Part 33

-- Se oli oikein, aivan niin sanoi Kaarina, -- virkkoi vanhus rukin äärestä -- Ja siihen vastasi hänen miehensä...

-- Hänen miehensä vastasi, -- virkkoi kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld, -- ettei hän Jumalan eikä ihmisten edessä ansainnut semmoista vaimoa. Ja muistatko, -- sanoi hän, -- että sinä kerran, kaksikymmentä vuotta sitten, ennustit kaiken tämän? Mutta minä en sokeassa rakkaudessani sinua ymmärtänyt. En tuntenut ihmisten ennakkoluuloja enkä omaa heikkouttani. Luulin itseäni voimalliseksi, ja siksi lähetti Jumala minulle tämän koettelemuksen. Nyt vasta tunnen sinut ja itseni. Nyt en enää uhmaile, ja katso, kuitenkin on meillä, Ester, kuitenkin on meillä voimaa yhdessä voittaa maailma.

-- Entä minä, äitini! Kuinka minä uskallan luoda teihin silmäni? -- sanoi kreivi Bernhard aivan toisella äänellä kuin vuosi sitten samassa paikassa.

Vastauksen sijasta kietoi kreivitär Ester käsivartensa hänen kaulaansa ja suuteli häntä niinkuin äiti suutelee rakastettua, kadotettua ja jälleen löydettyä lastansa.

-- Jos koskaan olen tuntenut heikkouteni ja Jumalan voiman, -- sanoi hän, -- niin on se tapahtunut nähdessäni hänen tekonsa sinussa. Etkö tiedä, Bernhard, että elämässä enin rakastetaan sitä, jonka tähden enin on kärsitty? Näin sinun palaavan siltä tieltä, jolta niin harvat palaavat ja jolla kaikki näkyi liittoutuneen erottamaan sinua meistä. Näin sinun syleilevän veljeäsi, jota kerran vihasit -- ja minäkö en rakastaisi sinua! Kuulin toisesta koettelemuksestasi ajan uskottomuuden keskellä; pysyit järkähtämättä uskossasi -- ja minäkö en kiittäisi Jumalaa sinun tähtesi! Vihdoin, aivan äsken, kuulin sinua soimattavan ja uhattavan minun tähteni ja sinä puolustit minua -- ja vielä luulet, ettet olisi minulle rakas! Bernhard, Bernhard, jospa tietäisit, miltä tuntuu, kun on löytänyt pojan semmoisen kuin sinä, niin, usko minua, sinä kadehtisit sitä minulta, sillä tänään näen selvästi siunauksen, joka meitä seuraa!

Hänen vielä puhuessaan läheni vene tuoden ne kolme, jotka olivat tavanneet toisensa Falkbyn uimahuoneen luona. Ei kukaan olisi ajatellut Veraa, ellei Flinta-muori äkkiä olisi nykäissyt kreivitärtä ja hienotunteisuudella, jonka ainoastaan nainen oivaltaa, kuiskaissut hänelle: -- menkää tupaan!

Kreivitär meni.

Kohta sen jälkeen tuli vene maihin. Paul vaipui isänsä syliin ja puristi herttaisesti veljensä kättä, huomaamatta heidän mielenliikutustaan. Vera sen sitävastoin heti huomasi. Hän silmäili heitä hämillään, miltei pelokkaasti.

-- No, -- virkkoi Flinta-muori, -- eikö pieni neiti tahdo tervehtiä hyvää ystäväänsä tuolla tuvassa?

Muorilla oli aarre, jolla hän aina oli houkutellut Veraa tänne mäntyniemelle ja se oli mitä sievin kissanpenikka. Sitä nyt Vera meni hämillään silittelemään. Mutta astuessaan tupaan hän näki talonpoikaisnaisen istuvan ikkunan luona ja katsovan häneen hiiskumatta sanaakaan.

Vera katseli häneen ja punehtui korvia myöten -- katsoi sitten pois, luullen erehtyneensä, -- katsoi taaskin vieraaseen ja kävi yhä punaisemmaksi ja yhä enemmän hämilleen. Hän ei uskaltanut liikahtaa, hän seisoi kuin kynnykseen naulattuna...

Silloin vieraan vaimon kädet hitaasti kohosivat. Ei hän vielä virkkanut sanaakaan, ei hän liikkunut paikaltaan ... hän vain avasi sylinsä.

