Part 31

Pohjoistuulta pidettiin kaikkina aikoina onnellisena enteenä ja pohjoisesta tuuli silloinkin, kun Kustaa Vaasa muinoin alkoi vapaussodan Taalainmaassa.

Paul Bertelsköldinkin tempasi yleinen innostus mukaansa, hän lykkäsi käyntinsä markiisittaren luona toistaiseksi, tarttui ystävänsä kainaloon ja seurasi väkijoukon mukana. Mutta paitsi kuningasta ja hänen upseerejansa päästi vahti sisään ainoastaan moniaita tunnettuja henkilöitä, ja niiden joukossa oli Paul, joka veti muassaan Leon.

He pysähtyivät linnan pihalle, sill'aikaa kun kuningas linnassa piti upseereille ja alipäälliköille lyhyen salamoivan puheensa, jonka kautta vallankumous ensin julistettiin ja jossa hän juhlallisesti luopui yksinvallasta, samalla kun hän vaati sulkua anarkiaa vastaan. Kaikki, paitsi parooni Cederström, vannoivat hänelle uskollisuudenvalan. Heidän hurraahuutonsa kuuluivat alas linnan pihalle.

-- Mitä tämä merkitsee? -- kysyi Leo.

-- Se merkitsee sitä, että olemme saaneet kuninkaan sen sijaan kuin meillä ennen oli vain nimileimasin, -- vastasi Paul.

-- Mutta miksi nuo vanhat herrat kurkistelevat noin levottomasti ulos ikkunasta?

-- Ne ovat valtioneuvoston jäseniä, jotka keskustelevat neuvoston kokoushuoneessa siitä, eikö olisi ollut viisainta vangita kuningas kaksi tuntia sitten. Huomaa herrojen hätäytyneet kasvot! Heille eivät hurraahuudot tuolla sisällä ole mieleen. Valta on niin houkutteleva; he ovat niin kauan itse olleet kaikkivaltiaita, etteivät sydämenahdistuksetta voi ajatella itseään taas alennettuina alamaisiksi niinkuin me muut. Arvelen, että heillä jo on vartijat oven edessä.

Niin olikin. Neuvosto, joka oli tahtonut vangita kuninkaan, oli nyt itse vartioituna ja salpain takana. Etteivät viralta pannut pikkukuninkaat ainakaan kärsisi ruumiillista puutetta, tuotiin heille päivällinen linnaan, mutta "ruokahalu ei ollut erikoinen", sanoo tästä eräs senaikainen silminnäkijä.

Ei viipynyt kauan, ennenkuin kuningas taas tuli näkyviin lukuisine seuralaisineen, nousi ratsaille ja ratsasti, paljas miekka kädessä, ympäri kaupunkia, riemuitsevan väkijoukon seuraamana. Hän oli sitonut valkean nenäliinan käsivartensa ympäri ja kohta nähtiin monta tuhatta samanlaista sotasidettä. Tukeuduttiin kuninkaan ympärille, suudeltiin hänen vaatteitansa, itkettiin ja hurrattiin yht'aikaa. Kaikki sotaväenosastot vannoivat hänelle uskollisuudenvalan, ketjuja pingoitettiin linnan porttien eteen ja tykkejä ajettiin esiin. -- Mistäs sen tiesi, etteivät ne olleet ladatuita, kun tykkimiehet seisoivat niiden ääressä palavat sytyttimet kädessä.

Oli vielä yksi valta, joka olisi voinut tehdä vastarintaa, säätyjen salainen valiokunta, joka niin kauan oli ollut korkeimman, itsevaltiaan kansanvallan edustajana. Mutta nämä herrat menettivät, samoin kuin neuvostokin, kaiken malttinsa, ja kun he hetken aikaa olivat huutaneet sinne tänne, tulematta mihinkään päätökseen, lukitsi kirjuri juhlallisesti pöytäkirjat kaappiin, julistaen, että hänen toimensa nyt oli loppunut.

