Part 28

-- Minulla on jotakin häntä vastaan. Ainoastaan keskinkertaiset kelpaavat koneiksi.

-- Käyttäkää häntä sitten sellaisiin toimiin, missä hänen sydämensä voi palvella teidän majesteettianne yhtä uskollisesti kuin hänen päänsä.

-- Olen aivan ihastunut, että te jo harjoittelette osaanne noin luontevasti, noin suurella taidolla. Tulette olemaan verraton Calypso. Mutta _à propos des bottes_, -- jatkoi kuningas, äkkiä muuttaen äänensä, -- mitä Parisista kirjoitetaan?

-- Käy eikä käy, -- vastasi markiisitar madaltaen ääntään. -- Aiguillon on puolellamme.

-- Olin siitä vakuutettu.

-- Rochefoucauld hyväksyy hankkeemme. Kaikki Choiseulin vanhat ystävät työskentelevät mitä suurimmalla innolla teidän majesteettinne eduksi.

-- Choiseul-parka! Mutta se on meille huono suositus.

-- La Brillière ja hänen puolueensa ovat meitä vastaan.

-- _Diable!_ Sitä minä jo aavistin.

-- De la Marck ja de Boufflers panevat parastaan. Tätini on väsymätön.

-- Sitten ei ole hätää. Teidän tädillänne, madame, on maailmassa yksi ainoa kilpailija -- te itse.

-- Ah, sire, pahin uutinen tulee viimeiseksi. Englannin ministeri on ostanut Du Barryn.

-- Mitä sanotte? Du Barryn? -- Taivasten tekijä! Silloinhan on kaikki hukassa! Du Barry voi enemmän kuin kuningas itse.

-- Niin on, teidän majesteettinne. Hän on ehtinyt unohtaa tuon komean jalokivikaulanauhan, jonka lahjoititte hänen sylikoiralleen. Pitää tarjota hänelle enemmän kuin Englanti tarjoaa, ja siihen eivät kultavuoretkaan riitä.

-- Olette oikeassa, -- sanoi Kustaa-kuningas synkästi. -- Ollaan siis siinä, että minun täytyy kumartaa naista, jota halveksin.

-- Ei koskaan teidän majesteettinne! -- virkkoi markiisitar pää pystyssä. -- Kerran te olette sen tehnyt, sire, ja nyt näette, mitä olette sillä voittanut. Jos olisin teidän asemassanne, niin ennen kukistuisin kuin nöyrtyisin -- häpeälliseen tekoon.

Hetken äänettömyys seurasi, ja taaskin vaipui kuningas alakuloisuuteen, jota hän ei enää koettanut salata. Silloin virkkoi markiisitar entisellä iloisella äänellään:

-- Luuleeko teidän majesteettinne todellakin, että olen tullut tänne ainoastaan sanoakseni teidän majesteetillenne näin ikäviä asioita? Ei, suokaa anteeksi, alamainen aikomukseni oli kysyä, suvaitseeko teidän majesteettinne suoda minulle sen armon, että saapuu pieneen _déjeuner dinatoireen_, jonka olen pannut toimeen Brunnsvikissa. Ilma on ihana, ja teidän majesteettinne tapaa siellä ainoastaan uskollisia ystäviä.

-- Olkoon menneeksi, -- sanoi Kustaa-kuningas, ja pilvet hänen otsaltaan katosivat taaskin hetkeksi niinkuin sumut auringon paisteessa.

12. ELÄINTARHAN JUHLA.

Pientä, Brunnsvikin luona olevaa metsästysmajaa ei olisi voinut tuntea entisekseen. Sen vanhoja seiniä oli vaikea erottaa lehtien ja kukkien alta; ikkunoista liehui pieniä sinikeltaisia silkkilippuja; portaat olivat yhtenä ainoana ruusupensaana. Ja kuitenkin oli tämä vain mahdollisen sateen suojaksi varustettu. Se paikka, jonka markiisitar Egmont oli valinnut _déjeuner dinatoireansa_ varten, oli sisempänä puistossa, kauniilla, viheriällä niityllä lehväisten kukkulain välissä, josta oli näköala lahdelle päin.