-- Äiti! -- sopersi Vera melkein kuulumattomasta

-- Vera! -- kuiskasi vieras yhtä hiljaa.

Ja samassa lepäsi tytär äitinsä hellässä helmassa -- ja kun _he_ kaksi kohtasivat toisensa, niin sitä ei nähnyt kukaan muu kuin Hän, joka näkee salatuimmatkin.

23. VALTAKUNNAN AAMU.

Elokuun lopulla nousee aurinko kello viisi aamulla ja jo heti neljän jälkeen alkaa sarastaa. Sekä Bernhard että Paul Bertelsköld olivat eräänä semmoisena aamuna ylhäällä ennen aurinkoa.

Ihanan aamun ensimmäinen lapsuudenihanuus oli kirkastuksen tavoin levinnyt yli koko tienoon. Kuinka vilpoista olikaan! Ja kuinka raikasta! Ilma oli niin puhdas kuin olisi se tulvaillut iankaikkisista terveyslähteistä ja niin läpikuultava, että voi erottaa kaakkurin siivet korkeuden sinessä. Kaste kimmelteli suurina, kirkkaina helminä heinikossa, niin että pihamaalle ja puistoon oli kuin seulottu säihkyviä jalokiviä. Järven rannan alla lepäsi vielä viileän yösumun hieno harso; sumujen ylitse kuvastuivat koivujen keveät lehdet ja kuusien tumma vihreys vasten ruskottavaa aamutaivasta. Joka lehti, joka havunneulanen näkyi ja kaikki olivat hopeanhohtavia, ikäänkuin ilon ja kauneuden kyyneltämiä.

Niistä, jotka eivät ole tottuneet nousemaan vuoteeltaan ennen auringon nousua, on omituista nähdä, kun puiden ja rakennusten varjot lankeavat pitkinä länteen idän purppuraisten pilvien heijastamina. Pitkät varjot ovat muutoin kuin ilta-ajatukset ja ennustavat yötä; mutta kun ne ennustavat katoavaa pimeyttä ja koittavaa päivää, kuinka peräti toisenlainen onkaan silloin niiden herättämä tunnelma! Paul tunsi selvästi, kuinka hänen sielunsa yö alkoi valjeta, kuinka uusien aikain aamu alkoi hänelle koittaa.

Puistossa oli jo monta tuntia parvi nuoria kylän poikia ja tyttöjä ahkerasti laitellut kukkaissalkoja ja lehtikoristeita ja siellä oli tekeillä jotakin muutakin salaperäistä uuden rakennuksen luona tuolla portin pielessä. Sama lehtimaja, joka edellisenä kesänä oli koristeltu kreivin syntymäpäiväksi oli taas tapahtuvan juhlan keskustana ja koko tämän tärkeän toimituksen johtaja oli vanha, siivo puutarhuri Bergflykt, joka ei tähän saakka -- ollen vähän pitkävillainen kaikessa siivoudessaan -- ollut voinut unohtaa kärsimäänsä vääryyttä, mutta joka nyt vihdoinkin oli taipunut kuultuaan, että hänen vanha emäntänsä oli palannut pitkältä matkaltaan. Oli kuin olisi hän nyt kaksinkertaisella innolla koettanut sovittaa itsepintaisuuttaan ja häntä auttoi tässä kömpelösti, mutta sydämensä pohjasta eräs rotevajäseninen mies, joka otsansa hiessä työskenteli neljän miehen voimalla.

-- No, Leo, -- sanoi Paul, -- et viihtynyt kauan Tukholmassa?

-- On vaikea viihtyä, kun ei ole syötävää.

-- Mutta miksi tulit Ruotsiin?

-- Miksi? Siksi, että sain seitsemännen kerran repat papintutkinnossa. Kärpäset olivat pilkuttaneet Gadolinin kodeksin; ei hevonenkaan olisi voinut lukea semmoista hepreaa. Silloin ajattelin: olkoon. Minä lähden ja rupean kuninkaan rakuunaksi.

-- Ja senvuoksi hurrasit niin riivatusti kuninkaalle. Mutta eihän sinusta tullutkaan rakuunaa.