Vallankumouksen näin levitessä yli koko kaupungin ja Tukholman lainehtiessa kuin myrskyinen meri, kiiruhti Paul Bertelsköld sykkivin sydämin markiisitar Egmontin hotelliin. Hän tapasi vartijan seisomassa portilla tyynenä, kivääri olalla. Ei mitään rynnäkköä ollut tapahtunut, ei mitään vaaraa ollut nähtävissä. Melkoisesti rauhoittuneena riensi Paul salaisia portaita ylös.

Ovi oli suljettu. Hän kolkutti. Ei kukaan avannut.

Hän kiiruhti jälleen alas ja juoksi suuria portaita ylös.

Täällä oli ovi lukitsematta. Sitä ei koskaan ennen ollut tapahtunut, mikäli Paul voi muistaa. Mutta tänään oli kaikki selitettävissä. Kaikki palvelijat, myöskin Babette, olivat ulkona kadulla.

Nopein askelin astui Paul iloisen, komean, aution salongin läpi, tuli sieltä suureen vierashuoneeseen, sitten parin, kolmen sisähuoneen kautta, jotka olivat yhtä autiot kuin sali, kunnes hän hiljaa ja henkeään pidättäen avasi markiisittaren sisimmän kabinetin oven.

Mikä näky! Kaunis ranskatar makasi siinä puettuna vaaleaan aamupukuunsa, mutta itse miltei vielä vaaleampana, pienoisella leposohvalla, joka oli vaaleansinisellä silkillä päällystetty. Hän näytti nukkuvan, mutta hänen rintansa ei kohoillut; tuuheat, ruskeat hiukset tulvivat, puoleksi palmikoimattomina, alastoman olkapään yli. Timanttinen hiusneula, joka piti hänen aamupäähinettään, säkenöi päivää kohden, valkea ruusu oli povelle kiinnitetty. Silmät olivat kiinni, huulet suljetut. Kasvojen ilme oli ankara ja totinen -- hymyilevä, eloisa olento, joka äsken näytti elävän ainoastaan huvitellakseen ja iloitakseen, oli nyt marmorinen patsas, ja iankaikkisuuden totisuus oli levinnyt hänen kauneille kasvoilleen.

Paul pysähtyi hetkeksi, ollen itsekin kuin mykkä marmoripatsas. Seuraavassa tuokiossa hän heittäytyi polvilleen nukkuvan viereen ja suuteli hänen kättään. Käsi oli vielä lämmin. Hän suuteli hänen otsaansa, hänen huuliansa, nekin olivat lämpimät. Mutta hän ei enää hengittänyt. Hän oli kuollut.

Tätä ei Paul voinut käsittää. Hänen ajatuksensa olivat pysähtyneet. Aikakin näytti hänestä pysähtyneen juoksussaan ja kaikki näytti hänestä unelmalta. Hän ei itkenyt. Hän ei raivonnut. Hän ei koettanut saada häntä henkiin. Hän istui siinä mykkänä, liikkumatonna, ajattelematta, myötäänsä katsellen tuota kaunista kuvapatsasta, jonka valkealla otsalla ja suljetuilla silmäkulmilla asui ylevä totisuus.

Sohvan ääressä oli pieni simpukanhelmillä silattu mahonkipöytä. Pöydällä oli kirje. Kun Paulin silmät sattuivat siihen, näki hän nimensä sen kuoressa.

Hän mursi paperin, tietämättä mitä teki, ja luki, tietämättä mitä luki, seuraavat ranskankielellä kirjoitetut rivit:

"Ylevästi rakastettuni! Emme voi saada toisiamme; miksi minä eläisin? Älä suutu minuun, että luovun elämästä samalla kertaa kuin sinusta. Elämäni ei ole ollut miksikään hyödyksi, tahdon, että edes kuolemani tuottaisi jotakin hyötyä. Tiedä siis, että olen hankkinut Ruotsin kuninkaalle sen ajan ja ne rahat, joita ilman hän ei olisi voinut pelastaa valtakuntaansa, olen hankkinut ne valaa vastaan, jota en voi rikkoa. Olen vannonut tästä päivästä alkaen olevani miehen oma, jota inhoan. Mutta Herminie d'Egmont ei myy itseään. Velkojani saa ainoastaan hengettömän ruumiini.

