Part 6

-- No, toinen toimi voi olla yhtä hyvä kuin toinenkin, kun vain pelkää Jumalaa ja kunnioittaa esivaltaa. Mutta olisipa hyvä, jos saisitte jonkun kunnon papin täällä Turussa puhumaan Lauri-enon kanssa, sillä hän on niin kauhean itara, että se on jo aivan liikaa. Hänellä on vähintäänkin viisi tynnyriä kultaa eikä raatsi itse syödä muuta kuin kuivaa leipää, kun voi on kallista ja silakka maksaa rahaa. Kun hän tahtoo oikein herkutella, juo hän kaljaa päälle, ja kun kaljaa pannaan, mittaa hän maltaat tuopin mitalla. Jos en minä vastoin hänen selvin sanoin lausuttua tahtoansa olisi salaa hankkinut laivaamme muutamia lampaanlapoja ja silakkanelikkoa ja tynnyrillistä kotona pantua olutta, niin olisimme matkalla kuolleet nälkään.

13. LAURI LARSSON NUOREMPI.

Vanha, ihmiskunnan lapsuuden ajoilta polveutuva tarina kertoo meille, että kaikki pahat henget alkujaan ovat langenneita enkeleitä. Samoin kuullaan joskus sanottavan, että kaikki paheet ovat ainoastaan liioiteltuja hyveitä. Mutta kun tätä lienee vaikea todistaa, koska useat paheet ovat ainoastaan liioiteltuja itsekkäitä luonnonviettejä, niin ei voitane kieltää, että muutamat niistä tahroista, jotka pahimmin pimentävät ihmissydäntä, ovat alkujaan olleet luvallisia, vieläpä kiitettäviäkin ominaisuuksia, jotka oikeaan määräänsä kehittyneinä ovat olleet omistajilleen kunniaksi.

Larssonit olivat miespolvien kuluessa suurella uutteruudella, säästäväisyydellä ja toimeliaisuudella kohonneet melkoiseen varallisuuteen, ja nämä hyvät ominaisuudet olivat kehittyneet korkeimmilleen porvariskuninkaassa. Mutta jo hänessä oli tämä vireys, tarkkuus ja säästäväisyys ehtinyt korkeimman jyrkänteen partaalle. Jo hänessäkin läheni tavaran hankkimisen halu sitä pistettä, jossa se lakkaa olemasta hyve ja muuttuu paheeksi; mutta hänessä hillitsivät sitä muut voimakkaat vaikuttimet, etupäässä hänen järkähtämätön oikeudentuntonsa ja suuri isänmaanrakkautensa. Pojassa nämä hillitsevät voimat eivät enää vaikuttaneet; tässä meni tuo hyvä ominaisuus jo yli rajainsa ja muuttui samassa vastakohdaksensa. Kaikki muuttui itsekkääksi: toimelias ahkeruus muuttui levottomaksi voitonhimoksi, tarkkuus itaruudeksi, säästäväisyys ahneudeksi, ja Larssonin suvun johtava periaate vajosi yht'äkkiä alas työn korkeasta kunniasta häpeällisimpään kaikista paheista: ahneuden sammumattomaan, kaiken muun syrjälle sysäävään kullanjanoon.

Tuskin löytynee pahetta toista, jonka juuret tunkeutuvat niin syvälle sydämen sisimpään sopukkaan. Ylpeä voi väliin olla nöyrä, kostonhimoinen tuntee tarvitsevansa rakkautta, hekumallinen voi hävetä, juopunut katua; mutta saituri ei koskaan nöyrry, rakasta, häpeä eikä kadu. Nukkuipa tai valvoi, hänellä ei ole muuta kuin yksi ajatus, yksi epäjumala, yksi tarkoitusperä, jonka tähden hän elää ja puuhaa: kultaa, kultaa, ja vielä enemmän, yhä vieläkin enemmän, eikä ikinä tarpeeksi kultaa, kultaa. Säälittävä, langennut kuva ennen muinoin ihanasta enkeliolennosta -- ihminen, kuinka syvälle voitkaan vaipua tomun jumaloimiseen!