-- Mitäs vielä! Kuningas nauroi nähdessään minut ja sanoi: jos minulla olisi elefantti, poikaseni, tulisi sinusta heti rakuuna, mutta ei ole koko Ruotsin valtakunnassa sellaista konia, joka jaksaisi sinut kantaa. Tahdotko ruveta sivusmieheksi jalkakaartiini? En, kiitoksia, vastasin; se ei sovi arvolleni; olen saanut seitsemän kertaa reput papintutkinnossa. Menen Paul Bertelsköldin luo, sanoin mä, ja rupean ennemmin hänen rengikseen, sillä, kas, hänkin on _academicus_. -- Katsos vain noita oppineita, sanoi kuningas, ne ovat ylpeitä, ne.

-- Tahdotko, Leo, ruveta koulumestariksi uuteen kansakouluumme?

-- Kiitos vain. Ei taitaisi olla hulluinta! Kyllä minä isken järkeä poikiin.

-- Olkoon menneeksi. Isäni on käskenyt minua hankkimaan kelpo miehen siihen toimeen ja jos lupaat, ettet sulasta hyväntahtoisuudesta lyö poikia kuoliaaksi, niin käy kaikki kuin itsestään. Voithan katsoa, etteivät kärpäset pilkuta katkismusta.

-- Jumala sinua siunatkoon; tiesinhän, että olet _civis_ sinä ja kun me vasta tappelemme kisällien kanssa, niin huuda vain minua, -- sanoi Leo niistäen ihastuksissaan neljästi nenäänsä.

Aurinko oli sillä välin kohonnut ihanana ja majesteetillisena kuin satujen kuningatar metsän yli. Järvi välkkyi, metsä hohti, ihmisten kasvot loistivat ilosta. Tuli ihana aamu sumuisen yön jälkeen.

Vähitellen heräsivät muutkin Falkbyn asukkaat, ja varhaisimpia oli itse kreivitär. Hän oli kuin hyvä haltiatar läsnä kaikkialla; hän muisti kaikkea ja kaikkia, paitsi itseään. Mutta kreivitär Ester ei aavistanut, että juhla suureksi osaksi oli häntä varten.

Sillä tänäänhän Falkbyssä, samoinkuin kaikkialla muuallakin Ruotsin valtakunnassa, oli aikomus viettää iloista kansanjuhlaa sen muistoksi, että isänmaa oli pelastunut anarkiasta ja hajaantumisesta. Varmat viestit olivat nyt tulleet Tukholmasta, ja kenraali Pechlinin ajatukset kansan mielipiteistä osoittautuivat kerrassaan paikkaansa pitämättömiksi. Ei kukaan aikonut tarttua aseihin; kaikki olivat kyllästyneet säätyjen loppumattomiin riitoihin ja tervehtivät yksimielisellä ihastuksella nuoren, rakastetun kuninkaan nousua valtaan, jota hän käytti niin maltillisesti ja joka enemmän kuin puolueiden lahjottavissa oleva hallitus ja leppymätön vainoamishalu lupasi kansan vapaudelle todellista varmuutta. Koko Ruotsin valtakunta kulki tähän aikaan ikäänkuin ihastuksen hurmauksessa, tutut ja tuntemattomat syleilivät toisiaan vastaan tullessaan ja hurraahuudot kuninkaan kunniaksi etenivät Ruotsin pääkaupungista pitkinä, toistuvina kaikuina vuoresta vuoreen ja laaksosta laaksoon, Pohjanmeren rannikoilta Saimaan ulapoille ja Öresundin lippuja liehuvilta aalloilta Lapin kalastajamökkeihin kauas Inarin järven yksinäisille rannoille.

Kun siis kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld myöhemmin kirkkaana aamuna ilmestyi kauniille, lehdillä koristetulle parvekkeelle Falkbyn puistoon ja puhui kokoontuneelle kansalle miehuullisia, jaloja sanoja valtakunnan vaarasta, vieraiden valtojen vehkeistä, onnettomasta eripuraisuudesta, joka nyt puoli vuosisataa oli erottanut kansalaiset toisistaan ja nuoren kuninkaan urhoollisuudesta, siitä, että hän oli uskaltanut panna kruununsa ja henkensä alttiiksi valtakuntansa pelastukseksi -- ja kun hän sitten kehoitti kaikkia vapaasti ja rohkeasti vannomaan valan uudelle hallitusmuodolle ja uskollisesti kaikissa vaiheissa elämään ja kuolemaan lain ja vapauden, kuninkaan ja isänmaan puolesta -- silloin nousi tämänkin kokoontuneen kansan sydämestä yksi ainoa ääretön, yksimielinen riemuhuuto ja vala vahvistettiin huutamalla: eläköön kuningas! joka kaikui äänekkäämmin kuin koskaan ennen sitten Kustaa Aadolfin aikojen. Kunnon itägöötalaiset olivat ilosta humauksissaan; he huusivat äänensä painuksiin, ja heidän hurraahuutoihinsa sekaantui suomalais-jättiläinen basso kuin jalopeuran karjunta.

