Part 26

Äkkiä pimeni kuutamon kuvajainen järven pinnalla ja keveä varjo näytti livahtavan sen yli. Varjo katosi, ja kaikki oli taas niinkuin ennen. Oliko vene lahdella vai sukelsiko Vellamon neito hetkeksi esiin aaltojen alta?

Kohta senjälkeen näkyi kaksi henkilöä ikäänkuin nousevan vedestä ja lähenevän metsästäjänmajaa. Milloin olivat he puitten suojassa, milloin taas liikkuivat eteenpäin kuutamossa, ja Paul näki kaksi naista. Luultavasti he olivat soudattaneet itsensä lahden yli.

Kun he olivat tulleet lähemmä, sanoi toinen toiselle: -- tässä se on! -- ja toinen jäi ikäänkuin vartioimaan, kun toinen meni eteenpäin avonaista ikkunaa kohden.

-- Oletteko te kreivi Bertelsköld? -- kysyi muuan tutulta kuulostava ääni ranskankielellä, ja ääni vapisi huomattavasti. Himmeä kuutamo valaisi markiisitar Egmontin viehättäviä kasvoja, ja se punakin, joka äkkiä valoi hänen kasvoihinsa purppuransa, näytti tässä valaistuksessa aavemaisen kalpealta.

-- Te täällä, madame! -- huudahti Paul peräti hämmästyneenä tästä odottamattomasta näystä.

-- Oi, kuinka olen teitä etsinyt, kuinka olen teitä etsinyt neljä pitkää viikkoa! -- jatkoi vilkas ranskatar matalalla äänellä. -- Minun pitäisi teitä vihata, jopa inhotakin, te kiittämätön ihminen, kun ette näin pitkään aikaan ole rivilläkään ilmoittanut minulle elämästänne ja olinpaikastanne! Mutta siihen ei nyt ole aikaa. Minulla on hyvin tärkeä asia teille uskottavana ja minua ilahduttaa, etten ole tullut liian myöhään. Vasta tänä iltana minun onnistui saada selko olinpaikastanne enkä tahtonut menettää yhtään hetkeä.

-- Miten hyvä te olette, madame! -- vastasi Paul sydämellisesti.

-- Eikö ole paikkaa, jossa voimme kahden kesken puhella? Nämä varjot minua kammottavat ja minä pelkään jonkun olevan piilossa puiden runkojen takana! -- jatkoi markiisitar katsoen arasti hämärään puistoon.

-- Tahdotteko tulla pieneen huoneeseeni? -- kysyi Paul hämillään ja punastuen, sillä hän ei ollut valmistautunut ottamaan vastaan semmoista vierasta.

-- Tahdon, tahdon, neuvokaa minulle ovi! -- kuiskasi kaunis ranskatar malttamattomin kiireisin elein.

Paul neuvoi hänelle portaat ja otti heti sen jälkeen hänet vastaan kamarissaan.

-- Mitä minusta ajattelette? -- kysyi markiisitar vaipuen väsyneenä yksinkertaiselle puutuolille.

-- Madame...

-- Niin, te kankeine tapoinenne ja ennakkoluuloinenne, mitä ajattelette henkilöstä, joka tähän aikaan ja tällä tavalla tunkeutuu luoksenne?

-- Olen siitä kiitollinen, -- vastasi Paul viattomasti.

-- Oi, rukoilen teitä, ymmärtäkää minut oikein! Olkaa siitä vakuutettu, että ainoastaan mitä tärkeimmät syyt voivat... Mutta se on samantekevä. Ette ole muiden sydämettömien miesten tapainen. Olette ainoa, jolle voin puhua täydellä luottamuksella. Teidän pelastettu henkenne on taaskin vaarassa, herrani!

-- Oh, madame, haavani on jo mennyt umpeen.

-- Ymmärtäkää minua oikein. Palkkasin kolmekymmentä poliisin parhaista nuuskijoista teitä hakemaan, ja he johtivat minut harhaan Upsalaan. Minä matkustin sinne.

