Part 5

-- Toivon olevani. Teillä on jaloa viiniä, tohtori! Onko se tokaijia vaiko lakrymakristiä?

Tohtori Martti naurahti omituisella kummallisella tavallaan.

-- Yksi ainoa pisara, -- virkkoi hän, -- siitä pienestä kultapullosta, jota äsken käytin, riittää muuttamaan inhoittavimman veden, vieläpä väkevimmän myrkynkin nektariksi, jonka kanssa etelän jaloimmat viinit turhaan koettaisivat kilpailla. Mutta koska nyt hyväksi onneksi arvelet olevasi täydessä järjessäsi, niin katso tuota palloa, joka oli tulla meille niin kalliiksi, mutta joka nyt onkin antava meille aarteen, jota kuninkaat ja oppineet miehet turhaan ovat koko elämänsä ajan tavoitelleet. Sano minulle, mitä näet?

-- Minä näen -- sanoi Paul yhä enemmän kummastuen -- alinna pohjalla mitä ihanimman, vihannan maiseman metsineen ja järvineen, vuorineen ja virtoineen. Olen erottavinani jok'ainoan puun, jok'ainoan kiven. Todellakin, maalari kadehtisi teiltä tuota kirkasta järveä... Mutta onko mahdollista? Luulen näkeväni veden väreilevän ja puiden notkuvan tuossa keinotekoisessa maisemassa. Eikö niin, tohtori, se on kai jokin optillinen näköhäiriö?

-- Ei suinkaan. Toisella kerralla voisin näyttää sinulle eläviä joutsenia tuolla järvellä ja juoksentelevia hirviä tuossa metsässä; niin, eläviä ihmisiäkin alle neljännestuuman pituisia. Mutta se koe vaatii suuria valmistuksia. Mitä näet vuorien yläpuolella?

-- Näen mustan pilven kirkkaansinisellä taivaalla uiskentelevan. Nyt se selkenee, nyt se hajautuu. Tohtori ... taivaan nimessä ... ei, tämmöistä en ikinä ole voinut mielessäni kuvitella!

-- Kerro minulle, mitä näet!

-- Auringon!... Auringon, joka on pienempi kuin leinikön kukka, ja kuitenkin se on niin kirkas, että tuskin voin sen loistoa sietää.

-- Ymmärtääksesi, etten tahdo sinua pettää, -- lausui oppi-isä, -- tahdon sanoa sinulle, että se, mitä sanot auringoksi, todellakin on näköhäiriö, vaikka sen merkitys on suuri. Näet tässä sen salaperäisen liuoksen, joka minun niin paljolla vaivalla ja vaaralla on onnistunut koota kappalten sydämistä. Seitsemän tippaa sitä tähtimehuketta, jota olen kultapullossa tallettanut, on riittänyt voimistamaan ja elähdyttämään kasteen ja kasvien nukkuvia voimia, ja siitä syntynyt ilmiö oli tuo valonloiste lasipallossa. Tämä valo ja tämä voima ovat nyt yhdistyneet verrattomaksi nesteeksi, joka on erottautunut uudeksi, vaikka varsin pieneksi loistavaksi palloksi. Se paistaa kuin aurinko, sanot sinä. Sano mieluummin: kuin aurinkojen aurinko, sillä tämä pallo ei sisällä ainoastaan auringon valon ydintä, vaan tähtien, niin, koko maailman avaruuden ytimen. Nuori mies, sanot ylpeillen itseäsi ajattelijaksi: tässä on maailmanajatus ruumiillisessa muodossa silmäisi edessä! Sanot itseäsi luonnontutkijaksi: tässä ovat kaikki luonnon alkuaineet yhteensulaneina ja koottuina yhteen kohtaan. Etsit viisautta, sinä tomun muurahainen: minä sanon sinulle, että tässä on tulos vuosituhansien viisaudesta, jota vielä vastaisetkin vuosituhannet turhaan tavailevat. Nuo mielettömät ihmiset pyytelevät kultaa, tyydyttääkseen halpoja himojansa, eivätkä tiedä, että kulta on maailmaa koossa pitäväin voimain jähmettynyt ja eloton yhdistys. Kulta on ihmisten jumala, mutta se jumala on vain maailmansielun kuollut ruumis, ja ainoastaan salaisuuksiin tutustunut viisas voi hallita sen todellista olemusta.

