Part 32

-- Oi, kuinka hauskaa! -- huudahti vilkas lapsi ja haihdutti ilollaan pois uuden pilven veljensä otsalta. -- Saatpa nähdä, kuinka osaan soutaa! Ja minulla on omat pienet aironi! Saanhan soutaa kahdella airolla, _ma bonne_? Olen nyt tullut paljon voimakkaammaksi kuin viime kesänä, kun soudin yhdellä airolla.

-- Ja ensi kesänä sinä soudat kolmella! -- laski Paul leikkiään. Minä soudan kokkatuhdolla, sinä alahangoilla ja _ma bonne_ pitää perää. Se käy kuin espanjalainen katrilli.

Tuumasta toimeen. Pieni vene kolmine huvimatkailijoineen kiisi kuin kalalokki yli väreilevän järven pinnan suunnaten kulkunsa vastakkaisella rannalla olevaa Flintan lesken tupaa kohden.

Sill'aikaa olivat vanhemmat kreivit Bertelsköld, isä ja poika, ratsastaneet tavalliselle iltapäiväretkelleen, osaksi katsoakseen leikkuuväkeä, osaksi mennäkseen tervehtimään kahdeksankymmenvnotista sotilaan leskeä ja hänen äsken salvettua tupaansa. He keskustelivat matkallaan uusista maanviljelystä koskevista parannuksista ja kansakoulun perustamisesta talven ajaksi Falkbyhyn.

-- Isäni, -- sanoi kreivi Bernhard, -- neuvo minulle, kuinka voisin sovittaa kaiken, mitä olen rikkonut. Minusta tuntuu usein siltä kuin ei koko elämäni siihen riittäisi. Mitä merkitsee kaikki katuminen ja kaikki päätökset, ellei niitä työssä ja toimessa toteuta? Tahdon olla mies, isäni, tahdon pysyä ylimyksenä sen sanan suuressa merkityksessä ja toivon, etten sen takia joudu vieraaksi Jumalan valtakunnassa.

-- Onhan sinulla kokonainen maailma, jossa voit vaikuttaa ja kokonainen ihmiskunta, jolle voit maksaa sen, mitä olet velkaa yksityisille ihmisille. Vaikuta aikasi ja kansasi eduksi, ja loukattu äitisi sinua siunaa, vihastunut Jumala antaa sinulle anteeksi, ei _sinun_ tekojesi vuoksi, vaan _Hänen_, joka vuoti verta ristinpuussa.

Kun he olivat tulleet sille kohdalle maantietä, missä kaitainen polku erosi vasempaan käteen Flintan torpalle järven rantaan, tuli heitä vastaan vaunut, joiden vaahtoavia hevosia ahkerasti ruoskittiin. Vaunuissa istui vanhanpuoleinen herra, joka huomattuaan ratsastajat pysähdytti hevosensa ja huusi heitä nimeltä. Se oli kenraali Pechlin.

-- Käännös vasempaan ja takaisin kylään, hyvät herrat! -- huusi kenraali innokkaammin kuin hänen, tuon viekkaan ja kylmäverisen valtiomiehen oli tapana tehdä. -- Koko kansa aseihin! Soittakaa hätäkelloja! Lähettäkää mies joka talosta sotaan ja näyttäkää, että herrat ovat sotilaita ja isänmaanystäviä!

-- Laskeeko teidän ylhäisyytenne leikkiä, vai onko vihollinen maassa? -- kysyivät isä ja poika yht'aikaa, sillä postit oli pidätetty Tukholmassa, eikä suuri uutinen vallankumouksesta ollut vielä ehtinyt tähän etäiseen seutuun.

-- Mitä? -- huusi Pechlin. -- Eivätkö herrat tiedä, että kuningas mitä häpeällisimmällä tavalla on loukannut hallitusmuotoa, vanginnut isänmaanystävät ja julistanut itsensä itsevaltiaaksi muutamien kurjain sotilaiden, aatelittomien lurjusten ja _Svenska Bottenin_ avulla.

