Part 30

-- Ei mikään, älkää minusta huoliko! -- vastasi hän. -- Itken ainoastaan tätä kurjaa elämää ja itseäni. Jos tietäisitte, niin itkisitte minun kanssani, vaikka olettekin mies; ja se teitä kaunistaisi, Bertelsköld! Teillä on sydän! Mutta en tahdo tuottaa teille mitään surua ja senvuoksi olkaamme iloiset. Katsokaa nyt minuun -- onko taas kaikki hyvin? Enkö taas ole iloinen?

Ja hän hymyili niin alakuloisesti, hymyili niin viehättävästi, kyynelten vielä kimmeltäessä hänen silmäripsissään, että tämä hymy paljon enemmän kuin tuo outo surunpurkaus sai nuorukaisenkin silmät kostumaan.

-- Uskokaa minulle, mikä teidät tekee levottomaksi! -- pyysi Paul. -- En paljon voi, mutta koko elämäni on teidän.

-- Ei, -- vastasi markiisitar, -- ei nyt, ei kaikkea. Huomenna ehkä saatte kuulla enemmän. Ja jos odottamattomia tapahtuisi ... jos emme enää näkisi toisiamme ... niin en tahdo, että minusta pahaa ajattelette. Tiedätte meidän seisovan vallankumouksen partaalla?

-- Sen tiedän, madame.

-- Kaikki voi onnistua, kaikki voi mennä myttyyn. Ja onnistuakseen on Kustaa-kuningas tarvinnut aikaa ja rahaa. Kumpaakin olen hänelle hankkinut. Älkää kysykö minulta, kuinka. Tyytykää siihen selitykseen, että neuvosto aikoi tänään vangita kuninkaan, mutta se teko on nyt lykätty ylihuomiseen, kun sotaväki tulee, ja tämä lykkäys voi pelastaa kaikki. Mitä rahoihin tulee, oli hän vielä tänään puolenpäivän aikana köyhempi kuin Kaarle Stuart, mutta kolme tuntia sitten sai hän niitä yllin kyllin. Oi tätä kansaa, tätä kansaa, joka köyhyydessään kerran oli Euroopan ritarillisin ja ylpein; nyt sitä ostetaan ja myydään kuin mitäkin kauppatavaraa! Mutta mitä se minuun kuuluu? Minä olen ranskalainen. Olen palvellut Kustaa III:ta, koska hän on ylevämielinen kuningas ja koska kerran luulin rakastavani häntä... Ei teidän tarvitse katsoa minuun noin synkästi, Bertelsköld. En sanoisi sitä teille, jos minun tarvitsisi punastua edessänne. Olen häntä rakastanut, niinkuin rakastetaan loistavaa meteoria, ja ihailuni on elänyt lempeni unelmaa vanhemmaksi. Sanalla sanoen: hänet on pelastettava. Voinko muuta? Eikö minun tule uhrata hänen edestään kaikkea?

-- Tulee, madame. Kaikki, paitsi kunnianne.

Markiisitar hypähti ylös. Hän vapisi vihasta.

-- Ja mikä antaa teille, herrani, oikeuden lävistää minut myrkytetyillä nuolilla? Taivahan tekijä, milloin olen langennut niin syvälle, että ensimmäinen, jolle avaan sydämeni, uskaltaa muistuttaa minua kunniastani! Tiedättekö, herrani, miksi minun täytyi poistua Ranskan hovista? -- niin, poistua, saatuani siihen käskyn kohteliaassa kirjeessä Noaillesin herttualta! Siitä ei täällä tiedetä mitään, koska en ole alentanut itseäni rupeamalla siitä kerskailemaan. Minut käskettiin sieltä pois sentähden, että minä eräässä hovin vastaanotossa, kun kaikki kumartuivat maahan kreivitär du Barryn edessä, olin ainoa, joka uskalsin kääntää hänelle selkäni.

-- Ymmärrätte minut väärin, madame. En voi teitä loukata salaisimmalla sydämeni ajatuksellakaan. Sanoin ainoastaan sen, mitä joka päivä olen sanonut itselleni.