Tämä päivä oli vapaapäivä koko Falkbyn väelle, ja puistoon oli pitkille pöydille katettu muhkea juhla-ateria kaikelle kansalle. Kunniasijan sai Flinta-muori: ei auttanut, että hän kursasteli, hänen piti istua ylimmäisenä kreivin ja kreivittären väliin ja hän istui siinä niin kauniina ja kunnianarvoisena kuin mennyt aikakausi, tukka lumivalkoisena ja katse nöyränä. -- Heidän kummallakin puolellaan istuivat Bernhard ja Paul Bertelsköld; lähinnä heitä pitäjän kirkkoherra, ja tämän rinnalla Vera, joka oli pyytänyt, että hänet herätettäisiin klo 4 aamulla, mutta joka oli erehdyksestä nukkunut klo 9:ään. Lähinnä heitä nähtiin pari Tukholmasta palannutta valtiopäivämiestä, jotka söivät ja joivat toivottaen säädyille onnellista kotimatkaa, ja sitten Bergflykt, Leo, Martti ja talon muut läheiset ystävät, jopa itse skoonelainen Rasmuskin, joka vannoi että tammakin tallissa oli hurrannut kuninkaalle.

Pila ei ollut juuri hienoa, mutta sillä oli tarkoituksensa. Sillä jos siihen aikaan maan eläimet, ilman linnut, veden kalat tahi Ruotsin ja Suomen ikivuorten harmaa graniitti olisivat voineet puhua, niin ne olisivat maiden ja merien yli huutaneet: eläköön Kustaa-kuningas!

Ja niin tuli ehtoo ja aamu Ruotsin valtakunnassa.

24. AAMUN VALKENEMINEN FALKBYSSÄ.

Juhla ei vielä ollut päättynyt: sen valtiollista osaa seurasi perheellinen.

Aterian päätyttyä astui Falkbyn kreivi vielä kerran ulos parvekkeelle ja sanoi tahtovansa puhua. -- Ystäväni, -- sanoi hän, -- minulla on vielä jotakin teille sanottavaa. Jumala on antanut minulle sen, jota joka miehen täytyy itselleen toivoa, on antanut hyvän vaimon. Hän on kansan lapsi eikä hän sitä häpeä, mutta minä pidän sitä kunniana. Katsokaa, senvuoksi seisoo sukumme hänen kauttansa keskellä kansaa niinkuin minä seison täällä teidän keskellänne, ja meillä ei enää ole ylhäisiä eikä alhaisia, vaan jokaista arvostellaan hänen ihmisarvonsa mukaan. Kun nyt vaimoni matkusti pois toista vuotta sitten, tein itsekseni sen lupauksen, että jos hän Jumalan avulla onnellisesti palaisi, niin me yhdessä säilyttäisimme ikuisiksi ajoiksi muiston hänen palaamisestaan. Nyt tämä on tapahtunut, ja tuolla portin luona on uusi rakennus, jolle annetaan nimeksi _Esterin talo_. Sen toiseen osaan sijoitetaan kansakoulu, toiseen köyhien, äidittömien lasten hoitola. Jos tahdotte seurata minua sinne, niin pyydämme hyvää pastoriamme siunaamaan tuon uuden talomme, "Esterin talon".

Sanomaton riemuhuuto remahti kansan keskestä, kun nämä sanat oli lausuttu. Kansa tunki kreivittären ympärille kilvan suutelemaan hänen vaatteitaan, mutta hän ei sallinut sen tapahtua; hän vain kätteli heitä kutakin ja muistutti heille, että hänhän oli alhaisen miehen tytär ja että heidän tulisi pitää häntä vertaisenaan. Ja sitten kaikki menivät uudelle rakennukselle.

