Part 25

Näytti kuitenkin siltä kuin henkilääkäri olisi ollut oikeassa, sillä monta päivää oli kreivi Bernhard elämän ja kuoleman vaiheilla, Östanlidin muorilla oli kova taistelu taisteltavana, paljon kovempi kuin Paulia parantaessa. Mutta huolimatta tiedekunnan yksimielisestä tuomiosta virkosi kreivi Bernhard kuitenkin virkoamistaan, kuume väheni, tulehdus hävisi, silmäkin näytti alkavan parantua, ainoastaan suuri voimattomuus oli jäljellä. Hänen entinen tarmonsa vain ei ottanut oikein toipuakseen. Kova ja ylpeä mieli oli saanut kovan kolauksen sinä yönä, jolloin hän oli ollut kuoleman kielissä ja nähnyt tai luullut näkevänsä tuon kummallisen näyn. Eriskummaiset, äänettömät sanat: "käänny" ja "yksi vuosi" olivat jättäneet jälkeensä kaiun, joka ei oikein ottanut kadotakseen. Hän oli itselleen suutuksissa noista lapsellisuuksista, jotka eivät suoneet hänelle mitään rauhaa. Mutta se ei auttanut; ne olivat yhäti hänen mielessään.

-- Muori! -- virkkoi hän eräänä päivänä hiljaiselle mustiin puetulle talonpoikaisnaiselle, joka niin herkeämättömällä huolenpidolla oli valvonut hänen vuoteensa vieressä yötä ja päivää, -- milloin luulette minun paranevan?

-- Ruumiinne paranee silloin kun sielunne, -- vastasi hän matalalla äänellä.

-- Mitä sillä tarkoitatte? Mikä minun sielultani puuttuu?

-- Jumalan armo, joka on sielun terveys, -- vastaa vaimo totisesti.

Kreivi Bernhard olisi tahtonut nauraa, mutta se ei onnistunut, hän oli liian heikko. Taas hän muisti tuon kauhistavan sanan: "käänny", ja hän oli vaiti. Hänessä iti jotakin, iti syvällä hänen entisen rohkeutensa raunioiden alla, mutta siellä sydänalassa oli kova, kivinen maaperä, eikä siemen tahtonut juurtua.

-- Jos voitte tehdä minut terveeksi, muori, -- sanoi hän seuraavana päivänä, -- niin teen teidät rikkaaksi. Saatte itse määrätä palkkanne.

-- En pyydä mitään, -- oli vastaus.

-- Niin ne kaikki sanovat, -- jatkoi kreivi, -- mutta ottavat kuitenkin. Mistä olette kotoisin?

-- Suomesta.

-- Olette oikeaa lajia. Kuulkaa, muori, Suomessa on jotakin, joka voi parantaa minut pikemmin kuin te, ja se on vanha, mitätön sormus. Jos voitte hankkia minulle sen, niin ... malttakaas ... niin silloin tahdon ... naida teidät!

Tämä oli hämärää jatkoa sairaan edellisiin houreisiin, mikä miellytti häntä juuri siitä syystä, että se oli niin hullunkurista. Mutta Östanlidin muori kysyi, osoittamatta vähintäkään kummastusta:

-- Miksi tahtoisitte sen tehdä?

-- Miksi? Siksi, että se on tapana suvussani. Minulla on äitipuoli, joka iloitsisi saadessaan teidät miniäkseen. On vanha sääntö, että paha on pahalla poistettava: pakkasen purema lumella, tulen polttama kuumalla raudalla ja suomalaiset noidat suomalaisilla noidilla. Älkää kursailko sen vuoksi, että olette ehkä seitsenkymmenvuotias! Kuta vanhempi, sitä parempi. Se on paras parannuskeino äitipuolelleni.

-- Miksi vihaatte äitipuoltanne?

-- Miksi? Siksi, että... Mutta se ei kuulu teihin.

-- Ehkä hän tällä hetkellä rukoilee puolestanne

-- Siihen hän on liian pahasisuinen ja ylpeä. Hän vihaa minua enemmän kuin minä häntä.

-- Niinkö luulette? Ehkä tuomitsette häntä väärin?

