Part 29

Hullu jäi sinne. Mutta hänen synkkä mielensä kuohui kauheasti. Hän juoksi kuin hurja seiniä ja ovia vasten. Hän kiipesi notkeudella, jota ei olisi voinut aavistaa, sileää seinää myöten korkeaan pienoiseen ristikkoikkunaan ja takoi päätään sen rautoihin. Hän huusi täyttä kurkkua tahtovansa murskata koko maailman, jollei hänelle annettaisi sitä kallista kalua, joka hallitsi tähtiä ja mielin määrin muutti, ylläpiti tai kukisti koko maailman rakennuksen.

Vasta myöhemmin illalla kuulivat vartijat melun hiljenevän ja uskalsivat mennä sisään, pannakseen raivoisan hullun kahleisiin. He löysivät hänet makaamasta liikkumatonna lattialla. Viisaiden kuningas oli kuollut hullujen joukkoon.

Kyyristyneenä nurkkaansa istui vanha Larsson katsoen hämmästyneenä toveriaan. Järjen kipinä näytti välähtävän hänen hulluutensa yön läpi. Himmeät muistot menneistä ajoista, jolloin Raamattua joka päivä luettiin hänen isänsä talossa, näyttivät kohoavan hänen huulillensa ja hän jupisi hiljaa itsekseen:

"Hanki itsellesi viisautta, sillä se on kultaa parempi, ja äly on jalompi omistaa kuin hopea."

"Mutta tämän maailman viisaus on Jumalan edessä hulluus. Niinkuin kirjoitettu on: Hän vangitsee viisaat heidän hulluudessaan."

14. TOINEN KOETTELEMUS.[23]

-- Missähän kreivi Bertelsköld, jota ei täällä pitkiin aikoihin ole näkynyt, nyt oleskelee? -- kysyi eräänä iltana joku _Svenska Bottenin_ miehistä.

-- Hän on kipeä, -- sanoi toinen.

-- Hän on hullu, -- virkkoi kolmas.

-- Hän on tullut jumaliseksi, -- säesti neljäs, -- ja se nyt on melkein samaa.

-- Olen kuullut sanottavan, että hän on kääntynyt katolinuskoon, -- arveli viides. -- Valhepukuinen nunna on hänet kääntänyt.

-- Tuhat tulimmaista! Se nyt sentään jo joltakin kuuluu. Hän on kai nuori ja kaunis? Niin ollen on hyvin järkevää muuttaa uskontoa.

-- Jos nimittäin sattuu sitä olemaan. Eikös meillä ole olemassa asetus komeutta ja ylellisyyttä vastaan?

-- Hahhahaa! Puhupas noin piispoille.

-- Piispat ovat samaa mieltä.

-- Toivotan onnea. Eipä olisi hulluinta hakea kirkkoherran paikkaa, kun on saanut kyllänsä valtiopäiväriidoista. Minä kyllä talonpojille paukuttaisin.

-- Se olisi mainiota. Mistä tekstistä puhuisit?

-- Valistuksesta tietysti. Kertoisin heille, että Raamattu on vanha, kulunut papinvalhe, että katkismus on keksitty tyhmien talonpoikien päihin päntättäväksi, että kirkko on tehty pientä aamupäiväunta varten ja että ns. uskonto on varsin hyödyllinen, osittain kuonokopaksi itsepäisille ihmisille, osittain varta vasten tehdyksi lampaan keritsemiskoneeksi.[24]

-- Ai ai, kuulkaahan tuota harhaoppista! -- huusivat useat äänet. -- Jos hän noin jatkaa, niin tulee hänestä aikaa voittaen ainakin kardinaali.

-- Mutta mitäs jää jäljelle, kun tuo vanha roska on lakaistu pois?

-- Vapaus, valistus, filosofia -- ja siveysoppi.

-- Hyvä! Montako tukaattia ansaitsit eilen biribi pelissä lähimmäiseltäsi?

-- Ainoastaan kuusikymmentä, -- vastasi kysytty tyvenesti.