-- Siis, -- kysyi Paul. -- ette tunnusta minkään muun Jumalan olemista kuin maailmansielun?

-- Uskotko sinä mitään muuta?

-- En.

-- Tiedä siis, -- jatkoi tohtori huolettomasti, tuhlaamatta sen enempää sanoja noin selvään asiaan, -- että tämä pallo sisältää kultaliuoksen. Jonkinlaisella varovaisuudella voi tämän liuoksen ottaa erilleen, ja silloin saan nestettä noin kaksisataa tippaa, joista jokainen riittää synnyttämään lähes kolmekymmentä luotia kultaa teidän painojenne mukaan. Jos laskemme jokaisen luodin 24 riksiksi, niin voimme kullakin tipalla synnyttää 720 ja koko tällä loistavalla pallolla 144.000 riksin arvosta kultaa. Se on tosin kyllä varsin vähän sen suhteen, mitä voimme saada aikaan suuremmin valmistuksin, mutta meidän nykyistä tarvettamme varten lienee siinä tarpeeksi. Pidä nyt silmällä, mikä muutos nesteessä tapahtuu siinä itsessänsä asuvan voiman vaikutuksesta!

Paul katseli taas tuota vihantaa maisemaa keinotekoisine aurinkoineen ja näki sen vähitellen pimenevän niinkuin ukkosilmalla. Aurinko peittyi pilviin, salamat välähtelivät, sade näytti virtanaan maahan vuotavan. Hetken kuluttua ei maisemasta ollut mitään näkyvissä, kaikki oli pimeätä, ja tuo äsken heloittava aurinko näytti himmennetyin valoin uivan suurena öljypisarana samean nesteen pinnalla.

-- Nyt on aika erottaa liuos, -- sanoi mestari, ja mitä suurinta varovaisuutta noudattaen onnistui hänen nostaa tuo öljymäinen pallo tuskin tuumankorkuiseen valkeasta kristallista valmistettuun pulloon, jonka hän otti poveltaan.

Kun tämä oli onnellisesti toimitettu, tarkasti hän kolmea ennenmainituista uunissa olevista neljästä sulattimesta ja sekoitti niiden sisällyksen neljänteen, joka pantiin kovaan kuumuuteen. -- Näissä kolmessa sulattimessa -- sanoi hän -- on suolaa, rikkiä ja elohopeaa, jotka muodostavat kaikkien kappalten kokoomuksen. Kun liuos yhdistää niihin voimansa ja väkensä, syntyy se metalli, jota ihmiset ahnehtivat ja joka todellakin sisältää niin kasvi- kuin kivikunnankin ytimen, nimittäin kulta. Huomaa: ainemäärä on tällä kertaa vähäinen, ainoastaan kolmekymmentä luotia, tai juuri niin paljon, että yksi tippa liuosta riittää sitä voimistamaan. Nyt kaadan yhden tipan seokseen...

Hiljainen kihinä kuului, ja neljännessä sulattimessa oleva aine alkoi hehkua. Kuumuus eneni, kunnes sulattimen koko sisältö hehkui valkeana, ja tohtori näytti erinomaisen tarkkaavana laskevan määräsekunteja. Kun luku oli täysi, nosti hän sulattimen tulelta ja asetti sen jäähtymään.

