Part 3

-- Ystäväiseni, tuommoisia unia minä näen ainakin kerran viikossa. Mutta jos olet samaa mieltä kanssani, niin vietämme tätä päivää paistamalla ohukaisia lapsille. Ne ovat kumminkin niitä harvinaisimpia taimia, joita hyvä Jumala näinä kymmenenä vuotena on kasvatellut täällä Suruttomassa.

5. KASVATTIPOIKA.

-- No niin, vaan se nyt ei käy ollenkaan laatuun! -- vakuutti kasvitarhantirehtöörin rouva Ljung suurella varmuudella, luettuansa miehensä olkapään yli arkkiaatteri Linnén kirjeen. -- Lähettää sinut Afrikkaan! Eno on suuri mies, sitä en tahdo kieltää, mutta suuretkin miehet voivat toisinaan kulkea yömyssy päässä.

-- Asialla on huomattava puolensa, -- vastasi Eerikki, vielä kerran lukien kirjeen alusta loppuun. -- Hallitus lähettää taas fregatin viemään lahjoja Algerian deijille.

-- Se on halpamielistä. Tuleeko vapaan kansan lähettää veroa merirosvoille vain sitä varten, ettei laivojamme rosvottaisi ja merimiehiämme myytäisi orjiksi barbaarivaltioihin?

-- Kaunista se ei ole, mutta sitä pidetään valtioviisaana. Lähetyskunnan mukana lähtee luonnontieteellinen retkikunta Algeriaan, ja arkkiaatteri esittelee minua sen johtajaksi.

-- Ja mihinkäs minä jään? -- kysyi Eriika miltei itkien.

-- Tule mukaan!

-- Minäkö? Entä lapset?

-- Se on totta; en tullut lapsia ajatelleeksi. Mutta voimmehan viedä ne äitini luo siksi aikaa.

-- Äitisi on seitsemänkymmenen vanha, ja sinä tahdot, että lähettäisimme hänelle neljä parkujaa, jotka eivät silmänräpäystäkään voi olla valvontaa vailla. Ei, ystäväni, se ei käy. Mieti jokin toinen ehdotus.

-- Me jätämme ne tänne Sillan ja vanhan Agaatan huostaan.

-- Cecilia Larsson on 15-vuotias ja asuu isänsä, rovasti Larssonin pyynnöstä meidän luonamme. Uskollinen Agaattamme on 50-vuotias ja ymmärtää hyvin lehmien hoitoa, mutta ei laisinkaan lasten. Oi, te viisaat herrat ja aviomiehet, kuinka sukkeloita neuvoja te keksittekään suurella opillanne. Miten sitten Suruttoman kävisi meidän poissa ollessamme?

-- Sitäkään en ole tullut ajatelleeksi. Voimme puhutella Pietari Gaddia.

-- Professori Gaddilla on suuri kasvitieteellinen puutarhansa ja hän pitää Surutonta vain leikkikaluna. Mutta otaksutaan, että hän, tehden sinulle mieliksi, hoitaisi Surutonta; mitä sinä aiot Paulin suhteen tehdä? Mitä aiot Paul Bertelsköldin suhteen tehdä?

-- Hänet otan mukaani, jos vanhemmat siihen suostuvat. Mutta kuulehan. Minä olen huolissani pojan tähden. Hän on viime aikoina ollut vähän kummallinen. Hänen täytyy päästä ulos hengittämään avaran maailman ilmaa, missä houreet pian hälvenevät.

-- No, Jumalan kiitos, että silmäsi vihdoinkin ovat auenneet. Kuinka usein olenkaan sinulle sanonut, että Paul ei enää ole sama kuin ennen. Mutta sinä olet aina vastannut: hän lukee! Uskotko todella hänen lukeneen?