-- Ja kuinka monta tyttöä on sinun tähtesi hypännyt Norrströmiin?

-- En ole tullut heistä lukua pitäneeksi.

-- Ei, hyvät herrat, kardinaali on liian vähän; hänestä täytyy tulla paavi! -- solisi ääneensä iloinen seura.

Keskellä tätä ilvettä astui Bernhard Bertelsköld sisään kysyen eversti Sprengtportenia. Hän oli kalpea, totinen ja hänellä oli arpi vasemman silmän yläpuolella.

Entisestä ivahymystä ei hänen huulillaan näkynyt jälkeäkään.

Melu lakkasi. Vasta tulleessa oli jotakin, joka sitoi kaikkien kielet. Hänen kerhotuttavansa eivät olleet hänestä koskaan pitäneet, mutta sitä enemmän pelänneet hänen terävää kieltänsä ja sietämätöntä ivahymyään. Oltiin siis hyvin halukkaita häntä nöyryyttämään, varsinkin kun luultiin, että hän oli vehkeillyt kerhoa vastaan.

Oli kuitenkin yksi, joka katkaisi äänettömyyden, ja se oli se sama nuori kornetti, joka oli tahdottu nimittää paaviksi ja jolla oli se lahja, että hänen oli erinomaisen vaikea pitää suutansa kiinni.

-- No älähän mitään, siinähän on Bertelsköld, -- huudahti hän, -- juuri kuin kutsuttuna ratkaisemaan hyvin pulmallista kysymystä. Täällä väitetään, että nunna, joka on kääntänyt kreivin katolinuskoon, on kaunis ja hieno kuin kuutamoilta Espanjassa, mutta toiset sanovat, että hän oli morsiusneitinä silloin, kun Ludvig XIV meni naimisiin madame Maintenonin kanssa noin seitsemän tai kahdeksankymmentä vuotta sitten.

Bertelsköld oli vaiti. Hän ei ollut läheskään vielä selvillä omasta itsestään. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut leopardi, jonka kynnet oli katkaistu.

-- Pyydän anteeksi, jos olemme erehtyneet, -- jatkoi kornetti ivaten. -- Toiset väittävät, että kreivistä on tullut muhamettilainen. Allah on suuri, ja Muhammed on hänen profeettansa.

-- Onko parooni Sprengtporten kerhossa? -- kysyi Bertelsköld.

-- Odotamme häntä joka hetki, ja sill'aikaa voi kreivi viettää aikansa kertomalla meille kääntymyksestään, -- vastasi joku toinen seurueesta, josta tämä pilanteko alkoi tuntua hupaiselta. -- Osaako kreivi ulkoa ensimmäisen pääkappaleen?

-- Olkaa hyvä ja messutkaa meille jotakin; se olisi mieltä ylentävää! -- virkkoi toinen.

-- Tai saarnatkaa meille saddukealaisten hapatuksesta, -- ehdotteli kolmas, joka tahtoi pöyhkeillä raamatuntuntemisellaan. -- Olemme kaikki saddukealaisia; emme usko lihan ylösnousemista muussa muodossa kuin pihvilihan, joka palaa haudastaan.

-- Ja me olemme juuri huvitelleet itseämme panemalla viralta Herramme. Ukko on vanha, ja kellon sisus tarvitsee korjausta. Eikö kreivi tunne ketään toista kelloseppää?

-- Uskooko kreivi piruun?

-- Tietysti. _On revient toujours à ses premiers amours_. Kreivi ja piru ovat vanhoja veljiä.

-- _Fi donc_, hyvät herrat! täällä käryää tulikivelle. Tuokaa siirappia! Kreivi Bertelsköld pyörtyy!

Kreivi Bernhard ei pyörtynyt, mutta oli sen näköinen kuin että olisi voinut pyörtyä. Hän oli hyvin kalpea.

Hänen entinen elämänsä kääntyi nyt häntä vastaan terävänä kuin orjantappuran piikit. Tämä oli hänen ensimmäinen ulkonainen taistelunsa sitä maailmaa vastaan, jonka hän oli kieltänyt ja nyt tuli hänen valita lippunsa.

