Part 4

Ja Paul meni syvissä ajatuksissa ylös ullakkokamariinsa, josta oli mitä ihanin näköala merelle päin. Siellä hän istahti avoimen ikkunan ääreen ja katseli viileätä seutua ja sen keväistä vihreyttä. Kummallisia tunteita, kummallisia kysymyksiä liikkui nuorukaisen haaveksivassa mielessä.

-- Mitä on elämä?

-- Mitä on luonto?

-- Mitä on henki?

-- Mitä olen minä?

Hän ei saanut mitään vastausta? Koneenomaisesti otti hän käteensä kirjan, joka oli avoinna ikkunalaudalla. Se oli Arndtin "Paratiisin yrttitarha", -- arvatenkin hurskaan Cecilian siihen asettama hienotunteiseksi viittaukseksi hänen ystävyydestään.

-- Oh, tuommoista! -- huudahti nuorukainen ja paiskasi kiivaasti avonaisen kirjan kiinni.

Hän ei ymmärtänyt "Yrttitarhaa". Hän ei ymmärtänyt Ceciliaa. Hän ei ymmärtänyt omaa itseään.

8. ENSIMMÄISEN JA TOISEN LUOKAN TÄHTIÄ.

Paul Bertelsköld vietti ullakkokamarissaan unettoman ja levottoman yön. Hänen mielessään ilveili yhä uusia utukuvia. Milloin ne olivat jättiläismäisiä ajatuksia uudesta maailmanjärjestyksestä, milloin aikoja sitten unohdettuja lapsuudenmuistoja; milloin matemaattisia tehtäviä, joista ei vielä kukaan ollut selville päässyt, mutta joiden ratkaisun hän yksin oli keksinyt. Väliin kuuli hän arpanoppain vierivän ja korttien kahisevan; väliin oli siinä hänen serkkunsa Cecilia, joka rukoili Herraa valistamaan kasvonsa hänen ylitsensä; väliin tuo salaperäinen tohtori, joka jäisen kylmästi tarttui hänen vastahakoiseen käteensä. Hänestä tuntui, ikäänkuin ristiriitaiset vallat taistelisivat hänen sielustaan. Siinä oli itämaisen sadun mustat ja valkoiset enkelit, jotka taistelivat ylivallasta.

Levotonna ja itseensä tyytymätönnä hän nousi vuoteeltaan. Hän tunsi itsensä väsyneeksi ja ikäänkuin rikki raadelluksi. Hän tahtoi valoa siihen pimeyteen, mikä peitti hänen sielunsa. Mutta mistä? Miten? Hän luuli kaikkien häntä tuomitsevan ja väärin käsittävän. Hänen ystävänsä ja kasvatusisänsä piti häntä haaveksivana narrina. Professorit katselivat häntä tylyin silmin, sitten kun hän oli lakannut käymästä heidän luennoillansa. Kenen luo hän kääntyisi, saadakseen sumun selkenemään? Kello oli 6 aamulla, ilma puhdas, taivas sininen. Miesmuistiin ei Turussa ollut ollut niin kuivaa toukokuuta. Paul otti hattunsa ja lähti kaupunkiin, aluksi kuljeksien ilman mitään määrättyä maalia, niinkuin niittyvillan untuvainen ajelehtaa aamutuulessa.

Muuan matala ikkuna oli auki kadun puolella. Kirjoituspöydän ääressä istui kynä kädessä kalpea, noin 20-vuotias nuorukainen, ja huoneen perällä oli pari kirjansa ääreen kumartunutta koulupoikaa. Nuorukainen katsahti ylös, huomasi Paulin ja sanoi hänelle:

-- Hyvää huomenta, kuningas Midas!

-- Hyvää huomenta, Faeton! -- vastasi Paul, suutuksissaan tästä viittauksesta hänen kullantekotaitoonsa.

Ikkunassa oleva nuorukainen oli Turun ylioppilas Juhana Henrik Kellgren, jota siihen aikaan enemmän pelättiin kuin rakastettiin hänen sukkelien kokkapuheittensa vuoksi.