Vanha patruuna Larsson oli tavattoman hyvällä tuulella tulla tuiskahdettuaan rauhalliseen Suruttomaan vanhan, kuivettuneen haapapuun tavoin, jonka tuuli on kaatanut vihantaan hernemaahan. Hänen hyväluontoiset sukulaisensa olivat hänet vieraanvaraisesti ja ystävällisesti vastaanottaneet. Hän oli ensi kerran kahteen viikkoon syönyt tarpeeksensa, eikä se hänelle mitään maksanut. Hänelle oli tarjottu vapaa huone ja elanto Ljungilla, niin kauan kuin hän viipyisi Turussa, eikä sekään mitään maksanut. Hän oli saanut sijoitetuksi juoksupoikansa, Jeppe Flatnabbin, renkitupaan asumaan: täten säästyi miehen ruoka ja patruunan juomarahat. Hänen oli vihdoin, vaikka puutarhurilla ei milloinkaan ole niin kiire kuin toukokuussa, onnistunut houkutella avuliaalta sukulaiseltaan hänen hevosensa ja puutarharenkinsä siemenlastin purkamiseen, ja siten säästyi vielä enemmän rahaa.

Tässä kaikessa oli pihti, joka puristi ja jonka Larsson vallan hyvin ymmärsi, ja se oli se, että Eerikki Ljung oli tarvinnut yksityisiä varoja, paitsi mitä kruunu oli määrännyt kasvitarhaa varten, naimisiin mennessään. Muut olisivat ehkä ymmärtäneet kruunun kustannuksella säästää itsellensä mitä tarvitsivat, mutta sitä tehdäkseen oli Eerikki Ljung ollut liian tunnollinen. Käytettyään rakastettuun puutarhaansa enemmänkin kuin oli kruunulta saanut, ja sen lisäksi perustettuaan vähäisen kotinsa tyhjästä, huomasi hän olevansa tuhannen riksin velassa rikkaalle vaasalaiselle sukulaiselleen, kauppias Larssonille, ja tuhat riksiä oli aika suuri summa. Velkakirja oli täysin laillisessa kunnossa, korot oli säännöllisesti suoritettu, mutta pääoma oli maksamatta, ja kun velkakirja oli tehty kolmen kuukauden irtisanomiselle, oli se kuitenkin, niinkuin helposti voi käsittää, rautainen pihti, joka piti rehellistä kasvitarhantirehtööriä arveluttavassa pinteessä.

Suruttoman asukkailla oli siis monta syytä pitää vierastaan hyvällä tuulella, ja hänen edessään kursailtiin kaikella mahdollisella tavalla. Eriikka oli paremmalla menestyksellä kuin ennen Hammarbyssä käyttänyt hyväkseen kaikkia talon varoja. Cecilia oli ottanut patruunan kaikki kapineet -- lammasnahkaturkinkin -- erityiseen huostaansa. Lasten nenät oli puhdistettu, ja heidät oli työnnetty esiin esiteltäviksi. Paulkin oli kaikkeen tähän katsoen vapautettu velvollisuudestaan tehdä tiliä siitä, miten hän aikoisi maksaa velkansa, eikä rauhaisessa Suruttomassa nyt ajateltu muuta kuin sitä, miten vierasta parhaan mukaan voitaisiin kestitä ja hänelle osoittaa ystävyyttä ja kohteliaisuutta.

Ainoastaan pikku Roosa Maijaa ei millään ehdolla saatu niiaamaan vieraalle sedälle. Hän parkui täyttä kurkkua, kun tämä yritti ottaa hänet syliinsä.

-- Tule katsomaan koreita ketjujani! -- sanoi ukko, mielihyvin helistellen raskaita kultaisia kellonperiään, jotka olivat hänen ainoa ylellisyytensä.