-- Minun vuokseni!

-- Tahdoin nähdä kuuluisan Linnén. Kun tulin takaisin, sain tietää, että veljenne espanjalainen kamaripalvelija tunsi olinpaikkanne ja oli puhunut teistä uhkaavasti. Annoin vielä tutkia häntä ja tunti sitten kuulin, että hän joka yö asestettuna väijyi teitä Brunnsvikin puistossa tappaakseen teidät. Ei saanut menettää hetkeäkään. Lähetin väkeä vartioimaan puistoa ja kiiruhdin itse ilmoittamaan teille vaarasta. Veljenne vaino on menettänyt yhden uhrinsa ja tähtää nyt toiseen.

-- Ei, se on mahdotonta. Veljeni on vaarallisemmin haavoitettu kuin minä, ja isäni on kertonut minulle, että hän on muuttanut mieltään.

-- Isänne on voinut erehtyä, ja haavoitettu vihollinen voi käyttää toisen tervettä kättä. Ette ole hetkeäkään varma hengestänne ja teidän täytyy sen vuoksi heti lähteä täältä.

-- Suokaa anteeksi, sitä en voi.

-- Miksi ette?

-- Olisi pelkurimaista paeta luuloteltua vaaraa, enkä tahdo myöskään loukata rehellistä metsästäjää, joka on ottanut minua suojellakseen.

Markiisitar nousi ylös, heitti yltään samettiviittansa, istui ikkunan ääreen, jossa kuutamo valaisi hänen kalpeita kasvojaan ja kimmelteli kummallisesti hänen pienissä, ruskeissa, kirkkaissa silmissään.

-- Ette voi? -- toisti hän. -- Sitten jään minä teidän luoksenne.

-- Madame! ... -- huudahti Paul hämmästyen.

-- Ja te luulette, kiittämätön, että minä vielä kerran jättäisin teidät ja menettäisin teidät ehkä ainiaaksi! Ettekö sitten aavista, mitä olen kärsinyt näiden loputtomasti pitkien viikkojen kuluessa, kun en tiennyt, olitteko elossa vaiko kuollut? Ja te luulette, että vielä kerran suostun kitumaan kuoliaaksi ainoastaan sitä varten, ettei tuo kunnon metsästäjä pahastuisi tai että joku voisi sanoa teidän paenneen salamurhaajaa. Oi, herrani ... tänä iltana on varsin kaunis kuutamo!

-- Teitä kaivataan...

-- Asutte varsin somassa paikassa, teillä on kaunis näköala. Mainioita poppeleita nuo tuolla etäällä. Minä pyydän: älkää olko huolissanne, minä tulen viihtymään täällä erittäin hyvin.

Paul tunsi rinnassaan jotakin, jossa oli kolmasosa suuttumusta, toinen kolmasosa pelkoa, ja jäännös ihastusta.

-- Ei, -- vastasi hän, -- olisin maailman kiittämättömin olento, jos sallisin teidän uskaltaa henkenne minun tähteni.

-- Siis seuraatte minua?

-- En, madame! Maineenne...

-- Entä sitten! Vähät maineestani! Mitä on maine? Valhetta! Mutta minä vihaan valheita, herrani. Kyllä minusta jo on tarpeeksi kauniita juttuja liikkeellä! Kertokoot kernaasti vielä lisää; en siitä välitä. Te ette seuraa minua enkä minä luovu teistä. Siis jään tänne huomiseksi. Mistä nyt puhelisimme? Mitä pidätte esim. Tukholmasta? Varsin paljon jäätä, vai kuinka?

-- Herminie! -- huudahti Paul innoissaan ja tarttui häntä käteen.