-- Emme ole kuulleet siitä sanaakaan.

-- Mikä viattomuus! Lempo vieköön koko holsteinilaisen liiton! Tulen suoraan Tukholmasta ja minua on pidättänyt tiellä se kavaltaja, parooni Hjerta, joka tahtoi vangita minut, mutta minä näytin hänelle kuninkaan käskyn. Mies talosta, sanon minä, muutoin on vapaus mennyttä kalua! Älkää mitään pelätkö, minä asetun Jönköpingin rykmentin etupäähän, me kutsumme kokoon nostoväen, marssimme suoraan Tukholmaa vastaan ja hakkaamme palasiksi ne koirat ja heidän ilveilijäkuninkaansa. Kolmen päivän kuluessa puhallamme koko Ruotsin ilmiliekkiin.

-- Mutta, teidän ylhäisyytenne, meidän täytyy saada tarkempia tietoja, ennenkuin voimme ryhtyä semmoisiin äärimmäisyyksiin. Säätyjen hallitus on todellakin ollut niin kurja kuin suinkin mahdollista, -- virkkoi kreivi Bernhard.

Kenraali tulistui. -- Kuinka? -- huusi hän. -- Herrani puhuu vapautta vastaan? Olkaa hyvät ja varokaa päätänne. Herrat ovat olevinaan aatelismiehiä eivätkä ymmärrä, että kuningas tahtoo hallita aatelittoman roistoväen avulla, joka voidaan ostaa muutamalla plootulla! Niinpä niin, herrat tulevat sukuunsa. On oltu ystävällisellä kannalla roistoväen kanssa. Perhe ylpeilee tuttavuuksistaan voisaksamaailmassa ja tervatynnyri on kruunattu kreivillisellä vaakunalla. Mutta minä voin jo ennakolta ilmoittaa herroille, että semmoiset aateliset äänestetään ulos ritarihuoneesta.

-- Teidän ylhäisyytenne! -- huudahti kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld, mutta hänen poikansa keskeytti hänet.

-- Suokaa minun vastata hänelle, isäni, -- sanoi kreivi Bernhard, -- koska minulla tähän saakka on ollut kunnia kuulua puhdasrotuisiin. Tuolla työskentelee työväkemme. Minä julistan teidän ylhäisyydellenne, ettemme ota työstä ainoatakaan miestä, ennenkuin varmuudella tiedämme, onko hänen majesteettinsa todellakin sortanut vapauttamme. Ja mitä niihin herjaussanoihin tulee, jotka teidän ylhäisyytenne suvaitsi lausua meidän sukulaisuuksistamme, niin torjun ne ylenkatseella luotani. Aatelittomissa säädyissä on yhtä paljon kunniaa kuin aatelisissa, ja todistuksena siitä ilmoitan teidän ylhäisyydellenne ja koko maailmalle, että meillä _on kunnia_ lukea perheeseemme muuan aateliton henkilö niin jalo ja ylevämielinen, että moinen sukulainen olisi kunniaksi mille ruhtinaalle ja muulle aatelismiehelle tahansa.

-- Aja! -- huusi kenraali vihapäissään eikä edes nyökäyttänyt roskaväen puolustajille päätään hyvästiksi.

-- Kiitän sinua, poikani! -- sanoi kreivi Kaarle Viktor liikutettuna.

-- Älkää minua kiittäkö, isäni, -- vastasi kreivi Bernhard. -- Minulla on suuri rikos sovitettavana ja tahdon sen sovittaa.

He jatkoivat, mietteihinsä vaipuneina ja suuren uutisen valtaamina, ratsastustaan rantaan. He eivät olleet huomanneet erästä talonpoikaisnaista, joka männyn suojassa tien vieressä oli kuullut heidän keskustelunsa kenraalin kanssa ja nyt seurasi heitä.