-- Mitä muutakaan hän olisi tehnyt? Semmoista päätä ei ole toista koko yliopistossamme. Siitä on nyt kolme vuotta, kun otimme hänet vastaan hänen vanhemmiltansa, 200 riksin vuotuisesta maksusta sillä ehdolla, että pitäisimme häntä viisi vuotta kuin omaa poikaamme ja että taltuttaisimme hänen rajua, vallatonta luonnettansa. Se on meille onnistunut paremmin kuin toivoimmekaan, tai oikeammin, se on onnistunut sinulle, sillä sinua hän tottelee niinkuin lapsi. Mutta minä olen seurannut hänen opintojaan askel askelelta, ja olen kummastellut, olen hämmästynyt. Kaiken hän on oppinut ihmeteltävän helposti ja niin nopeasti kuin leikkiä lyöden. Latinassa hän voi kilpailla vanhan Hasselin ja nuoren Porthanin kanssa, matematiikassa Walleniuksen ja Lindqvistin, metafysiikassa Mestertonin, luonnontieteissä Gadolinin, Kalmin, Haartmanin ja Gaddin kanssa...

-- Mutta ei sinun kanssasi!

-- Sitä enemmän tietysti minun kanssani. Ja kaikki tämä tapahtuu kahdeksantoista vuoden iällä. Se ei ole enää luonnollista. Mikä sellaisesta ylioppilaasta vielä kerran on tuleva?

-- Mielipuoli, sen olen aina sanonut, ja alku on jo hyvä. Mutta sinä olet niin kovin hemmoitteleva Paulia kohtaan. Olet niin ylpeä hänestä, että yhäti panet uusia puita siihen tuleen, joka häntä kuluttaa, ja sanot alinomaa: lue! lue! Se on samaa kuin: mietiskele! mietiskele!

-- Minä en sano: lue! Minä sanon: tutki! Olen tehnyt kaiken vilvoittaakseni häntä tyynillä empiirisillä kokeilla, olen sanonut hänelle: tutki elämää, sillä elämä on kirjaa parempi! Ja siitä syystä haluan viedä hänet kanssani matkoille.

-- Sitä vastaan ei minulla ole mitään sanomista. Mutta pelkään, ettet ymmärrä, kuinka tuommoisen palavan hengen kanssa on meneteltävä. Luulet, että häntä kiihoittaa sammumaton tiedonhalu. Mutta minä sanon sinulle, että kunnianhimon paha henki on saanut hänet valtaansa; hän tahtoo loistavana valona paistaa yli kaikkien muiden, ja semmoiset valot tavallisesti sammuvat pian pimeyteen. Mitä hän tekee, kun hän joskus on koko päivän poissa? Lukeeko hän? Sitä tuskin uskon. Käypikö hän luennoilla? Sitten kuukauden ajan ei häntä kukaan ole nähnyt mitään luentoja kuulemassa. Mitä hän sitten tekee? Ja täytyneehän minun siitä puhua, vaikka olin päättänyt toistaiseksi jättää sen mainitsematta: viime yönä hän ei ollut kotona. En ole nähnyt häntä sitten kuin eilen iltapäivällä.

-- Olet oikeassa, se on varsin kummallista.

-- Ja me olemme kuitenkin ottaneet hänet omaksi lapseksemme, meidän täytyy vastata hänestä niinkuin omastamme. Hän on kreivitär Esterin ainoa poika, sillä poikapuolesta en tahdo puhua. Ajattelehan, Eerikki, jos hänen kaikkein rakkain lapsensa joutuisi meidän luonamme turmion teille.

-- Minua kauhistuttaa sitä ajatellessani. Hänestäkö siis tulisi se rauhanrikkoja, joka kymmenen levollisen, onnellisen vuoden kuluttua ensi kerran tuottaa murheita ja huolia rauhaisaan Suruttomaamme? Ei, älkäämme uskoko niin pahaa kauniista, lahjakkaasta Paulistamme, ylpeydestäni, ilostani. Mutta sinä olet minua tarkkanäköisempi. Olethan liiaksikin oikeassa siinä, että hän on palava sielu, ja häntä on pideltävä niinkuin tulta. Neuvo minua! Mitä on meidän tekeminen?