Huolimatta kaikesta siitä eriskummallisesta, mitä hän äsken oli nähnyt, ei Paul ollut lakannut epäluuloisesti valvomasta kaikkia vanhuksen liikkeitä, ja nyt teroitti hän huomionsa kaksinkertaiseksi, katsoakseen, ettei velho vielä viime hetkellä saisi pistää kultaa sulattimeen. Mutta hän ei huomannut olevan mitään aihetta pelkoonsa. Tohtori pysyi tyynenä jonkin matkan päässä sulattimesta, joka viimein jäähtyi niin, että sen sisällys näytti jähmettyneeltä.

-- Tarkasta itse! -- sanoi mestari.

11. NUORI PANKKIIRI JA VANHA YLIOPPILAS.

Sen yön jälkeisenä aamuna, joka oli käytetty noihin kummallisiin kokeisiin tohtori Martin laboratoriossa, istui Paul Bertelsköld ullakkokamarissaan, vaipuneena sen kultakimpaleen katselemiseen, jonka hän oli saanut salatieteiden opettajaltansa. Hän oli punninnut tuon loistavan metallin herkällä ja luotettavalla vaa'alla; hän oli tarkkaan laskenut sen painon, joka tuon kokoisella kultakappaleella tuli olla ollakseen puhdasta kultaa; hän oli koetellut sen kovuutta muita metalleja vastaan, ja kaikki sai hänet vakuutetuksi siitä, että tuo pieni, mutta raskas kimpale, jota hän piteli kädessään, oli oikeata, sekoittamatonta, kemiallisesti puhdasta kultaa.

Tämä kiinnitti erinomaisesti Paulin mieltä. Mitä hän huoli kullan raha-arvosta? Olihan se kyllä jotakin, jota hän voi käyttää maksaakseen velkansa tai pudistaakseen päältään omatunnon nuhteet; muutoin se oli hänestä jonninjoutavaa. Mutta tiede, kullantekotaito ja kyky uhmata sillä maailmaa -- mikä ääretön ala nuorukaisen kunnianhimon tyydyttämiseksi!

Vuosituhansia olivat ihmiset madelleet tuon viheliäisen metallin edessä. Viisaat ja hullut olivat kumartaneet sen kaikkivaltiutta. Kuinka monta hyvettä ja kuinka monta vielä useampaa rikosta olikaan kulta maailmaan tuonut, työmiehen vaivalloisesti säästetystä rahasta aina ahnaan koronkiskurin aarteisiin, joita leskien ja isättömien kyynelet olivat kostuttaneet! Nyt oli hänellä vallassaan tuo taikavoima. Nyt voi hän mielensä mukaan luoda aarteita, joiden edessä valtakunnat ja kansat nöyrtyisivät, taistella rikkaan röyhkeyttä vastaan, äärettömästi lieventää köyhäin hätää, hävittää kaikki yhteiskunnalliset erotukset, auttaa heikkoja, musertaa hirmuvaltiaat, tehdä tyhjiksi kaikki kuolevaisten laskelmat, ja levittää valoa ja rikkautta näille pohjolan raukoille rajoille, hänen syntymäseuduilleen. Ei mikään näyttänyt hänestä olevan mahdotonta sille, jolla vain oli kultaa; hän tahtoi antaa kannatusta tieteille, tukea taiteita, viljellä erämaat. Kaikki muuttuisi, kirkastuisi, tulisi täydelliseksi ja loistaisi ennen aavistamattomassa sivistyksen valossa: hän olisi se, joka antaisi maailmalle toisen muodon, ja miljoonat nimittäisivät häntä hurmautuneina pelastajaksensa, uudistajakseen...