-- En. Maailmassa ei ole ketään, joka minusta huolisi, -- ei ketään muita kuin te, muori! Sisareni on minut hylännyt, veljeni minua inhoo, ja isäni... Johtuu jotakin mieleeni. Te olette liian vanha minulle, mutta jos hankitte minulle sormuksen, niin tahdon naittaa teidät isälleni. Hän ei pidä niin suurta väliä ja minä olen tottunut äitipuoliin.

-- Muistakaa sieluanne. Tuommoiset ajatukset ovat kuin kiviä lastatussa veneessä ja semmoisin sanoin ette koskaan parane! -- nuhteli hoitajatar sairastaan totisesti, melkein ankarasti. Hän näki kyllä, että kova sydän ei vielä hetikään ollut nöyrtynyt.

Taaskin koetti haavoittunut hymyillä, mutta ei voinut.

-- Päätäni pakottaa, -- hän valitti.

Hoitaja meni noutamaan raitista vettä. Eteisessä tuli häntä vastaan nuori talonpoika, joka pyysi puhutella kreiviä.

-- Sanokaa minulle asianne, niin vien sen perille, -- vastasi Östanlidin muori.

-- Voinhan tulla toiste uudestaan, -- arveli talonpoika. -- Olisin tahtonut antaa kreiville erään hukkaan joutuneen kapineen.

-- Onko se sormus? -- kysyi talonpoikaisnainen yht'äkkisen, hänelle ominaisen mielijohteen vaikutuksesta.

-- On, sormushan se on, -- vastasi talonpoika kummastellen.

-- Antakaa se sitten minulle. Kreivi siitä juuri äsken puhui. Hän kaipaa sormustaan, hän puhuu siitä yötä päivää. Mutta se ei ole onneksi hänelle.

Joonas Perttilä pudisti päätään. -- En tunne teitä, -- sanoi hän -- ja siinä vanhassa kuparipalasessa kuuluu olevan joitakin salaisia taikoja. -- En anna sitä kenellekään muulle kuin kreiville itselleen,

Sen kuullessaan heitti talonpoikaisnainen taapäin huivin, joka peitti hänen otsansa ja paljasti kasvot, joiden ilmeessä oli niin paljon jaloa ja ylevää, että Joonas vasten tahtoaan tunnusteli, oliko hän unohtanut lakin päähänsä.

-- Olenko sen näköinen, että voisin pettää? -- kysyi hän.

-- Suokaa anteeksi, -- sopersi Joonas. -- Tässä on sormus, ja koska kreivi on määrännyt 500 talarin palkinnon sille, joka hankkii hänelle tuon romukalun takaisin, niin olkaa niin hyvä ja sanokaa hänelle, että hän lahjoittakoon rahat Isokyrön pitäjän köyhille. Eipä sillä, että meillä juuri olisi köyhiä Isokyrössä, -- lisäsi talonpoika viekkaasti, -- mutta ovathan rahat hyvät olemassa, jos sattuisi tulemaan hallavuosi tai pari.

-- Sano terveisiä äidillesi, Joonas -- sanoi talonpoikaisnainen, otti sormuksen, peitti taas kasvonsa ja katosi lähimmästä ovesta. Joonas seisoi siinä aika tavalla ällistyneenä. -- Olenko tehnyt viisaasti vai tyhmästi? Missä olen ennen nähnyt nuo kasvot? -- ajatteli hän, mielessä jokin himmeä muisto lapsuuden ajoilta.-- Mutta samapa se. Olen iloinen, että olen päässyt tuosta jumalattomasta taikakalusta. Siitä pitäen, kun sen parturin lattialta löysin, on painajainen jok'ainoa yö ratsastanut kahareisin sänkyni laudalla.

Östanlidin muori seisoi samaan aikaan viereisessä huoneessa katsellen sormusta, joka kerran niin mahtavasti oli vaikuttanut hänen omaan kohtaloonsa. Hän oli silloin ollut valmis siunaamaan sen voimaa, ja kuitenkin -- kuka tohtisi sanoa, ettei hänen ehkä olisi ollut parempi, jos tämä sormus yhä vieläkin olisi ollut haudattuna kolmenkymmenen sylen syvyydessä Vaasan sataman pohjahiekassa.