-- Tahdon uskoa teitä, herrani; en uskoisi ketään toista. Miten hirveä onkaan tämä aika, jossa elämme! Missä on miehen kunnia? Missä naisen itsetunto? Toinen ostetaan arvonimellä, toinen kuninkaallisella hymyllä ja molemmat ovat kullalla ostettavissa. Tiedättekö, Bertelsköld, olen väsynyt kaikkeen tähän kurjuuteen. Olen nähnyt sitä tarpeekseni. Tahdon palata tyhjään olemattomuuteen; on suloista kadota. Sanovathan filosofimme, ettei ole mitään haudan toisella puolen; eikö ole niin? Muistelen teidänkin tahtovan olla jonkinlainen filosofi.

Paul hämmästyi. Hän ei ollut viime aikoina sitä asiaa ajatellut. Hän oli vain kuullut äitinsä lukevan ääneen Raamatusta, kun hän makasi haavoitettuna pienessä metsästysmajassa. Nyt hänelle äkkiä selvisi, että hänellä oli edessään kauhean tyhjyyden kuilu. Mitä hän vastaisi? Ajanhengen synkkä epäilys oli tuossa hänen edessään kauneimmassa hahmossaan, varustettuna kaikella sulouden ihanuudella, ensi rakkauden koko viehättävällä lumousvoimalla, ja esitti hänelle keveästi, sivumennen, kysymyksen elämästä ja kuolemasta, ajasta ja iankaikkisuudesta. Väristys kävi hänen sisimmän sielunsa läpi; hän olisi tahtonut vastata: niin, niin, ei ole mitään haudan toisella puolen!... Mutta hän ei voinut vastata, hän kammoksui sitä ajatusta, että tuo suloinen olento katoaisi iäksi.

-- Ei, -- sanoi hän vasten tahtoaan, -- se ei voi olla niin. Täytyy toki olla olemassa Jumala ja elämä tämän elämän jälkeen.

-- Uskotteko niin? Onhan se mahdollista, sillä filosofit eivät ole parempia kuin muutkaan. Toivoisin sen olevan niin. Tässä maailmassa ei ole mitään rauhaa. Olen neljänkolmatta vuoden vanha, olen nauranut elämälle enemmän kuin moni muu, mutta uskokaa minua, en ole koskaan ollut onnellinen. Minut kasvatettiin eräässä luostarissa ja heitettiin sieltä, vielä lapsena ollessani, vanhan elähtäneen miehen syliin, jota vihasin, kunnes opin häntä halveksimaan. Kaksi vuotta sen jälkeen kuoli markiisi; olin leski ja kiiruhdin ottamaan takaisin sukuni nimen. Mutta nämä kaksi vuotta riittivät myrkyttämään luottamukseni elämään. Päätin nauraa kaikelle ja pidin sanani. Ohimenevä ihailuni kohtasi nerokasta, rakastettavaa Ruotsin perintöruhtinasta hänen ollessaan Parisissa, mutta sydämeni jäi yhtä tyhjäksi ja kylmäksi kuin hänenkin. Ja kuitenkin olin luotu, minäkin, rakastamaan, niinkuin ainoastaan nainen voi rakastaa. Minäkin tunsin joskus kaipausta uhrautua toisen edestä. Mutta en ymmärtänyt itseäni. Matkustin, haluten vaihtelua ja ollen utelias näkemään tarumaista maata, joka ei ollut meidän maamme näköinen. En tiennyt, että näiden kylmien jäiden keskestä kerran löytäisin teidät!

-- Madame...

-- Oi, herrani, -- jatkoi kaunis ranskatar surumielisesti, -- teidän ei tarvitse minulle vastata, että surkuttelette onnetonta naisparkaa, joka on luullut itseään voimakkaaksi ja joka kuitenkin on kyllin heikko uskoakseen teille sen, mikä hänen ainiaaksi olisi pitänyt sulkea sydämeensä. Ymmärrämme toisemme, enkä tiedä, mikä _nyt enää_ estäisi minua sanomasta teille kaikkea. Olen rakastanut teitä, Paul, ensi näkemästä asti, ja te olette ensimmäinen, ainoa rakkauteni. En tiedä, pitääkö minun kirota vai siunata sitä hetkeä, jolloin teidät näin; tiedän vain, että koko sieluni on teidän omanne.