Tänne oli katettu pöytä kolmellekymmenelle hengelle; sen isompi ei seura ollut, mutta sitä herkullisemmat olivat ruokalajit. Markiisitar tunsi kuninkaallisen vieraansa: hän eli niinkuin perhonen hunajasta ja kukkien tuoksusta, hän söi vähän ja nopeasti, mutta rakasti makeisia; joi yhtä vähän ja voi kuitenkin viettää tuntikausia pöydän ääressä. Karkeampaa nautintoa hän halveksi; mutta hienoa älyä, iloa ja suloa, sukkelasanaisia miehiä, viehättäviä naisia, aistikkaita laitoksia, huolellisia pukuja, kaikkea uutta ja kekseliästä, nerokasta ja hämmästyttävää; eloisia, koreita värejä ja mielistelyä niin hienon hienoa, että se tuntui vain kuin oranssien tuoksu, jonka tuuli toi ja toinen vei -- kas, semmoista rakasti Kustaa III ja sitä koetti hänen kekseliäs emäntänsä hankkia hänelle.

Hän oli tuhlannut rahoja kuninkaallisesti. Hän oli tyhjentänyt ruusut ja narsissit kaikista Tukholman kasvihuoneista ja kun nämä loppuivat, oli hän tyhjentänyt kaikkien muotikauppiasten tekokukkavarastot. Eikä nyt ollutkaan sitä tammea eikä niinipuuta ja poppelia, joka ei olisi ollut kukilla koristettu juuresta latvaan. Saksankuuset ja kaikki muutkin kuuset, jotka siellä täällä seisoivat tummina ja totisina vaaleamman lehtimetsän keskessä, huomasivat kummakseen olevansa koristettuja kuin joulukuuset ruusu- ja kultapaperikiehkuroilla. Oli hupaista nähdä pienten laululintujen sadoittain parveilevan kaikkialla ja ihmeissään ja uteliaina hyppivän oksalta oksalle noissa oudosti koristelluissa puissa ja noukkien tutkivan, mihin kaikki nuo kummalliset koristeet oikeastaan mahtoivat kelvata.

Ainoastaan ranskattaren päähän voi pälkähtää koristaa luontoa keinotekoisilla kukkasilla. Mutta sitä ei markiisitar ajatellut. Olihan se jotakin uutta ja näytti hyvältä.

Hän oli myöskin hankkinut pienen lammaslauman. Siihen kuului kuusi lumivalkeaa karitsaa, joita pienet paimentytöt taluttivat punaisista silkkinauhoista. Tarjoilijat oli puettu fauneiksi, satyyreiksi, bakkanteiksi ja metsänneidoiksi. Kaksi murjaania varjosti pöytää leveällä auringonvarjostimella. Sievä perulaistyttö seisoi joka hetki valmiina leyhyttelemään viileyttä suurella viuhkalla, joka kuvasi paratiisilintua. Pieni, sinisilmäinen vedenneito ammensi limonaadia sitä varten valmistetusta lähteestä vanhan tammen juurella. Pieni fauni puhalsi pilliä. Pöytä oli tehty G:n muotoon[21] ja roomalaisena kolmosena oli kolme pientä peräkkäin olevaa soikulaista pöytää, joille oli asetettu kolmet ruokaneuvot kullekin: ensimmäinen kuninkaalle, prinsessa Sofia Albertinalle ja kreivitär de la Gardielle; toinen emännälle, prinssi Fredrikille ja kreivi Schefferille; kolmas suosikille, parooni Sinclairille, kreivitär Lewenhauptille ja neiti Fersenille. Kaarle-prinssi oli poissa laivastolla Karlskronassa.