Roosa Maija seisoi oven suussa makaavan pihakoiran Kaaron vieressä ja taisteli hetkisen itsensä kanssa, sillä kullanloistolla on mahtava, vaistomainen taikavoima lapsiinkin, ja noin kiiltävää kalua ei Roosa Maija ikinä ollut nähnyt. Lopulta hän sanoi:

-- Anna se Roosalle!

-- Mitä sinä tekisit näin koreilla ketjuilla? -- kysyi ukko hyvillä mielin.

-- Roosa antaisi ne Kaarolle syötäväksi, -- vastasi lapsi.

Ukko Larsson pudisteli tyytymätönnä päätänsä ja kääntyi pois. Hänkin ymmärsi tuon tietämättä lausutun, mutta katkeran, lapsen vastauksessa olevan ivan.

Aterian jälkeen saatettiin hänet Paulin kamariin lepäämään siksi, kunnes ehdittäisiin laittaa järjestykseen häntä varten Eerikin oma työhuone, joka oli annettava kunnioitetun vieraan käytettäväksi. Rikas mies otti kaiken tämän kohteliaisuuden vastaan niinkuin hänelle tulevan veron konsanaankin. Hänellä oli nähtävästi jotensakin vähäpätöiset ajatukset Suruttomasta ja sen asujaimista. Olivathan ne hänelle tuhannen riksiä velkaa.

-- Kuinka täällä tullaan toimeen? -- kysyi hän Paulilta, heidän noustessaan portaita ullakolle. -- Vähän tuloja, vai kuinka?

-- Kyllähän tuo käy, kun ollaan tyytyväisiä, -- vastasi Paul.

-- Oppineet ihmiset eivät ymmärrä afäärejä, -- jatkoi kauppias ylenkatseellisella äänellä. -- Heitä miellyttää parhaiten loikoilla kirjoineen auringon paisteessa, meidän muiden raataessa orjain tavoin, äyrinkään vertaa säästääksemme. Mitä hyötyä on noista tuolla puutarhassa olevista renkunrankuista? Jos se olisi niitty, saataisiin siitä edes hyvää karjanrehua.

-- Sieltä myydään aika paljon vihanneksia kaupunkiin, -- arveli Paul.

-- Vai myydään sieltä edes jotakin? Siinä nyt on toki vähän järkeä. Mutta köyhyys siitä kuitenkin lopuksi tulee; ei ole mitään, millä velat maksetaan, ja niin satutaan kuolemaan, ja sukulaiset saavat lesken ja lapset niskoillensa.

Paul ei vastannut mitään, ja nyt astuttiin ullakkokamariin. Siellä, niinkuin joka paikassa muuallakin talossa, piti Larsson ajatuksissaan jonkinlaisen pesänkirjoituksen. Huonekalut olivat Paulin; niitä ei siis voinut ryöstättää noiden tuhannen riksin suorittamiseksi.

Larsson ei kuitenkaan ollut monta askelta huoneessa astunut, ennenkuin hänen aina valppaat silmänsä keksivät sen kiiltävän kultakappaleen, jonka Paul oli jättänyt paperien ja kaikenlaisen romun joukkoon pöydälle.

-- Mitä tuo on? -- kysyi äijä tarttuen petolinnun ahnain kynsin kiiltävään metalliin ja punniten sitä sormiensa välissä.

-- Onpahan vain palanen kultaa, -- vastasi Paul välinpitämättömästi.

-- Kultaa? Ja mitä sinä teet kultapalasilla? Mistä saat kultapalasia? Kuinka voit noin huolettomasti jättää niin paljon rahaa lukottomaan huoneeseen? -- kysyi jälleen vanhus, ja hänen silmänsä kiiluivat.

-- Se on vain turhanpäiväinen palanen. Tuommoisia jonninjoutavia kimpaleita teemme joka päivä, -- sanoi Paul hymyillen.

-- Teette? Teette? -- kertoi ukko. -- Mitä se merkitsee? Tämähän on puhdasta kultaa?