21. FLINTAN TUVAN LUONA.

Kaunis kallioinen niemi, jossa Flintan lesken tupa oli männikön keskellä, oli puoleksi lastujen peitossa, ja uudesta tuvasta, jonka piti valmistua syksyksi, kuului salvumiesten kirvesten kalketta ja sahojen sihinää. Mutta Flinta asui vielä rappiolle joutuneessa tuvassaan; hän ei mielellään olisi muuttanut siitä. Kun muutan, sanoi hän, niin muutan "edemmäksi".

Nyt istui hän penkillä portaiden vieressä, kehräsi villalankaa talveksi ja hyräili itseksensä virttä. Rannassa puuhaili hänen poikansa poika, Martti, kaksikymmenvuotias kalastaja, viheltäen iloista laulua ja tervaten kumollaan olevaa venettä. Rukin hyrinä, virsi, hyttysten surina, tuulen tohina männyissä ja aaltojen yksitoikkoinen loiskina rantaa vasten -- kaikki nämä olivat luonnon elämän ääniä ja virittivät säveliin illan ihanuuden, joka levitti herttaista loistoaan päivän kirkastaman seudun yli.

Silloin lakkasi vanhus kehräämästä, kuunteli hetkisen jotakin, jota ei kukaan muu kuullut ja kysyi pojanpojalta:

-- Onko _hän_ jo palannut?

-- Ei, -- vastasi poika.

-- Mene katsomaan, mihin hän on mennyt. On jotakin pahaa tekeillä metsässä.

-- Mitäpä se olisi, isoäiti?

-- En tiedä. Mutta siellä on jotakin pahaa tekeillä, ja hän on vaarassa. Tunnen sen.

-- Onhan nyt selvä päivä!

-- Mene, sanon minä. Jumalan enkeli sanoo minulle, että sinun pitää mennä.

Vastahakoisesti lakkasi poika työstään, jupisten jotakin kaikenlaisista hullutuksista, joita pistää vanhojen päähän, kun he tulevat uudestaan lapsiksi. Mutta hän oli tottunut tottelemaan, ja lähti viheltäen kulkemaan kapeaa polkua, joka vei maantielle.

Hänen hetken aikaa näin kuljeskeltuaan huomaamatta mitään eriskummaista, tuli häntä vastaan yht'äkkiä jättiläinen, jolla näytti olevan kaksi suurta kyttyrää, toinen edessä, toinen niskassa. Martti ei ollut hätäpoikia, mutta moisen nähdessään hän herkesi viheltämästä ja katseli taakseen mihin paeta.

Mutta jättiläinen läheni lähenemistään ja osoittautui olevansa tavattoman suuri, rotevajäseninen mies, jolla oli edessään kujekaappi marakatteineen ja selässä hintelä, mustaverinen mies, puettuna kummalliseen ilveksen nahasta tehtyyn ja puoleksi korville vedettyyn puuhkaan.

-- Hei, talonpoika! -- huusi hän Martille, -- onko täällä missään pirttiä? Löysin tämän koppakuoriaisen maantien vierestä.

Mutta Martti, joka oli ehtinyt tarkemmin silmäillä miestä ja hänen kuormaansa, vastasi, puolittain kummastuneena, puolittain pelästyneenä:

-- No älähän, musta Jooppihan se on!

Nämä sanat kuultuaan näytti pieni mustaverinen mies säpsähtävän, kiskaisihe jättiläisen selästä, luikahti maahan ja kiiti kuin käärme pensaiden väliin. Se tapahtui niin nopeasti, ettei jättiläinen ehtinyt muuta kuin hölmistyneenä katsoa taakseen ja sanoa, korvallistaan kynsäisten: -- Kas perkele!

Ja sen sanottuaan heitti Paul Bertelsköldin vanha ystävä Leo kaapin marakatteineen maahan. Mutta sen enempää miettimättä lähti Martti ajamaan takaa pakenevaa.

Tultuaan vähän matkaa metsään näki hän mustan Josén kyyristyneenä kiven taa kurkistelevan polkua pitkin. Espanjalainen, joka tässä asemassa oli eksyttävästi väijyvän ilveksen näköinen, irroitti pitkän veitsen vyöltään. Hän oli tunnettu erinomaisesta taidostaan heittää tuota vaarallista asetta, joka häneltä aina osui maaliinsa.