-- Aluksi meidän täytyy tietää, mitä hän tätä nykyä miettii. Olisikohan hän ehkä rakastunut?...

-- Ceciliaanko? Tuohon harrasmieliseen, hiljaiseen, haaveksivaan resedaanko? Se on mahdotonta. Onhan hän sitäpaitsi ihan lapsi.

-- Turussa on muita, vanhempia ja keikailevampia tyttöjä. Eeva Lindqvist esimerkiksi. Hän on kaunis, sukkela ja tulinen, samoin kuin Paul.

-- Se on mahdollista. Suokoon Jumala, että hän olisi rakastunut korviansa myöten; se on lastentauti, josta aikaa myöten paranee.

-- Vai niin? Niinkö luulet?

-- Niin, tarkoitan, että tauti muuttaa luontoansa ja käy terveyden ehdoksi, niinkuin esimerkiksi meissä. Mutta Paulin ikäisille nuorukaisille on rakkaus suojeleva enkeli, joka pelastaa monista hairahduksista. Nyt muistan jotakin, joka saa minut levottomaksi. Jätin Paulille eilen suurehkon summan rahaa, joka hänen tuli Larssonin puolesta maksaa yliopistoon. Se oli osa Piikkiön kirkkoherrakunnan arennista.

-- Kuinka varomatonta! Mitä hän ymmärtäisi rahain arvoa! Rahat ovat hänestä numeroita niinkuin muutkin numerot. Sinun tulee heti käydä kuulemassa, onko ne todellakin maksettu. Ja koeta kaikin mokomin päästä poikaparan jäljille. En saa rauhaa ennenkuin tiedämme hänen taas olevan oikeilla teillä.

-- En minäkään; lähden siis heti kaupunkiin.

Ja Eerikki Ljung lähti huolestunein mielin etsimään kadonnutta kasvattipoikaansa.

6. RAUHATON.

Samaan aikaan, kun kasvitarhantirehtööri Ljung ja hänen vaimonsa, niinkuin uskolliset ystävät ainakin, uskoivat toisilleen kaikki huolensa, käyskenteli puutarhan tammien siimeksessä eräs lukijalle vielä outo Suruttoman naisasujain. Se oli vaaleaverinen, miellyttävä tyttö, terveihoinen ja hilpeäliikkeinen, puettuna kotikutoiseen harmaapohjaiseen villahameeseen, ja samanlaiseen huiviin, ruiskukannu kädessä ja sukankudin hameentaskussa. Hän oli koko iltapäivän pitänyt silmällä puutarhan perällä työskenteleviä kitkijöitä, etteivät he saisi nykiä maasta taimia yhdessä rikkaruohon kanssa, ja nyt hän teki kierroksen katsoakseen, olivatko lapset ehkä jättäneet ympäristössä kuljeksivan karjan varalta kiinni pidettävän takaportin auki.

Myöhäinen toukokuun aurinko läheni yhä enemmän Airiston kimaltelevia aaltoja, kun Sillaksi nimitetty Cecilia Larsson -- sillä hän se oli -- nousi ohi mennessään kummulle, josta hän vuortenvälisen laakson kautta näki kaupungin ja tuomiokirkon kimaltelevan illan loisteessa. Odottiko hän jotakuta, vai minkätähden hän pysähtyi hetkeksi niin yhteen kohti, katsoen kaupunkiin päin. Hän ei luultavasti itsekään sitä tiennyt; häntä huvitti vain pysähtyä siihen. Hän istahti pienelle kuorimattomista koivuista tehdylle penkille ja katseli -- ajatuksissaanko vai mitään ajattelematta -- väliin sääskien tanssia auringon paisteessa, väliin äsken saapuneiden pääskysten nuolennopeaa lentoa.

Hänen istuessaan siinä kevätiltana, tietämättä juuri minkätähden, lähestyi häntä takaapäin suurin askelin raivaamattomia oikopolkuja vuorien yli nuorukainen, ja seisoi, ennenkuin hän sen huomasikaan, aivan hänen vieressään. Molemmat näyttivät hämmästyneiltä; mutta kun he kerran olivat kohdanneet toisensa, eivät he enää voineet välttää toisiaan.