-- Tietysti se on puhdasta. Mutta se ei estä meitä sitä tekemästä, milloin vain tahdomme.

-- Kultaa tekemästä! Mitä loruilet, poika? Tahdotko kenties tehdä minusta pilaa?

-- Se on täyttä totta. Eikö eno ole kuullut kemian uusimmista keksinnöistä?

-- Loruja! Paljasta lorua ja lörpötystä! Paljasta oppineiden raukkojen kerskailemista, joilla ei ole Jumalaa eikä takkia. Tehdä kultaa? Semmoisia tyhmyyksiä! -- Ja ukko punnitsi metallikappaletta ojennetuissa, kynnentapaisissa sormissaan.

-- Tuon olemme tehneet viime yönä, eikä se ole muuta kuin vähäinen koe, -- vakuutti Paul, jota huvitti ärsyttää vanhan saiturin voitonhimoa.

14. KULTA VIETTELEE.

Larsson oli vaiti. Häntä hävetti näyttää, kuinka hänen sielunsa oli kiintynyt tuohon keltaiseen metalliin.

-- Toivotan enolle hyvää ruokalepoa, -- virkkoi Paul, aikoen lähteä.

-- Odotahan vähän, -- jatkoi vanhus, vielä kerran punniten kultakimpaletta peukalon ja keskisormensa välissä. -- Paljonkohan tämä kappale voi painaa?

-- Noin yhdeksänkymmentä tukaattia.

-- Tahdotko myydä sen minulle?

-- Miksen. Mitä eno siitä maksaisi?

-- Sinä et voi sille laskea samaa arvoa kuin leimatulle rahalle. Annan sinulle kolmesataa riksiä, jos se on oikeaa kultaa.

-- Eno laskee leikkiä. Se ei vastaa puoltakaan kappaleen arvosta.

-- Jos menet kultasepän luo, niin tarjoaa hän sinulle tuskin kahtasataa viittäkymmentä. Mutta minä en tahdo saivarrella: annan sinulle kolmesataa viisikymmentä.

-- Ei, suokaa anteeksi, minussakin on vähän liikemiehen vikaa; tiedän, että Ruotsin seteliraha nyt on halvempaa kuin milloinkaan ennen. Kahdeksan riksiä on tasa-arvo, mutta eno saa nyt tukaatin tuskin kahdestatoista. Minä myyn sen seitsemästä.

-- Mitä pakiset, poika? Kurssi on hyvä, ja seteli on kullan arvoinen. Annan sinulle neljäsataa riksiä; ne saat kuin lahjaksi.

-- Se on totta, ja enon tähden myyn koko roskan kuudestasadasta, -- sanoi Paul veitikka silmissään, sillä häntä huvitti sanomattomasti yhä edelleen paistaa vanhusta tulisilla hiilillä.

-- Mutta oletko aivan mieletön? Huolinko minä sinun kultakappaleestasi, jos se edes onkaan kultaa, mikä vielä on sekin todistettava! Pidä omasi; en tarvitse sitä.

-- Niin kuin eno vain tahtoo. Minullekin se on ihan yhdentekevä.

-- Ei puhuta enää siitä. Mutta sanopas minulle, hyvä Paul, koska teillä on niin paljon kultaa tässä talossa: mikä on syynä siihen, ettei Eerikki voi minulle maksaa velkaansa?

-- Syynä on se, että vasta nykyjään olemme tämän taidon keksineet. Paljonko hän on velkaa?

-- Tuhat riksiä. Tai oikeammin tuhat kaksisataa, sillä hän sai rahat täysiarvoisissa seteleissä, ja nyt hän saa maksaa kurssin mukaan, kun setelien arvo on alentunut. Tarvitsen rahani; aion sanoa lainani irti tänään tai huomenna.