Hän oli tuskin ennen nähnyt sormusta, eikä koskaan pitänyt sitä kädessään. Nyt hän katseli sitä päivää vasten. Kuinka se olikaan kummallista tekoa! Kuinka kummallinen olikaan sen himmeä loiste! Ja nuo kirjaimet, joista hän niin usein oli kuullut puhuttavan, kuinka selvästi voikaan ne vielä erottaa sormuksen sisäpuolella.

Häntä puistatti, kun hän muisti Neptunus Gastin. Olikohan tässä mitättömässä kuparipalasessa todellakin se salainen voima, joka siinä sanottiin olevan? Oliko totta, että se oli vienyt jo monta ihmistä ajalliseen ja iankaikkiseen turmioon? Oliko totta, että jokainen; joka sitä piti, voi muuttaa onnettomuuden synkimmän yön onnen valoisimmaksi päiväksi; oliko totta, että samassa, kun sen otit käteesi, kohtalosi muuttui?

Kummallinen kiusaus valtasi hänet. Eikö haavoittunut tuolla sisällä juur'ikään ollut luvannut hänelle, että jos hän saisi sormuksen, hän naittaisi hänet hänen -- puolisolleen? Jos hän nyt antaisi sairaalle tuon salatun aarteen, silloin hänellä olisi poikapuolensa oma sana takeena siitä, että hän saisi takaisin kaikki oikeutensa ja voisi palata puolisonsa luo. Tai jos hän pitäisi sormuksen, eikö sen ylistetty voima veisi häntä kaikkien pyrintöjensä perille: onneen, sovintoon ja rauhaan? Hän taisteli lyhyen hetken kiusausta vastaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo vapisi niiden pahain ajatusten voimaa, jotka melkein kuin magneettisesti tuntuivat säteilevän tuosta pirullisesta taikakalusta.

Östanlidin muori seisoi siinä vielä vaipuneena näihin ajatuksiin, kun hän takanansa kuuli äänen -- äänen, joka kaikkia muita ääniä voimakkaammin tunki hänen sydämeensä. Se oli hänen puolisonsa, kreivi Kaarle Viktor Bertelsköldin ääni.

-- Kuinka on kreivin laita? Elääkö hän? -- kysyi vapiseva ääni.

-- Elää, -- vastasi talonpoikaisnainen tuskin kuuluvasti ja nojautui ikkunanpieltä vasten pystyssä pysyäkseen.

-- Onko hän jo niin parantunut, että ilman vaaraa voi nähdä isänsä? -- kysyi Bertelsköld malttamattomasti, huomaamatta oudon naisen liikutusta.

Hoitajatar sai sekunnin pari tointuakseen. -- Kylli hän voi, -- kuiskasi nainen. -- Sillä ehdolla, että teidän armonne ei puhu mitään, mikä häntä liikuttaa tai surettaa; sillä hän on vielä kovin heikko.

-- Hyvä. Tahdon olla varovainen, -- vastasi kreivi astuen sairaan huoneeseen.

Hänen tuntematon puolisonsa seurasi häntä hiljaisin askelin. Nurkassa oli varjostin, ei kukaan huomannut häntä sen takaa. Hän kuuli, hän näki kaiken enemmän sydämensä kuin silmäinsä ja korvainsa avulla. Oi, kuinka hänen nuoruutensa rakastettu olikaan vanhentunut näiden kymmenen kuukauden kuluessa sen jälkeen, kun he viimeksi näkivät toisensa! Miten olivat käyneet kalpeiksi hänen kasvonsa! Kuinka koukistunut oli nyt hänen muinoin komea ryhtinsä! Ja kuinka himmeästi hänen lempeät siniset silmänsä loistivatkaan entiseen verraten! Mutta kuitenkin hänen vaimonsa rakasti häntä, tunsi rakastavansa häntä enemmän kuin koskaan ennen, sillä hänhän oli syypää noihin murheisiin, hän, joka kuitenkin oli vannonut olevansa hänen elämänsä ilo!

Isän ja pojan kohtaus oli lämpimämpi kuin heidän näkymätön todistajansa uskalsi toivoakaan. Isä unohti kaikki saadessaan nähdä esikoisensa; poika tunsi rakkauden kaipausta, jota hän ei koskaan ennen ollut tuntenut.