Nuorukainen oli Paul Bertelsköld, kreivi Kaarle Viktor Bertelsköldin ja hänen jälkimmäisen puolisonsa Ester Larssonin poika ja siis Cecilian serkku, koska tämä oli kreivittären veljen Bertelin tytär. Molemmat oli, niinkuin tiedämme, kasvattilapsina otettu asumaan sukulaistensa Ljungien luo.

Paul oli vielä siinä samassa jotensakin villiytyneessä tilassa, missä näimme hänet tuon viisaan tohtorin laboratoriossa, eikä hän ollut ollenkaan sillä tuulella, että olisi halunnut tavata ketään. Hän seisahtui äkkiä ja kysyi, mitä hänen serkkunsa "istui töllistelemässä".

Silla oli tottunut rajun nuorukaisen pikaisiin ja loukkaaviin mielenpurkauksiin, mutta tuollaisena hän ei koskaan ennen ollut häntä nähnyt. Hänen riutunut ulkomuotonsa ja leimuava katseensa peloittivat viatonta tyttöä. Säikähdyksissään hän ei saanut sanaakaan vastaukseksi.

-- Istutko sinä täällä vakoillaksesi minua? -- jatkoi hän, suuttuneena tytön vaitiolosta, ja tarttui kovasti hänen käsivarteensa.

Tyttö pillahti itkemään.

-- Niin, itke nyt siinä! -- sanoi Paul ja työnsi hänet ylenkatseellisesti luotansa. -- En käsitä, miksi luonto on luonut noin kurjia olentoja. Onko elämä mielestäsi riepu, koska alinomaa huuhdot sitä kurjilla kyynelilläsi. No niin, kenties olet oikeassa. Mutta minä en kärsi tuota ainaista ruikuttelemista. Mitä varten istut täällä?

-- Ilman aikojani, -- vastasi Silla vapisten.

-- Ilman aikojasi? Se on sinun tapaistasi. Pitää tietää, mitä tekee ja minkätähden on olemassa. Mutta semmoisia te olette kaikki, matelevia muurahaisia olette, ja kumminkin voi ihminen ottaa tähdet alas taivaalta. Miksi katselet minua? Enkö ole sinusta tarpeeksi kaunis? Vai katseletko pölyistä takkiani? Kenties lasket, ovatko kaikki nappini tallella? Huolinko minä sinun napeistasi? Mene tiehesi, minulla on muutakin ajattelemista.

-- Mutta mikä sinua vaivaa, Paul? Mitä pahaa olen sinulle tehnyt, kun puhut tuolla tavoin?

-- Mikä minua vaivaa? Kaikki tai ei mikään. Minä en tahdo olla muurahainen, minä! Olen kyllästynyt Turkuun. Niin, tässä näemme sen edessämme, niinkuin silakkavadin hernerokkalautasen rinnalla. Se on jotakin tuo, sinun mielestäsi! Vanha törkyinen hiirenpesä, jota kunnioitetaan linnan nimellä, ja koristeltu hautaholvi, jota ne sanovat tuomiokirkoksi. Toisessa kahlehditaan ihmisiä raudoilla, toisessa pappien opetuksilla. Kädet ja jalat, ajatukset ja omatunnot, kaikki he tahtovat sitoa. Tämä on liian kurjaa. Ken ei tahdo olla orja, hänen tulee olla tyranni. Täällä ei ole, minua lukuunottamatta, ainoatakaan vapaata miestä koko Turussa; ehkä on vielä eräs toinenkin, mutta sitä en vielä varmaan tiedä. Mitä sanot, jos minusta kerran tulee Turun piispa? Silloin sinä sopisit piispan rouvaksi, sinä, joka iät kaiket kitiset ja vikiset. Mutta en halua piispaksi! En tahdo kontata piispan sauvaa saadakseni, en tahdo kumartua, en! Pökkelöpäitä on heillä tarpeeksi akatemiassa. Täällä on vuori hartioillani, mutta minä tahdon pudistaa sen päältäni niinkuin hämähäkinverkon. Minullakin on salama, vaikka sitä ei vielä kukaan tiedä. Mutta he saavat kerran nähdä sen iskevän tulta, ja hiirenpesän pitää vapiseman, ja hautojen aukeneman, ja piispansauvan pitää putoaman, ja hiusten peruukkipökkelöiden puupäissä nouseman pystyyn.