-- Herminie...

-- Älkää sanoko enempää! On pyhiä tunteita, jotka yksi ainoa sana voi haavoittaa kuoliaaksi. Luuletteko, että olisin sanonut teille, minkä nyt olen sanonut, kerjätäkseni teiltä rakkauttanne? Oi, jos sen uskoisitte, niin se surettaisi minua enemmän kuin jos julistaisitte minua vihaavanne kuolemaan asti! Ei, ystäväni -- suokaa minun nimittää teitä niin, se on viileä sana, se ehkä tyynnyttää meidät molemmat -- minä sanon teille tämän, koska me luultavasti tulemme iäksi eroamaan. Jos te yhdeksäntoistavuotiaana voisittekin unohtaa minun olevan teitä viittä vuotta vanhemman, niin olen liian ylpeä väistyäkseni kerran nuoremman kilpailijan tieltä, ja rakastan teitä liian paljon, tahtoakseni nähdä teidän pettyneen siitä ohimenevästä tunteesta, jota nyt luulette tuntevanne minua kohtaan. Ei, ystäväni, ainoastaan se tieto antaa minulle rohkeutta elämään, ettemme koskaan tule toistemme omiksi. Älkää sanoko, älkää kysykö enempää! Luvatkaa minulle ainoastaan, että jos tämä kohtauksemme olisi viimeinen, te joskus tahdotte ystävän tuntein muistella naista, joka ei ole niin kevytmielinen kuin maailma luulee ja joka ehkä on ansainnut kunnioituksennekin...

-- Ja jos te vaikka sata kertaa musertaisitte minut noilla hämärillä sanoillanne erostamme, jota en ymmärrä, niin se ei estä minua sanomasta, Herminie, että rakastan teitä, että elän ainoastaan teidän tähtenne ja että te tulette omakseni, vaikka minun täytyisi taistella koko maailmaa ja teitä itseännekin vastaan, kerran omistaakseni teidät! -- puhkesi Paul sanomaan yhdeksäntoista vuotensa ja hehkuvan sydämensä koko innolla. -- Ja te uskotte, että luopuisin teistä juuri tällä hetkellä, kun ensi kerran olen saanut katsahtaa sielunne syvyyteen ja kun ensi kerran ymmärrän, että olette jaloin, yleväluontoisin nainen, minkä koskaan olen tuntenut -- paitsi yhtä! Niin, Herminie, niin, madame, saatte kilpailijan, mutta ei semmoista kuin äsken sanoitte, vaan semmoisen, joka siunaa rakkautemme ja jonka sydäntä vastaan voitte nojata turvallisena kuin lapsi. Se on äitini, Herminie. Hän ymmärtää teidät, hän ajattelee kuin te eikä kukaan koko avarassa maailmassa ole rikkaampi kuin minä, joka omistan _kaksi_ semmoista sydäntä!

Paul oli tarttunut hänen käteensä ja painoi sitä huuliansa vasten. Silloin ilmaantui ovelle kamaripalvelija ilmoittaen illallisen olevan valmiin.

Paul ei häntä huomannut. Hän tunsi kuuman kyynelen tipahtavan kädelleen.

Mutta markiisitar nousi ylös. -- Hyvästi! -- sanoi hän murtuneella äänellä. -- Huomenna tähän aikaan on kohtalomme ratkaistu.

Sen sanottuaan tarttui hän Paulin käsivarteen ja meni taas vieraiden joukkoon, astuen sinne yhtä keveästi kuin ennenkin, kauneilla huulillaan tuo viehättävä hymyily. -- Nyt tiedän kaikki, teidän majesteettinne! -- laski hän leikkiään. -- Nyt tunnen sen ruman punamyssytontun, joka ratsastaa teidän majesteettinne tuolilla teidän kirjoittaessanne, sire, ja joka kuiskaa teille noita ihmeteltäviä asioita, joilla ihastutatte maailmaa. Olisin hyvin utelias tietämään, mitä hänellä tänä yönä on teille sanottavana.