-- Sanotaan, että teillä on täällä kesällä jonkinmoinen aurinko. Kuunne on inhoittavan alakuloinen. Se tekee meidät kaikki kalpeiksi kuin peikot. Jos ei teillä olisi noita mustia kutreja, olisitte marmoripatsaan näköinen. Suotteko minun järjestää niitä _à l'antique_. Olkaamme olevinamme menneitten vuosisatojen haamuja, jotka ovat palanneet maahan, käydäkseen katsomassa muinaisia mielipaikkojaan. Keitä olimme ennen eläessämme maan päällä? Minä olin -- odottakaas! Cecilia Vaasa. Ja te, kuka te olitte? Hoyan kreivi. Oi, on suloista olla kuollut, kun ei tarvitse olla yksin haudassaan!

Paul suuteli hienoa, lumivalkoista kättä. Kuutamo valaisi hänen mustaa tukkaansa, ja poppelit kuuluivat suhisevan yötuulessa.

-- Lienee suloista rakastaa kuoleman jälkeen, varsinkin jos ei ole löytänyt rakkautta elämässä, -- kuiskasi kaunis ranskatar haaveilevan kaihomielisesti.

-- Ken ei rakastaisi teitä, Herminie! Ken ei ilolla kuolisi tehdäkseen teidät onnelliseksi.

-- Entä eläisi, Paul? Eikö sitten ole ketään, ketään koko avarassa maailmassa, joka tahtoisi elää minun puolestani?

Ja hänen kaunis kutrinen päänsä vaipui Paulin rinnoille.

Silloin aukeni ovi kuulumattomasti, ja sisään astui hiljaisin askelin talonpoikaispukuun puettu nainen. Huomaamatta hän astui esiin polvistuneen nuorukaisen luo, joka painoi huulensa markiisitar Egmontin vasempaan käteen, jota tämä ei vetänyt takaisin, oikean käden levätessä nuorukaisen hartioilla. Markiisittaren loistavat silmät olivat kokonaan kiintyneet kauniin nuorukaisen kasvoja katselemaan.

Pilvi kulki kuun editse, ja huoneessa oli melkein pimeä, Östanlidin muori -- sillä hän se oli -- laski hiljaa kätensä nuorukaisen pään päälle ja kuiskasi: -- Paul!

Paul ja markiisitar hypähtivät yht'aikaa ylös. Jos ei varjo olisi ollut niin synkkä, olisi heidän kummankin kasvoilla voinut nähdä polttavan punan.

Mutta markiisittaressa seurasi sana ulkonaista vaikutusta yhtä nopeasti kuin jyrähdys salamaa. Mustasukkaisuuden paha henki iski heti häneen kouransa, ja hän virkkoi kätkien jokaiseen sanaansa tikarin kärjen:

-- Ettekö kuule, herra, että lemmittynne mainitsi nimenne? Nyt ymmärrän, miksette voi seurata minua.

Huone tuli taas valoisaksi, Östanlidin muori oli avannut salalyhdyn, jota oli pitänyt kätkössä ja sytytti lampun.

-- Markiisitar Egmont, -- virkkoi Paul, -- minulla on kunnia esittää teille äitini, kreivitär Bertelsköld. Äitini, minä pyydän teitä osoittamaan ystävyyttä tälle jalolle, kunnioitettavalle naiselle, joka on tullut tänne suojelemaan minua salamurhaajalta.

-- Kiitän teitä, madame, hyvyydestänne poikaani kohtaan, -- virkkoi kreivitär tyynen arvokkaasti, ojentaen hänelle kätensä. -- Pelkonne ei ollut turha: kamaripalvelija Josén vangitsi väkenne vähän matkan päässä täältä. Käyntinne on ehkä pelastanut Paulin hengen, ja te olette tehnyt kauniin ja jalon työn. _Minä_ en voi, madame, käsittää teitä väärin.