Oi, rakkahani, me olemme kumpikin eläneet syvälle vajonneella aikakaudella. Surkuttelen sinua, joka vielä puhtaine sydäminesi jäät eloon. Mutta elä, Paulini, elä jalona, vaikuta sen hyväksi, joka on todella suurta tässä maailmassa! Elä toisen ajan hyväksi, jolloin mies taas rakastaa kunniaansa, nainen itsetuntoaan, kansat vapauttaan! Vie tämä sama tervehdys Ruotsin kuninkaalle ja äidillesi. Ja sitten -- ajattele joskus ystävän tuntein onnetonta naisparkaa, joka on rakastanut sinua liian paljon tahtoakseen kahlehtia sinua hukkaan menneeseen onneensa ja joka hamaan kuolemaan asti on tahraamattoman kunniansa kautta sinun

_Herminie_, markiisitar d'Egmont."

19. HÄNEN NIMENSÄ.

Huimaavan riemun vallassa oli näinä päivinä koko Tukholma! Se ei ollut vallankumous, vaan kansanjuhla. Se ei ollut iloa, se oli hurmausta. Ei valunut verta, vaan sitä enemmän olutta, viinaa ja viinirypäleen mehua. Muuan viisas mies sanoi vuoden 1772 riemuhumalasta, että se oli aivan liian raju kestääkseen kauan.

Olihan kaikki käynyt onnellisemmin kuin oli voitu odottaa. Palavia tykinsytyttimiä ei tarvinnut viedä sankkireikiin. Valmiita ammuksia ei oltu ammuttu. Suljetut tullit eivät olleet muuttaneet Tukholmaa vankilaksi. Ketjut linnan porttien edustalla kielsivät olevansa vapauden kahleita. Olihan kuningas itse juhlallisesti vakuuttanut pitävänsä suurimpana kunnianaan olla "vapaan kansan ensimmäinen kansalainen". Ja kuinka lempeästi, kuinka maltillisesti hän käyttikään voittoaan! Yksin vangitut pikkukuninkaatkin vapautettiin pian, ja samat herrat, jotka aamulla olivat tahtoneet estää hallitsijaansa lähtemästä omasta linnastaan, saivat illalla armon suudella hänen kättänsä.

Ensimmäisten uhkaavain toimien, vangitsemisten ja varoitusten jäljestä tuli kohta tyynnyttäviä kuulutuksia, vapaaehtoinen hallitsijavakuutus, armahdukset, palkinnot ja ylhäisten sekä alhaisten uskollisuudenvalat. Kuinka ihailtiinkaan nuorta, kaunista hallitsijaa ja hänen armollista ja kuitenkin niin arvokasta ryhtiään! Kuinka tungettiinkaan hänen ympärilleen, missä hän vain näyttäytyi! Naiset suutelivat hänen jalkojaan, kun hän pysähdytti hevosensa keskelle väkijoukkoa, ja moni ylpeä aatelinen, joka äsken oli puhunut kuninkaasta halveksivasti, kilpaili nyt kunniasta saada kantaa hänen viittansa lievettä lähestyvissä juhlamenoissa.

Oli vain yksi ainoa ihminen, joka ei välittänyt ympärillään vallitsevasta yleisestä riemusta, ja se oli Paul Bertelsköld. Hän oli tointunut ensimmäisestä tuskastaan ja eli nyt toisen, sitä läheisesti koskevan aatteen valtaamana. Ollen haaveksiva rakkaudessa, haaveksiva vihassa, riippui hänen sielunsa nyt kiinni siinä katkeransuloisessa toivossa, että kun hän ei ollut saanut elää rakastettunsa edestä, hän ainakin tahtoi kostaa hänen kuolemansa.