17. 19. P:NÄ ELOKUUTA.

Kuningas oli käyttänyt osan yöstä kirjeiden kirjoittamiseen ja sen jälkeen tarkastanut vartijoita. Hän oli nyt palannut retkeltään ja istui miettiväisenä ja unetonna työhuoneessaan.

-- Paljonko kello on?

-- Puoli kolme aamulla.

-- Joko sarastaa?

-- Ei vielä, teidän majesteettinne.

-- Pankaa maata etuhuoneeseen, Bertelsköld. Olette paljon valvonut, ja se päivä, joka koittaa, voi koettaa voimiamme.

-- Kiitän teidän majesteettianne. Minua ei nukuta.

-- Nukkukaa, ystäväni, nukkukaa. Kun peltomies nukkuu, tuleentuu vilja leikattavaksi. Lupaattehan varmaan laittaa kirjeeni Södermanlannin herttualle ja Vergennesin kreiville?

-- Ne lähetetään päivän koittaessa.

-- Hyvä. Olette uskollinen ja luotettava Bertelsköld. Luulin teidän tahtovan kaikkea saivarrella, niinkuin nuo muut tekevät.

-- Koirakin on uskollinen, teidän majesteettinne. En palvele kuningastani yksinvallan, vaan vapauden vuoksi.

-- Se on hyvä. En unohda teitä, jos elän iltaan asti. Jos kaadun, niin jättäkää herttualle verinen paitani.

-- Sen teen.

-- Luuletteko siis minun kaatuvan?

-- Luulen teidän majesteettinne voittavan.

-- Rukoilkaa sitä Jumalalta. Parooni Pechlin petti teidät tahtoessaan ostaa vallankumoussuunnitelman. Hänellä oli se jo, hän tunsi Ranskan kuninkaalle lähettämäni kirjeen. Egmont oli oikeassa: Du Barry on kavaltanut meidät.

-- Uskallanko kysyä teidän majesteetiltanne, mistä markiisitar Egmont on hankkinut rahaa?

-- Markiisitar? Mitä siitä tiedätte?

-- Tiedän vain, että hän on saanut lykätyksi neuvoskunnan vehkeet ja hankkinut rahaa tavalla, joka hänelle itselleen on vaarallista.

-- Jumalani! Ja sitä ette ole minulle ennen sanonut! Hän ei ole siitä sanaakaan puhunut. Nyt ymmärrän kaikki.

-- Minä rukoilen teidän majesteettianne valvomaan hänen henkeään ja turvallisuuttaan. Salavehkeet ja kateus kietovat häntä pauloihinsa. Hän on jo ennen ollut joutumaisillaan niiden uhriksi. Vartija hänen hotellinsa edustalla ei olisi ehkä haitaksi.

-- Annan käskyn siitä Taubelle. Mutta mikä vaara voi häntä uhata? Kummallista... Paljonko kello on?

-- Kolme.

-- On aika nukkua. Te odotatte lisäkäskyjä.

Kuningas heittäytyi riisuutumatta sohvalle, ja Paul poistui. Etuhuoneen sohvalla torkkui vartiovuorossa oleva adjutantti. Vanha kamaripalvelija tarkasteli alakuloisesti kenkänsä solkia. Kattolamppu läähätti kuin sairashuoneessa. Valtakunta oli sairas.

Paul asettui ikkunan ääreen. Hänen edessään lepäsi Ruotsin pääkaupunki vielä kätkettynä yön hämärään ja ainoastaan kaukana idässä näkyi heikko, vieno viiva taivaan rannalla meren tasalla julistavan sitä koittavaa päivää, joka oli ratkaiseva Ruotsin ja sen kuninkaiden kohtalon miespolveksi eteenpäin.

