häntä nuhtelisin ja laskisin hänet menemään, koska ei voida selvään todistaa häntä mihinkään syypääksi, vastasi mainio lakimies. -- Sanoisin hänelle: mene kotiisi ja juo piimää! Haartmanin mukaan on tuo lääkärikirjan keino erinomaisen hyödyllinen kuumalle verelle.

-- Ja sinä, Porthan? -- kysyi Weman.

-- Erottaisin hänet yliopistosta vuoden ajaksi, -- vastasi ankara tutkija tyynesti.

-- Saadaanpa nähdä, että rehtori on samaa mieltä, -- lausui Lindqvist. -- Porthan on Hasselin korva ja käsivarsi. Mutta sääli on nuorta Bertelsköldiä; hän on matematiikkaa kiireestä kantapäähän.

-- Voisin lisätä, -- sanoi Porthan, -- että hän on roomalainen sydämestä kieleen, ja Gadd taikka Kalm sanoisivat hänen syntyneen luonnontutkijaksi. Mutta jos hän olisi vaikka itse Apollon poika ja omistaisi kaikki tieteen salaisuudet, niin täytyy hänen nöyrtyä sen edessä, joka on enempi kuin hän, ja se on meidän yliopistomme. Aikakautemme vaara on siinä, että yksilö ei anna arvoa yleiselle. Veli Lindqvistin pitäisi matemaatikkona myöntää, että kokonainen on kutakin osaansa suurempi, ja Calonius ei tahtoisi antaa laista pois yhtä i-pilkkuakaan. _Fiat justitia_...

-- ... _et pereat mundus_[12] -- nauroi laintulkitsija. -- Kun kuuntelee Porthania tänään, niin luulisi häntä Dracoksi tahi vähintäänkin Catoksi; mutta minä olen nähnyt hänen rakastuneen paimenen lailla itkevän, kun hänen sisarensa viime syksynä sairastui rokkoon ja oli menettää ihonsa ihanuuden.

-- Sinä vääristelet asiat! -- nauroi Porthan. -- Sisareni oli menettämäisillään silmänsä.

-- No niin, -- jatkoi Calonius, -- kuulettehan nyt, että hän tunnustaa. Ja hän, joka tänään tahtoo yliopistosta erottaa neron, johon hän itsekin on rakastunut, syystä että poika sattui hiukan liikoja pakisemaan, hän on huomenna valmis antamaan ainoan takkinsa juopolle, jonka edestä ylihuomenna hän saa maksaa puolet palkkaansa takauksesta. Mutta koska perinpohjaisuus tuli puheeksi, niin on minulla tässä toinen runoelma, jonka hyvällä omatunnolla voit julkaista, sillä siinä ei ole tikun vertaakaan teologiaa. Kuulkaapa vain:

Jos _sukkelaa_ ois kaikki _perinpohjainen_, ja _hyvä äly_ turva _hyvän sydämen_, ja _kuntoa_ jos _kainous_ aina todistais, ja _kohtelias häveliäs_ olla osoais, niin vaaraa ei se tois herkkäuskoinen jos ois.[13]

-- Kas, siinä nyt on Calonius taitoansa näyttämässä! -- huudahti Porthan riemuiten, ja Aurora-seura yhtyi iloon sydämellisesti nauraen.

18. PIISPA MENNANDER.

Paul Bertelsköld lähti väittelystä yhtä ylpeänä kuin nuori sotahevonen, joka on ensi kerran ollut taistelussa. Hän oli kostanut noille pöyhkeille teologeille, jotka olivat häntä moittineet ja pilkanneet. Hän oli viskannut vapaan sanan vasten otsikkoa tuon lahonneen laitoksen, joka tahtoi kahlehtia hänen vakaumustansa. Hän oli ollut ensimmäinen, joka oli uskaltanut tehdä vastarintaa noille vanhentuneille opeille, joiden edessä kaikki muut laskeutuivat polvilleen, ja hän oli pannut yliopiston vapisemaan. Pää pystyssä, hehkuvin poskin ja säkenöivin silmin hän tunkeutui taajan ylioppilasparven läpi, jossa hän yhdellä iskulla oli voittanut itselleen useampia vihollisia ja useampia ystäviä kuin kukaan muu hänen ikäisisensä, ja riensi ystävänsä Clewbergin luo, sillä hänellä oli syynsä, joiden vuoksi hän ei nyt kernaasti halunnut mennä kotiinsa Suruttomaan.

Matkalla sinne hän tunsi raskaan käden laskeutuvan olkapäälleen ja kuuli Leon karkean äänen, -- saman Eudoksius Lejonfällin, jonka sijaisena kateederissa hän juuri äsken oli herättänyt niin yleistä huomiota.

Tämä lauhkealuontoinen mies oli kummallisessa ja kovin liikutetussa mielentilassa. Hän itki ja nauroi, hän kiroili ja siunaili. Olihan hän papinkokelas, ja hänen tutkintonsa oli vaarassa, koko hänen tulevaisuutensa oli vaarassa, jos teologiset isät huomaisivat, että juuri hän viattomuudessaan oli saanut aikaan tämän hullutuksen. Omasta ja tiedekunnan puolesta hänellä oli syytä olla vihoissaan Paulille, ja kuitenkin hän oli ihastunut ystävänsä uljuuteen. Hän ei voinut sille mitään, hänen täytyi pitää ystävänsä puolta, koska Paul juuri hänen tähtensä oli joutunut näihin rettelöihin.

-- He huusivat tuolla akatemiassa aikovansa antaa sinulle selkään, -- sanoi Leo; -- mutta joka vain sormensa ojentaa, saa nyrkillä vastaan. Arvelen parhaaksi kulkea seurassasi vähän matkaa, sillä Hellmanilla ja Aulinilla ja noilla muilla papinsälleillä, jotka tulevat tuolla, ei ole mitään hyvää mielessä sinua kohtaan.

Paul kiitti arvellen tulevansa toimeen apulaisettakin, mutta Leo oli itsepintainen. He tulivat Clewbergin portille, ja Leo jäi vartijaksi portin pieleen.

Tuo sittemmin niin kuuluisa Abraham Niklas Clewberg, aateloituna Edelcrantz, oli siihen aikaan seitsemäntoistavuotias ylioppilas, onnen suosima aina lapsuudestaan saakka. Hän oli melkoisen omaisuuden, kauniin talon ja suuren kirjaston ainoa perillinen; oli itse varustettu luonnon jaloimmilla lahjoilla ja oli saanut mitä huolellisimman kasvatuksen. Vapaasti ajattelevana, hienosti sivistyneenä, viehättävänä, nerokkaana koko olennossaan, hän oli syntynyt valtiomieheksi, seuramieheksi, hovimieheksi; ja kuitenkin olivat runottaret valinneet hänet erityiseksi lempilapsekseen. Vaikka hän olikin nuori, ei Turussa eikä koko Suomessa siihen aikaan ollut kuin yksi mies, nimittäin Kellgren -- ja hän oli vielä tuskin muuta kuin raaka-ainetta -- jossa tuleva kustavilainen aikakausi olisi jo kuvastunut niin selvään kuin Clewbergissä.