Kun hän toisekseen ajatteli, kuinka monien vuosisatain kuluessa turhaan oli mietitty tuota suurta keksintöä, kuinka monet viisaat koko elämänsä turhaan olivat työskennelleet päästäksensä tämän keksinnön perille ja mikä neron ja ponnistuksien paljous turhaan oli uhrattu tämän viisasten kiven keksimiseen, silloin laajeni hänen nuori sydämensä, silloin tunsi Paul olevansa tiedemies ja voivansa Arkimedeen tavoin sanoa hämmästyneelle maailmalle: minä olen sen keksinyt. Hän ei tosin ollut sen keksijä; mutta hän tekisi keksinnön hedelmälliseksi. Hän selvittäisi kemiallisesti kullantekotaidon mahdollisuuden; tätä tietä hän tulisi sitten kappalten alkulähteelle. Hän ymmärsi vallan hyvin, että Martti-tohtorilla oli sangen vanhentuneet käsitykset kappalten kemiallisesta kokoomuksesta; kyllä siinä oli muitakin alkuaineita kuin suola, rikki ja elohopea! Olihan siinä _flogiston_, tuli-ilma, ja kaikenlaisia muita merkillisiä aineita, joita kemia juuri siihen aikaan sai ilmi. Mutta oppilas näki tässä pitemmälle kuin mestari; hän tahtoi laatia uuden järjestelmän, ja kun hän taisi muuttaa suolan, rikin ja elohopean kullaksi, niin merkitsi se samalla sitä, että hän voi palauttaa kaiken aineen sen yksinkertaisimpaan muotoon ja anastaa sen taikasauvan, joka avaisi ja valaisisi luonnon kaikki salaisuudet.

Kiintyneenä näihin suuriin aatteisiin, Paul tuskin kuuli, että ovi aukeni, ja sisään astui henkilö, joka siihen aikaan oli siksi tunnettu Turun ylioppilaiden kesken, että hän kyllä ansaitsee lähemmän tuttavuuden tekemistä.

Ajateltakoon kuuden jalan ja kuuden tuuman pituista jättiläistä, jonka paksuus oli pituuden mukainen, partaista, punaposkista, iloista ja hyvänsävyistä, joka kasteessa oli saanut nimen Eudoksius Lejonfäll, mutta jota kumppanien kesken lyhyyden vuoksi sanottiin Leoksi. Itse nimessäkin ilmautui jo taistelu Marsin ja Minervan välillä, ja Leon tyly kohtalo vaati, että tämä taistelu jatkuisi kautta koko hänen elämänsä. Ollen vanhan, Lappeenrannassa kaatuneen karoliinin poika, oli hänet ottanut huostaansa hänen armelias enonsa, joka oli pappina Hollolassa, ja vihasi sotilasammattia pahemmin kuin syntiä. Näin ollen piti Leosta, tahtoipa hän sitten tai ei, tulla pappi, ja mitäpä muutakaan varten hän sitten opintoja harjoittaisi? Mutta Leolla oli yhtä huono pää kuin hyvä sydän ja vahvat käsivarret. Sen sijaan, että hänestä olisi tullut sotamies, talonpoika tai käsityöläinen, pantiin hänet kuudentoista vuotiaana kouluun ja hän oli kuudenkolmatta ikäisenä ehtinyt niin pitkälle, että nipin napin pääsi ylioppilaaksi. Nyt hän oli jo kolmenneljättä vanha, vankka ja lujakourainen, mutta edistyminen opin tiellä sujui häneltä huonosti. Leo pystyi vaikka mihin, paitsi lukemaan. Hän nikkaroi ja sorvasi, teki suksia ja luistimia, hioi partaveitsiä, hoiti hevosia, hakkasi halkoja ja valmisti punssia. Ollen rauhallinen kuin lammas, ei hän omiin hoteisiinsa jätettynä loukannut ketään ihmistä; mutta kun oli ryhdyttävä noihin tulisiin otteluihin Turun kaduilla kisällejä ja merimiehiä vastaan, silloin työnnettiin Leo taistelun eturintaan, ja hän otti leveään selkäänsä kaikki iskut, jotka oli tarkoitettu hänen ystäviään kaatamaan, samalla kun hän itse, sitten kun hänen hidas verensä kerran oli päässyt liikkeelle, unhotti rauhaisan luonteensa ja jakeli järeällä nyrkillänsä sellaisia hyväilyjä, että ne olisivat voineet häränkin kaataa, saati sitten vaskisepänsällin. Kaikkien näiden ansioittensa tähden olikin Eudoksius Lejonfäll kaikkien kumppaniensa suosikki, eikä liene koko yliopistossa ollut ketään, joka ei mielellään olisi suonut hänelle mitä parhainta menestystä tukalassa papintutkinnossa -- ei ketään, lukuunottamatta noita pöyhkeitä ja jäykkäniskaisia teologian professoreja, sillä he olivat toista mieltä, eikä mikään papin puute ollut silloin vielä voinut taivuttaa heidän kivikovia sydämiään. Papinkokelas oli jo kymmenkunnan vuotta kahdesti viikossa ajanut partansa, eikä vieläkään näkynyt hänen leukansa alla vilahdustakaan tuosta kunnianarvoisesta papinkauluksesta.