Myöhään tuon merkillisen päivän iltana kutsuttiin Paul kuninkaan luo. Hänen täytyi totella ja hän meni.

Kustaa III oli ollut suuri sinä päivänä -- ei senvuoksi, että hän oli voittanut, vaan senvuoksi, että hän oli anteeksi antanut. Hänen otsallaan loisti vielä se voiton kuninkaallinen ylpeys, jota jalostutti tieto siitä, että hän oli pelastanut kansansa eikä vain kruununsa. Mutta tuo aivan ihmeellisen odottamaton menestys näkyi täyttäneen hänen rintansa sillä nöyryyden tunteella, joka vastustamattomasti valtaa voittajan mielen taistelutanterella, kun hän tuntee korkeampien, näkymättömien voimien, jotka ovat hänen omaa tahtoansa, hänen aseitansa ja johtajaneroansa mahtavammat, kuljettavan häntä päämäärää kohti. Hän katseli kalpeaa nuorukaista ylevin, jaloin kuninkaansilmäyksin ja sanoi hänelle:

-- En ole kutsunut teitä, kreivi Bertelsköld, sitä varten, että te ottaisitte osaa minun ilooni, vaan ottaakseni itse osaa teidän suruunne. Minä iloitsen, että onnellinen vallankumouksemme ei ole maksanut ainoatakaan veripisaraa ja nyt kuulen, että voitto on kalliisti ostettu. Olen voittanut valtakunnan, mutta menettänyt ystävän. Jos en olisi kuninkaana velvoitettu asettamaan kansani onnea korkeammalle kuin omia tunteitani, niin ehkä tunnustaisin teille, että olen kadottanut enemmän kuin olen voittanut. Ilman markiisitar Egmontia olisin nyt vankina omassa linnassani. Tämä on ainoa lohdutus, jonka voin kirjoittaa kreivittärelle, hänen tädilleen Parisiin.

-- Minulla on tervehdys tuotavana teidän majesteetillenne, -- sanoi Paul matalalla äänellä ojentaen kuninkaalle markiisittaren viimeisen kirjeen.

Kuningas luki sen, ja hänen katsantonsa synkkeni.

-- Älkää pyytäkö enempiä tietoja tästä salaisuudesta, -- sanoi hän. Se henkilö, jota markiisitar tarkoittaa, on valtakuntani lakien ulkopuolella, ja vaikkei niin olisikaan, ei ole olemassa todisteita. Rikollisten omatunto olkoon heidän tuomarinsa.

-- Hänen nimensä, teidän majesteettinne! Armonne osoituksena ainoastaan hänen nimensä!

-- Mitä minulta tahdotte? Tämän onnellisen päivän on jo suru synkentänyt; sumentaisinko sen vielä kostolla? Ei, Bertelsköld, kosto ei tässä tapauksessa koskaan saavuttaisi maaliaan, vaan se kukistaisi teidät, syöksisi ehkä minut häviöön ja panisi valtakuntani vaivalloisesti saavutetun onnen alttiiksi.

-- Teidän majesteettinne suvaitsi viime yönä lausua armollisen mielihyvänsä minun vähäisistä ansioistani ja suvaitsi lisätä muistavansa minua tänä iltana. Jos saan tietää tuon nimen, tuon yhden ainoan nimen, niin on palkintoni mielestäni jo kuninkaallisen runsas.