-- Hyvät herrat, sanoi kreivi Bernhard, voimakkaalla ponnistuksella hilliten kuohuvaa vihaansa, -- en aio saarnata teille, vaan tahdon kertoa teille pienen matkaseikkailun Espanjasta.

-- Tehkää niin, tehkää niin! Kertokaa meille jokin huvittava rakkaudenseikkailu, ivailivat kuulijat.

-- Matkustin kerran, -- kertoi Bertelsköld, -- Uuden Kastilian ja La Manchan kuivien vuoriarojen läpi Toledosta Andalusian Villa Francaan. Maisemat olivat maalauksellisen kauniita, ja muulinajaja, joka oli oppaanani, ei lakannut ylistelemästä kotimaataan kauneimmaksi maaksi auringon alla. Usein, kun näin korkeat vuorenkukkulat ilta-auringon kultaamina, tai kun tie mutkitteli kauheiden syvänteiden ohi, olin valmis yhtymään hänen ylistyksiinsä. Mutta kun näin tämän maan olevan niin aution ja hedelmättömän enkä löytänyt yhtään virvoittavaa lähdettä, josta olisin janoni sammuttanut paahtavassa auringon paisteessa, en muuta kuin sameaa vettä tai huumaavaa viiniä, silloin ikävöin sieltä pois, vaikka koetinkin vakuuttaa itselleni, ettei mikään ole ihanampaa kuin matkusteleminen näissä vuoriseuduissa. Vihdoin laskeuduimme vuorilta ja lähestyimme Andalusian ihania lakeuksia, joiden läpi lukemattomat vedet virtailevat, joiden välissä kirkas Guadalquivir mahtavana ja tyynenä kulkee hiljaista kulkuaan mereen. Kuinka toista olikaan tämä maa verrattuna niihin polttaviin erämaihin, joista tulin! Ilma oli niin puhdas, taivas niin sininen, linnut lauloivat ja niityt tuoksuivat tuoreuttaan. Minusta tuntui kuin rauha ja siunaus olisivat kaareutuneet taivaallisen kirkkauden tavoin tämän ihanan seudun yli; mutta oppaani oli toista mieltä. Hänestä tuntui Andalusia yksitoikkoiselta ja ikävältä, hän halusi takaisin erämaihin ja niiden sameille lähteille ja hän ivaili minua kuin hupsua, kun en tahtonut palata hänen kanssaan. Mitä arvelette, hyvät herrat? Kumpiko meistä oli oikeassa?

Kuulijat olivat vaiti.

-- En usko, -- jatkoi Bertelsköld, -- että moni teistä olisi ollut toista mieltä kuin minä. Mutta kun näette matkustajan astuvan tämän maailman kuivista erämaista, sammumattomasta janosta ja yöllisistä kuiluista ihanille, eläville vesilähteille Jumalan valtakuntaan, silloin sanotte niinkuin muulinajaja: mikä hupsu! En tahdo tästä kanssanne väitellä. Mutta jos tuntisitte valtakunnan, jota ylenkatsotte, silloin moni teistä ehkä seuraisi iankaikkista tienopasta ja kummastuisi sokeuttaan, että niin kauan on nähnyt elämän valon ja kuitenkin on jäänyt varjoon.

-- Amen, -- sanoi nuori kornetti ivallisen juhlallisesti

-- Mutta, hyvä Bertelsköld, -- virkkoi eräs vanhemmista ja vakavammista, -- uskotteko tosiaankin, että semmoinen lastensatu kuin kristinusko on kestävä järjen tutkimuksen edessä tällä valistuksen aikakaudella? Kahdenkymmenen vuoden kuluttua ei enää ole olemassa kristinuskoa.