Oli ihana päiväpaiste ja puhalsi lauhkea kevättuuli, joka keinutteli kaikkia kukilla koristettuja puitten latvoja ja liehutteli kaikkia lippuja. Kustaa III:l1a oli hyvä ilmaonni, niinkuin kaikilla suurilla tai suuremmilla Ruotsin kuninkailla.

Päivällinen oli päättynyt mitä hilpeimmän mielialan ja kaikkein iloisimman pilan vallitessa, joka kosketti hovietiketin äärimmäisiä rajoja, mutta ei mennyt hiuskarvaakaan siitä sivu, sillä kuningas ei suvainnut arvostansa leikkiä laskettavan. Hän sanoi itseään "vapaan kansan ensimmäiseksi kansalaiseksi", mutta jos valtakunnan toinen kansalainen käänsi ensimmäiselle selkänsä, oli kaikki kuninkaallinen suosio loppunut.

Aterian jälkeen tarjosi kuningas markiisittarelle käsivartensa, ja nyt lähdettiin puistoon kävelylle. Eräälle kukkulalle, josta oli vapaa näköala, oli markiisitar asettanut leposohvia.

-- Näettekö, -- sanoi kuningas, -- pientä torppaa tuolla lahden toisella puolen? Eihän se vedä vertoja Versaillesille eikä Trianonille, mutta palatkaa tänne kymmenen vuoden kuluttua, niin saatte nähdä, mitä olen tehnyt Hagastani.

-- Sanokaa yhtä hyvin vuosisadan kuluttua, sillä jos elän kymmenen vuotta, elän varmaankin sata ja v. 1872 on minulla kunnia pyytää teidän majesteettinne käsivartta, ihaillakseni teidän majesteettinne istutuksia.

-- Suotte minulle runsaasti aikaa, -- sanoi kuningas hymyillen, -- mutta voi olla vaara tarjona, että 1872 saatte nähdä raunioita huviloiden sijasta. Mutta mitä pidätte Eläintarhasta?

-- Aivan yhtä paljon kuin Ruotsista, -- vastasi markiisitar. -- Ihana erämaa, sekasorto, jonka tuhannet kauneudet vain vartovat järjestäjäänsä. Tämä puisto on kuningaskunta, jonka valtaistuin oli avoinna siihen saakka, kunnes teidän majesteettinne suvaitsi syntyä.

-- Ja tänään, tarkoitatte, suoritan kruunauskulkuni. Senvuoksi ovat viheriät alamaiseni pukeutuneet tanssi-pukuun.

-- Ja teidän majesteettinne siivelliset alamaiset veisaavat _tedeumia_.

-- Minä lupaan teille, madame, että Eläintarha ei enää kauemmin pysy erämaana. Antakaa minulle vapaat kädet, ja ennustuksenne käy toteen. Mutta -- tässä kuningas puhui hiljemmin -- Du Barry, Du Barry ei ole samaa mieltä kuin te.

-- En minäkään ole koskaan ollut samaa mieltä kuin hän, -- vastasi markiisitar viehättävän ylenkatseellisesti.

-- Ilman Ranskaa minä olen hukassa!

-- Ja ilman säätyjä on teidän majesteettinne pelastettu! Mutta säädyistä muistuu mieleeni toinen asia: suvaitseeko teidän majesteettinne suoda hetken huomion osalle uskollista kansaansa, jonka näen lähenevän tuolla lehtimajan luona?

Kuningas katsahti osoitettuun suuntaan, ja neljä kummallisesti puettua pariskuntaa nähtiin lähenevän pitkin pientä, kummun alla olevaa kenttää, johon he asettuivat leskisille. Ensimmäinen pan esitti Don Quixotea ja hänen Dulcineaansa, toinen oli kardinaali ja abbedissa, kolmas kauppamatkustaja ja olutmatami, neljäs länsigöötalainen ukko ja suomalainen noita-akka. Kaikilla heillä oli päässään hullunkuriset _myssyt_.