Tämä arvoisa _civis academicus_ se nyt tunki kookkaan ruumiinsa kaitaisesta ullakkokamarin ovesta sisään ja keskeytti Paulin niistä suurenmoisista mietteistä, joita tuo merkillinen kultakimpale oli hänessä herättänyt. Huoli kuvastui Leon rehellisiltä kasvoilta, ja hänen näytti olevan vähän vaikea ilmoittaa asiaansa.

-- Tarvitsetko rahaa? -- kysyi Paul, joka oli tottunut sellaisiin asioihin ja nyt ensi kerran voi tehdä tämän kysymyksen pankkiirin tyynellä itseluottamuksella.

-- En, -- vastasi Leo rutistellen armottomasti kulunutta sarkalakkiaan. -- Olen joutunut pahempiin pinteisiin kuin härkä teurastuspenkissä. Alanus tahtoo minua respondentiksi.[9]

Henrik Alanus oli luonnollisen teologian dosentti ja häntä pidettiin lutherilaisen oikeauskoisuuden pylväänä.

-- Vastaa niinkuin paavi vastaa: _non possumus_!

-- Ei käy päinsä. Hän olisi tahtonut Arenanderia, mutta Arenander sairastui. Väitöskirja on jo naulattu seinälle ja tulee ylihuomenna tarkastettavaksi.

-- No, respondoi sitten. Olethan vanha teologi: käyneehän se sinulta niinkuin tupakoiden vain.

-- Ei, se ei käy. Ymmärränkö minä hänen heprealaista codexiaan, johon kärpäset ovat tehneet niin monta schevataa, ettei Gadolinkaan voi sitä lukea! Mutta jos kieltäydyn, niin häpäisee hän minut koko tiedekunnan edessä, ja minulla on aikomus suorittaa tutkinto ensi kevännä. Katso, Paul, siksi olen nyt ajatellut, että sinä kerran voit tehdä minulle hyvän vastapalveluksen korvaukseksi kaikista niistä kerroista, jolloin olen takonut sinulle _perpetuum mobilea_ ja auttanut sinua valamaan luoteja ja paistamaan kissoja haaskoiksi ketuille, kun viime syksynä olimme Paraisissa metsästelemässä. Nyt voit ruveta respondentiksi minun sijastani; niin voittaa Alanuskin siinä kaupassa, ja minun tulevaisuuteni on turvattu.

-- Vai niin. Ja ylihuomenna sanot? Mitä väitöskirja käsittelee?

-- Ontologiaa. Se käsittelee todistuksia Jumalan olemassaolosta _contra atheistas_. Koko akatemia tulee sinne. Siitä tulee vallan merkillinen väittely. Opponentteina[10] ovat Janne Seleen ja Nisse Hjelt.[11] Sanotaanpa vielä, että tuomiorovasti Prysskin esiintyy ylimääräisenä.

-- Mutta en ole lukenut hepreaa sitten kuin koulussa.