Markiisitar Egmont osasi antaa arvoa näille hienotunteisille sanoille. Hän puristi luullun kilpailijansa kättä ja sanoi hiukan hämillään, jolloin hän oli entistään kahta kauniimpi: -- Kiitän teitä, että olette minut oikein ymmärtänyt ja sanoistanne olisin teidät esittelemättäkin tuntenut. Olen onnellinen saadessani tutustua teihin, madame, ja kun olette täällä, ei ole minulla enää syytä olla levoton kreivi Paulin suhteen. Luovutan huolenpitoni hänen onnestaan sille, jolla on siihen suurempi oikeus kuin minulla. Hyvästi, kreivitär; hyvästi, herra kreivi. _Au revoir!_

-- Hyvästi, markiisitar! -- Tulin oikeaan aikaan! -- ajatteli itsekseen Östanlidin muori.

8. KIUSAAJA ERÄMAASSA.

Tukholman Suurkirkon ison oven edustalla seisoi eräänä sunnuntaiaamuna vanhanpuoleinen mies, puettuna pitkään, ruskeaan takkiin ja leveäliepeiseen, otsalle painettuun hattuun. Hän oli seisonut siinä kauan samassa asennossa; kellot soivat, urut ja virret kaikuivat juhlallisesti kirkossa, mutta tästä ei ruskea mies näyttänyt vähääkään välittävän. Hän ei liikahtanut paikaltaan; hän tuskin näytti huomaavan niitä useita satoja ihmisiä, jotka menivät hänen ohitsensa. -- Hän vain katseli tukevan keppinsä kädensijaa, ja kirkkoon menijät katsoivat häneen epäilevästi, luullen häntä höperöksi.

Mutta hänen keppinsä kädensijaan oli upotettu hyvin pieni rasia ja siinä rasiassa oli kompassi, jota ruskeatakkinen mies tarkasti tähysteli joka kerta, kun joku meni hänen ohitsensa.

-- Eilen se viittasi koilliseen, tänään melkein suoraan alas vähääkään liikkumatta! -- jupisi mies itsekseen.

Jumalanpalvelus läheni loppuaan, ja kansa alkoi virrata ulos kirkosta. Äkkiä alkoi neula vähän väristä. Talonpoika kulki ohitse. Ruskea mies nosti silmänsä ja sanoi. -- Hänellä se on ollut, mutta ei ole enää.

Talonpoika huomasi hänet kuitenkin ja kääntyi päin. Se oli Joonas Perttilä.

-- Hyvää päivää, tohtori Weis, sanoi hän. -- Tai oikeammin: pahaa päivää. Tiedättekö, tohtori, että enoparkani, vanha Larsson, vietiin eilen hullujenhuoneeseen, ja te olette tehnyt hänet hulluksi. Neuvon teitä antamaan hänelle järkensä takaisin, sillä muutoin voin teistä todistaa jotakin, joka ennen iltaa voisi viedä teidät Ruusukamariin.

-- Annan enollenne järkeä niin paljon kuin hänelle voi antaa, jos sanotte, kenelle olette antanut hänen sormuksensa, -- vastasi tohtori.

-- Minkä sormuksen?

-- Sen, jonka löysitte parturintuvasta ja sittemmin annoitte pois.

-- Vai sen, -- virkkoi Joonas viekkaasti silmää iskien. -- Sen myin kahdesta äyristä eräälle Harmaidenveljestenkujan kuparisepälle.

Tohtori pudisti päätään. -- Olette kuullut liian paljon myydäksenne semmoisen kalliin kalun kahdesta äyristä. Sanokaa, kenelle olette sen antanut ja määrätkää hinta!

-- Se maksaa partasi, sinä pinttynyt konna! -- vastasi Perttilä. -- Ellet pötki ennen iltaa tiehesi, toimitan sinulle majan "Valkeassa Hevosessa".[18]

-- Kiitän teitä, -- sanoi tohtori kylmästi. -- Jos olisin kostonhimoinen, voisin antaa teille toisen majan. Mutta saatte mennä. Olette kurja maan matonen, niinkuin kaikki muutkin.

Näin sanoen asettui ruskea mies taas kirkonoven luo. Mutta tuskin oli hän luonut silmänsä kompassiin, ennenkuin hänen muotonsa muuttui, sillä neula oli mitä kiivaimmassa liikkeessä.