-- Isäni, -- sanoi Bernhard, -- olen pahasti teitä loukannut...

-- Puhukaamme siitä sitten, kun olet parantunut, -- sanoi kreivi. -- Luoja on lähettänyt meille nämä koettelemukset meitä rangaistakseen ja poistaakseen meidän suuria puutteellisuuksiamme: sinun ylpeyttäsi ja minun heikkouttani. Olen rientänyt Tukholmaan pelastaakseni kaikki, mitä minulle on rakasta maailmassa; kadonneen puolisoni, molemmat poikani ja perheemme kunnian. En tule omin voimineni, vaan Jumalan voimalla, jonka itsessäni tunnen. Ei enää saa olla pimeyttä ja vainoa ympärillämme. Kaikki, kaikki rukoilkaamme Kaikkivaltiaan armoa!

Kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld oli jalo tällä hetkellä. Kaikki se epämiehekäs heikkous, joka oli himmentänyt hänen totuutta rakastavaa, pohjaltaan ylevää luonnettaan, näytti nyt, kun hän oli menettämäisillään kaikki, joka antoi arvoa hänen elämälleen, kerrassaan kadonneen. Hän seisoi nyt miehuullisena, pää pystyssä ja vakavasti päättäneenä taistella kohtaloaan vastaan ja pelastaa perheensä.

-- Kuinka hän on kaunis! kuinka hän on kaunis! -- ajatteli hänen näkymätön, tuntematon puolisonsa salaisessa nurkassaan ja oli valmis heittäytymään hänen syliinsä ja suutelemaan niinkuin ennen hänen rakkaita, harmaita hapsiaan ja hänen korkeaa, lempeää, huolten uurtamaa otsaansa.

6. TAISTELU IHMISSYDÄMESTÄ.

Sinä päivänä, jona Östanlidin muori istui vain muutamain askelten päässä kadotetusta puolisostaan, joka ei aavistanutkaan hänen läsnäoloansa, ja kun oli ainoastaan hänen itsensä vallassa heittäytyä hänen syliinsä ilokyynelin vastaanotettavaksi, sinä päivänä kiusaaja tuli hänen luoksensa mahtavana kuin se vain harvoin lähenee naissydäntä. Kavalat ajatukset palasivat kaksinkertaisella voimalla. Mene, sanoi kiusaaja, ilmaise itsesi ja lopeta katkera surusi! Vieläkö pelkäät poikapuolesi vihaa? Houkko, onhan sinulla kuninkaan sormus! Etkö tiedä, että sinulle tästä lähtien kaikki onnistuu? Ei voi niin rohkeaa ajatusta aivoissasi syntyä, ettei se heti toteutuisi, ja oletko sitäpaitsi unohtanut Bernhardin lupauksen antaa sinut tuntematonna miehellesi, jos annat hänelle sormuksen?

Mikä kiusaus! Mikä kova taistelu! Mutta kurja, hylätty vaimo ei langennut. Hän ymmärsi, ettei hänen aikansa vielä ollut tullut. Sormus poltti hänen kädessään ja hän ymmärsi, että siitä mahdollisesti voisi tulla hänen valvattinsa ajallinen pelastus, mutta sitä varmemmin hänen ikuinen häviönsä. Hän istui liikkumatonna ja hiljaa ja kuuli isän ja pojan hänestä puhuvan.

-- Minun täytyy mennä henkilääkäri Dahlbergin luo kiittämään häntä hänen sinua kohtaan osoittamastaan huolenpidosta, -- sanoi kreivi.

-- Tehkää niin, isäni, ja kiittäkää häntä hänen erinomaisista yrityksistään lähettää minut kuolemattomuuteen, -- vastasi Bernhard entisellä, ivallisella äänellään. -- Mutta jos isäni tahtoo kiittää sitä, joka on pysyttänyt minut maan päällä, niin miettikää jotakin palkintoa sille suomalaiselle noidalle, joka on ollut hoitajanani. En pidä noidista, mutta Östanlidin muori on harvinainen poikkeus, sillä hän yksin on katsonut minun ansaitsevan elää, kun kaikki muut katsoivat minun ansainneen kuolla.