-- Ei, ei nyt, ainakaan ei tänään. Ette voi vielä hillitä tunteitanne ja teidän pitää kuitenkin tehdä niin. Mutta jos muutamien päivien kuluttua vielä pyydätte saada tietää salaisuuden, niin tahdon täyttää toivonne, vaikka teille olisikin onnellisempaa, ettette sitä edes aavistaisikaan. Tänään muistelemme kaipauksella sitä jaloa naista, joka on paljon suurempi kuin te tai joku muu paitsi minä voitte aavistaakaan, mutta joka ennen tahtoi kantaa huikentelevan ja huolettoman nimeä kuin olla aikalaistensa ihailun esineenä. Niin, hän oli oikeassa: meidän on eläminen _todellisen_ suuruuden hyväksi; vapauden, valistuksen, tieteiden, taiteen, ihmisyyden hyväksi. Tahdon seurata hänen neuvoansa... Minä ja teidän äitinne, sanoo hän! Teidän äitinne lienee siis tavaton henkilö, sillä markiisitar Egmont oli ankara omaa sukupuoltaan kohtaan. Viekää kreivittärelle, äidillenne, tervehdykseni ja sanokaa hänelle, että tahdon nähdä hänet esiteltynä hovissa. Muistelen hänen olevan syntyisin kreivitär Stenbock?

-- Isäni ensimmäinen puoliso oli syntyisin kreivitär Stenbock, mutta minä olen hänen jälkimmäisestä avioliitostaan, -- vastasi Paul, punehtuen vastoin tahtoaan. Oli olemassa henkilö, joka saattoi hänet unohtamaan markiisitar Egmontinkin, ja se oli hänen äitinsä.

-- Ah, nyt muistan, -- jatkoi kuningas, joka tunsi kaikki valtakuntansa aatelissuvut, -- teidän äitinne on omaa sukuaan Falkenberg.

-- Se oli minun isäni äiti, -- vastasi Paul lisäten varmalla äänellä: -- äitini on syntyisin Larsson, vaasalaisen porvarin tytär.

Kuningas hymyili, ehkä salatakseen pulaa, johon oli joutunut, sillä eihän juuri voinut tulla kysymykseen esitellä hovissa porvarintytärtä, vaikka tämä olikin kreivittäreksi koroitettu. Mutta hän tointui kohta ja lisäsi kohteliaasti: -- Te polveudutte äidin puolelta siis Vaasan suvusta. Nimi on minulle, samoin kuin jokaiselle ruotsalaiselle, niin rakas, että toivoisin voivani tehdä jotakin Vaasan kaupungin hyväksi ja siitä tahdon tilaisuuden tullessa keskustella äitinne kanssa. Mutta te tarvitsette lepoa ja rauhaa, rakas Bertelsköld. Kuinka pitkäksi aikaa haluatte virkavapautta?

-- Olen kiitollinen, jos teidän majesteettinne suo minun kuukauden päivät viipyä Falkbyssä.

-- Se myönnetään. Toivotteko mitään muuta? Esimerkiksi kamarijunkkarin arvoa?

-- Kiitän teidän majesteettianne. En osaa panna sille arvoa.

-- Äitinne on suomalainen, suon anteeksi, että teillä on oma päänne, -- virkkoi kuningas ystävällisesti. -- Saan siis mukautua siihen ja koetan keksiä jotakin, joka olisi enemmän mieleenne. _Au revoir!_

Paul meni, haava sydämessään.

Tämän jälkeen seurasivat nuo merkilliset päivät, jolloin vallankumous laillisesti vahvistettiin. Elokuun 20. p:nä vannotettiin kaikki valtakunnan kollegiot ja Tukholman porvaristo. Elokuun 21. p:nä kokoontuivat nuo vielä äsken niin yksinvaltaiset säädyt asettamaan kuningasta kansan valtaistuimelle. Historia on siitä päivästä antanut lausuntonsa, ja kertomus astuu kainosti syrjään, poimiakseen vain poljetun, unohdetun kukkasen leveältä kuninkaantieltä.

Sinä päivänä piti kuningas Kustaa kauneimman kaikista monista kauneista puheistaan ja kuin auringon säde välähti se kautta koko Euroopan. Silloin hän näet luki vapaaehtoisen hallitsijavakuutuksensa ja esitti säädyille uuden hallitusmuodon, joka hyväksyttiin kolminkertaisella jaa-huudolla ja allekirjoitettiin kohta. Ei koskaan ole hallitusmuutosta onnellisemmin suoritettu eikä nopeammin tunnustettu. Yli koko väsyneen valtakunnan lensi tämä huhu iloisena kaikuna, ja Sprengtporten suomalaisineen saapui suomalaisten totuttuun tapaan vasta seuraavana päivänä. Ainoastaan muutamat ulkomaisista ministereistä mutisivat vihaisia, uhkaavia sanoja naapurien velvollisuudesta "puolustaa Ruotsin vapautta".