-- Kahdenkymmenen vuoden kuluttua,[25] -- sanoi Bertelsköld, -- sanotaan ehkä niinkuin kerran ennen, kun maailmanhistoria kääntyi saranoillaan: "Nyt on teidän hetkenne ja pimeyden valta." Mutta kun hetki on ohitse, niin iankaikkinen totuus taasenkin tunkee esiin kirkkaampana kuin koskaan ennen ja sata tai tuhat vuotta tämän jälkeen kristinusko voitollisesti levittää valtaansa kaikkiin maailman ääriin, kun sitävastoin "valistuksen vuosisata" pysyy aikakirjoissa vain katoavana pilkkuna ihmiskunnan edistymisessä.

-- Olkoon menneeksi! -- sanoi kornetti. -- En voi väittää eläväni niin kauan, mutta jos kahdenkymmenen vuoden kuluttua kristinuskosta on jäljellä muuta kuin enintään papinkaulus, niin tarjoan herroille korin samppanjaa.

-- Hyväksyn tarjouksenne, jos silloin enää voin juoda samppanjaa, -- sanoi Bertelsköld hymyillen.

Mutta muut eivät juuri vastanneet hymyilyyn. Tuo iloinen _Svenska Bottenin_ seura ei ollut enää oikealla tuulellaan, ja samassa astui parooni Sprengtporten sisään.

-- Herra parooni, -- sanoi kreivi Bernhard, -- olen teidän läsnäollessanne häväissyt markiisitar Egmontia, ja te olette pyytänyt minulta hyvitystä. Minä julistan näiden herrain läsnä ollessa, että olen ollut väärässä ja kysyn, katsotteko minun tällä tyydyttäneen kunnian vaatimukset?

-- Täydellisesti, herra kreivi! -- vastasi Sprengtporten hämmästyneenä. -- Ja minä lisään yhtä julkisesti, etten ole hyväksynyt tekoanne, mutta etten myöskään ole epäillyt rohkeuttanne.

-- Kiitän teitä, -- sanoi kreivi tavalla, joka muistutti entistä hovimiestä. -- Ja koska herroja täällä luultavasti ei huvita jatkaa äskeistä keskusteluamme, katson käyntini tarkoituksen saavutetuksi ja toivotan herroille hyvää yötä.

-- Perhana vieköön, kuinka juhlallisilta herrat näyttävät! -- sanoi Sprengtporten, kun hänen vastustajansa oli mennyt.

-- Se johtuu siitä, että olemme istuneet kirkossa ja saaneet kelpo löylytyksen, -- virkkoi kornetti.

-- Oikean parannussaarnan, -- jatkoi toinen.

-- Hän on höperö, -- sanoi kolmas.

-- Ei, kertokaa nyt jokin mehevä nuorenmiehen kasku, muutoin hukumme kaikki siirappiin! -- huudahti neljäs.

-- Malttakaa, -- sanoi johtaja. -- Meidän on keskusteltava tärkeämmistä asioista. Aika lähenee.

-- Vihdoinkin! -- huudettiin yht'aikaa monelta taholta, ja kohta oli pieninkin jälki Bernhard Bertelsköldistä ja hänen kääntymisestään haudattu politiikan palavaan uuniin.

15. 18. P:NÄ ELOKUUTA.

Kesäillan aurinko oli juuri laskeunut Meelarin ulapoihin Riddarholman taa, kun vahakynttilöitä jo alettiin sytyttää Tukholman kuninkaallisessa linnassa. Siellä oli suuri vastaanotto; ruotsalaisen ylimystön kerma, diplomaattikunta ja muutamat puolueiden arvokkaimmat valtiopäivämiehet oli "käsketty" linnaan.

Kauniit, komeat salit loistivat tulien valossa; kuninkuuden puuttuvaa valtaa oli komeudella korvattava. Kaikki oli ylellisyyttä, kohteliaisuutta, seremoniaa, eivätkä hovitapain kahleet kuitenkaan tuntuneet raskailta muille kuin niille, jotka olivat niihin tottumattomat. Päiväpaiste hovilaisten kasvoilla oli yhtä pysyväinen kuin se on Perussa, jossa ei koskaan sada muuta kuin kultaa. Tänne ei kuulunut mitään valituksia koko Ruotsin valtakunnasta, ei mitään nälkäisen kansan hätähuutoja, ei mitään melua valtiopäiväin suuresta sanatehtaasta, ei yhtään uhkausta kaikkialla kaupungissa kokoontuvista kerhoista. Valtakunnassa oli rauha, hovissa oli rauha, tyyneys asui kaikkien kasvoilla.