-- Mutta en näe mitään leskeä, -- huomautti kuningas, joka hyvin hyvästi ymmärsi tarkoituksen.

-- Täällä hän on, teidän majesteettinne!

Ja esiin hyppäsi keveäjalkainen nuori herra, puettuna yleiseksi mielipiteeksi, minkä voi huomata hänen sievässä, mustassa samettihatussaan olevasta tuuliviiristä. Tämä herra asettui parien eteen ja huusi: viimeinen pari ulos!

Länsigöötalainen ja hänen suomalaisnaisensa rupesivat juoksemaan kaikin voimin erilleen toisistaan siinä tarkoituksessa, että taaskin saavuttaisivat toisensa, mutta he juoksivat niin kömpelösti, että kumpikin joutuivat vangiksi ja heidät talutettiin kukkaiskahleisiin sidottuina kuninkaan eteen, jossa he polvistuivat. Vaikkei se ollut aivan leikin sääntöjen mukaista, hyväksyttiin se armollisella suosiolla.

Näiden jäljestä tulivat kauppamatkustaja ja olutmatami. He hölkyttelivät vähän kauemmas, mutta heidänkin kohtalonsa oli sama. Eikä käynyt sen paremmin kardinaalille ja abbedissallekaan, vaikka he näyttivät panevan vastalauseensa kaikella sillä arvolla, jota heidän virkansa vaati.

-- Viimeinen pari ulos! -- huusi yleinen mielipide, ja Don Quixote ja hänen Dulcineansa saivat jalat alleen. He juoksivat tarmonsa takaa, he tekivät jos jonkinmoisia mutkia mättäiden ja esteiden yli, mutta ei mikään auttanut; yleinen mielipide oli nopeampi, heidät saavutettiin, vangittiin ja vietiin sidottuina, niinkuin heidän edeltäjänsäkin, kuninkaan jalkojen juureen.

Markiisitar nauroi kuin huima lapsi, ja kaikki muut pitivät nenäliinoja suunsa edessä, etteivät remahtaisi sopimattomaan riemuun. Mutta se ei ollut niin vaarallista. Hänen majesteettinsa suvaitsi kaikkein armollisimmasti avata suunsa ja nauraa muiden mukana.

-- Tässä, sire, -- lausui yleinen mielipide, -- saan teidän majesteettinne jalkain juureen tuoda moniaita kapinoitsijoita, jotka ovat tulleet kärsivällisimmältä ja armollisimmalta kuninkaaltaan anomaan anteeksi monia hairahduksiaan ja pyytävät saadakseen teidän majesteettinne eteen laskea alamaisimmat antimensa.

-- _Allons_, -- virkkoi kuningas. -- Mitä kaikkein uskollisimmat kapinoitsijani voivat minulle tarjota?

Länsigöötalainen toi pienoisen tynnyrin, täynnä pähkinöitä; kauppamatkustaja tarjottimen samppanjapulloineen; kardinaali toi juuston ja Don Quixote kantoi suurella juhlallisuudella esiin muhkean, rintasokerista tehdyn kruunun.

-- Minä kiitän teitä, -- sanoi kuningas, taittaen palasen kruunusta ja maistaen sitä. -- Ja palkinnoksi teidän osoittamastanne alamaisuudesta minä lahjoitan teille vapauden.

Yleinen riemuhuuto seurasi näitä paljon merkitseviä sanoja, ja kaikista oli leikki yhtä mainiosti keksitty kuin se oli rohkea.

-- No, eikö teillä ole minulle mitään ennustettavaa, rakas Sibylla? -- kysyi kuningas noita-akalta.

-- Teidän majesteettinne löytää jotakin, -- vastasi Sibylla, joka ei ollut kukaan muu kuin yksi hovin kolmesta sulottaresta, Ulla Fersen.

-- Mitä sitten?

-- Särjetyn sydämen -- vastasi hän viitaten hienosti ja jalosti hylättyyn kuningattareen Sofia Magdalenaan, jonka hovineiti hän oli.