Polkua pitkin tuli nopein askelin talonpoikaispukuun puettu nainen. Hän ei aavistanut mitään vaaraa, hän kiiruhti vain Flintan mökkiä kohti.

Silloin kohosi musta José maasta kyyrysiltään, ja tähtäsi kostosta välkkyvin silmin vaimoon kuolettavan iskun. Martti tahtoi juosta apuun, mutta hänet ehkäisi siitä äkkiarvaamaton tapaus. Kuului pamaus noin viidenkymmenen askelen päästä, keveä savu kohosi pajupensaiden takaa, ja espanjalainen solahti verisenä alas kiveltä. Joku oli nähtävästi luullut häntä siksi otukseksi, jota hän niin paljon sekä ulkonaisesti että sisällisesti muistutti.

-- Mitä se oli? -- kysyi nainen Martilta.

-- Musta Jooseppi tuossa tahtoi tappaa teidän armonne, -- vastasi Martti, ja hänen rehellinen kalastajasydämensä vavahti.

Talonpoikaisnaisen jalo otsa synkkeni hetkeksi, mutta pian hän oli taas selvillä siitä, mitä hänen oli tehtävä.

-- Vie minut hänen luoksensa! -- sanoi hän.

Martti saattoi hänet kaatuneen salamurhaajan luo, joka makasi kiven takana. Tämä hengitti vielä. Luoti oli mennyt hänen oikean olkapäänsä läpi.

-- Hän on pelastettavissa, jos luoti saadaan ulos, -- virkkoi nainen tutkittuaan haavaa tottunein käsin ja revittyään hienon nenäliinansa ensi siteeksi. -- Mistä saamme apua, viedäksemme hänet kylään?

-- Minä huudan tänne tuolta tuon pitkän roikaleen, -- arveli Martti, osoittaen Leoa, joka vielä seisoi polulla epätietoisena, pitäisikö hänen jättää marakattiraukka yksin metsään nälkään kuolemaan.

Mutta ennenkuin Leo kerkesi paikalle, oli jo kaksi ratsumiestä lähestynyt polkua pitkin ja toinen heistä, laukaistu espanjalainen pyssy olallaan, oli laskeutunut hevosen selästä hakeakseen riistaa, jonka luuli kaataneensa. Se oli kreivi Bernhard Bertelsköld.

-- Östanlidin muori! Ja José! Mitä tämä merkitsee? -- huudahti Bernhard kummastuksissaan, kun hän kiven luona tapasi naisen sitomassa haavoitettua.

-- Tahdoin kostaa teidän ja itseni puolesta, sennor! -- sanoi espanjalainen matalalla äänellä. -- Hän ja veljenne ovat kaikkeen syypäät. _Caramba!_ Vielä minä heille maksan, jos saan elää.

-- Sinä jäät eloon, José, mutta et kostaaksesi, vaan katuaksesi ja rukoillaksesi! -- kuiskasi nainen vakavasti.

-- Eikö minua teidän tähtenne ajettu palveluksestani? -- jupisi haavoitettu.

-- Niin. Ja sen vuoksi tahdoit tappaa minut ja poikani. Mutta mekin kostamme. Me parannamme haavasi.

Kohta olivat puiden oksista valmistetut pehmeät paarit kunnossa, ja niillä kantoivat Leo ja Martti haavoitetun kylään.

-- Herra on hyvä ja sanoo tuolle ihmiselle, että hän pitää huolta marakatista! -- sanoi Leo, osoittaen talonpoikaisnaista. Hän ei voinut jättää irvistelevää suosikkiansa yksin metsään.

Kreivi Bernhard nousi sanaakaan sanomatta satulaan ja ratsasti isänsä vieressä rantaan usein pysähtyen ja vaipuen mietteihinsä.

-- Eikö se ollut Östanlidin muori? -- kysyi isä.

-- Oli, -- vastasi kreivi Bernhard.