Mutta miksi tunkeilivat kaikki niin uteliaasti nuoren kuninkaan ympärille, kun hän kello 9 illalla näyttäytyi, hymyillen armollisemmasti kuin koskaan ennen? Miksi häntä kaikkialla tarkasteltiin salaisin, tutkivin silmäyksin? Mitä tahdottiin lukea noista kahdesta, suljetusta kirjasta, noista kahdesta suuresta, sinisestä, brandenburgilaisesta silmästä, jotka hallitsivat, ihastuttivat ja pettivät kaikkia? Koetettiin lukea niistä Ruotsin huomenta, mutta sitä oli yhtä vaikea lukea kuin aaltojen kimallusta kirkkaalla järvellä.

Eriskummallinen rauha vallitsi. Näytti siltä kuin olisivat kaikki meluavat voimat sukeltaneet illan tyynen pinnan alle, näkymättöminä taistellakseen hiljaisessa syvyydessä. Kaikki tiesivät, että jotakin tulisi tapahtumaan; moni tiesi senkin, mitä tapahtuisi. Eikä kuitenkaan kukaan ollut mitään aavistavinaan.

Harjoitettiin "Thetis ja Peléetä". Tämä oli ensimmäinen ruotsalainen ooppera; kaikki olivat ihastuksissaan, ainakin siltä näytti, kuningas enin. Hän huomautti vikoja; hän kiitti laulajia, etenkin laulajattaria. Hän taputti käsiään kappaleen kauneimmille paikoille, hän selaili nuottivihkoja ikäänkuin uudestaan lukeakseen korvaahiveleviä säveleitä.

-- Ja tuo ajattelisi vallankumousta, tuo! -- kuiskasi ylimaaherra Rudbeck.

-- Kuka tietää? -- kuiskasi valtioneuvos Kalling takaisin. -- Olisimme kuitenkin tehneet viisaimmin vangitessamme hänet.

-- Hänet! Tiedättekö, mitä hän teki, kun aamupäivällä olin hänen puheillaan? Puhuessaan kanssani Kristianstadin tapauksista piirusteli hän koruompelukaavoja neiti Posselle.

-- Mutta meillä on varmat tiedot...

-- Sitä en usko! Uskokaa mitä tahdotte muista, mutta itse hän on pelkuri. Ajatelkaa, olisihan väärin valtion onnen vuoksi keskeyttää uuden oopperan harjoitukset. Kas, nyt hän istuutuu pelipöytään paroonitar Pechlinin kanssa. Jos hänellä on rahtunenkaan miehensä neroa, niin hän kyllä saa selon, mitä kortteja kuninkaalla on kädessään...

Paul Bertelsköld seisoi siinä lähellä. Hän oli kalpea rasituksesta, sillä hän oli kirjoittanut myöhään yöhön, kirjoittanut osia, vaikkei kuitenkaan tavallisia tällä kertaa. Hänen silmänsä seurasivat markiisitar Egmontia. Ei koskaan ollut Paul nähnyt häntä niin rakastettavana, niin loistavan kauniina. Kaikkia hän häikäisi, kaikkia hän ihastutti. Kateuskin unohti teroitetun tikarinsa, ja ihmiset kuiskasivat keskenään: tuommoinen puoliso olisi Kustaa III:lla pitänyt olla, silloin olisi hänellä ollut vertaisensa: mahtavampi muita, sukkela, iloinen, miellyttävä ja arvokas joka liikkeessään!

Paul oli onnellinen ja tunsi samalla olevansa nöyryytetty. Sehän oli sama lumoojatar, joka illan kuutamossa niin haaveksivasti oli nojannut päänsä hänen olkaansa vastaan! Mutta nyt tuo kaikkien ihailema, hymyilevä ja kuitenkin niin ylpeä ei suvainnut katsahtaakaan häneen.