Paul jatkoi matkaansa. Hän kohtasi erään nuoren, vastaleivotun ylioppilaan, joka jo oli menossa yksityiselle luennolle. Se oli hento 16-vnotias nuorukainen, kalpea ja kivulloisen näköinen, mutta hänen piirteensä olivat älykkäät ja silmät kauniit, siniset. Hänen nimensä oli Jaakko Tengström; hänestä tuli myöhemmin Turun arkkipiispa.

-- Menetkö Hasselin luo? -- kysyi Tengström.

-- En, vaan Gadolinin, -- vastasi Paul umpimähkään, sillä häntä hävetti olla vähemmän ahkera kuin nuorempi kumppaninsa.

-- Hyvästi.

-- Hyvästi.

Turussa oli silloin kaksi jumaluusoppinutta, jotka samalla olivat mainioita luonnontutkijoita, nimittäin oppinut ja valistunut piispa Mennander ja yhtä oppinut mutta paljon koukkuisempi Jaakko Gadolin, siihen aikaan toinen jumaluusopin professori ja sittemmin Mennanderin toinen jälkeläinen piispanvirassa. Siihen aikaan kelpasivat teologit vaikka mihin, niinkuin meidän aikanamme kenraalit. Paulille pälkähti päähän käydä tuon oppineen miehen puheilla ja hän otti asiakseen lainata häneltä kirjan.

Hän tapasi kuuluisan professorin yömyssyyn ja paksuun yönuttuun pukeutuneena, palavan takkavalkean ääressä, paahtavan kuumassa huoneessa, kirjoittamassa tutkimusta -- Turun pappeinkokoukseenko? Ei, vaan Tukholman tiedeakatemialle kuun parallaksista. Hänen vieressään oli metsänhoitoa koskeva, kohta alkavia valtiopäiviä varten laadittu mietintö ja valtioneuvos Ferseniltä vastatullut kirje, joka sisälsi erään valtiollisen juonen paljastuksen.

Gadolin oli noin 56-vuotias mies, älykäs ja pisteliäs; suurempi luonnontutkija kuin teologi, mutta suurempi poliitikko kuin luonnontutkija.

-- Mitä Bertelsköldillä on asiaa? -- kysyi professori, ei juuri tylysti, mutta aikaansa arvossa pitävän esimiehen äänellä.

Paul pyysi saada lainata Helvetiuksen mainion teoksen _De l'esprit_.

-- Mitä hän sillä tekee? -- kysyi professori, rypistäen kulmiansa.

-- Minä haluaisin mielelläni oppia tuntemaan matemaattiset todistukset Jumalan olemassaolosta, -- vastasi Paul teeskennellyn yksinkertaisesti.

-- Ei kelpaa. Lukekoon hän Wolfia. Kuka on neuvonut hänelle Helvetiuksen?

-- Olen kuullut kehuttavan häntä teräväjärkiseksi ajattelijaksi.

-- _Ne inducas nos in tentationem_.[3] Tunteeko hän kirjaa, jota sanotaan Benzeliuksen teologiaksi?

-- Tunnen.

-- No, niin lukee hän sen vielä kerran. Ellei se maita, niin lukekoon Wolfia. Jumalan olemassa olo on jo aikoja sitten matemaattisesti todistettu. _De axiomate non disputandum_.[4]

-- Mutta jos epäilee...?

-- Niin lukee Benzeliuksen vielä kerran eikä nauti liharuokia, espanjan viinejä eikä muita kiihdyttäviä juomia. Epäilykset saavat alkunsa enimmäkseen vatsasta. Kuinka jaksaa hänen isänsä, se kunnon mies? Onko hän yhä vielä vilpitön hattu?

-- Hän on jo aikoja sitten luopunut politiikasta hoitaakseen maanviljelystään.

-- Ymmärrän. Kreivitär on synnyltään myssy. Tunsin hänen isänsä, porvariskuninkaan. Se oli jäykkä mies, _tenax propositi vir. Valeas, studeas_![5] Lukekoon hän Benzeliusta, se on neuvoni.