Talonpoikaisnainen oli sill'aikaa kulkenut oikotietä vuorien yli ja saapunut ennemmin tuvalle. Vanha Flinta istui vielä penkillään lähellä tupaa. Hän kuuli tulevan askelet, rukki hyrisi, aallot välkkyivät, pääskyset lentelivät ja päiväpaiste välähteli kuin hopea ulapalle.

-- Oletteko vahingoittumaton? -- kysyi hän.

-- Olen, -- sanoi talonpoikaisnainen ja seisoi kuin katuvainen tämän hurskaan vanhuksen edessä.

-- Jumalalle kiitos! Ääni minussa sanoo, että vaikein koettelemuksenne tässä elämässä lähenee loppuaan.

-- Niin, äitini. Ja kuitenkin minä vapisen.

-- Älkää kutsuko minua äidiksenne, sillä aika on tullut, jolloin ne, joiden oma olette, saavat teidät takaisin. Miksi vapisette? Eikö Jumalan siunaus ole teitä seurannut sekä myötä että vastoinkäymisissä?

-- Aina, aina, äitini.

-- Eikö maailman kovin ja kivettynein sydän, joka ei ehkä mitenkään muuten olisi pehmennyt, ole voitettu Jumalalle ja ihmisille teidän pakenemisenne välityksellä?

-- Ah! Ei minun ansiostani!

-- Ei, vaan Jumalan voimalla. Ja eikö se mies, jonka Jumala on asettanut puolustajaksenne, mutta joka unohti kalleimman velvollisuutensa, ole palannut järkiinsä teidät menetettyään ja eikö hän nyt rakasta teitä enemmän kuin koskaan ennen?

-- Minä uskon sen. Mutta se ei tapahtunut minun ansiostani.

-- Ei, taasen ja aina Herran käden avulla, joka johti matkaanne.

-- Se on totta.

-- Ja ettekö ole valvonut nuoremman poikanne onnea paremmin ja tehokkaammin kuin jos olisitte pysynyt kotonanne?

-- Ehkä. En tiedä.

-- Ja ettekö ole kuin näkymätön enkeli aina huolehtinut nuorimmasta lapsestanne, joka ajaksi tarvitsi vierasta hoitoa, koska hänen sielunsa oli liiaksi teidän sielunne kaltainen?

-- Olette ehkä oikeassa.

-- Ja eikö Jumala kaikkivaltias nyt suruin ja murhein ole puhdistanut teitä kaikkia, puhdistanut teidät itsenne ja tasoittanut sen syvän juovan, joka kerran uhkasi haudata miehenne koko suvun keskinäiseen eripuraisuuteen?

-- Toivon niin olevan!

-- No, miksikä sitten vapisette? Miksi vielä vitkastelette kiittämästä Jumalaa?

-- Koska olen köyhä, syntinen nainen, joka ei ole puhdas hänen pyhäin kasvojensa edessä. Oi, äitini, olen kerran pettänyt!

-- Oletteko _te_ pettänyt? Se on mahdotonta.

-- Se tapahtui kerran Tukholmassa. Tahdoin koetella poikapuoltani ja hän kesti koetuksen. Mutta minä ajattelin: heikko on ihmissydän, hänen pitää kestää vielä useampia koetuksia. Ja koska se ei voinut toisin tapahtua, niin muutin muotoni enkä ilmoittanut, kuka olin. Sitä olen sittemmin katkerasti katunut. En muista valhetelleeni kuin sen ainoan kerran koko elinaikanani.

-- Jos niin on, -- sanoi vanhus lempeästi, -- niin olkaa hyvässä toivossa ja oppikaa siinäkin huomaamaan Jumalan ääretöntä armoa. Kas, olette luopunut enemmästä kuin useimmat naiset, olette vapaaehtoisesti luopunut rakkahimmasta, mitä täällä maan päällä on, olette kärsinyt yksin, hylättynä, soimattuna kiittämättömyydellä palkittuna ja missä olette liikkunut olette kuitenkin kostanut pahan hyvällä. Mutta Herra näki, että te siitä voisitte tulla itsevanhurskaaksi ja hyveistänne ylpeileväksi, ja senvuoksi hän lähetti teille tämän kiusauksen, johon lankesitte. Luulitte olevanne liian viisas ja voimakas, ja Herra rankaisi teitä synnillä.