-- Kuka? Kuka? -- jupisi tohtori näyttäen tahtovan silmillään niellä kirkosta virtaavan väkijoukon.

Ainakin neljäkymmentä henkeä kulki yht'aikaa hänen ohitsensa. Hän seurasi tätä väkijoukkoa, näki sen jakaantuvan lähimmässä kadunkulmassa ja kysyi kompassilta neuvoa joka askelella. Neula osoitti järkähtämättä alas linnaan päin, sitten Skeppsbrohon. Ruskea mies seurasi samaa suuntaa. Skeppsbron luona oli silloin niinkuin vielä meidän päivinämmekin[19] soutuveneitä niiden mukavuutta varten, jotka tahtoivat kulkea yli virran Kastelholmaan, Ladugårdslandetiin ja Eläintarhaan. Kirkkoväki täytti useat veneistä. Ruskea mies seurasi mukana.

Hänen veneessään istui, paitsi häntä itseään, kaksi miestä ja kolme naista. Vene laski useissa kohden maihin ja matkustajia hupeni pois. Lopuksi oli jäljellä ainoastaan muuan talonpoikaisnainen ja hän soudatti itsensä Eläintarhaan. Mutta mies, joka oli tarkannut neulan suuntaa, oli jäänyt hänen kanssaan veneeseen ja astui hänen perässään maihin nykyisen n.s. Allmänna Grändin luona.

Nainen kulki oikeanpuolitse veistämön ja venemiesten tonttien, kulki ohi Hasselbackenin ja erosi vasemmalle kaitaista polkua, joka aution, viljelemättömän puiston läpi vei suoraan Brunnsvikiin.

-- Koilliseen, se on oikein, -- mutisi ruskea mies seuraten häntä.

Kun he olivat tulleet niin kauas kukkuloiden ja puunrunkojen väliin, että kaupunki oli kadonnut näkyvistä eikä läheisyydessä ollut huomattavissa muita eläviä olentoja kuin rastaita ja peippoja, jotka räpistelivät puoleksi vielä lehdettömien puiden latvoissa, joudutti mies kulkuaan ja oli kohta naisen rinnalla.

-- Mihin matka?

-- Perille, -- vastasi nainen, vähän tyytymätönnä tähän odottamattomaan seuraan.

-- Oikein vastattu, -- virkkoi ruskeapukuinen, -- Me kuolevaiset emme tiedä, mistä tulemme ja mihin menemme, mutta yksille perille me kaikki pyrimme -- hautaan. Sinnekö menette?

-- Sinne. Mutta en jäädäkseni sinne.

-- Eräät kuitenkin väittävät atomin katoavan äärettömyyteen.

-- He suuresti erehtyvät.

-- Hän ilmaisee itsensä, hän ei ole talonpoikaisnainen. Hyvä, -- ajatteli itsekseen ruskea ja jatkoi sitten ääneen:

-- Tiedättekö, hyvä ystävä: ette olekaan se, jolta näytätte. Ette puhu niinkuin talonpoikaisnainen.

-- Kuinka minun sitten pitäisi puhua?

-- Olette aatelinen ja sivistynyt. Liikutte valhepuvussa salaisilla retkillä.

-- Niinkö luulette?

-- Olen varma siitä. Ei teidän käyntinne, ei äänenne, ei puhetapanne eikä mikään soinnu yhteen teidän pukunne kanssa.

-- Luulkaa mitä luulette.

-- Olen pahoillani, mutta kun olen salapoliisi, on minun pakko panna teidät kiinni, ellette voi antaa minulle selvää todistusta siitä, että liikutte laillisissa asioissa. Vannokaa, että olette talonpoikaisnainen, ja minä myönnän erehtyneeni.

Nainen katseli häntä hetken aikaa hämmästyneenä, mutta joudutti sitten kulkuaan eikä vastannut.