Paul säpsähti. Hän ei ollut koskaan tiennyt, että Ljung oli velkaa. Tuulen vihurin tavoin lensi hänen mieleensä ajatus, että hän nyt voi palkita osan niistä huolista, joita oli tuottanut hyvälle kasvatusisällensä, jota hän ei koskaan ollut lakannut rakastamasta, vaikka olisi ollut hänen kanssaan epäsovussakin. Tarvitsi vain tehdä enemmän kultaa, eikä hän epäillyt, että Martti-tohtori opettaisi hänelle sen taidon täydellisesti, tai ainakin tekisi hänelle useampia kultakappaleita.

-- Minulla on ehdotus tehtävänä, -- sanoi hän. -- Eno maksaa minulle kuusi riksiä tukaatista, se on 540, ja voittaa siten vähintäänkin 30 prosenttia, mutta samalla eno sitoutuu ostamaan 270 tukaattia, se on kaksi tämmöistä kimpaletta lisäksi.

-- Mistä sinä ne saat?

-- Minä teen ne.

-- Sinäkö?

-- Niin, miksikä ei? Sanoinhan enolle, että olen tehnyt tuon viime yönä klo 12:n ja 1:n välillä.

-- Älä uskottele minulle lastenloruja!

-- Kummastuttaako se enoa? Voisin näyttää merkillisempiä seikkoja, mutta eno uskoo vain tosiasioita. No hyvä, tässä on enolla yhdeksänkymmenen tukaatin painoinen tosiasia, ja jos huomenna tuon yhden tahi kaksi täsmälleen samanpainoista, niin eihän enon tarvitse uskoa minun sanojani, vaan ainoastaan kultaani.

Vanhus oli taas vähän aikaa ääneti; näkyi, että hän taisteli itsensä kanssa. -- Jos asia todellakin on niin, -- sanoi hän vihdoin, -- silloin on varma, että elämme maailman viimeisiä aikoja. Mitä nyt hyödyttäisi tehdä työtä ja ahertaa kurjia äyrejä saadakseen? Jok'ikinen laiskuri voi ojentaa kätensä ja poimia kultarahoja uunista. Jokainen apteekkari voi tehdä pilkkaa meistä. Mutta se on mahdotonta. Tahdon saada todistuksia, ja jos voit sen todistaa niin suostun mihin ehtoihin tahansa.

-- On siis päätetty, että eno ostaa 270 tukaattia?

-- On. Mutta kappale kultaa ei ole mikään todistus. Olethan voinut ostaa sen kultasepältä; olet voinut esimerkiksi sulattaa vanhat ketjut. Minun tulee itse olla läsnä metallia valmistaessa. Muuten en usko sinua. Missä teet kokeesi?

-- Ei sitä tehdä täällä kotona, -- vastasi Paul kartellen.

-- Missä se tehdään?

-- Sitä en voi sanoa.

-- Jos et voi vastata niin yksinkertaiseen kysymykseen, niin ei sinun kullantekosi ole mistään kotoisin. Poika, sinä uskallat tehdä pilkkaa minusta. Et voi tehdä kultaa paremmin kuin tuo minun tyhmä Jeppenikään.

-- Mutta jos voin?

-- Sinä et voi. Sellaisia typeriä juttuja olen kuullut ennenkin, enkä huoli niistä tuon taivaallista. Pidä kultapalasesi.

Paul mietti ja yhä kyti hänen mielessään ajatus, että hän voisi silmänräpäyksessä maksaa kasvatusisänsä velat, tarvitsematta tarjota aarteitansa kultasepälle, mikä niin puheliaassa kaupungissa kuin Turussa olisi voinut herättää arveluttavaa huomiota. Vihdoin hän sanoi:

-- Antaako eno minulle pyhän lupauksen, ettei kenellekään ilmaise, mitä minä tiedän tästä asiasta?

-- Vakuutan sen kunniasanallani, jos olet tyytyväinen sellaiseen takaukseen, -- vastasi kauppias.

-- En tahdo, että kukaan epäilee _minun_ sanaani, -- sanoi Paul ylpeästi, -- enkä siis epäile muidenkaan sanoja. Sanon sentähden enolle, että kultaa tehdään erään oppineen, Martti-tohtoriksi sanotun saksalaisen tai juutalaisen luona. Se on mitä suurin salaisuus.