-- Se on totta. Tunnen sen tarvinneeni. Ja vielä tällä hetkellä asuu minussa nuoruuteni ylpeä, uhmaileva henki, jota vastaan olen taistelemistani taistellut koko elinaikani. On niin raskasta palata takaisin sinne, mistä olen ajettu pois, tulla sinne kutsumatta -- vaikka siellä on kaikki, mikä minulle tässä elämässä on kalleinta. Kas, niin syntinen, niin ylpeä minä sydämeni pohjalta vielä olen.

-- Jättäkää se huoli minulle, -- sanoi vanhus. -- Menkää tupaani. Kuulen hevosten kavioiden töminää, ja ne tuovat teille teidän rauhanne päivät.

22. IHANA ILTA.

Herrat laskeutuivat alas ratsujensa selästä ja tarkastelivat uutta tupaa. He olivat vaiti ja totisia: valtakunnat ja sydämet kapinoivat.

Kun he olivat työtä tarkastaneet, menivät he hetkeksi pakinoimaan vanhuksen kanssa, niinkuin heidän tapansa oli melkein joka päivä. Olihan vanhus uljaan karoliinin leski, miehen, jonka sotaveikot nyt melkein kaikki olivat kadonneet maailmasta. Hän oli nähnyt ja tuntenut majuri Kustaa Bertelsköldin, nykyisten kreivien isän ja isoisän. Hän muisti vielä kahdennentoista Kaarlen: hän tiesi kertoa niin monesta ihmeellisestä urotyöstä, jotka jo olivat haihtuneet muiden mielestä. Hänen vaalenneita hapsiaan valaisi vielä menneen aikakauden loisto. Syvän vaikutuksen olivat karoliinien ajan mahtavat taistelut, suuri uljuus ja äärettömät koettelemukset todellakin mahtaneet tehdä, kun sen jäljet vielä näin kauan jälkeenpäin niin selvään näkyivät niidenkin jälkeenjääneiden mielen jaloudessa, jotka olivat sen ajan pienimpiä. Tämä sotilaan leski oli vain hyvin vanha ja köyhä kansannainen, ilman muuta oppia kuin Jumalan elävä sana sydämessään ja menneiden päiväin muisto huulillansa; mutta hänessä oli jotakin suurta ja kunnioitusta herättävää, jota ei voi nykyajan mitalla mitata ja joka ikäänkuin peitti vuosisadan "erään nimen varjoon".

Bertelsköldin kreivit, jotka itse olivat karoliinien sukua, viettivät siis mielellään hetken sotilaan lesken, Flintan, luona. Kreivi Bernhard oli häntä kohtaan ruvennut tuntemaan kunnioituksen tapaista ystävyyttä, ja liikuttavaa oli nähdä, kuinka hartaasti hän koetti muorista haihduttaa muinaisten loukkausten muistoa. Hän oli ollut innokkaimpia hankkimaan hänelle mukavampaa asuntoa. Hän oli toimittanut leskelle neljäntoista plootun vuotuisen eläkkeen, joka oli suuri summa sotilaan leskelle. Hän oli hankkinut hänelle uudet kartat, uuden kehruurukin, pienen maatilkun pellavanviljelystä varten ja kuusi kaunista lammasta puhumattakaan punaisen- ja valkeankirjavasta lehmästä, joka oli muorin lemmikki. Ja muutamia viikkoja sitten oli Martti hänen toimestaan saanut mitä kauneimmat kalaverkot, joten mökin asukkaat nyt olivat yhtä hyvin varustettuja ja riippumattomia kuin ennen olivat olleet köyhiä ja puutteessa.