-- En ymmärrä sinua, Paul. Olet hirmuinen tänään. Onko joku tehnyt sinulle pahaa, vai miksi olet noin vihoissasi?

-- Sitä et sinä ymmärrä. Olen itse tehnyt pahaa itselleni, mutta se tapahtui sentähden, että tukehdun. Haluan myrskyä, myrskyä; en kestä enää näiden saivartelijain seurassa. En kärsi Surutonta; siellä on niin viheliäisen saivartelevaa ja niin kurjan siveää. Tule pois kanssani, Silla! Astumme ensimmäiseen veneeseen, minkä rannalla tapaamme, ja soudamme ulos ulapalle -- ei tämmöiselle ojalle kuin Aura, eikä semmoiselle pesuvadille kuin Itämeri, vaan valtamerelle! Niin, sinne suurelle, siniselle valtamerelle, siellä saamme viivoitusta, siellä saamme lepoa!

-- Tahdotko matkustaa pois tädin ja sedän luota, jotka sinua niin rakastavat? Hennotko, Paul, tuottaa surua niille, jotka ovat niin hyviä sinulle? Onko sinulla sydäntä sellaiseen?

-- Minulla ei ole sydäntä, enkä tahdokaan sydäntä itselleni. Välitänkö minä hyväilyistä? Päätäni polttaa, tulenliekki kalvaa sieluani, ja minä tarvitsen valtameren sammuttaakseni sen hehkua. Vai niin, nyt itket taas! Anna minun olla rauhassa noilta solkkuvesi-tunteiltasi!

-- Paul, Paul, laitasi ei ole nyt hyvä. Sinun tulee rukoilla Jumalaa, tullaksesi nöyräksi.

-- Minäkö nöyräksi? Onko vuori nöyrä? Onko myrsky nöyrä? Kysy tulivuorelta, minkätähden laava polttaa kukat sen juurelta? Miksi minä olisin nöyrä? Miksi rukoilisin Jumalaa? Jos Jumala on tehnyt minut sellaiseksi, etten mahdu pähkinänkuoreen, niin pitäköön huolta, että saan sellaisen maailman, jossa viihdyn. En voi sille mitään, Silla, etten ole muiden kaltainen. Äitini on nuorena ollessaan myös ollut toisenlainen kuin muut. Mutta en tahdo olla paha. Anna minulle anteeksi; minä olen kovin onneton. Olen yksinäni maailmassa, eikä kukaan minua ymmärrä.

-- Jumala sinua ymmärtää, jos häneltä sitä rukoilet. Tahdotko, että rukoilen kanssasi?

-- Alatko taas vetistellä ja ruikuttaa! En tahdo rukoilla, en voi rukoilla; tahdon Jumalalta oikeutta. En minä ole luonut pyrstötähteä poikkeamaan ikuisesta kiertokulusta. Se on hirmuista, mutta en voi sitä auttaa. En ymmärrä itseäni. Ainoastaan yksi seikka on minulla selvillä: maailman ja minun itseni täytyy muuttua toisenlaiseksi, muuten ei käy päinsä. Voisin temmata maapallon radaltaan ja viskata sen kauas tähtisumujen äärettömiin avaruuksiin ainoastaan sentähden, että saisin kaikki toisenlaiseksi.

-- Äitisi on itkevä, Paul!