Silloin pistettiin paperi hänen kouraansa. Hän kääntyi, mutta tuoja oli jo kadonnut.

Pieni tuoksuva kirje poltti hänen kättään. Paul hiipi ikkunan luo ja luki ranskankielellä: "Teitä odotetaan keltaisessa huoneessa".

-- Se on hän! -- ajatteli Paul itsekseen, ja hänen sydämensä alkoi valtavasti sykkiä. Hetken kuluttua vetäytyi hän kenenkään huomaamatta osoitettuun huoneeseen. Mutta hän ei tavannut siellä markiisitarta; sen sijaan istui siellä vanhanpuoleinen sotaherra, huolimattomasti sohvassa venyen. Tämä henkilö oli niitä, joita täytyy kolmesti katsella. Ensi silmäyksellä hän näytti tyhmältä, toisella iloisen veltolta, kolmannella viekkaalta. Se oli kuninkaan ja hattujen vaarallisin, viekkain ja leppymättömin vastustaja, kenraali Pechlin.

-- Istukaa, nuori mies, minulla on teille jotakin sanottavaa, -- virkkoi kenraali sotamiehen suoruudella ja esimiehen äänellä, joka ei siedä vastaväitteitä.

Paul jäi seisomaan.

-- No, niinkuin haluatte, -- virkkoi kenraali välinpitämättömästi. -- Tunnen isänne, nuori herrani. Olemme olleet valtiollisia vastustajia, mutta minä kunnioitan hänen vakaumustaan, enkä sen vuoksi tahtoisi nähdä hänen poikaansa mestauslavalla.

-- Mitä teidän ylhäisyytenne sillä tarkoittaa? -- kysyi Paul enemmän kummastuneena kuin säikähtyneenä.

-- Minä tarkoitan, -- jatkoi kenraali, -- että vuoden viidenkymmenen kuuden tapahtumat kohta tulevat uudistumaan. Ette voi, nuori mies, muistaa sitä aikaa, koska silloin vielä kuljitte mekossa; tahdon sen vuoksi kertoa teille muutamin sanoin sen historian. Kuningas tahtoi tehdä itsensä itsevaltiaaksi, mutta vapaus oli liian kova pähkinä rikkipurtavaksi; se ei onnistunut, ja kaikki hänen lähimmät apulaisensa saivat nousta mestauslavalle.

-- En ymmärrä, teidän ylhäisyytenne.

-- Älkää tekeytykö tyhmemmäksi kuin olette; ymmärrätte varsin hyvin. Sanalla sanoen: olette kuninkaan yksityissihteeri ja tunnette salaisuuden. Te siis menetätte päänne, kun ratkaiseva hetki on ohi huomenna tai ylihuomenna.

-- Teidän ylhäisyytenne...

-- Jättäkäämme korupuheet. Tiedän kaikki ja säälin isäänne. Olen sentähden päättänyt pelastaa teidät, kun vielä on aika. Tahdotteko pitää päänne? Jaa tai ei.

-- Jos se voi kunnialla tapahtua, tahdon mielelläni sen pitää, -- vastasi Paul hymyillen.

-- Kunnia ja vapaus ovat erottamattomia. Kuulkaa siis, mitä ystävänä aion teille uskoa. Sanotaan teidän olevan haaveksiva nuorukainen, mutta minä puhun teille kuin järkevälle miehelle. Jos ette ennen aamun koittoa jätä minulle koko vallankumoussuunnitelmaa, jonka tiedän voivanne minulle hankkia, niin olette auttamattomasti hukassa.

Paul oli vaiti. Hän tunsi veren kohoavan poskilleen, mutta hänellä ei ollut sanoja hämmästyksensä ilmaisemiseen.