Kaikki oli hiljaa. Tukholma nukkui, Ruotsi nukkui, Suomi nukkui. Pitkä ilta oli kulunut, vapauden aikakauden kellon viisari osoitti sydänyötä, ja Kustaa III:n aikakauden aamu sarasti taivaanrannalla.

Kahdenkymmenen minuutin kuluttua kuningas soitti, ja Paul kutsuttiin sisään.

-- Mitä luulette markiisittaren sormuksesta?

-- Uskon sen arvon riippuvan antajastaan, -- vastasi Paul, joka tässä kohden oli täydellinen vapaa-ajattelija eikä aavistanut, kuinka likeisesti tämä kallis kalu koski hänen oman sukunsa kohtaloa.

-- Kuulitte kuitenkin hullun kullantekijän sanovan, että sormuksella on yliluonnollisia ominaisuuksia.

-- Niin. Miksi hän muutoin olisi ollut hullu?

-- On kuitenkin asioita, joita emme voi selittää. Mutta ... istukaa kirjoituspöydän ääreen! -- virkkoi kuningas vähän mietittyään.

Paul totteli luullen, että oli kysymys jostakin tärkeästä vallankumousta koskevasta käskystä. -- Kuningas saneli: "Paras paroonini! Tulin keskiviikkona siihen päätökseen, että vanha pallohuoneemme on Euroopan kurjin teatteri ja että sen siinä kohden voittavat vain sen asukkaat, nimittäin Stenborgin ruotsalainen teatteriseurue. Sääli kaunista taidetta ja kaunista kieltä. Jos minä menettäisin henkeni jonkin odottamattoman tapauksen johdosta, niin testamenttaan teille täten aatteeni uuden teatterin rakentamisesta Norrmalmin torille, jonne myös olen aikonut pystyttää kuningas Kustaa Aadolfin kuvapatsaan. Minun ajatukseni on, että ruotsalainen teatteri ei voi tunkea pois ranskalaista muussa muodossa kuin oopperan, jossa teatterin, musiikin, maalaustaiteen ja kuvanveistotaiteen kaikki apukeinot yhtyvät ja miellyttävät korvaa kovemmallakin kielellä kuin meidän. Sopivina, ylevinä aiheina esittelen meidän näyttämöllemme Birger Jaarlin ja Kustaa Vaasan. Tämän lausun siltä varalta, ettemme enää voisi tästä neuvotella. Muutoin tahdon teidän avullanne pitää huolta siitä, että Ruotsi ei enää kauan ole ilman runotarten kotia.

"Teidän hyvin ystävällinen"

Kuningas kirjoitti alle "Kustaa". -- Hänellä oli aikaa ajatella kaikkea. Samalla hetkellä, kun kruunu horjui hänen päässään ja vaarat lähenivät joka kellonheilurin lyönnillä, oli hän unetonna yönä ajatellut Ruotsin runottaria.

-- Kenelle on kirje osoitettava? -- kysyi Paul.

-- Parooni Ehrensvärdille... Paljonko kello on?

-- Neljännestä vailla neljä.

-- Sanokaa, että herättävät minut kello seitsemän.

Paul meni. Etuhuoneen lamppu paloi yhä himmeämmin, ja varhainen kesäaamu alkoi sarastaa koillisessa Valdemarin niemen takaa Eläintarhasta päin. Yön valvonnasta väsyneenä vaipui nuorukainen tuolille, pää nojautuneena ikkunanpieleen, ja nukkui vasten tahtoaan niin sikeästi, ettei herännyt ennenkuin aurinko jo oli korkealla taivaalla.

Hämmästyneenä hän hyppäsi ylös. Kello oli jo kahdeksan, tukankähertäjä oli tullut, ja kamaripalvelija puki kuningasta. Kustaa III oli tänä merkillisenä päivänä puettuna mustiin silkkisukkiin ja soikeilla hopeasoljilla koristettuihin kenkiin, mustiin housuihin, siniseen, yksinkertaiseen, kullatuilla napeilla varustettuun takkiin, tavallinen upseerinmiekka kupeellaan; hiukset olivat puuteroimatta, ja päässä hänellä oli kolmikulmainen hattu ilman höyhentöyhtöä.