Paul meni pois, tuntien rinnassaan jotakin epätoivon tapaista. Melkein tietämättä, miten oli sinne tullut, seisoi hän professori Kaarle Mestertonin portilla. Myöskin Mesterton oli teologi, mutta hän oli ansainnut laakerinsa Wolfin filosofiassa.

Paul pyysi saada lainata hänen mainion, Saksassa julkaistun teoksensa: _De essentiis rerum aeternis_.[6]

Professori Mesterton, laihankalpea, Gadolinin ikäinen mies, istui paitahihasillaan avoimen ikkunan luona ja näytti ihailevan viileää aamuilmaa. Hänen huoneensa oli kylmä kuin kellari, hän itse oli, jos mahdollista, vieläkin kylmempi.

-- Aikooko herra suorittaa tutkinnon? -- kysyi hän.

-- En vielä, -- vastasi Paul. -- Olen käynyt herra professorin luennoilla ja tahtoisin kerrata järjestelmän.

-- Onko hänellä minun ontologiani?

-- Osaan sen ulkoa.

-- Niin lukekoon hän minun psykologiani ja luonnollisen teologiani. Kaikki riippuu predikamenttien tuntemisesta!

-- Nekin tunnen kannesta kanteen. Mutta minä en voi onnettomuudekseni päästä minkäänlaiseen vakaumukseen. Etsin Jumalaa ja elämää ja olen toivonut löytäväni ne herra professorin essentioista.

-- Kaikki realiteetit ovat tyhjiä ymmärryskäsitteitä. Jumala on absoluuttisen aatteen abstraktio. Paitsi ajattelemista ei ole mitään. Tyytykää siihen. Milloin haluatte suorittaa tutkinnon?

-- En ole vielä päässyt selvyyteen ajatuksissani, -- vastasi Paul, karvas tunne rinnassaan.

-- Ei haittaa syventyä asiaan. Tässä on hänelle essentiani. Sieltä hän löytää termit. Termit ovat tietämisen lattia, seinät ja katto.

-- Mutta pääsenkö niillä Jumalan olemassaoloon?

-- Hän pääsee niillä ajatuksen perustukseen. _Cogito, ergo sum.[7]

Paul meni tiehensä, tuntien sydämessään kylmyyttä, joka tunki läpi koko hänen olentonsa, ja tuli vihdoin pieneen, Luostarikadun varrella olevaan taloon. Täällä asui maisteri Henrik Gabriel Porthan, siihen aikaan 32-vuotias ja kirjaston amanuenssi; sen aarteet hän tunsi paremmin kuin kukaan muu, sillä hän oli vast'ikään ruvennut julkaisemaan väitöskirjoja kirjaston historiasta. Tällä hetkellä valmisteli tämä ankara, klassillisesti oppinut mies kreikkalaisten kevytmielisimmän, miellyttävimmän pilarunoilijan, Anakreonin käännöstä. Itse vakavuuskin rakasti tähän aikaan ruusuilla leikkimistä.

Paul tapasi voimakkaan nuoren miehen, joka, ollen kooltaan keskinkertainen, oli ankarasta työstä jo vähän kumarruksissa, puettuna yksinkertaiseen harmaaseen takkiin ja istuen kirjoituspöytänsä ääressä, joukko foliantteja ympärillään. Ensi silmäyksellä näytti tämä nuori oppinut pikemmin rumalta kuin kauniilta, ja hänen tavattoman paksut huulensa tekivät hänen kasvonsa jotenkin karkean näköisiksi. Mutta kuta lähempää häntä katseli, ja varsinkin kun tuo ankara vakavuus lauhtui miellyttävän hyväntahtoiseksi hymyilyksi, sitä enemmän viehätti hänessä voimakas, melkein roomalainen suuruus, joka ilmeni koko hänen olennossaan.