Kuningas ei vastannut. Hän istuutui nurmikolle markiisitar Egmontin viereen.

-- En ole saituri, -- kuiskasi hän, -- mutta olisin kiitollinen, jos teidän keijukaisenne voisivat lahjoittaa minulle Perun käytettäväkseni.

-- Uskooko teidän majesteettinne kullantekotaidon mahdollisuuteen?

-- Teatterissa se ehkä lienee mahdollista!

-- Minä tarkoitan todellisuudessa. Täällä Tukholmassa kuuluu äskettäin olleen muuan kullantekijä. Olen kuullut luotettavain henkilöiden vakuuttavan, että hän oli muuttanut rautakankeja puhtaaksi kullaksi eräälle Larsson-nimiselle valtiopäivämiehelle.

-- Missä on se mies? -- kysyi Kustaa-kuningas, joka uskoi kaikenlaista, paitsi sitä, mitä papit sanoivat.

-- Hänen nimensä on tohtori Weis ja hän on nykyjään kullantekijäin oikeassa kotimaassa -- Danvikenissä.[22]

-- Sehän oli arvattavaa, -- sanoi kuningas käyden taas tavattoman miettiväksi.

Markiisitar kumartui huolimattomasti pehmeään ruohoon ja nyppi irti viattoman valkovuokon lehdet. Taivuttaessaan ruohonkortta hän löysi maasta pienen, kummannäköisen kuparisormuksen.

Hänen vilkas mielikuvituksensa keksi heti uuden aatteen. -- Minulla on armo toivottaa onnea teidän majesteetillenne, -- sanoi hän.

-- Minkä johdosta?

-- Kihlauksenne johdosta Eläintarhan kanssa.

-- __Qu'est-ce que c'est?_

-- Kas tässä sormus, joka on asettunut teidän majesteettinne jalkain juureen ja joka aina muistuttaa teidän majesteettianne lupauksestanne -- ennen vuotta 1872.

Kuningas hymyili tarkastellen näöltään vähäpätöistä sormusta.

-- Minä säilytän sen muistona teistä, madame, ja teidän rakastettavasta vieraanvaraisuudestanne.

-- Ja säätyjen kruunusta, -- laski markiisitar leikkiään. -- Mutta, sire, olen oppinut epäilemään kaikkien miesten lupauksia, jopa teidänkin. Sallikaa minun siis kätkeä kihlasormuksenne tähän medaljonkiin, joka ehkä saa kunnian tulla säilytetyksi valtion kalleuksien joukossa.

-- Sanokaa mieluummin sydämelläni, -- nauroi kuningas Kustaa kätkien sormuksen.

13. VIISAIDEN KUNINGAS HULLUJEN JOUKOSSA.

Danvikenissä näytti kaikki olevan ylösalaisin. Siellä pestiin lattioita ja lakaistiin kuin hengen uhalla. Hullut raukat syöstiin ulos pihalle, että viimeinkin saataisiin puhtaaksi heidän kammoksuttava tallinsa, jossa he olivat eläneet kuin eläimet parsissaan, ja he katselivat tylsin, suurin silmin ihanaa kevätaurinkoa. Tähän saakka ei hallitus juuri ollut pitänyt huolta tuosta elävien haudasta, vaikka se myöskin oli tavallinen sairaala; kaikki oli rappiolle joutunutta, huonosti hoidettua, inhoittavan kurjaa, ja nyt oli kaikki tämä yht'äkkiä laitettava kuntoon; nyt oli hauta saatava ihmisasunnon näköiseksi, talli vivahtamaan edes vähän armeliaisuuslaitokselta. Ja senvuoksi tuuletettiin kaikki parret, katajanhavuja ripoteltiin kaikille lattioille, mielivikaiset pestiin puhtaiksi ja puettiin ihmisiksi. Eipä silti, että heitä olisi pidetty semmoista huolenpitoa ansainneina -- uudempain aikain ihmisystävällinen huolenpito semmoisista onnettomista oli tuohon aikaan tuntematonta -- vaan senvuoksi, että tieto oli iskenyt alas kuin ukonnuoli hoitolan huolettomiin vartijoihin, tieto siitä, että kuningas, itse kuningas aikoi käydä Danvikenissä tänään kello 3 jälkeen puolenpäivän.