Tehtyään pienen ratsastusretken jätti kuningas huoneensa ennen klo 10. Hänen muutoin tyven ja kirkas katsantonsa oli nyt kyynelten tummentama. Mutta Kustaa III oli kaunis tällä hetkellä, jolloin hän pannen alttiiksi kruununsa lähti pelastamaan valtakuntaansa Puolan kohtalosta.

Hän meni neuvoston kamariin, ja valtioneuvosto alkoi vallankumouksen sillä uhkaavalla vaatimuksella, että kuningas lukisi sen kirjeen, jonka hän edellisenä yönä oli vastaanottanut Kaarle-herttualta. Hän kieltäytyi, ja vilkas sananvaihto syntyi. Kiivaimmat valtioneuvoston jäsenet tahtoivat heti vangita hänet ja ottaa häneltä hänen miekkansa. Olivathan he jo antaneet panna kuntoon ne huoneet, joissa häntä pidettäisiin vankina Kastenhofissa.

Valtioneuvoston jäsen, kreivi Kalling, jolle neuvosto oli antanut rajattoman vallan Tukholman kaupungissa, tahtoi estää kuningasta poistumasta neuvostosta. Vihasta vavisten, jommoisena häntä ei koskaan ennen oltu nähty, riuhtaisihe Kustaa III irti, heittäysi odottavan ratsunsa selkään ja ratsasti tykistöasemalle, jossa hän tarkasti sotaväen. _Svenska Botten_ ja monet muut upseerit olivat jo kokoontuneet hänen ympärilleen, ja tämän hänelle uskollisen joukon etupäässä läksi kuningas jalkaisin takaisin linnaan. Tästä hetkestä lähtien vyöryivät tapaukset kuin alamäkeä, ja mielipiteiden myötätuuli yltyi myrskyksi.

Paul Bertelsköldillä oli koko aamupäivän ollut työtä kuninkaan käskyjä toimeenpannessa ja vasta klo 11 ap hän pääsi ulos. Hän kiiruhti markiisitar Egmontin hotelliin Kuningattarenkadulle, mutta sinä päivänä ei ollut helppoa päästä kulkemaan. Koko Tukholma oli liikkeellä, ja kaikki suurimmat kadut olivat täynnä väkijoukkoja. Ukkospilven tavoin oli yli kaupungin kohissut huhu siitä, että jotakin oli tekeillä, ei valtion, vaan kuninkaan turvallisuutta vastaan.

Kun Paul Norrmalmin -- nykyisen Kustaa Aadolfin -- torin yli tahtoi kääntyä vasemmalle, kääntyäkseen sitten oikeaan käteen Kuningattarenkadulle, salpasivat häneltä tien monet sadat merimiehet, kisällit ja raudankantajat, jotka epäröiden olivat kokoontuneet erään tavattoman ison ja rotevatekoisen miehen ympärille. Mies oli puettu kuluneeseen, siniseen sarkatakkiin, rasvattuihin pieksuihin ja jonkinmoiseen ylioppilaslakkiin, joka oli kallellaan korvallisella. Tämä ilmiö, puolittain herra, puolittain renki, muutoin hyväntahtoisen ja rehellisen näköinen, oli suotta kylläkin -- sillä hän oli päätänsä pitempi kaikkia muita -- kavunnut erään puodin rappusille ja piti sieltä puheentapaista, jonka hyvin tunnettu murre heti ilmaisi hänet Turun seuduilta kotoisin olevaksi suomalaiseksi. Vahinko vain, että etäämpänä seisojat voivat kuulla puheesta ainoastaan katkonaisia ääniä, sillä kuulijat rähisivät ja huusivat kilvan puhujan kanssa.