Nyt istuivat kreivit, isä ja poika, tavallisuuden mukaan portailla, ja kun he olivat pakinoineet vähän aikaa tuvasta ja kalastuksesta, alkoi vanhempi kreivi kertoa suurta Tukholman-uutista, kuinka kuningas oli anastanut vallan. Vanha Flinta pudisti valkoista päätään ja sanoi:

-- Jumala varjelkoon kuningasta! Sitä rukousta kuulin lapsena ollessani luettavan aamuin ja illoin. En ymmärrä uusia aikoja, mutta minusta tuntuu, että sopu sijaa antaa. Sitä tulisi jokaisen Jumalaltaan rukoilla. Sillä rakkaudessa ja rakkaudesta meidän täytyy elää. Jumala palkitkoon niitä, joilla on uskollinen sydän.

Herrat eivät vastanneet. He tunsivat mielensä heltyneen.

-- Ja siksi minä sanon: Jumala palkitkoon kaikki kreivittärelle, teidän armonne vaimolle, sillä hänellä varmaankin on uskollinen sydän, -- jatkoi vanhus kiinteästi kehräten. -- Ajattelen usein, missä hän lienee ja milloin hän palannee.

-- Tuolla lähtee vene liikkeelle Falkbyn valkamasta, -- sanoi vanhempi kreivi, ottaessaan taskustaan kiikarin, mutta hän ei voinut mitään nähdä, sillä oli jotakin kosteaa joko lasissa tai hänen silmässään.

-- Mitä tiedätte kreivittärestä? -- kysyi kreivi Bernhard, joka aavisti jotakin ikäänkuin ohimennen lausuttujen sanojen takaa. -- Muori, te tiedätte jotakin ettekä tee oikein sitä nyt salatessanne.

-- Tiedän, että paljon on muuttunut sen jälkeen, kun hänen armonsa lähti, -- virkkoi vanhus tyynesti ja jatkoi kehräämistään. -- Mutta tiedän myöskin, ettei hän mennyt mielellään eikä suotta. Katsokaa, naisen sydämessä on jotakin sellaista, jota miehet eivät ymmärrä. Kun miehillä on jotakin mielessä, niin he hyökkäävät tiehensä ja ovat valmiit ruhjomaan taivaan ja maan, jos se olisi heidän vallassaan. Mutta kun hyvällä naisella on sydämensuru, niin hän menee pois hiljaisuudessa itkemään. Tapahtui minun nuorena ollessani, että Pietari Stålilla, joka seisoi lähinnä Flinta-vainajaa ruodussa, oli tapana sanoa vaimolleen: olisin voinut saada paremmankin kuin sinä, Kaarina, -- sillä hänen isänsä oli ollut kersantti, mutta Kaarina oli kotoisin Falkbyn torpasta. Ei hän oikeastaan mitään pahaa tarkoittanut, mutta Kaarina oli sitä lajia, joka kärsi nuo sanat yhdeksäntoista ja kaksikymmentä kertaa, mutta ei enempää eikä vähempää. Kun hän yhdennenkolmatta kerran kuuli samat sanat meni hän pois ja pyysi erokirjaa. Ja koko pitäjä oli kummissaan, sillä kaikki tiesivät Kaarinan olevan viisaan ja nöyrän ja miehelleen hän oli alamainen kaikessa, paitsi kunniassa. Mutta nyt herää kysymys: tekikö hän oikein vai väärin?

-- Hän teki oikein, -- sanoi kreivi Bernhard vakavasti.

-- Pelkään hänen tehneen, mitä vaimon tulee tehdä, -- lisäsi isä surullisesti.

-- Mutta mitä luulee teidän armonne Pietari Stålin tuon kuultuaan tehneen? -- jatkoi vanhus. -- Hän meni papin luo eräänä pyhänä, kun jumalanpalvelus oli päättynyt ja väkeä oli vielä paljon kirkossa ja Kaarina myös, ja silloin hän sanoi niin kovasti, että kaikki sen kuulivat: minulla on vaimo, joka on minulle liian hyvä, ja vaikka olisin nainut kuningattaren kamarineitsyen, en koskaan olisi voinut saada niin hyvää vaimoa kuin Kaarina. Minä pyydän erokirjaa minäkin, sillä en ansaitse häntä.