-- Minä tulen, -- sanoi Paul, -- pyytämään herra maisterilta erästä kirjaa, jota taitaa olla vaikea saada ilman erityistä lupaa kirjastosta. Se on Cornelius Agrippan: _De occulta philosophia_.[8]

-- Mitä kreivi sillä tekee? Se on harhaanviepä kirja, kabbalistista taikauskoisuutta täynnä, ja minua on kielletty antamasta sitä muille kuin maistereille ja opettajille.

-- Pyydän kuitenkin saada kirjan, jos se vain käy laatuun. En halua sitä uteliaisuudesta, vaan päästäkseni totuuden jäljille. Olen turhaan etsinyt sitä teologiasta, filosofiasta ja matematiikasta.

-- Etsikää sitä historiasta. Mikä on todellista, se on järjellistä.

-- Se on turhaa. En voi saada vakaumusta mistään.

-- Niin lukekaa sitten vanhoja klassikoita. Platosta ja Senecasta on kreivi löytävä sata kertaa enemmän todellista viisautta kuin _Occulta philosophiasta_.

-- Maisteri ei siis suostu antamaan minulle kirjaa.

-- Minä pyydän kreiviä luopumaan pyynnöstään. Agrippa on kerännyt vähintäkään arvostelematta kaikenlaista turhanpäiväistä, mikä ei sovellu meidän aikaamme. Ilman arvostelua ei mitään tiedettä ole olemassa.

-- Sen tiedän. Siksipä arvostelen Jumalaa ja Raamattua, tiedettä ja elämää, mutta en pääse milloinkaan muuhun kuin kielteisiin tuloksiin.

Porthan silmäili häntä tutkistellen.

-- Kreivissä on alkua johonkin tavallista enempään, -- sanoi hän puristaen nuorukaisen kättä. -- Mutta uskokaa minua, kreivi käy harhaan. Jumalaa ei löydetä Raamatusta eikä tieteistä, ellei hän ole ennestään meidän omatunnoissamme. Tulkaa luokseni kirjastoon, niin hankimme yhdessä itsellemme vakaumuksen _Occulta philosophian_ hullutuksista.

9. LOISTAVA PALLO.

Rappeutunut rakennus Aningaisten tullin luona oli koko päivän ollut ikäänkuin asumatonna. Portti pysyi suljettuna, eikä edes se vanha palvelijakaan, joka toisinaan näyttäytyi niinkuin tarhapöllö jonkin rosvolinnan raunioilla, ollut näyttänyt kuolonkalpeita, kuivettuneita kasvojaan tavallisella matkallaan leipurin luo, jonne hän meni joka päivä ostamaan leipää 6 äyrillä. Mutta kohta hämärän tultua -- ja se tuli myöhään, sillä oltiin toukokuussa -- alkoi elämä taas tuossa pahamaineisessa talossa. Jotakin kannettiin sisään ja jotakin kannettiin ulos; valojuova näkyi taas läpi suljettujen ikkunaluukkujen ja arveluttava tulikiven katku tunkihe ulos savupiipusta. Ne harvat naapurit, jotka vielä näin myöhään olivat kotimatkallaan, kiiruhtivat nopein askelin ohitse, ja eräs utelias piika, joka oli rohjennut käydä koettelemaan, kuinka hatara ikkunanluukun halkeama mahdollisesti voi olla, vetäytyi heti hölmistyneenä takaisin naarmu nenässään, varmasti vakuutettuna siitä, että oli satuttanut itsensä johonkin outoon aseeseen, joka ei voinut olla mikään muu kuin pukinsarvi.