Ruskea mies katseli ympärilleen. Puistossa oli autiota ja hiljaista. Silloin tarttui hän naista käsipuoleen ja sanoi uhaten:

-- Jos teillä on niin paha omatunto, ettette voi edes vannoa viattomuuttanne, niin tulee teidän seurata minua poliisin luo. Siellä on sopivia keinoja, joilla totuus saadaan ilmi. Mitä arvelette peukalonpuristimesta? Mutta minä säälin teitä. Vannokaa olevanne se, joksi pukunne teidät osoittaa, niin annan teidän esteettömästi jatkaa matkaanne.

-- Olen kreivitär Bertelsköld ja käsken teitä päästämään käteni! -- sanoi vaimo heittäen pois päähineensä ja katsellen miestä suurilla, tummilla silmillään.

Mutta ruskeapukuinen taisteli tässä elämänsä hurjimman intohimon puolesta eikä aikonut päästää varmaa saalistaan. -- Te olette siis se, -- sanoi hän, -- josta on puhuttu sanomalehdissä ja joka olette karannut miehenne luota. Sitä enemmän syytä minulla on viedä teidät poliisin luo, josta luultavasti tulette vaeltamaan suoraan ojennuslaitokseen.

Nainen punastui kovasti, mutta oli vaiti. Tähän soimaukseen hän ei voinut mitään vastata. -- Oi Bernhard, Bernhard! -- ajatteli hän sydämensä syvyydessä.

-- Ymmärrätte siis, -- jatkoi poliisiksi tekeytynyt -- että on minun vallassani saada Tukholman katupojat osoittamaan teitä sormellaan. Teillä on vain yksi ainoa keino päästäksenne vaarasta. Antakaa minulle kuninkaan sormus ja te olette vapaa.

-- Ette ole mikään poliisi, olette ryöväri! -- huudahti nainen koettaen riuhtaista itsensä irti, mutta ruskeapukuisen käsi piti häntä kuin pihtien välissä.

-- Olen ehkä erehtynyt, -- sanoi mies taas ikäänkuin nöyrtyen. -- Jos teillä ei ole sormusta, niin vannokaa, ja minä uskon teitä.

-- Tiedätte hyvin kyllä, että minulla on tuo kurja taikakalu, -- vastasi nainen ylenkatseellisesti, -- muutoin ette kerta toisensa perästä yrittäisi sitä minulta väärällä valalla houkutella. Mutta koska tiedätte sormuksen voiman, niin pitäisi teidän myöskin tietää, että kaikki uhkauksenne ovat voimattomat. Ette voi minua murhata, ettekä ryöstää; joudutatte vain omaa onnettomuuttanne.

-- Armoa, armoa! -- huusi ruskea mies, päästäen äkkiä hänen kätensä ja heittäytyen polvilleen. -- Te olette oikeassa, te olette tähtien suojeluksen alainen, enkä minä voi teiltä aarrettanne ryöstää, ennenkuin itse menetätte omistusoikeutenne siihen. Mutta olkaa minulle armollinen! Olen tutkinut kaikki luonnon salaisuudet, paitsi tuota ainoata ja suurinta, joka on jäljellä. Sitä löytääkseni olen penkonut maat ja meret, niin, olen uhrannut puolet elämästäni... En voi elää ilman sitä aarretta; sen olemassaolo tekee kaikki pyrintöni tyhjiksi, niin kauan kuin minä en ole sen omistaja. Antakaa minulle siis se sormus, niin tahdon olla orjanne, koiranne, tahdon antaa teille onnea ja kultaa, tahdon puolestanne valloittaa itse taivaan portit!

-- Jos antaisin teille sormuksen, -- virkkoi talonpoikaisnainen, -- niin rikkoisin Jumalan ensimmäisen käskyn ja saisin sielunne häviön omalletunnolleni. Mutta tämä sormus on jo aikaansaanut tarpeeksi pahaa maailmassa. Sen vuoksi ei kukaan maailmassa tule sitä enää kantamaan, ei edes se, jonka oma se perintöoikeuden mukaan on. Tahdon sen tulessa polttaa, koska vesi ei sitä hävitä.