-- Luuletko? Hän ei ole pehmeäluontoisimpia. Mutta mahdollista on, että hän niin tekee. Itkisin itsekin, ellei se olisi niin kurjan kurjaa. Mikä herttainen nainen äitini onkaan! Silla, sinun pitäisi nähdä hänet, ylevine otsineen ja loistavine, tummine, säteilevine silmineen. Lapsena ollessani istuin usein hänen jalkainsa juuressa ja katselin häntä niinkuin korkeampaa olentoa, ja niin saatoin istua tuntikausia ja juoda hänen silmiensä loistetta. Silloin hän laski toisinaan kätensä pääni päälle ja sanoi: Paul, poikani, rukoile Jumalaa antamaan sinulle suuria ajatuksia.

-- Mutta sitten olet unohtanut rukoilemisen

-- Niin, Silla, ehkä on paha, että jo kauan sitten olen sen unohtanut. Ennen osasin minäkin rukoilla. Uskoin silloin niin paljon. En voinut syödä, ellen ollut lukenut ruokarukoustani. En voinut nukkua, ellen ollut lukenut siunausta. Uskoin enkelien seisovan näkymättöminä vuoteeni ympärillä; uskoin, että sateenkaari oli autuaitten silta taivaaseen. Se oli onnellinen aika, Silla, mutta se on mennyt, iäksi mennyt...

Ja villi, raju nuorukainen nojasi ihmeen kauniin päänsä tytön helmaan ja nyyhkytti ääneensä.

Cecilia varoi keskeyttämästä hänen kyyneleitään. Hän laski lapselliset kätensä ristiin hänen päänsä päälle ja rukoili aivan hiljaa: -- Herra valistakoon kasvonsa meidän ylitsemme! Herra antakoon meille iankaikkisen rauhan!

7. RIKOKSENTEKIJÄ JA HÄNEN TUOMARINSA.

Saapuessaan Suruttomaan ei Paul alentunut hiipimään syrjäteitä kasvihuoneiden taitse, josta kautta hän olisi voinut päästä muiden huomaamatta portaille. Hän kulki isoa, suoraa tietä vielä lehdettömän lehmuskujanteen kautta, ja sattumalta hän kohtasi siellä kasvatusisänsä, joka pahoillaan ja suruisena palasi kaupungista. -- Tule, -- sanoi kasvitarhantirehtööri, -- minulla on sinulle jotakin sanomista.

Paul seurasi häntä, ja he astuivat työhuoneeseen, joka oli rakennuksen kulmassa puutarhaan päin. Kaksi hopeapoppelia, tuomarin ja rikoksentekijän ainoat todistajat, varjostivat ikkunoita illan hämärässä.

-- Olet ollut poissa siitä pitäen, kun eilen illalla läksit, -- alkoi Eerikki Ljung, kulmat rypyssä.

-- Olen, -- vastasi Paul katsoen häntä suoraan silmiin.

-- Missä olet ollut?

-- Milloin missäkin, enimmäkseen eräässä pelipaikassa.

-- Sen tiedän. Olet pelissä hukannut ne 300 riksiä, jotka eilen annoin sinulle kamreerille vietäväksi.

-- Sen olen tehnyt. Puolet biribillä, puolet punaisella ja valkoisella.

-- Onneton! Tiedäthän, että ne olivat toisten rahoja. Millä aiot ne maksaa?

-- On minulla keinoja! Huomeniltana on kaikki selvitetty.

-- Millä tavoin?

-- Se on minun asiani. En ole mikään petturi.

-- Oletko varma siitä? Jos sinun onnistuu maksaa velkasi, tapahtuu se tekemällä uusia velkoja. Kaikki, mitä sinulla on, on isäsi omaa.

-- Itse olen itseni oma.

-- Oletko siitäkään niin varma? Olet vanhempaisi oma. Sinä kavallat heiltä heidän rakkaimman toivonsa. Kavallat itseltäsi koko tulevaisuutesi. Petät meidät, jotka sinua rakastamme ja jotka olemme vastuunalaiset nuoruudestasi. Petät isänmaasi, jonka hyväksi olet velvollinen tekemään työtä miehenä ja kansalaisena. Petät taivaallisen Isäsi, joka on antanut sinulle jaloja lahjoja, tehdäksesi hänen töitänsä täällä maailmassa. Paul, Paul, ja sinä sanot, ettet ole mikään petturi.