Mutta siellä sisällä puuhasi tohtori Martti puettuna ruskeaan hännystakkiinsa ja nahkaiseen esiliinaansa innokkaasti tehden salamyhkäisiä valmistuksia. Uunin hiilloksella seisoi nyt neljä sulatinta, joiden sisältöä hän tuon tuostakin tarkasti katseli. Eräällä hyllyllä oli neljä pientä tahkotusta böömiläisestä lasista tehtyä pulloa, kaikki huolellisesti suljettuina samanaineisilla tulpilla, vuorotellen hänen erityisen huomionsa esineenä. Tähtitieteellisiä merkkejä täyteen piirretty kalendarium oli levitetty eräälle pöydälle huoneen nurkkaan, ja näkyi olevan käsillä sitä varten, että sen avulla joka neljännestunnin kuluttua voitaisiin nähdä tähtien asema taivaalla, samalla kuin iso, tavallista erikoisemman näköinen seinäkello, jolla oli neljäkolmatta tuntia taulussaan, raskailla, yksitoikkoisilla nappauksilla ilmoitti sekunteja. Keskellä lattiaa seisoi jonkinlainen vaskinen kolmijalka, ylinnä sen päällä pienempi, samasta metallista tehty kolmijalka, ja sen päällä lapsenpään kokoinen lasipallo.

Raskas kello oli juuri yhdellätoista alakuloisesti soivalla lyönnillä ilmoittanut puoliyötä lähimmän tunnin, kun ulko-oven kello kilahti, ja huoneeseen astui Paul Bertelsköld vakavin, päättäväisin, uhmailevin askelin.

-- Tässä olen, tohtori! -- virkkoi hän, viskaten hattunsa huolettomasti luotaan. -- Olen tullut näkemään mihin taitonne kelpaa. Ellei se ole parempi Cornelius Agrippaa ja hänen _occulta philosophiaansa_, jota tänään olen kirjastossa tutkinut maisteri Porthanin kanssa, niin on parasta, että valitsette toisen narrin kuin minut, pettääksenne häntä silmänkääntäjän tempuillanne, sillä minä en aio uskoa enempää kuin mitä käsilläni voin tunnustella.

Vanhus nyökäytti ylenkatseellisesti päätänsä. -- Semmoisia ne ovat kaikki, -- jupisi hän, -- kaikki ilman poikkeusta, tänä itseviisaana, ylimielisenä aikakautena. Kaikki he tahtovat oitis päästä päämaaliin, vaivaa näkemättä ja tutkimatta, niinkuin tarvitsisi heidän vain kumartua poimiakseen kadulta vuosisatojen viisauden. Usko, mitä haluat, nuori mies; en tyrkytä kenellekään taitoani. Mutta ensi ehto, jos tahdot olla läsnä kokeissani, on se, että siksi ajaksi sokeasti antaudut käskyjeni alaiseksi.

-- Annatteko minulle, mitä olen pyytänyt? Annatteko minulle kultaa maksaakseni velkani? En tahdo sitä lahjaksi, tahdon sen lainaksi, ja korot voitte määrätä mielenne mukaan.

-- Ja jos annan? -- kysyi tohtori oudosti hymyillen.

-- Niin suostun tuntikauden tai kaksi olemaan teidän käskettävänänne. Älkää luulko minun pitävän lukua siitä, millaiset käskynne ovat. Olittepa juutalainen tai kristitty, muhamettilainen tahi pakana, se on minulle yhdentekevää. Voitte kernaasti käskeä minua, kuten velhojen on tapana, polkemaan virsikirjaa tai verelläni allekirjoittamaan sopimuksen paholaisen kanssa; se ei minua vähintäkään huoleta. En usko tätä nykyä virsikirjaan enkä katkismukseen, en piruun enkä hänen mummoonsa. On vahinko, etten oikein voi uskoa teihinkään, tohtori, sillä jotakin pitäisi kumminkin uskoa, jollei muun niin ainakin häpeän vuoksi.

-- Voisin kysyä sinulta, nuori mies, -- jatkoi salataitojen mestari, näyttämättä vähintäkään kärsimättömältä, -- voisin kysyä sinulta, minkätähden sinä, joka et usko muuta, uskot sitä, mitä käsilläsi voit koetella, mikä kuitenkin usein on epävarmempaa kuin se, mitä sielullasi käsität. Voisin myös kysyä itseltäni, mitä hyötyä siitä on, että tuhlaan viisauden helmiä semmoiselle, joka on päättänyt jäädä samaan raakuuteen kuin järjettömät eläimet. Mutta sinä olet nuori, minä annan anteeksi tyhmyytesi ja tahdon siitä huolimatta näyttää sinulle, kuinka väärin teet, epäillessäsi sen taidon voimaa, joka kautta vuosituhansien on perintönä kulkenut muutamien harvojen valittujen kesken ja syystä on saanut nimekseen jumalainen tiede, _lapis philosophorum_, viisaiden kivi. Oletko valmis tottelemaan käskyjäni?