-- Ymmärrän. No, missä asuu tuo tohtori?

-- Aningaisten tullissa. -- Ja Paul kertoi lyhyesti, missä tuo vanha rakennus oli.

-- Hyvä. Seuraan sinua sinne, milloin aikasi myöntää.

-- Tätä nykyä, -- sanoi Paul, -- täytyy minun valmistua erästä väitöstilaisuutta varten. Mutta tulevan viikon alussa seuraan enoa sinne sillä ehdolla, että nyt heti saan viisisataa riksiä tästä kultakappaleesta.

-- Vai niin, sinä panet yhä useampia ehtoja. Mutta olkoon. Minä ostan tuon palasen, jos se on oikea.

Ja tuo saita mies otti povitaskustaan paksun nahkaisen setelilompakkonsa, jossa niin monen velallisen omaisuus oli saanut varman turvapaikan, ja joka oli pahoin kulunut pitkällisestä käyttämisestä. Sieltä hän luki mitä suurinta tarkkuutta noudattaen setelin toisensa perästä, kastellen aina väliin peukaloansa, tullakseen vakuutetuksi, etteivät setelit olleet yhteen tarttuneet. Oli nähtävästi katkeraa luopua niin paljosta rahasta, mutta silmäys tuohon välkkyvään metalliin, jolla hänen silmissänsä oli vielä paljon korkeampi arvo, rohkaisi häntä. Kun hän näin oli laskenut puolen summasta pöytään, pysähtyi hän äkkiä, katsahti Pauliin epäluuloisin silmin ja sanoi jyrkästi:

-- Mutta jos petät minut?

-- En voi koskaan pettää, -- vastasi nuorukainen osoittaen sitä ylhäistä ryhtiä, jonka hän oli isältään perinyt.

Vanhus alkoi taas laskea, mutta keskeytti laskunsa taas ja kysyi:

-- Mitä teet näillä rahoilla?

-- Maksan erään velan.

-- No hyvä, annan sinulle tässä neljäsataa riksiä erityistä lainmukaista kuittia, allekirjoitusta ja sinettiä vastaan. Sata riksiä pidätän siksi, kunnes olen kultasepällä tutkituttanut tuon kalleuden.

Paul puri huultansa. -- Niinkuin eno tahtoo, -- vastasi hän.

He erosivat nyt. Mutta ei saanut kauppias virvoittavaa unta silmiinsä. Hän nousi ylös ja meni lastinsa luo satamaan, nuhteli Joonasta, torui miehiänsä, nurkui kaikkea, niinkuin hänen tapansa oli; mutta keskellä kaikkea vaikeni hän taas ja näytti niin outoihin ajatuksiin vaipuneelta, että tuskin huomasi, mitä hänen ympärillänsä tapahtui. Lasti purettiin, alkoi tulla ilta, ja yhä vielä seisoi vanha Larsson syviin mietteihin vaipuneena laivansa suuren maston juurella.

-- Tänään ei ole äijä oikein tolkussaan, -- sanoi Joonas itsekseen.

15. YLIOPISTOLLISET VÄITTAJÄISET.

Laajalle heittävät haavat ja pajut keväällä siemeniensä untuvia, joita tuuli kuljettaa tuntemattomia avaruuksia kohden, eikä kukaan voi määrätä, mihin ne kerran pysähtyvät ja juurtuvat. Niin heittävät myös ihmiskunnan korkeat haavat ja matalat pajut umpimähkään siemenensä aikakausien helmaan. Niin kauan kuin nuorisoa on olemassa, on aina tarpeeksi myöskin kevättuulia siemeniä levittämään ja kevätaurinkoa niitä idättämään. Jotkut vuodet ovat suotuisammat kasvien siemenille ja jotkut aikakaudet aatteiden. Ne näyttävät toisinaan tulevan parvissa, joita katselija hämmästyy ja kysyy itseltään, tullevatko ne peittämään maan. Mutta niiden lait ovat elämän lakeja; sadat ja tuhannet kuolevat juurettomassa maassa, kymmenen pääsee lyhyeen kukoistukseen, ja yksi ainoa noista tuhansista juurtuu, kukkii ja kypsyy vuosisatoja varten.