Nuorukainen oli hetkisen vaiti, mutta hänen synnynnäinen uhkamielisyytensä voitti hänen paremmat tunteensa. Hän vastasi rohkeasti: -- Niin sanonkin. En ole enää lapsi, jota korvasta talutetaan nurkkaan häpeämään. Olen oma herrani, ja jos olenkin nyt poliisitutkinnossa läsnä, olen läsnä vapaaehtoisesti. Minä vastaan siitä syystä, etten tahdo näyttäytyä paremmalta kuin olen; mutta ei kukaan ole pakoittava minua vastaamaan enempää kuin tahdon. Mikä oikeus on enolla tuomita tulevaisuuttani? En ole mikään kurkku, josta toukokuussa sanotaan, että se elokuussa on suolattava. Ei millään kaukoputkella saada selville, ja vielä vähemmän millään mikroskoopilla, idänkö minä vai enkö. Onko ketään, joka seisoessaan lähteen luona voi sanoa, tuleeko siitä puronen vai paisuuko kuohuva virta. Mutta sen tietää lähteen haltiahenki paremmin kuin kukaan, ja sentähden sanon enolle: minä en aio eksyä likaiseen suohon. Mitä tulee noihin 300 riksiin, niin ne ovat vain peukalonpään verta kurjaa kultaa. Semmoista on kaikilla raukoilla, ja suurimmilla raukoilla kaikista enin. Huolinko minä olla yksi heistä! Sanotaanhan, että maansydän on sulanut kultamöhkäle.

-- Tuo on minulle tuttua puhetta, -- virkkoi Eerikki Ljung ankarasti ja vakavasti. -- Se on jokaisen uhmailevan nuorukaisen puhetta, enkä kiellä, että siinä on jotakin suurta. Näen kernaammin sinun uhmailevan kuin valehtelevan. Kaikki olemme kerran tunteneet käsivarressamme voiman temmata maan perustuksiltaan. Mutta järki se on eikä ylimielisyys, joka hallitsee maailmaa, ja ihmisen älyä ylempänä on korkeampi järki, jonka edessä rohkeimmankin vihdoin täytyy polvistua. On ikuisia lakeja, joita vastaan ei kukaan rangaistusta saamatta saa asettua, ja ne vaativat meiltä nöyryyttä. Nöyristy, Paul, sillä uhmasi on sokea. Sinä olet sokeassa itseluottamuksessasi haastanut taisteluun sydämesi pedot ja ne repivät sinut kerran palasiksi. Halpojen intohimojen loassa ei ihmishenki kasva suuruuteen ja valoon. Ei pelihuoneen mudassa, missä kehnoimmat intohimot jäytävät ihmisten onnea, ei maljojen kilinässä, ei hurjassa humalassa eikä likaisten intohimojen helmassa ylene nuorison voima miehuudeksi ja uljuudeksi. Etsi onneasi ennemmin työn kunniasta, rukouksen lohdutuksesta, omatunnon rauhasta ja puhdista tahtosi lapsellisen rakkauden nöyryydessä, jonka olet unohtanut luottaessasi omiin pettäviin voimiisi.

Paul katseli ulos ikkunasta. Hänestä tuntui kuin pirulliset äänet kuiskailisivat illan pimeässä, ja puiden toisella puolen hän oli näkevinään tohtori Martin ruskean viitan liehuvan.

-- En ole pelannut rahoja voittaakseni, -- virkkoi hän katkerasti. -- Johonkin täytyi minun ryhtyä. Kaikki on niin ahdasta ympärilläni. Täällä on niin käsittämättömän siveää, että minun täytyi vilvoitella itseäni pienellä pahanteolla, koetellakseni kerran sitäkin.

-- No hyvä, oletko nyt tyytyväinen koetukseesi? Tunnetko nyt huojennusta sydämessäsi?