Ei kukaan kiinnittänyt huomiota siihen. Kansan riemuitessa kannettiin vapauden aika hautaan, ja samana päivänä kätkettiin katoliseen kirkkomaahan lakastunut naisen sydän, murtunut vieraiden joukossa, joiden edestä hän oli tuntematonna kuollut.

Seuraavana aamuna pyysi Paul Bertelsköld päästä kuninkaan puheille. Kuningas oli jo ehtinyt unohtaa hänet ja se oli anteeksi annettavaa semmoisten päivien jälkeen.

-- Mitä haluatte, ystäväni?

-- Hänen nimensä, teidän majesteettinne!

-- Ah! Olette oikeassa! Olen sen teille luvannut. Mutta oletteko myös valmis kuulemaan sen nimen sillä mielenmaltilla, jota maanne ja kuninkaanne on oikeutettu teiltä vaatimaan? -- kysyi kuningas vakavasti, melkein ankarasti.

-- Olen, teidän majesteettinne.

-- Hyvä. Voin nyt levollisemmin kuin muutamia päiviä sitten uskoa teille tuon salaisuuden. Valtaistuimeni seisoo nyt vankasti kansan rakkauteen juurtuneena; ei kukaan uskalla sitä minulta riistää. Mutta se on kaikissa tapauksissa vakava asia. Muistatte ehkä, että Choiseulin herttua kaksi vuotta sitten yht'äkkiä joutui Ranskan kuninkaan epäsuosioon?

-- Muistelen siitä kuulleeni.

-- Tunnetteko syyn?

-- Sanotaan, että kreivitär Du Barry kukisti hänet.

-- Aivan niin. Choiseul oli aina osoittanut tälle naiselle halveksimistaan, ja paitsi häntä oli Ranskassa ainoastaan yksi henkilö, joka uskalsi sen tehdä. Te tunnette sen henkilön?

-- Tunnen, teidän majesteettinne.

-- Du Barrya vihattiin niinkuin kaikkia suosikkeja, mutta kaikki yritykset tuon uuden Pompadourin kukistamiseksi menivät myttyyn. Choiseul ja hänen muut vihollisensa liittoutuivat silloin hankkimaan hänelle pelättävän kilpailijan, erään nuoren ylhäisen naisen, kaunottaren jonka erinomainen nero jo jonkin aikaa oli herättänyt kaikkien, etenkin Ranskan kuninkaan huomiota ja ihailua. Du Barryn kukistumista pidettiin varmana, mutta liittoutuneet olivat laiminlyöneet ottamasta lukuun erään tärkeän asianhaaran, kysymyksessä oleva nainen kieltäytyi suostumasta heidän ehdotukseensa.

-- Ah, teidän majesteettinne ... alan ymmärtää.

-- Niin, tuo nainen oli liian ylevä, liian jalo tahtoakseen semmoisilla ehdoilla nousta valtaistuimelle. Hänelle tehtiin mitä loistavimpia tarjouksia, hänelle tarjottiin miljoonia, jos hän suostuisi, mutta hän pysyi taipumatonna ja matkusti Ruotsiin kreivitär Du Barryn pelon ja kostonhimon vainoamana. Silloin hän eräänä päivänä huomasi valtaistuimeni horjuvan, valtakuntani olevan häviön kuiluun syöksymäisillään, ja kaikki riippui siitä, että ratkaisevalla hetkellä olisi aikaa ja rahaa. Oli ainoastaan yksi keino ja kysymyksessä oleva nainen päätti, minun tietämättäni, käyttää sitä keinoa. Sain liian myöhään tietää, että hän oli minun pelastuksekseni käyttänyt ne miljoonat ja sen vallan, jotka olivat tarjona hänen suostumuksensa maksuksi. Rahat olivat ainoastaan laina, jonka minä maksan; mutta te ymmärrätte, että tämä laina _hänen_ luonteensa mukaan merkitsi lainanottajan kuolemantuomiota. Hän oli liian suuri, liian puhdas elämään loistavassa häpeässä -- hän tahtoi ennemmin kuolla tuntematonna Ruotsin pelastajana kuin nousta Ranskan tahratulle valtaistuimelle. Nyt tiedätte nimen. Kostakaa, jos voitte -- Ranskan kuninkaalle, Ludvig XV:lle.