-- Vähät siitä, tietäähän koko maailma, että sinä taidat, mitä vain tahdot. Mene minun sijastani, niin leikkaan sinun uuteen purteesi purjeen, jonka vertaista ei ole koko Turussa.

-- Olkoon menneeksi, minä rupean respondentiksi sinun sijastasi. _Contra atheistas_? Kiitän nöyrimmästi. Olipa hyvä, Leo, että tuo johtui mieleesi. Nyt me kerran saamme pitää hauskaa. Saatpa nähdä, kuinka minä panen kirkkoisien päät pyörälle.

12. NELJÄ VALTIOSÄÄTYÄ JA VANHA TUTTAVA.

Oli siis päätetty, että Paul Bertelsköld ystävänsä Eudoksius Lejonfällin sijasta olisi respondenttina tuossa juhlallisessa väittelytilaisuudessa. He menivät yhdessä suoraa päätä dosentti Alanuksen luo, ja kun tämä oppinut mies samoin kuin moni muukin kuolevainen ihaili heliseviä nimiä ja oli kuullut nuorta Bertelsköldiä mainittavan Suomen yliopiston nousevaksi tähdeksi, suostui hän kernaasti vaihtamaan paksupäisen papinkokelaan nuoreen sukkelapäiseen kreiviin.

Nuorukaiset kulkivat edelleen kaunista aamua ihaillen ja joutuivat niin huomaamattaan rantakadulle Auran siltojen alapuolelle. Ihastuksissaan tahtoi Leo tarjota ystävälleen tuoretta ahvenanmaanjuustoa, joka oli sen ajan viattomia herkkuja ja jota ruokahaluisten ylioppilaiden oli tapana ostaa suoraan pursista.

Rannassa olikin ihan äsken tullut saaristolaislaiva, ja nuorukaiset kapusivat lautaa myöten kannelle. Mutta he olivat erehtyneet: se ei ollutkaan ahvenalainen, vaan pohjalainen, lastattuna siemenohrilla, joista silloin sattui olemaan puute Turussa.

-- Odotapas, -- sanoi Leo. -- Kysytään noilta pohjalaisilta silakansyöjiltä, mitä hyvää heillä on. Saako ostaa hyvää voi-onnea kolmella äyrillä kappaleen?

-- Saapa niinkin, -- vastasi nuori rivakka talonpoika, joka työskenteli suuren luukun luona. -- Ja kaupantekijäisiksi saa jämeätä kankea tai pehmoista patukkaa.

-- Sinulla on varmaankin ollut hyvä tuuli matkalla, koska vielä on ilmaa suupielissäsi, -- vastasi Leo. -- Lohenne on kai tavallisuuden mukaan puoleksi päitä ja puoleksi pyrstöjä.

-- Minä talletan herran varalle ensimmäisen päättömän ja pyrstöttömän lohen, jonka saan, -- vastasi talonpoika.

-- Mistä olet kotoisin? -- kysyi Paul, jota nuoren miehen reippaat vastaukset miellyttivät.

-- Isokyröstä, jos oikein muistan, -- vastasi talonpoika.

-- Oletko täällä omalla laivallasi?

-- Tuuli on Herramme oma, laiva on enon ja toinen puoli lastia on minun.

-- Kuka on enosi?

-- Sen voi herra kysyä häneltä itseltään, jos hänellä on halua ruveta satuja juttelemaan, -- vastasi talonpoika.

Pienestä huononpuoleisesta, laivan perässä olevasta kajuutasta kompuroi nyt vanha, kookas mies, puettuna kuluneeseen lammasnahkaturkkiin ja kääntyi puhuen nurkuvalla, äreällä äänellä, suuren luukun luona olevan talonpojan puoleen. -- Kuka on antanut sinulle luvan panna uuden laudan rantaportaaksi? -- murisi hän, -- vanha lauta olisi ollut yhtä hyvä. Ja mihin olet pannut köydenpätkän, sinä tuhlaava lurjus? Sanon sinulle, Joonas, että minusta tulee köyhä mies tämmöisten tuhlarien käsissä. Älä otakaan vain ostaaksesi piimää väelle sentähden, että olemme tulleet maihin.