Aika tuskin riitti korjaamaan sitä, mitä oli vuosikausia laiminlyöty. Tehtiin mitä voitiin, ja nyt tuli se pelätty hetki, kun majesteetin vaunut vyöryivät kivetylle pihalle.

Kuningas adjutanttiensa, lääkäriensä ja yksityissihteerinsä seuraamana tarkasteli laitosta ja lausui ankaran tyytymättömyytensä sen rappeutumisesta, jota eivät mitkään puhdistamiset eivätkä mitkään katajanhavut olleet voineet häneltä salata. Johtaja sai muistutuksen, ja käsky annettiin laitoksen asettamisesta tarkoituksenmukaisempaan kuntoon.

Sen jälkeen kävi hänen majesteettinsa katsomassa hullujen koppeja ja kuulusteli merkillisimpien kohtaloita. Siellä oli hylätyitä naisia, jotka hulluudessaan olivat tappaneet lapsensa; omaisuutensa menettäneitä pelureita, jotka nyt pelasivat lastuista ja kivistä; rappiolle joutuneita valtiopäivämiehiä, jotka yhden talarin hinnasta tarjoutuivat hankkimaan hänen majesteetillensa äänten enemmistön maamarsalkan vaalissa. Muuan sanoi olevansa Lutherus, toinen paavi, kolmas Antikristus, neljäs Suuri Moguli. Eräs teurastaja luuli olevansa Preussin Fredrik II; eräs lukiolainen sanoi olevansa Kaarle XII, muuan vanha hovineiti keimaili viuhkallaan ja ilmoitti olevansa Pompadour; eräs onneton maustekauppias, joka oli lukenut romaaneja, julisti itsensä Alarikiksi ja Göthildaksi; eräs partainen merimies oli saanut päähänsä, että hän oli Englannin Elisabeth; muuan houraileva maisteri pyysi kuningasta auttamaan häntä valtaistuimelle, sillä hän oli kruunun tavoittelija Stuart. Näiden inhimillisten intohimojen ja erehdyksien raunioiden joukossa oli myös vanha herkuttelija nimeltä Kalle Sager, joka sanoi odottavansa virkaylennystä, koska oli naisten suosiossa ja soitti huilua.

-- Onko täällä eräs henkilö nimeltä tohtori Weis? -- kysyi kuningas.

Johtaja rykäisi ja selitti, että mainittu henkilö oli salvattu erään toisen hullun kanssa erityiseen huoneeseen, koska häntä pidettiin vaarallisena.

-- Miksi häntä pidetään vaarallisena?

-- Hän kuuluu olevan julma noita, eikä hänen kristinuskonsakaan ole kehuttavalla kannalla, -- sanoi johtaja.

-- Viekää minut hänen luokseen, -- käski kuningas. -- Te, hyvät herrat, jäätte tänne siksi aikaa.

-- Salliiko teidän majesteettinne minun seurata mukana, koska tunnen miehen? -- kysyi Paul Bertelsköld.

-- Olkoon menneeksi. _Allons!_

Eräässä sairaalan kaukaisessa kylkirakennuksessa oli isohko huone, jonka ikkunat oli varustettu rautaristikoilla ja joka oli väliaidalla jaettu kahteen osaan. Kumpaisessakin puoliskossa asui hullu, ja he voivat kumpikin väliaidan yli puhutella toisiaan. Vasemmalla puolella oleva hullu, pitkä, vanha, valkeatukkainen ukko istui vapaana, vaikka kyyryllään nurkassaan, jotavastoin oikean puolen asukkaalla, joka näytti melkoista nuoremmalta, oli raskaat kahleet ja rautakanki käsissä ja jaloissa.