Tämä oli niin kukkien ja lehtien vallassa, että sitä olisi voinut luulla lehtimajaksi. Kuusi köyhää, kukilla koristettua lasta tuli Veran johtamina kreivitärtä vastaan portailla ja he antoivat hänelle talon avaimet laulaen vanhalla yksinkertaisella sävelellä muutamia Paulin sepittämiä säkeitä, jotka loppuivat seuraaviin sanoihin:

Taloss' Esterin koti kultaisin. Sen kauniimpaa ei onnelaa. Luon' Esterin hovi herttaisin, siell' orvot saa ain' asustaa. Ilo ihanin syliss' Esterin.

-- Niin, -- kuiskasi kreivi Bertelsköld liikutetulle puolisolleen, -- tästä tulee sinun hovisi! Sanottiinhan sinulle kerran, että sinä olet syntynyt prinsessaksi? Totta silloin sanottiin; tämä on sinun kuningaskuntasi; tämä kruunu on sinun!

-- Tässä on minulle iloa liiaksikin! -- kuiskasi kreivitär, -- ei tätä rakennusta ole päivässä pystytetty; lienet jo kauankin sitä ajatellut.

-- Ja mitäpä olisin ajatellut tänä pitkänä aikana sinua kaivatessani, ellen palaamistasi? On vielä jotakin, jonka tahdon uskoa ainoastaan sinulle. Vanha Flinta ei kauan tarvitse uutta tupaansa. Olen määrännyt pienen pääoman, jolla hänen kuolemansa jälkeen tullaan ylläpitämään jotakin vanhaa, köyhää ja nöyrää vaimoa hänen tuvassaan. Ja nientä, jossa hän asuu, sanotaan tästälähin _Rauhaniemeksi_. Suostutko siihen?

Kreivitär puristi hänen kättään.

Kirkkoherra piti sitten puheen kansalle, aikoen ensin ajan tavan mukaan ylistää kreivillistä herrasväkeä, mutta huomatessaan heidän otsansa synkkenevän hän muutti suunnitelmaa ja puhui niin kauniisti kristillisestä kasvatuksesta ja pienistä, köyhistä lapsista, jotka täällä olivat löytäneet kodin, että kaikki seisoivat taas kyynelsilmin vastarakennetussa tuvassa. Sen jälkeen luettiin siunaus Esterin talolle, kansa lauloi virren, ja toimitus oli päättynyt.

Kun kreivi ja kreivitär astuivat portaille, huomasivat he siellä vastatulleen rakkaan vieraan, paroonitar Louise Clairfeldin, syntyisin Bertelsköld, joka juuri oli palannut Berlinistä. Hän kantoi surupukua miehensä muistoksi ja hänen oikullinen, vaikka ei suinkaan paha sydämensä oli surusta lauhtunut. Hänen miehensä oli jättänyt jälkeensä ainoastaan velkoja; hänen lyhyt ylhäisyytensä aika oli nyt ohi ja hän tuli viettämään loppuelämäänsä vanhassa kodissaan.

-- Kas, nyt olemme täällä kaikki! -- huudahti kreivitär Ester iloisesti. -- Ainoastaan sinua vielä kaipasimme, rakas Louise.

-- Äitini! -- virkkoi tuo ennen niin ylhäinen ja ylpeä nainen liikutettuna ja vaipui äitipuolensa syliin. Hänkin oli lakannut sanomasta _madame_.

Louise Clairfeld oli tottunut saamaan kaikki mielipiteensä ja elämänsä ohjeet ihaillulta veljeltään Bernhardilta. Kun hän nyt näki tämän entisestään niin kokonaan muuttuneena kuin ihminen voi muuttua ainoastaan mielen, sydämen ja ajatuksen perinpohjaisesti uudistuessa, vetäytyi hän aluksi säikähtyneenä syrjään. Mutta kohta hän alkoi naisen vaistolla ymmärtää veljeään. Tämä hymyili huomatessaan sisarensa hämmästyksen.

-- Sinä kummastut nähdessäsi minut näin muuttuneena, -- sanoi hän. -- Se johtuu siitä, ettet koskaan ole tuntenut Östanlidin muoria.

Kansan huviksi toimeenpantiin sitten puistossa kaikenlaisia leikkejä aamusta iltaan. Ainoastaan Paulin kauniita tummia silmiä varjosti alakuloisuuden harso, sillä hän tunsi paroonittaren uuden kamarineitsyen, joka astua sipsutteli pihan yli yhtä itsetietoisen ylpeästi kuin ennenkin. Se oli näet tuo parantumaton, sukkela ja nenäkäs Babette.