20. KOLMAS KOETTELEMUS.

Kauniina kesäpäivänä, heti jälkeen puolenpäivän, istui Vera Bertelsköld opettajattarensa, neiti Sjöbladin kanssa, ruohosohvalla Falkbyn rannassa ja luki ääneen erästä opettavaista kirjaa. Kirja sisälsi kreivi Tessinin kirjeet Kustaa III:lle tämän lapsena ollessa: totuuksia ja hyviä neuvoja, puettuina kaikkein keveimpään, miellyttävimpään kielelliseen asuun, mitä vielä "vanha mies" on käyttänyt "nuorta prinssiä" puhutellessaan. Mutta niin miellyttävää kuin tämä lukeminen olikin tai kuin sen olisi pitänyt olla, ei kirja voinut kiinnittää vilkkaan lapsen huomiota. Veran elävät, iloiset silmät kääntyivät usein opettajattareen ikäänkuin kysyen, eikö jo riittäisi, ja kun hän ei saanut vastausta, lensi katse salaa siniselle ulapalle, vihertäviin saariin, sorsiin, jotka uivat tuolla lahdella, tai valkeaan, järven toisella rannalla näkyvään purjeeseen. Verassa oli jotakin äidistään siltä ajalta, jolloin Ester Larsson ratsasti Korsholman valleilla, ja tyttö oli noiden kesyttömien varsojen näköinen, joille ensi kerran on pantu suitset suuhun ja jotka hillittömästi tempovat outoja ohjaksia.

Luontokin oli niin kaunis, että se ikäänkuin loi viheriän varjon kirjan lehdille.

Suloinen kesälämpö lepäsi kuin rakkauden hengitys yli koko miellyttävän seudun; vieno kaakkoistuuli väreili veden pinnalla; keinuvassa aallokossa karkelivat salakat; metsä tuoksui tuoreutta ja pellolla lähellä rantaa oli leikkuuväki iloisesti sitomassa runsastähkäisiä elolyhteitä.

Kreivitär oli osunut oikeaan valitessaan Lotten Sjöbladin lapsensa opettajattareksi. Hän oli hiljainen, totinen tyttö, vähän yli kahdenkymmenen, ei tosin kaunis, mutta hyvä ja älykäs. Juuri tuo tämän köyhän, vastoinkäymisissä koetellun tytön hiljainen, hyvä, tyven ja totinen olemus veti vallatonta lasta puoleensa ja hillitsi yhdellä ainoalla silmäyksellä pienokaisen uppiniskaisen mielen. Vera oli silminnähtävästi edistynyt eikä kuitenkaan tuntenut mitään painavaa iestä; hän oli vapaa kuin pyrstöänsä viipoittava västäräkki rannan kivillä.

-- Mitä näet tuolla etäällä? -- kysyi neiti Sjöblad hetken kuluttua, huomattuaan oppilaan maltin olevan loppumaisillaan.

-- Ajattelen, että jos olisin heinäsorsa, -- vastasi Vera.

-- Ja miksi tahtoisit olla heinäsorsa?

-- Silloin uisin yli järven ja sitten virtaa alas mereen ja sitten meren yli ympäri koko maailman. Etsisin äitiäni kaikkien maiden ja merien takaa.

-- Haluat siis kovasti nähdä äitisi jälleen?

-- Haluan, haluan, -- sanoi Vera, ja hänen loistavat silmänsä täyttyivät kyynelillä.