Kuningas ja hänen seuraajansa pysähtyivät hetkeksi avonaisen oven taa ja kuulivat hullujen puhelevan keskenään.

Valkotukkainen hullu soudatteli halkoa sylissään ja tarkasteli sitä suurella huolella. -- Tämä on puhdasta kultaa -- sanoi hän, -- hienoa 24 karaatin kultaa, mutta mitä se mahtanee painaa? Saatte tehdä minulle vielä moniaita tankoja, tohtori Weis. Olenhan sanonut teille, että saatte kunniallisen palkinnon. Saatte tyttäreni ja tyttäreni tyttären ja lapseni ja lasteni lapset, jos tahdotte, mutta katsokaa, sieluani en voi myydä polkuhinnasta, ymmärrättehän? Mitä tarjoatte sielustani?

-- Annatteko minun olla rauhassa, vanha narri, tai pudotan katon niskaanne! -- jupisi toinen hullu vihoissaan; hän oli nelinkontin lattialla ja piirusteli kynnellään kolmioita ja ympyröitä kovaan siltalautaan.

-- Saatte kuusitoista prosenttia nettoa, -- jatkoi toinen itsepintaisesti. -- Olen köyhä mies, minulla on tuskin jokapäiväinen leipäni. Ettekö tunne jotakuta armeliasta ihmistä, joka tahtoisi lahjoittaa minulle neljä äyriä, jotta saisin tuopin kaljaa? Mutta katsokaa, meidän pitää ansaita, meidän pitää tehdä työtä, hankkia itsellemme enemmän kultaa. Oi, sinä kaikkein kaunehin kultakimpale! -- jatkoi hän hyväillen halkoa sylissään. Oi, sinä kaikkein kaunehin kultakimpale, kuinka kauniisti loistat! Kas, eihän minulla ole koko maailmassa muita kuin sinä, pieni kultamuruseni! Ei ole toisessakaan maailmassa muuta kuin kirkkaita tukaatteja. Kas, senvuoksi tahdon minäkin mennä taivaaseen, rakas kultaseni! Anna meidän täältä autuaasti eritä. Amen.

-- Jos ei tuo kirottu kulta olisi niin aivan pilannut päätänne, -- sanoi toinen, -- niin sanoisin teille jotakin, Larsson! Ne konnat ovat panneet minut kahleisiin sentähden, että olen maailman valtias, ja jos minun oikea käteni olisi vapaa, nykäisisin minä Skandinavian tunturit maasta juurineen ja heittäisin ne kuin kiven muruset Jäämereen. Mutta te olette vapaa, Larsson, ja voitte tehdä minulle sen palveluksen, josta olen puhunut. Menkää Eläintarhaan ja hakekaa siellä heinikosta, hakekaa yötä päivää, hakekaa sata vuotta, ettekä tule sitä katumaan. Hakekaa se sama sormus, jota ennen kannoitte sormessanne, se, jonka sisäpinnassa on R.R.R., ja se on, niinkuin tiedätte, kuparista ja kaiken maailman kulta on tyhjää siihen verraten, Mutta varokaa sitä itse pitämästä, sillä silloin muutan teidät kuonaksi! Tuokaa se minulle, niin teen teille vuorittain kultaa, valtamerittäin puhdasta kultaa, Larsson! Sillä katsokaa, minä olen kadottanut tähtikompassini, joka aina viittasi, mistä se oli löydettävissä ja sen vuoksi olen tullut tänne kirottuun pohjolaan. Tähdet, nähkääs, hallitsevat maailmaa, mutta tuo kallis kalu, joka on Eläintarhan heinikossa, hallitsee tähtiä, ja ne höperöt, jotka tähän asti ovat sen omistaneet, eivät ole sitä ymmärtäneet. Minä yksin ymmärrän käyttää näin ääretöntä valtaa ja silloin se minulta ryöstetään; eikö se ole katalaa, sanokaa?