Mutta hänen ajatuksensa muuttuivat taas iloisemmiksi, kun kreivi Bernhard näytti hänelle juuri äsken Eerikki Ljungilta tulleen kirjeen. Tämä voi hyvin onnellisessa Suruttomassaan reippaan Eriikkansa kanssa ja lähetti sellaiset terveiset, että hän nyt oli ostanut puheena olleen tilan Suomessa kreivi Bernhardia varten. "Cecilia Larsson", -- sanottiin vielä kirjeessä, -- "tervehtii ystäväänsä Paulia kertoen, että Suruttoman tammi on kasvanut kattoa korkeammalle, ja lähettää hänelle nämä mukaanliitetyt kauneimman ruusunsa lehdet."

Paul ei enää nähnyt Babettea. Hän suuteli ruusunlehteä.

Ja näin tuli ehtoo ja aamu Falkbyn kartanossa. Mutta tuolla ulkona puistossa kuuluivat vielä lasten äänet laulavan:

Taloss' Esterin koti kultaisin. Sen kauniimpaa ei onnelaa. Luon' Esterin hovi herttaisin, siell' orvot saa ain' asustaa. Ilo Ihanin syliss' Esterin.

VIITESELITYKSET:

[1] Halm = olki.

[2] Ei vielä elämää! Kuinka kauan pysyy kuolema voitolla?

[3] Älä johdata meitä kiusaukseen.

[4] Selviöstä ei ole väiteltävä.

[5] Päätöksessänsä pysyvä mies. Voi hyvin, opiskele!

[6] Kappalten iäisistä alkuaineista.

[7] Ajattelen, olen siis olemassa. _Cartesius_.

[8] Salaisesta viisaudesta.

[9] Väitöskirjan puoltaja.

[10] Vastaväittäjä.

[11] Teologian dosentteja.

[12] Tapahtukoon oikeus, ja hävitköön maailma.

[13] Tidningar, utgifna af ett sällskap i Åbo 1771, n:o 10.

[14] Alkuperäinen teksti, joka esittelee eläköönhuudon professoreille ja kuulijoille sekä _pereatin_ paholaiselle, oli tässä muutettu eläköönhuudoiksi ylioppilaille ja harhaoppisille, mutta _pereatiksi_ teologeille.

[15] Näiden joukossa tavataan Suomessa tunnetut nimet: de Caraall, Stålhandske. Pinello, Nordensköld, von Becker, Creutz, Ramsay, Gripenberg. Boije, Finckenberg, Aminoff, Kuhlefelt, Rehbinder, von Kothen, Lagerborg, Jägersköld, Essen, Wadenstjerna, Tigerstedt, Döbeln, Sprengtporten (J.M.), Ehrenroth, Ehrenström, von Gerdten, Tandefelt, Uggla, Konow, v. Schantz, De la Mötte, Cedersköld, Cremer, Nassokin, Cronhjelm, v. Cristierson, Armfelt, Edelfelt ja Benzelstierna.

[16] Korin antaminen -- rukkasten antaminen.

[17] Flinta = piikivi.

[18] Samoinkuin Ruusukamari, oli Valkea Hevonen huone, jossa vankeja kidutettiin.

[19] Välskärin, ei _meidän_. Latojan muist.

[20] Ainoastaan totuus on suuri, ainoastaan hyve rakastettava

[21] Kuninkaan nimen ruotsalainen muoto: Gustaf. _Suoment. muist._

[22] Danvikenissä oli mielisairaala.

[23] Muistaen vanhan isoäidin tyytymättömyyden 13:nteen kertomukseen, oli välskärillä nyt sopiva syy lähettää lapset alakertaan kiskomaan hänelle tuohta, jonka vuoksi he olivat poissa tätä lukua kerrottaessa.

[24] Tässä välskäri huomautti:

Suuri erehdys on luulla, että uskonnon halveksiminen tuli Ruotsiin Kustaa III:n aikana. Se tunki maahan ajan avonaisten saumojen kautta Ranskasta koko edellisenä vapauden aikana, varsinkin sen loppupuolella, ja sen siemen oli kylvetty jo paljon ennen kuin se alkoi tehdä tähkää Kustaa III:n aikana ja kypsyi Ranskan vallankumouksen aikana valmiiksi viljaksi.

[25] 1792. _Välskärin muist._

End of Project Gutenberg's Välskärin kertomuksia 5, by Zacharias Topelius