Kautta koko sivistyneen maailman kävi tämän kertomuksemme aikana kummallinen aavistus ihmiskunnassa tapahtuvista suurista muutoksista. Harvat voivat vielä aavistaa niiden merkitystä, ei kukaan voinut selvästi käsittää, mitä hämärä tulevaisuus kantoi helmassaan, mutta kaikki tunsivat vaistomaisesti, että jotakin erinomaista oli tekeillä. Vanhat katselivat epäluuloisesti jokaista aikakaudessa huomattavaa ilmanmuutoksen merkkiä; nuoret ilmaisivat mitä rohkeimpia toiveita. Syvimmän rauhan petollisen pinnan alla vallitsi kaikkialla salainen tyytymättömyys, hämärä ikävöiminen johonkin toiseen ja parempaan. Ja samoin kuin melkein jokaisen miespolven aikana viimeistä tuomiota ennustetaan piakkoin tulevaksi, niin uskoi moni myöskin vuonna 1771 suuren mullistuksen ajan olevan kohta käsissä. Sittemmin, kun se vielä muutamia vuosia viipyi, luuli taas moni, että kaikki oli ollut vain mielenhouretta -- aivan niinkuin Raamatun sanojen mukaan viimeisinä aikoina on tapahtuva.

Turussa ja Suomessa elettiin kiireestä kantapäähän hyödyn aikakaudessa. Jumaluusoppi uinaili kuihtuneilla laakereillaan; klassilliset tutkimukset eivät olleet vielä päässeet oikein selviämään vanhanaikaisesta pedanttimaisuudesta, historia tonki Mooseksen kirjoja; lakitiede oli kuollutta ulkolukua, lääketiede syntymätön sikiö. Tieteiden kentällä vallitsi filosofia, kemia, kasvitiede, niinkuin jo ennen on kerrottu.

Silloin alkoivat teologit, vaikka useat heistä itsekin olivat karanneet luonnontieteiden turviin, vainuta katkua ajan ilmassa. Useita epäiltäviä oireita huomattiin nuorisossa; vaarallisia filosofisia harhaluuloja, herjaavia kaikuja ranskalaisesta ensyklopedismistä alkoi kuulua Turun tähän saakka niin oikeauskoisten ylioppilaiden piirissä. Äkillinen pelko valtasi tuon niin kauan makeassa unessa torkkuneen oikeaoppisuuden, ja vasten tahtoansa täytyi Suomen kirkon isien avata hengellinen varushuoneensa ja etsiä käsiinsä ruostuneet aseet kirkon puolustukseksi, Henrikki Alanus, tuo nuori, innokas teologi määrättiin käyttämään Gideonin miekkaa filistealaisia vastaan ja hän julkaisi ankaran tutkimuksen _contra atheistas_, jumalankieltäjiä vastaan. Siitä oli nyt väiteltävä yliopiston suuremmassa oppisalissa (täällä oli ainoastaan kaksi), ja uskovaiset ja uskottomat odottivat kiihkeällä innolla tätä taistelua näkymättömiä vihollisia vastaan. Sillä siitä oltiin kyllä jo ennakolta varmoja, ettei kukaan jumalankieltäjä uskaltaisi antautua taisteluun. Mutta sitä suuremmalla voimalla saataisiin ajan jumalattomien oppien salaiset tunnustajat vaikenemaan, sortumaan ja kukistumaan; epäilijät palautettaisiin oikeauskoisen kirkon helmaan, ja oikeaoppiset saisivat tämmöisestä loistavasta voitosta uutta rohkeutta kumoamaan kaikki julkiset ja salaiset vastustajansa.