-- Minä lähden heti, jos annatte minulle ennakolta viisi leiviskää oikeita ja väärentämättömiä kultaharkkoja! -- sanoi Larsson iskien viekkaasti silmää.

-- Kas, tässä on, -- vastasi tohtori tosissaan ja ojensi, niin hyvin kuin hänen kahleensa myönsivät, viisi uutta halkoa toverilleen aitauksen taakse.

Hullut koettivat pettää toisiaan, kumpikin tyydyttääkseen sydämensä salaisinta halua, joka oli ainoa valoisa kohta heidän kauheassa pimeydessään.

Kuningas astui nyt esiin ja käski irroittaa oikeanpuolisessa huoneessa olevan vangin kahleista. Tämä tapahtui, mutta ei näyttänyt tekevän sen erinomaisempaa vaikutusta.

-- Nyt olette vapaa, -- sanoi kuningas, -- ja jos olette se, joka sanotte olevanne, niin pääsette kohta tästä paikasta. Vastatkaa minulle: voitteko todistaa todella voivanne muuttaa rautaa kullaksi?

-- Se ei kuulu teihin, -- vastasi tohtori äreästi.

-- Tiedättekö, kuka minä olen?

-- Olette noita tavallisia narreja, jotka töllistelevät suunsa sijoiltaan himoitessaan tomua ja tuhkaa.

-- En huoli kullasta sen itsensä vuoksi, vaan tahdon tehdä sillä jotakin hyvää, -- sanoi kuningas, joutuen hämilleen hullun edessä.

-- Viiniä, naisia, arpanappuloita ... niitäkö halutaan? Onhan teillä semmoista ilman minun avuttanikin. Valtaa, kunniaa, voittomaita ... haluttaako enempää? Menkää maata kotianne, köyhä kuningas! Se, joka tulee, se tulee teidän nukkuessanne. Muistakaa kuningasten kuninkaan sanoneen teille sen!

-- Tunnetteko minut?

Tohtori hymyili halveksivasti.

-- No, -- sanoi kuningas, tahtoen vielä kerran yrittää, -- jos voitte muuttaa rautaa kullaksi, tahdon tunnustaa teidän olevan minua mahtavamman. Enkä tahdo semmoista apua ilmaiseksi.

Hullu nauroi ivallisesti. -- Mitä te, pieni, vähäinen lumimajesteetti, voisitte tarjota viisaiden kuninkaalle, joka on salvattu hullujen sekaan?

-- Haluatte saada takaisin sormuksen?

Hullun ruskeat silmät välähtivät.

-- Saatte sen, kun olette täyttänyt aarreaittani.

Taaskin nauroi ivallisesti viisaiden kuningas, joka oli salvattu hullujen joukkoon.

Kuningas otti esille medaljongin, joka riippui silkkinauhassa hänen povellaan ja näytti sormusta.

-- Varokaa itseänne, sire, -- huudahti Paul Bertelsköld. Mutta se oli liian myöhäistä. Hullu heittäytyi salaman nopeudella hämmästyneen kuninkaan päälle, tarttui häntä tiikerin raivolla kaulaan, ja jos ei Paul, joka oli seurannut kaikkia hänen liikkeitään, äkkiä olisi heittäytynyt väliin ja riistänyt villipedolta hänen uhriansa, niin olisi Kustaa III:n hallitus päättynyt siihen, Ruotsin kaiken mahdin voimatta sitä estää.

-- _Ma foi_, sanoi kuningas teeskennellyn tyynesti, posket kalpeina, -- viisaiden kuningas ei ole suosiollinen meitä muita, epäviisaita hallitsijoita kohtaan. -- Tulkaa Bertelsköld; olen kuullut tarpeekseni.

Ovi suljettiin, ja kuningas poistui. Hän oli saanut tarpeensa kullantekotaidosta.