-- Tehkää tahtonne. Mutta sopimallamme ehdolla. Kolmestasadasta riksistä voitte myydä sieluni.

-- Pane siis yltäsi pois kaikki rauta ja teräs. Peitä itsesi tällä suojelevalla viitalla, joka ei laske lävitsensä tulta, vettä eikä ilmaa. Ota käteesi tämä magneetti, joka varjelee sinua pahoilta vaikutuksilta. Kokoa ajatuksesi ja rohkaise itsesi. Ennen kaikkea, muista pysyä vaiti, kun hetki on tullut, sillä vähinkin turhaan lausuttu sana voi turmella kaikkien vaivannäköjeni hedelmät.

-- Ja jos yksi ainoa ihmiskielen synnyttämä ääniparka riittää hävittämään kaiken taitonne hedelmät, mitä tulee minun sitten mielestänne uskoa sen luulotellusta voimasta? -- virkkoi nuorukainen halveksivasti. Totellen mestarin käskyjä hän pani nyt kuitenkin pois kynäveitsensä, irroitti viilekkeittensä terässoljet, pukeutui jossakin liimantapaisessa aineessa kastettuun viittaan ja otti käteensä pienen ankkurinmuotoisen magneetin.

-- Sana, -- vastasi viisas tohtori, -- on hengen miekka ja kilpi. Miekka hullun kädessä voi lävistää hänen sydämensä, ja kaikki riippuu siitä, kuinka sitä käytetään. Silmäile näitä pulloja. Ne eivät sisällä mitään muuta kuin kastetta, eri tähtimerkkien aikana kerättyä, joiden yhdistetyt voimat voivat saada aikaan suuria asioita. Tämä lasipallo sisältää maailman neljästä vyöhykkeestä saatujen harvinaisten kasvien mehustetta, ja nämä kasvit on kerätty suotuisten kuunvaiheiden aikana, mutta en voi niiden salaisuutta sinulle ilmaista. Nyt piirrän tämän kehän ympärillemme suojelevaksi muuriksi ja asetan sen reunaan suitsutuksen, joka vartavasten on valmistettu niiden vihamielisten valtain torjumiseksi, jotka voivat meidän hankkeitamme häiritä...

Tätä sanoessaan veti vanhus punaliidulla ympyrän tuhkankarvaiselle lattialle niin, että sen keskipisteenä oli kolmijalka, ja sen reunoille hän asetti seitsemän pientä suitsutusastiaa, mutta hän itse sekä hänen oppilaansa jäivät seisomaan ympyrän sisäpuolelle. Suitsutus sytytettiin, ja ennen pitkää tulvi huoneeseen hyvänhajuisia, hurmaavia höyryjä.

Iso seinäkello näytti puolta kahtatoista.

-- Kiertotähdet ovat meille suotuisat, -- jatkoi tuo eriskummainen mies, alentaen äänensä kuiskutukseksi. Aika on käsissä, ja nyt pidä varasi, poikani! Ei sanaakaan enää, jos henkesi on sinulle rakas, ennenkuin annan sinulle luvan puhua!

Paul seisoi, yhäkin ylenkatseellisesti hymyillen taikapiirin sisällä, pitäen tarkasti silmällä kaikkia tohtorin liikkeitä, ettei herkkäuskoisesti joutuisi silmänkääntäjän taikatemppujen leikkikaluksi. Hänen uteliaisuutensa oli kiihtynyt, hänen mielikuvituksensa oli liikkeessä, mutta hän torjui miehuullisesti kaikki ilveilevät näköhäiriöt ja päätti pysyä tyynenä ja kylmänä paljastaaksensa pettäjän heti kohta, kun huomaisi hänen vehkeensä.