-- Mutta miehet ovat kärsineet paljon vanginmuonasta matkalla; eivätköhän he voisi saada vähän tupakkaa mielensä iloksi? -- kysyi Joonas tyhmäksi tekeytyen.

-- Tupakkaako? Oletko ihan hullu? Mistä me ottaisimme rahaa kalliiseen tupakkaan? Mutta maltapas; voit antaa heille venäjänlehtiä miestä kohden puoli naulaa tai niille paikoin, sillä ehdolla, että pidätät yhdeksän talaria kuukauspalkasta.

-- Eiköhän se tee kaksi kertaa enemmän kuin mitä tupakka maksaa Turussa? -- kysyi Joonas yhä yhtä tyhmänä.

-- Se ei kuulu sinuun. Jollakinhan pitää ansaita. Minusta tulee keppikerjäläinen näiden ahmattien käsissä; eiväthän he tee muuta kuin syövät aamusta iltaan. Ja nyt he luulevat tulleensa Kaanaanmaahan, kun tulimme Turkuun! Saatpahan nähdä, että nämä ahneet turkulaiset vaativat sekä satamarahan että tuulaakin! Kuka se sitten saa kaiken maksaa? Ja nyt miehet aikovat mennä maihin juomaan, niin että minä saan palkata väkeä purkamiseen. Mutta siitä ei tule mitään, sanon minä. Aion jäädä laivaan; se käy sitäpaitsi huokeammaksi.

-- Ei eno voi asua kajuutassa Turussa ollessaan, -- rohkeni Joonas taas huomauttaa. -- Mitä ihmiset sanoisivat, jos Vaasan rikkain kauppias asuisi niin kurjasti tullessaan maan pääkaupunkiin. Se vahingoittaisi enon luottoa.

-- Niinkö luulet? -- No, minun täytynee sitten muuttaa Eerikin luo, vaikka siellä saanenkin maksaa kauniit juomarahat. Mutta voinhan ottaa venepojan mukaani, niin pääsen samalla maksulla. Sisareni poika, sen vietävä, kuuluu myöskin olevan Turussa. Mitä nuo junkkarit tuossa seisovat meitä töllistelemässä?

-- He ovat tulleet kysymään, onko meillä täytettyjä ahmoja akatemiaa varten, -- vastasi Joonas.

-- Ehkä herrat voivat neuvoa meille tien Ljung-nimisen puutarhurin luo?

-- Oletteko valtiopäivämies Larsson Vaasasta? -- kysyi Paul, joka tarkasti oli kuunnellut tuota tuttavallista keskustelua.

-- Palvelijanne, -- vastasi ukko äreästi.

-- Nimeni on Paul Bertelsköld, ja pyydän toivottaa enon tervetulleeksi Turkuun! -- sanoi Paul ja ojensi odottamattomalle sukulaiselleen kätensä, vaikkei ollutkaan häneen erittäin ihastunut.

-- Vai niin, on hupaista tutustua sinuun, -- sanoi vanha Larsson, jonka lukija tuntenee entiseksi tuttavaksi ja melkoisesti epäonnistuneeksi jäljennökseksi isästään, tuosta komeasta porvariskuninkaasta. Lauri Larsson nuorempi ei hänkään enää ollut mikään maitovasikka; hänestä oli niinä yhdeksänätoista vuotena, jotka ovat kuluneet siitä, kun hänet viimeksi näimme, tullut kullanhimon harmaannuttama ukko.