-- Melkeinpä luulen niin. En kelpaa kaivelemaan ongelmia akatemian kollegioissa, enkä kastelemaan kukkia Suruttomassa.

-- Ryhdy sitten johonkin, joka on enemmän mieleesi. Suorita kandidaattitutkintosi. Se käy kuin karkeloiden.

-- Entä sitten? Tulenko siitä sen paremmaksi? Sehän käy kaikki kuin nuottien mukaan, niinkuin mikäkin ulkoläksy. Eihän minulla ole lupa ajatella muuta kuin mitä nuo korkeastioppineet herrat itse ajattelevat, ja se saattaa minut raivoon. Minä olen vapaa henki. Tahdon ajatella vapaasti.

-- Poika -- olet lukenut Rousseauta!

-- Olen lukenut _Émilen_ -- vastasi Paul, punastuen vasten tahtoansa.

-- Vai niin; kyllä ymmärrän. Se kirja on vartavasten sinunlaisiasi huimapäitä varten. Koreaa, mutta järjetöntä. Rousseau on mielipuoli, ja sinä olet jo hyvällä alulla sellaiseksi tullaksesi. Sadan vuoden perästä nauretaan sellaisille hullutuksille.

-- Sadan vuoden perästä on Rousseau uudistanut maailman! -- huudahti Paul hehkuvin silmin.

-- No, jos sellaisella ihastuksella olet lukenut Rousseaun _Émilen_, niin on sinun häneltä täytynyt oppia rakastamaan luontoa. Siinä löydät lääkkeen pahoille unelmillesi. Tutki luontoa, mutta tutki siinä olevaa elämää äläkä kuolemaa. Tutki ja kokeile. Ota vaari vähimmästä, tullaksesi vähitellen suurempaan ja suurimpaan. Etsi kokonaisuuden lakeja, niin löydät ehkä vihdoin niissä Jumalan.

-- Olen löytävä vapauden! Olen paljastava sen, mikä salassa on. Olen vapauttava sen, mikä vangittu on. Olen pääsevä sen salaisuuden perille, jota kauan on aavistettu, mutta ei ikinä löydetty. Olen palauttava luonnon ihmiskuntaan ja ihmiskunnan luontoon.

-- Siihen tarvittaneen aikaa, mutta käy käsiksi vain, kestä loppuun saakka! Tähän saakka olemme samaa mieltä. Olen aina uskonut, että sinussa asuu hengetär, joka on luotu jotakin suurta varten. Mutta nero ei voi, ei saa olla hyveitä vailla. Oletko koskaan kuullut, että suuret ajatukset viihtyvät pelipaikoissa?

Paul oli vaiti.

-- Meidän tulee, -- jatkoi vanhempi ystävä, -- koettaa korvata hairahduksesi seuraukset. On jotakin, joka on 300 riksiä tärkeämpää, ja se on, ettei petetä ihmisten luottamusta. Millä aiot maksaa velkasi?

-- Sitä en voi sanoa. En ainakaan vielä.

-- Minulla on ehdotus. Ole avomielinen kuin päivän valo, ja usko minulle aikomuksesi, huolesi. Palkinnoksi aion vanhemmiltasi pyytää sinulle lupaa matkustaa ulkomaille ensi kesänä. Saat nähdä valtameren, Etelä-Euroopan, kenties Afrikan rannikot.

-- Valtameren, niin, luvatkaa se minulle!

-- Sen lupaan, mutta ainoastaan sillä ehdolla, minkä äsken mainitsin.

-- En voi.

-- Miksi et voi?

-- Siksi, etten voi!

-- Mitä se merkitsee? Unohdatko, että olen täällä isäsi sijassa?

-- Isälleni vastaisin samoin kuin nytkin.

-- Uppiniskainen poika. Siis täytyy meidän välillemme vielä jäädä yksi hämärä kohta. Mutta sitä en aio sallia. Niin kauan kuin olen sinusta vastuunalainen, ei välillämme saa olla mitään hämärää. Annan sinulle mietintäaikaa huomenillaksi. Hyvää yötä!