Nyt otti tohtori käteensä nuo neljä böömiläistä pulloa ja kaatoi niiden vesikirkkaan sisällön hitaasti lasipalloon. Paul jännitti huomiotansa keksiäksensä tämän seoksen tekemän vaikutuksen, mutta hän näki ainoastaan sakkaisen, öljynkaltaisen nesteen, joka täytti lasipallon melkein kolmanneksi osaksi.

Tämän tehtyä sytytti tohtori lasipallon alla alimmaisella kolmijalalla olevan väkiviinalampun. Muutamia minuutteja kului hiljaisuudessa, keltainen neste rupesi kiehumaan ja sekosi yhä enemmän, kunnes se vihdoin tummeni ja sakeni mustanruskeaksi, tulikiveltä hajahtelevaksi massaksi.

Silloin otti mestari kolmijalan alta vaskisen rasian ja aukaisi kannen. Vaskirasian sisällä oli sinkkirasia, sinkkirasian sisällä hopearasia ja hopearasiassa pienoinen kultapullo. Tästä pullosta kaatoi hän verkkaan ja juhlallisesti seitsemän tippaa ruskeaan, lasipallossa olevaan aineeseen.

Siinä silmänräpäyksessä näki Paul tämän aineen joutuvan kovaan käyntiin ja muuttuvan yhä vaaleamman karvaiseksi. Muutamien minuuttien kuluttua oli tumma pohjasakka laskeutunut lasipallon pohjalle ja sen päällä kiehui kristallinkirkas, ihmeen loistava ja ihana neste. Lasipallosta levisi tämä loiste, joka melkein huikaisi silmiä niinkuin kirkkain kuutamo, yli kaikkien esineiden suitsutusta täynnä olevassa huoneessa. Kaikki noiden kahden miehen ympärillä tuntui liikkuvan ja alkavan elää. Lattia notkui, kolmijalka tärisi, hyllyt kohoilivat, pöytä ylentelihe, uuni siirtyi, sulattimet vierivät edestakaisin, hehkuvat hiilet näyttivät karkelevan keskenään ja varjontapaisia olentoja vilahteli savun seassa, ikäänkuin hapuillen ympyrää kohden ja taas aaveentapaisesti kadoten tyhjyyteen.

Kello löi kaksitoista.

Paul näki huoneen liikkuvan ja välkkyvän, hän näki olentojen vilahtelevan ja taas katoavan. Hän ei uskonut silmiään, hän kosketti otsaansa. Hänen ohimonsa tykyttivät, poskensa hehkuivat, hän tahtoi vastustaa tätä petollisen mielikuvituksensa ilveilyä, mutta hänen kielensä kieltäytyi tottelemasta. Hän tunsi olevansa täydellisesti valveillaan: hän näki kaiken, kuuli kaiken, mutta hän ei voinut liikkua ja oli kadottanut puolet arvostelukyvystään.

Tuskastuneena, suuttuneena, epäluuloisena loi Paul silmänsä velhoon, toivoen huomaavansa hänessä jonkin varomattoman liikkeen, joka osoittaisi, että hän oli sellaisessa liitossa jonkun huoneeseen kätkeytyneen apulaisen kanssa. Mutta tohtori Martti seisoi siinä yhtä äänetönnä ja liikkumatonna tuijottaen, läpitunkevia silmiään pois kääntämättä, erääseen ympyrän kehän kohtaan, josta varjot alinomaa uudestaan tulivat savun seasta näkyviin. Sillä kohdalla paloi suitsutusastia sammuvalla liekillä, ja Paul luuli huomaavansa, että mestarin katsanto osoitti pelkoa, jota hän turhaan koki salata. Mitä se merkitsi? Uskoiko loihtija itse aaveitansa? Pelkäsikö hän niiden voivan päästä hänestä voitolle? Riippuiko ehkä kummankin elämä ja onni siitä, että tuo heikko liekki ei sammunut. Vartoivatko yön vihaiset vallat ainoastaan sen viimeistä riutumista, hyökätäksensä noiden uhkarohkeiden kimppuun, jotka uskalsivat heidän uhallansa nostattaa luonnon salaiset voimat salaisuuksien syvyyksistä.