Tuo merkillinen päivä tuli. Outo silmä ei olisi huomannut mitään muutosta Suomen vanhan yliopistokaupungin ulkomuodossa. Ei yhtäkään kauppapuotia ollut suljettu, karttuunit, palttinat ja pitkätupakka, lakinnauhat ja savipiiput kävivät kaupaksi niinkuin ennenkin; rannassa olevat kaljaasit eivät nostaneet lippujaan; matruusit olivat yhtä pikiset kuin eilenkin; talonpojat torilla voikuormainsa vieressä eivät näyttäneet vähänkään juhlallisilta; viilipiimä oli yhtä pitkää Paraisten akkain pytyissä; naakat lentelivät tosin mustassa juhlapuvussa, mutta se oli heidän tavallinen tapansa semmoinen. Ainoastaan oppineet näyttivät tärkeännäköisiltä vakavina kulkiessaan akatemiaan kello 1/2 8 aamulla, ja ylioppilaat katselivat toisiaan puolittain leikkisin, puolittain salaperäisin silmäyksin, ikäänkuin olisi toinen tahtonut kysyä toiselta: koskeeko se sinua? Tunnusta, pahantekijä: oletko ateisti?

Kellon kahdeksaa lyödessä istui dosentti Alanus _auditorium majusen_ ylemmässä kateederissa ja Paul Bertelsköld alemmassa: edellinen puettuna papinkauhtanaan ja päässänsä vast'ikään puuteroitu irtotukka; jälkimmäinen puettuna aatelispukuunsa. Heitä vastapäätä istuivat molemmat varsinaiset vastaväittäjät, _prior_ ja _posterior_, dosentit Seleen ja Hjelt, heilläkin yllään kauhtanat ja päässä kankeat tekotukat. Erityisellä kunniaistuimella istui piispa Mennander, akatemian varakansleri, kaunis, kunnianarvoisa 60 vuoden vanha mies, jonka lempeät siniset silmät vielä olivat nuorekkaan eloisat, ja hänen rinnallaan akatemian rehtori, vanha komea roomalainen, mutta kuitenkin jo iän taakan alle kumartunut professori Hassel, joka oli yhtä vanha kuin se vuosisatakin, jossa hän eli. Eräällä kolmannella tuolilla nähtiin 65-vuotias, kuuro ja melkein sokea tuomiorovasti Samuli Pryss, josta ilkeä huhu tiesi kertoa, että hän oli aikeissa esiintyä ylimääräisenä vastaväittäjänä. Hänen takanaan istuivat penkeillä jumaluusopin professorit Gadolin ja Mesterton; sitten lakitieteen ainoa virallinen pylväs, professori Olavi Pryss, tuomiorovastin veli, ja lääketieteen ainoa Atlas, mainio lääkäkikirjan tekijä Juhana Haartman viisaine kotkankatseineen ja kauniine, älykkäine kasvoineen. Edelleen nähtiin täällä kaksi mainiota taloustieteen tutkijaa, professorit Kalm ja Gadd, vähemmän tunnetut professorit Roos ja Nääf sekä heidän takanaan akatemian nuoremmat opintähdet Porthan, Calonius ja Lindqvist, sekä toisen ja kolmannen luokan tähdet, dosentit Justander, Welonius, Deutsch, Weman ja Arelin. Olivatpa vielä ranskankielen opettaja, kapteeni De la Mothe, piirustuksen opettaja Gabriel Nordberg ja _director musices_ Kaarlo Lenning, joka sitäpaitsi oli tuomiokirkon urkuri, saapuneet kuulemaan ateistien tappiota. Ja ylioppilaiden taajassa parvessa, joka seisoen tunkeili salin perällä, nähtiin kolmet valkoveriset, älykkäät kasvot, ivallisesti hymyilevä Juhana Henrik Kellgren, hento ja kaino Jaakko Tengström ja hänen ikäisensä, hienosti sivistynyt kaunis nuorukainen Aabraham Niklas Clewberg.