--- Ja mitä Kaarina vastasi? -- kysyivät kreivit yht'aikaa.

-- Niin, mitä hän vastasi? --- jatkoi vanhus, hetken ääneti oltuaan, jolloin nainen, joka tuvasta oli kuunnellut puhetta avonaisen ikkunan kautta, sai aikaa herrain huomaamatta astua ulos ja hiljaa hiipiä heidän taakseen. -- Niin, mitä hän vastasi? Hän vastasi sulkemalla miehensä sydämellisesti syliinsä.

Tuskin oli nämä sanat lausuttu, kun kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld tunsi kaksi pehmeää käsivartta kietoutuvan kaulansa ympäri, ja kyynelet, lämpimät kuin suloisin kesäsade, tippuivat hänen poskilleen. Se oli niin odottamatonta, niin kummastuttavaa, ettei kukaan noista neljästä voinut pitkään aikaan hiiskua sanaakaan. Rukki herkesi surisemasta, hyttyset hyräjämästä, linnut livertelemästä; aallot tuntuivat keinuvan niin hiljaa kuin rakkauden syleily vihreää rantaa vasten, ja keveät pilvetkin taivaalla näyttivät hellyydestä punehtuen heijastavan lyhyen ihmiselämän autuaallisimpia hetkiä -- kun kaksi synnin ja surun erottamaa sydäntä jälleen tapaavat toisensa ei koskaan enää elämässä erotakseen, ei koskaan enää lakatakseen sykkimästä toisilleen.

Ensimmäinen, joka keskeytti äänettömyyden, oli vanha kahdeksankymmenvuotias, joka nyt oli suorittanut_, hänkin, velkansa kaikista kokemistaan hyvistä teoista. Hän kohotti taivasta kohden vapisevat kätensä ja rukoili hiljaisen, palavan rukouksen, yhden niitä sanattomia ylistyslauluja, jotka kuuluvat aina enkeleiden asuntoihin asti ja johon kaikki läsnäolevat yhtyivät. Kun suurin kaikista velvollisuuksista oli täytetty ja neljän sydämen palava kiitos oli lähetetty Iankaikkisen valtaistuimen eteen, silloin vanhus pyyhki kyynelet ryppyisiltä poskiltaan ja virkkoi hellästi, lempeästi hymyillen: -- No, mitä Kaarina vastasi miehelleen kirkonkäytävällä?

-- Hän vastasi, -- sanoi kreivitär Ester, joka nyt oli heittänyt otsaltaan talonpoikaisnaisen huivin ja paljastanut suuret loistavat silmänsä, -- hän vastasi: -- Kas, Jumalan käsi on armollinen meissä heikoissa! Kaikki kannamme velkakuormaa omallatunnollamme Hänen tuomionsa edessä: ylistäkäämme hänen nimeään ja antakaamme toisillemme anteeksi! Ja niinkuin nyt hänen kasvojensa edessä lupaan sinulle, etten epäilevän ajatuksen varjollakaan loukkaa rakkauttasi, niin pyydän myös sinua antamaan minulle anteeksi kaiken surun, jota olen sinulle tuottanut, kaikki ne yksinäiset hetket, jotka olet kaivannut puolisoasi, joka kuitenkin oli vannonut ei koskaan sinusta luopuvansa. Sinä rakkain ystäväni, minä olen sinut jättäessäni rikkonut enemmän kuin sinä; ja usko minua: tuntui sydämessäni kuin olisin menettänyt kaiken maailmassa, kun ei minulla ollut sinua! Mutta nyt sinä olet taas luonani, enkä enää koskaan luovu sinusta; en enää voisi kantaa semmoista surua. Ja senvuoksi minä rukoilen saadakseni tulla takaisin luoksesi. Tahdotko suoda minulle niin suuren ja ansaitsemattoman ilon?