Paulia hävetti: hän tunsi kauheaa, epämääräistä pelkoa. Hän oli luonnostaan rohkea ja pelkäämätön; hän olisi ollut valmis kaikkeen, mutta tuo tuntematon vaara, tuo vihamielinen, ruumiiton, käsittämätön, joka liikkui savun takana ja joka ei voinut olla muuta kuin näköhäiriötä, mutta sentään koko ajan muuttumistaan muuttui joksikin muuksi, täytti hänet kauhulla. Yhä himmeämmäksi kävi liekki, yhä tuskallisemmiksi muuttuivat poppamiehen kasvot. Vihdoin sammui viimeinen lepatteleva liekki suitsutusastiassa, ja samalla hetkellä tunsi Paul lattian notkahtelevan jalkojensa alla. Sadat tuhannet valot rätisivät, sadat tuhannet kuiskaukset kuuluivat hänen ympärillään. Liekit ympäröivät häntä, korkeat aallot loiskuivat hänen ylitsensä, hänestä tuntui kuin hän vajoaisi vajoamistaan penikulmain syvyiseen kuiluun. Kaikki pimeni, ja hän vaipui tiedotonna tuon salaperäisen kolmijalan viereen.

10. KULLANTEKOTAITO.

Nuorukaisen taas herättyä seisoi tohtori Martti hänen vieressään, kostutellen hänen huuliaan samalla elähdyttävällä juomalla, joka eilen oli palauttanut elon ja lämmön hänen suoniinsa.

-- Älä pelkää, -- sanoi vanhus pyyhkäisten ikäänkuin ankaran ponnistuksen perästä hien kurttuiselta otsaltaan, -- vaara on nyt ohitse. Se oli hirmuisinta, mitä ikänäni olen kokenut; me kaikkivaltiaat kuolevaiset olemme kuitenkin heikkoja olentoja. En voinut edeltäpäin arvata, että uunista käyvä ilmanveto leyhyttelisi osan suitsutusta tästä pienestä vadista pois, ja tuo näköjään noin vähäpätöinen sattuma oli vähällä viedä henkemme. Vielä sekunti, ja elementtien henget, jotka olivat joutuneet vihansa valtaan siitä, että koetimme niitä nöyryyttää, olisivat hyökänneet kimppuumme ja tuhonneet meidät. Mutta samassa silmänräpäyksessä, kun heidän onnistui murtautua ympyrän kehän läpi, oli myöskin heidän valtansa ratkaiseva hetki ohitse. Se elonkehitys, jota he tahtoivat hävittää, oli saanut aikaa elpyäkseen lasipallossa. Kun elonmehuste oli valmis, ja pallo lakkasi loistamasta, vaipuivat elementitkin takaisin luonnolliseen tasapainoonsa, ja me olimme pelastetut. Nyt on sinulla lupa puhua, nuori mies! Se, mikä vielä on tekemättä, on vain vähäpätöistä verrattuna siihen, mitä jo olemme kokeneet.

Paul tunsi olevansa ihmeellisen virkeä, samoin kuin eilenkin. Mutta hänen voimiensa keralla palasivat myöskin epäilykset.

-- Tohtori, -- sanoi hän, -- ette vieläkään ole saanut minua uskomaan. Aistimeni olivat äkillisestä taintumuksesta huumautuneet, ja sellaisessa tilassa ovat kaikki näköhäiriöt mahdollisia. Minun tulee nähdä enemmän, tulee nähdä se kylmäverisenä, uskoakseni teidän taitoanne.

-- No hyvä, oletko nyt niin kylmä ja rauhallinen, niin selväpäinen ja niin valveillasi kuin katsot tarpeelliseksi voidaksesi tutkia tyynesti asiata?