Näin sanoen hän oli tietämättään irroittanut sormuksen sormestaan, ja ruskea mies huomasi sen. Heti ryntäsi hän raivoissaan naisen kimppuun, temmatakseen itselleen aarteen, ja se olisi luultavasti hänelle onnistunutkin, ellei vaimo samassa olisi heittänyt tuota vaarallista koristetta niin kauas kuin jaksoi puistoon.

Ruskea päästi hänet heti ja tarttui kiireesti keppiinsä kysyäkseen neuvoa kompassiltaan ja sen avulla hakeakseen aarrettaan nurmikosta. Mutta tämän liikkeen käsitti väärin eräs mies, joka samassa läheni polkua pitkin nopein askelin. Hän heittäytyi ruskean miehen kimppuun, väänsi hänen kädestään kepin ja löi sen kädensijan lähimpään kiveen niin, että pienen rasian pirstaleet sinkoilivat pitkin maata.

Se oli taaskin Joonas Perttilä.

-- Voi, voi, tähtikompassini! Kaikki on hukassa! -- vaikeroi ruskeapukuinen mies vaipuen masentuneena mättäälle.

-- Olipa hyvä, että pidin silmällä konnaa Suurkirkon luona ja näin hänen seuraavan teitä, -- sanoi Joonas vaimolle. -- Odotapas, veitikka, ajattelin itsekseni, sinulla ei ole hyvää mielessäsi. Ja sitten seurasin teitä toisessa veneessä, mutta se laski maihin veistämön luona, ja minä olin jo vähällä haihtua teistä, kun kuulin äänen ja näin tuon ruskean roiston kohottavan keppiänsä. Tahdotteko, että mäikytän häntä vähän selkään. Tarvitsisi hän selkäsaunan enonkin vuoksi ja pienen lisälöylytyksen teidän tähtenne.

-- Älä koske häneen! Hänen kanssaan kaatui maahan jotakin suurtakin, -- sanoi vaimo totisesti.

-- Suurta? Niin, jos tarkoitatte suurta konnantyötä, niin olette aivan oikeassa! Mitä muuta suurta se voisi olla?

-- Siinä on, -- sanoi vaimo, -- ylevä, mutta murskautunut pirstale ihmishenkeä. Siinä on _tutkimus ilman Jumalaa!_

9. ENSIMMÄINEN KOETTELEMUS.

Kas niin, nyt alkaa muori olla aika hieno, -- sanoi hovin hiustenleikkaaja ja naamioittaja Cederberg talonpoikaisnaiselle, joka oli saapunut häneltä apua saamaan. Cederberg oli käynyt oppia Parisissa ja ollut teatterissa kuningasvainajan aikana. Ei kukaan osannut paremmin kuin hän muuttaa ihmisten muotoa ja hänen taidokkaan kätensä muodostaessa oli kookkaasta, vielä kukoistavasta naisesta mustine hiuksineen ja kauneine, eloisine kasvoineen tullut kahdeksankymmenvuotias Sibylla, jonka hiukset olivat ohuet ja lumivalkeat, otsa kurttuinen ja posket kuopalle painuneet.

-- Nyt saa ukko suuret silmät, kun tulette povaamaan hänelle kädestä hänen nimipäivänään -- ja jos hän tuntee teidät tulen valossa, niin saatte sanoa minua konvehtimaalariksi. Mutta älkää syyttäkö minua, että olen maalannut teidät kolmekymmentä vuotta vanhemmaksi sen sijaan, että olisin maalannut teidät saman verran nuoremmaksi. Noine silminenne ja hampainenne olisitte yhtä helposti voinut muuttua kaksikymmenvuotiseksi neitoseksi. Neuvon teitä lukemaan lattialautoja, jos tahdotte ukkoa pettää, sillä jos hän vain saa nähdä nuo lyhdyt kahdeksankymmenvuotiaan povariämmän päässä, niin tulee hän tekemään pahaa pilkkaa minusta ja minun taidostani.