-- Oletpa kasvanut pitkäksi pojaksi, -- jatkoi vanhus leppeämmin ja pudisti nuorukaisen kättä. -- Noissa vilkkaissa silmissäsi on jotakin, joka muistuttaa äidistäsi, poika. Jäykkä nainen oli äitisi nuoruutensa päivinä, ja kaunis kuin synti, sen voin sanoa, vaikka hän onkin sisareni. No, siinä ei ollut mitään pahaa. Sanotaan, että äitisi ja velipuolesi välit eivät ole oikein hyvät. Mutta siitähän saamme puhua sittemmin.

-- Varsin hyvin, -- sanoi Paul. -- Jos enoa haluttaa, voimme mennä yhdessä Suruttomaan.

-- Ei vielä, lapsi, ei vielä. Minun täytyy pitää väkeäni silmällä, sillä jos jätän heidät omiin valtoihinsa, seisovat he täällä töllistellen koko päivän, niinkuin eivät milloinkaan ennen olisi nähneet taloja ja katuja. Mutta minä tulen päivälliselle; jos tulet minua noutamaan, niin en tarvitse opasta.

Nuori talonpoika astui nyt suuren luukun äärestä pari rohkeaa askelta eteenpäin ja tarttui tervaisella kourallaan Paulin hienoon kreivilliseen kätöseen. -- Kas, hyvää päivää, Pertensölt, -- sanoi hän suomalaisella murteellaan. -- Näyttääpä siltä kuin olisimme sukua toisillemme. Minä olen Joonas Perttilä, Eerikki Ljungin nuorempi veli ja Perttilän Pennan ottopoika.

Paul ojensi kätensä tuolle avosydämiselle miehelle, kenties vähän hämillään, sillä niin kokonaan ei Paul vielä ollut vapautunut perimistään ennakkoluuloista, ettei olisi muistanut olevansa kreivi talonpojalle kättä antaessaan. Mutta hän oli sekä äidiltään että Suruttomassa oppinut vapaamielisempiä mielipiteitä kuin mitä siihen aikaan oli tavallista hänen säädyssään, ja hän lausui vain sen leikillisen huomautuksen, että jos hänen toinen enonsa, rovasti Larsson, nyt olisi läsnä, edustaisivat nämä neljä sukulaista kaikkia neljää valtiosäätyä.

-- Niin tekisimmekin, -- vastasi talonpoika reippaasti.

-- Eikä sinun tarvitsisi sitä hävetä, sillä Lauri-eno _on ollut_, ja minä _olen_ valtiopäivämies.

-- Sinäkö, joka tuskin olet kolmenkymmenen vuoden vanha! -- huudahti Paul kummastuen.

-- Juuri ummelleen kolmenkymmenen, -- vastasi talonpoika. -- Mutta se ei estä, että kihlakunta kolme viikkoa sitten valitsi minut, ja nyt aion lähteä täältä valtiopäiville Tukholmaan, saatuamme ohramme myydyksi.

-- Mutta miksi ei Lauri-enoa uudelleen valittu? -- kysyi Paul.

-- Asia on, nähkääs, semmoinen, -- kuiskasi Joonas, -- että eno on vuosi vuodelta tullut rikkaammaksi ja vuosi vuodelta ahneemmaksi, mutta se ei miellyttänyt vaasalaisia, ja sentähden he ovat tänä vuonna valinneet Grönbergin. Taitaa syntyä kuumat ottelut Tukholmassa. Herrat aikovat pitää kurissa nuoren kuninkaan, mutta me talonpojat emme aio sitä sallia; hän kuuluu olevan hyvä ja kansanomainen nuori mies, ja sentähden me tahdomme päästää hänet hallitsemaan. Sukumme on aina pitänyt kuninkaan puolta herroja vastaan, ja Jumalan avulla aion minäkin tehdä samoin. Mutta etkö sinä aio valtiopäivämieheksi?

-- En ole tullut tuota ajatelleeksi, -- vastasi Paul hymyillen. -- Minulla on tätä nykyä muuta ajateltavaa.