-- Kuka tietää, ehkä äiti kohta palaa pitkältä matkaltaan. Se riippuu siitä, onko hän sinuun tyytyväinen.

-- Kuinka _ma bonne_ sen tietää?

-- Olenhan saanut usein kirjeitä äidiltäsi. Hän kirjoittaa minulle joka viikko, mitä minun pitää sinulle opettaa, ja joka viikko minä kirjoitan hänelle ja kerron, oletko ollut hyvä vai paha.

-- En tahdo olla paha! En tahdo olla paha! -- huusi tyttö polkien pienellä, vallattomalla jalallaan pehmeää ruohoa.

Kotiopettajatar hymyili. -- Mitä pahaa on tuo puna-apilaraukka sinulle tehnyt, kun niin säälimättä sitä poljet ja ryöstät mehiläiseltä ravinnon? Mutta tule, saat hetkisen olla olevinasi kirkkaan järvemme heinäsorsa.

He menivät somaan, viheriäksi maalattuun uimahuoneeseen järven rannalle ja kohta oli kumpikin kainaloitaan myöten raikkaassa, viileässä vedessä. Vera polski kaikin voimin sekä käsillään että jaloillaan.

-- Mutta ethän sinä ole heinäsorsa, vaan sammakko! -- laski kotiopettajatar leikkiä.

Kun Vera hetkisen oli saanut opetusta uimataidossa, pyysi hän saada polskaroida "vielä vähän aikaa" opettajattaren noustua vedestä uimahuoneeseen. Se oli niin sanomattoman hauskaa. Vesi roiskui hänen ympärillään delfiinin suihkujen tavoin. Hän pisti nauraen sakarisormet sieraimiinsa ja peukalot korviinsa ja oli sukeltavinaan, vaikka kastelikin vain nenänsä. Sitten hän katsoi ylpeillen taidostaan ylös ja huomasi erään herran aivan lähellä rannalla. Vähän, ei paljon, hän hämmästyi, ja sukelsi taas, ruskeat kutrit vedenpinnalla, mutta tunsi kohta oman veljensä Paulin.

-- Hyvää päivää! -- nyökäytti Paul päätään.

-- Tahdotko nähdä, kuinka uin? -- huusi Vera, unhottaen kaiken muun uudesta taidostaan iloitessaan. Ja kädet pohjassa hän suoritti omasta mielestään niin merkillisiä kokeita, että hänet vähintäinkin olisi ollut vihittävä uimamaisteriksi, jos semmoisia siihen aikaan olisi ollut olemassa.

Paulin täytyi nauraa. Oli pitkä aika siitä, kun hän oli nauranut ja se oli kuin päiväpaiste pitkän synkän päivän perästä.

Kun Vera sitten oli pukeutunut ja sisarukset olivat syleilleet toisiaan, kysyi Paul isäänsä ja veljeään.

-- He ratsastivat tunti sitten vanhan Flintan mökille tuonne niemelle, -- vastasi Vera.

-- Eikös Bernhard ennen ollut kova vanhaa Flintaa kohtaan? -- virkkoi Paul.

-- Oli ennen, -- vastasi neiti Sjöblad. Paul ei enää tunne veljeään entisekseen.

-- Niin, -- toimitti Vera, -- se oli siihen aikaan, kun Bernhard oli pahankurinen; niin ilkeä, niin ilkeä hän oli, että olisin voinut häntä purra, mutta nyt häntä suutelen joka päivä. Arvaas, mitä hän tekee tuolla niemellä! Hän rakentaa Flintalle paljon paremman tuvan kuin muorin vanha tupa oli.

-- Emmekö voi soutaa tuonne järven yli?

-- Voimmepa tietenkin. Jos nimittäin _ma bonne'lla_ ei ole mitään sitä vastaan.

-- Olit liian kauan vedessä, saat soutaa taas lämmetäksesi, -- virkkoi kotiopettajatar päätään nyökäyttäen.