Kenraali ymmärsi väärin hänen vaitiolonsa. -- Huomatkaa, -- sanoi hän, että vaadin teiltä tätä isänmaan ja vapauden nimessä. Kas siinä syyni, jonka myöskin täytyy olla teidän. Mutta teidän palkintonne ei sen vuoksi tule olemaan pienempi. Te saatte korvaukseksi palveluksestanne valita majurin viran kaartissa tai vastaavan siviiliuralla ja kummassakin tapauksessa 40.000 talaria vaaterahaa. Luulen sen riittävän.

-- 40.000 talaria! Minulle?

-- Mitä nyt? Niin nuori ja jo oppinut noin tinkimään! Voin nostaa summan 50.000:een, mutta en talariakaan siitä yli. Oletteko hullu, herrani? Onhan siinä kultaa kyllin kokonaisen säädyn ostamiseen. Ja sitäpaitsi, -- jatkoi hän oikaisten itseään, -- tässä ei ole kysymys siitä, vaan _tout bonnement_ isänmaan pelastamisesta. Ymmärrättekö?

-- Täydellisesti. Minulla on heti kunnia...

-- Mitä? Ehkä on teillä suunnitelma taskussanne?

-- Minulla on heti kunnia antaa hänen majesteetillensa tieto teidän ylhäisyytenne jalosta tarjouksesta.

-- Kuulkaa, ystäväni, -- sanoi kenraali kylmästi, -- oletteko järkevä vai hullu?

-- Aioin juuri teidän ylhäisyydeltänne kysyä sitä samaa.

-- Vai niin. Avosydämisyys avosydämisyyttä vastaan. Tahdotteko siis ennemmin menettää päänne kuin päästä majuriksi? Tahdotteko ennemmin tuhota kuin pelastaa isänmaanne?

-- Teidän ylhäisyytenne voi ennemmin kääntyä niiden raukkain puoleen, jotka tahtovat myydä itsensä enimmän tarjoavalle. Uskallan olla sitä mieltä, että kunnon miehet ne ovat, jotka pelastavat isänmaan, eivätkä suinkaan petolliset petturit.

-- Oh, kuinka opettavaista! Mutta voihan hyväntahtoinen ehdotukseni nyt sentään jäädä meidän salaisuudeksemme?

-- En ymmärrä, miksi olisin siihen velvoitettu.

-- No, pitäkää sitten kaikkea leikkinä. Hyvästi, herrani. Toivotan teille paljon onnea, kun vasta tapaamme toisemme paremmassa paikassa.

Paul kumarsi kylmästi ja käänsi hänelle ylpeästi selkänsä.

Mutta kenraali Pechlinin viekkailla kasvoilla vilahti Paulin mennessä ivallinen hymy. -- Juuri semmoinen kuin arvasin! -- sanoi hän itsekseen. -- Minä pidän ihmisistä, jotka lyövät päänsä seinään; ne säästävät meiltä paljon vaivaa. Kaikki oopperat menevät tänä iltana nuottien mukaan. Kuningas saa nyt tietää, _ettei_ meillä ole vallankumoussuunnitelmaa, joka jo kolme tuntia on ollut taskussani. Hän tulee siten heittäytymään huolettomaksi ja lykkää kaikki ylihuomiseen. Sill'aikaa ehtivät luotettavat rykmenttimme Tukholmaan; monseigneur astuu siviiliarestiin, ja tasavalta on valmis. _C'est à merveille!_ Noita aaseja tuskin kannattaa kuolaimista taluttaa.

Paul pistäytyi taas muitten seuraan ja päätti käyttää ensimmäistä tarjoutuvaa tilaisuutta varoittaaksensa kuningasta. Mutta hänen majesteettinsa istui vielä niin huoletonna pelipöydän ääressä kuin ei hänellä olisi ollut muuta kruunua näkyvissä kuin herttakuninkaan. Markiisitar pelasi kahden diplomaatin ja kreivi Hornin kanssa.

Samassa markiisitar pudotti kortin. Paul riensi nostamaan sitä lattialta. Kumartuessaan hän tunsi lämpimän henkäyksen ja kuuli kuiskauksen, niin hiljaisen kuin lehtien suhina kesäiltana:

-- Huomatkaa, kun lopetan pelin!