-- Mitäs maksaa? -- kysyi nainen ilmeisen vastenmielisesti peiliin katsahtaen.

-- Yhdeksän talaria maalauksesta ja yhdeksän irtotukan vuokrasta. Se on mitätön hinta semmoisesta työstä, kun on lisännyt ihmiselle ikää kolmekymmentä vuotta.

Kahdeksankymmenvuotias maksoi, peitti päänsä ja poistui, mutta ei mennyt, niinkuin naamioittaja luuli, ukkonsa luo Rospiggin kaupunginosaan eteläpuolelle kaupunkia, vaan pohjoiseen Kuningattarenkadulle päin. Siellä hän poikkesi erääseen suureen taloon Östanlidin muorin nimellä.

Oli iltapäivä, ja kreivi Bernhard Bertelsköld istui kirjoituspöytänsä ääressä, tarkastellen paperia, joka oli hänen edessään. Hän oli nyt melkein parantunut; loukkaantunutta silmääkin voi taas käyttää; ainoastaan syvä arpi vasemman silmän yllä rumensi hänen kaunista otsaansa, Mutta hänen huuliltaan oli muinoinen ivanhymy kadonnut; hän oli kalpea ja totinen; voi nähdä, että hän oli taistellut kovia taisteluja luonteensa pahoja puolia vastaan.

-- Olipa hyvä, että tulitte, muori, -- sanoi hän. -- Tarvitsen suojelushenkeni tukea, Kas tässä hakemukseni, jossa pyydän eroa kaikista toimistani hovissa ja valtiomiehenä.

-- Oletteko tarkoin punninnut, mitä teette? -- kysyi uskollinen hoitaja matalalla äänellä.

-- En ole ajatellut mitään muuta kokonaiseen viikkokauteen, -- vastasi kreivi. -- Voitte arvata, että lujalle ottaa, kun täytyy juurineen kiskoutua irti entisestä elämästään aloittaakseen uutta. Satoja kertoja olen koettanut miettiä jotakin välimuotoa, jolla palvelisin yht'aikaa vanhoja ja uusia jumalia. Mutta se ei käy päinsä. Muori, se ei käy. Entiset tuttavani ovat käyneet luonani ja pilkanneet näitä mietteitäni. En voisi kauemmin tätä kestää, häpeäisin heitä ja muuttuisin taas samaksi kuin ennen olen ollut. Kas, niin heikoksi olen tullut minä, joka luulin itseäni jättiläiseksi! Ja sen vuoksi vetäisen nyt suuren, mustan viivan yli koko menneisyyteni, muutan johonkin maalle ja antaudun kokonaan maanviljelykseen. Hyväksyttekö päätökseni?

-- Teitä sanotaan silloin haaveilijaksi, uskonnolliseksi intoilijaksi.

-- Sen tiedän. Mutta jos en siitä välitä, jos pysyn Jumalalle ja omatunnolleni uskollisena, teenkö oikein?

-- Teette.

-- Minua ilahduttaa, että olette samaa mieltä. -- Mutta tiedättekö, muori, minulla on raskaita huolia ja paljon hyvitettävää. Valtiollisen sekasotkun voin selvittää, markiisittarenkin voin lepyttää. Paulinkin kanssa voin sopia; hän on nuori ja voi antaa anteeksi, odotan häntä tänä iltana luokseni. Mutta äitipuoleni ei koskaan voi antaa minulle anteeksi.

-- Luuletteko häntä niin kovaksi ja kostonhimoiseksi?

-- En, mutta ajatelkaa, mitä pahaa olen hänelle tehnyt, kuinka syvästi olen häntä loukannut. Olen ajanut hänet pois kotoaan, puolisonsa ja lastensa luota, olen häväissyt häntä kahdenkesken, häväissyt häntä muiden läsnäollessa, häväissyt häntä koko Ruotsin nähden sanomalehdissä. Olisi luonnotonta, jos hän voisi antaa minulle anteeksi.

-- Koettakaa!