-- Mitä hän sanoo? -- kysyi Paul, joka ei päässyt eteenpäin ja ihmeekseen tunsi vanhan ystävänsä, rehellisen Eudoksius Lejonfällin, Leoksi nimitetyn, Turun akatemian entisen jumaluusopin ylioppilaan.

-- Hän lörpöttelee, että laivan ruumassa vuotaa, että laiva kallistuu ja että suomalaiset kääntävät keulapurjetta, -- vastasi se, jolta oli kysytty, eräs laivaston matruusi, suunnaton mälli kumpaisessakin poskessa.

-- Taitaisimmepa kaikki saada tuulta tarpeeksi ja tekisimmepä viisaimmin, jos kääntäisimme peräsimen ja nostaisimme mastoon kuninkaallisen lipun, jatkoi Paul samaan tapaan. Hän tunsi vallan hyvin Sprengtportenin salaisen lähettämisen Suomeen, ja tiesi, että sen tarkoituksena oli aloittaa vallankumous Porvoossa ja Viaporissa.

-- Emme, lempo vieköön, purjehdikaan suomalaisten vanavedessä! -- noitui matruusi, jonka ruotsalaista ylpeyttä tämä puhe loukkasi.

-- Eläköön vapaus! Suomalaispöllöt hiiteen! -- huusivat useat äänet.

-- Heittäkää alas portailta tuo lurjus! Ruusukamariin se mies! -- huusivat toiset.

Leo-veikon asema näytti arveluttavalta, ja samoin -- ja se oli pahempi -- näytti arveluttavalta kuninkaankin asema.

-- Eikö täällä ole yhtään ylioppilasta? -- kuului epäonnistuneen puhujan karkea ääni melun läpi, sillä hän alkoi joutua ahdinkoon vaarallisten uutistensa vuoksi. Mutta jos siellä olisi ollutkin ylioppilaita joukossa, olivat he viisaasti vaiti, sillä joukko oli juuri semmoista väkeä, joiden kanssa Upsalan ylioppilaat joka ilta kaduilla tappelivat.

Paul tunkihe lähemmä ja hänen onnistui päästä portaiden luo juuri parahiksi, kun jo kymmenet käsivarret olivat tarttumassa suomalaisen jättiläisen kuluneeseen sarkakaulukseen, ja tämä huitoi ympärilleen tottuneella kädellä ja järkähtämättömän levollisesti, vaikka toivo ylivoiman voittamisesta olikin vähäinen.

Yhdellä hyppäyksellä oli Paul hänen rinnallaan ja sysäsi takaisin rohkeimmat ahdistajat, huutaen korkealla äänellä: Eläköön kuningas!

-- Kas perkele! Oletko sinäkin täällä? -- huusi Leo ihastuen. -- Kääri hihasi, ja me möykytämme heidät mustelmille jok'ikisen! Eläköön kuningas!

Mutta sen sijaan kääntyi Paul päin vihastunutta väkijoukkoa ja koroitti taas äänensä niin paljon kuin mahdollista:

-- Jokaisen rehellisen ruotsalaisen, joka tänään huutaa: eläköön vapaus! tulee myöskin huutaa: eläköön kuningas! Meidän kuninkaamme tahdotaan vangita, mutta se ei saa tapahtua, niin kauan kuin rehellinen ruotsalainen sydän sykkii. Ja siis huudan vielä kerran: eläköön kuningas!

18. RIEMUHUUTOJEN KAIKUESSA.

Paul Bertelsköldin lyhyt puhe teki nähtävästi paremman vaikutuksen kuin edellisen puhujan. Joukko melusi niinkuin ennen, mutta mielipiteet olivat ristiriitaiset.

-- Hän valehtelee, tuo aatelispenikka! -- huusi hoikka räätälinsälli ja kohotti uhaten kauhean kätensä.

-- Survokaa hänet mäsäksi! -- huusi muuan urhea makkarantekijä.

-- Eläköön vapaus! -- kirkui kyynärän korkuinen leipurin oppipoika.

-- Mutta kuningasta he älkööt retuutelko, -- jupisi mälliposki-matruusi.