-- Ah, _monsieur le comte_, -- sanoi markiisitar ääneen, -- minä kiitän teitä. Ensi kerran näen teidän kumartuvan noin syvään.

-- Nuoruus tekee kunniaa kauneuden valtaistuimen edessä, virkkoi kohtelias kreivi Horn.

-- On niin paljon kapinoitsijoita, -- virkkoi kaunis ranskatar huolettomasti. -- Mutta mimmoisia kortteja olette minulle antanut! Pelkkiä talonpoikia ja porvareita! Sehän on kauheaa. Yksi kuningas, yksi rouva ja yksi sotamies, kaikki muut hakkuja!

Paul vetäytyi takaisin asettautuen ikkunankomeroon. Sieltä hän seurasi hiljaista äänten solinaa, ihmisten huulilla väikkyvää hymyilyä, liehuvia pukuja, kuninkaan vilkkaita liikkeitä ja iloisia sukkeluuksia, tuolla taempana oleilevan Pechlinin kasvoilla karehtivaa hyväntahtoista ja tyhmäksi tekeytyvää ilmettä ja markiisitar Egmontin huoletonta keikailemista. Eikö koko tämä valtakunta nukkunut ruusuilla?

16. PUNAMYSSYTONTTU.

Paul Bertelsköld seisoi hiljaa ja haaveillen ikkunan luona, kun raikas nauru sattui hänen kuuntelevaan korvaansa. Se oli markiisitar Egmont, joka nousi pöydästä ja laski leikkiä siitä tukaattikääröstä, jonka hän oli voittanut Englannin lähettiläältä. -- Myöntäkää, mylord, -- sanoi hän, -- että nämä ovat hyvin käytettyjä rahoja! Huomenna ostan kullallanne puolet valtiopäivistä, mylord, ja asetan vallantavoittelijan Stuartin Englannin valtaistuimelle.

-- Pelkään, että teidän armonne menettää pelin, --. vastasi kankea englantilainen, joka ei pitänyt leikinlaskusta.

-- Kuka tietää? Minulla ei koskaan ole ollut onnea rakkaudessa; siis on minulla onni pelissä. Asiasta toiseen, teillä on, kreivi Horn, huono muisti. Muistelen, että hänen majesteettinsa, joka rakastaa vaihtelua, välistä kirjoittaa kuninkaallisen nimensä f:llä, välistä v:llä. Mutta tuossahan on se, joka voi ratkaista riitamme! Mitä sanotte siitä, hyvä kreivi?

Näin sanoen hän lähestyi Paulia.

-- Hänen majesteettinsa kirjoittaa ruotsalaisen nimensä Gustaf ja ranskalaisen Gustave, -- vastasi Paul, ja hänen kasvoillaan näkyi markiisittaren hymyn heijastus.

-- Sanoinhan sen! Teidän pitää kertoa minulle, onko totta, että hänen majesteetillaan on eräs _esprit familier_, eräs hirveän ruma, punamyssyinen kotitonttu, joka istuu kahareisin hänen tuolillaan ja kuiskaa hänelle hänen runolliset aatteensa. Käsivartenne, jos suvaitsette!

Ja kaunis markiisitar tarttui huolettomalla tavallaan nuorukaisen käsivarteen, jatkaen leikinlaskuaan kuninkaan kotitontusta.

Mutta vähitellen he olivat huomiota herättämättä päässeet pois tungoksesta ja olivat nyt yksin syrjähuoneessa, jossa "Thetis ja Peléen" näyttelijättäret vähän ennen olivat pukujaan muuttaneet. Siellä vaipui markiisitar lähimmälle tuolille ja purskahti itkuun, niin katkeraan, hillittömään ja teeskentelemättömään kuin koulutyttö, joka itkee kuollutta kanarialintuaan.

-- Mutta mikä teitä vaivaa, madame? -- kysyi Paul, hämillään tästä aivan odottamattomasta tunteenpurkauksesta.