-- Hän on hyvä kuningas -- hän pitää kansan puolta herroja vastaan, -- arvelivat raudankantajat.

-- Senvuoksi herrat aikovat katkaista häneltä kaulan, -- virkkoi parturi, joka ajoi ainoastaan kuningasmielisten partoja.

-- Tietäkää huutia, älkääkä sokaisko ihmisten silmiä! -- huusi muuan vastapuolueeseen kuuluva hiustenkähertäjä.

Kansan mielipiteet horjuivat sinne tänne, kun kuninkaan valta taas sai vaarallisen vihollisen eräästä myssypuolueen viekkaimmista ja taitavimmista kätyreistä. Se oli Hallberg, joka lahjoi talonpoikia valtiopäivillä. Hän kiipesi toisille portaille ja piti puheen omalla tavallaan.

-- Katsokaa, kyllä kuningas on hyvä, -- sanoi hän. -- on hyvä sille, joka tahtoo olla koirana ja saada takkiinsa, mutta minä olen tyhmä talonpoika ja minusta tuntuu, että ruotsalaiset yhtä hyvin voivat olla vapaita kuin totella ruoskaa. Minä en ymmärrä, mitä valtion neuvoskunta toimittanee, mutta täällä kaupungissa puhutaan, että kuningas aikoo myydä Suomen ryssälle ja kun hän kerran pääsee yksinvaltiaaksi, aikoo hän myydä hollantilaiselle kaiken tupakkakaupan ja englantilaiselle kaiken suolakaupan ja kantaa kaksi riksiä henkirahaa kaikilta työmiehiltä, niinkuin turkkilaisilla kuuluu olevan tapana, sillä herra tarvitsee rahaa, näette sen. Ja vaikka minä olen vain köyhä talonpoika, niin arvelen, että neuvoskunta ja säädyt ovat saaneet vihiä asiasta ja aikovat lyhentää ruoskan siimaa.

-- Eläköön vapaus! -- huusivat myssyjen puoluelaiset voimainsa takaa alkaen siellä täällä jaella rahaa maljan tyhjentämistä varten neuvoskunnan kunniaksi.

Paul ja hänen ystävänsä eivät saaneet sananvuoroa ja saivat kiittää onneaan, että heidät unohdettiin tuossa melussa. Kuninkaan asiat näyttivät olevan huonolla kannalla.

Silloin kuului äkkiä Jaakopin kirkolta päin hurraahuutoja ja muita huutoja ja kohta nähtiin kuninkaan monen sadan upseerin ja lukemattoman kansanjoukon seuraamana tulevan jalkaisin tarkastuksestaan tykistöasemalta. Hän oli lämminnyt kävelemisestä, hänen suuret siniset silmänsä katselivat ympärilleen rohkeasti ja luottavasti ja hän tervehti alinomaa joka haaralle. Niin vastustamaton oli hänen esiintymisensä vaikutus, että kaikki teeskennelty viha silmänräpäyksessä suli kuin kinokset kevätauringossa. Joka kadunkulmassa kasvoi riemuhuuto, lisäytyi väkijoukko. Kaikki ikkunat olivat täynnä ihmisiä, katoillakin oli katsojia, kukkia heitettiin alas kadulle. Tämä oli voittoretki, sitä viehättävämpi, kun se oli aivan odottamaton ja aivan valmistamaton.

Niinkuin kaikkinielevä hyrskyaalto tulvasi tämä väkijoukko yli Norrmalmin torin, vetäen kaikki mukanaan linnaan. Mutta innostus tarttuu. Samojen käsityöläisten, matruusien, raudankantajain, jotka juuri äsken olivat olleet valmiina kivittämään sitä, joka huusi: eläköön kuningas, nähtiin nyt, väentulvan mukaansa tempaamina, huutavan samaa. Tuuliviiri oli muutamissa tuokioissa kokonaan kääntynyt osoittaen nyt aivan täyttä myötäistä kuninkaan vallalle.

-- Katsokaa, -- sanoi kuningas Kustaa seuraajilleen, -- tuulee pohjoisesta.