-- Olen muistava häntä ja antava hänelle sopivan palkinnon, -- vastasi kreivi ja nousi mennäkseen, sillä vierailu ei saanut kestää kauan.

Mennessään huomasi hän Östanlidin muorin, joka turhaan koki kätkeytyä varjostimen taa.

-- Tekö olette poikaani hoitanut? -- kysyi hän.

Muori nyökäytti päätään mitään virkkamatta, huivi silmille vedettynä.

-- Kiitän teitä, -- sanoi kreivi. -- Hoitakaa häntä edelleenkin ja voitte olla varma siitä, että olen vaivanne palkitseva. Ottakaa aluksi tämä todistukseksi siitä.

Painaessaan kultarahan naisen käteen tunsi hän sen vapisevan.

-- Olette paljon valvonut, teidän tulee vähän levähtää, -- jatkoi kreivi ystävällisesti ja poistui sen enemmän sitä asiaa ajattelematta.

-- Voi! -- ajatteli hän, jota ei oltu tunnettu, -- jos hän olisi seisonut minun edessäni kuinka hyvin naamioituna tahansa, ja minä olisin painanut hänen kättänsä ja tuntenut sen vapisevan -- _minä_ olisin heti hänet tuntenut!

Useita päiviä kului. -- Kreivi Bernhardin voimat lisääntyivät ja aika alkoi käydä hänelle pitkäksi.

-- Hankkikaa minulle jokin ranskalainen romaani! -- virkkoi hän hoitajalleen käskevällä äänellä.

Tämä meni ja toi palatessaan kirjan, mutta se ei ollut ranskalainen romaani, se oli Tuomas Kempiläinen. Ja hän istui lukemaan ääneen tuomaansa kirjaa.

-- Mitä? -- kysyi haavoittunut vihastuneena. -- Uskallatteko ilvehtiä kanssani?

Mutta vaimo jatkoi lukuaan:

"Jumalani, katso puoleeni, äläkä ole minusta kaukana. Pahat ajatukset ovat minussa syntyneet, ja suuri kauhistus ahdistaa sieluani. Kuinka voin vahingoittumatta ne voittaa?"

"Tahdon käydä edelläsi, sanoo Herra, ja alentaa suuret ja mahtavat maan päällä. Tahdon avata sinulle vankilasi portit ja ilmoittaa sinulle salatuita asioita."

Kreivi ei helposti kiivastunut, mutta nyt hänet valtasi ankara viha. Yöpöydällä vuoteen ääressä oli puukantinen ja messinkihakasilla varustettu virsikirja. Hän otti sen ja paiskasi sen hoitajaansa kohden niin voimakkaasti, että veri purskahti tämän nenästä ja suusta.

Nainen kääntyi pois pyyhkiäkseen kasvojaan ja jatkoi sitten tyynesti, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut:

"Herra, tee minulle niinkuin sanonut olet, ja kaikki pahat ajatukset pakenevat kasvojesi edestä. Katso, en ole ansainnut lohdutustasi ja huolta, jota minusta pidät. Olen paljon syntiä tehnyt, ja kaikki haluni on ollut maallisiin asioihin. Olen ylentänyt itseni taivasta korkeammalle ja olen alennettava maan syvyyteen. Kaikki, mitä minussa on, on syntiä ja pimeyttä, jos ei pyhä henkesi valaise minun pimeyttäni. Herra, ole minulle armollinen ja valaise minua kasvoillasi. Kurita ilmat ja myrskyt! Sano merelle: ole tyven! ja pohjoistuulelle: älä puhalla -- niin kaikki vaikenee."

-- Hullu akka kurjine munkkisaarnoinesi! -- jupisi sairas ja kääntyi seinään päin, päästäkseen häntä kuulemasta.

Mutta vaimo jatkoi lukuaan:

"Poikani, sanoo Herra, kiellä itsesi, niin minut löydät! -- Herra, kuinka usein minun pitää itseni kieltämän ja missä suhteessa minun pitää kieltämän? -- Aina ja joka paikassa, pienessä ja suuressa. En jätä mitään lukuunottamatta, vaan kaikessa tahdon kohdata sinut paljaana ja alastomana. Kuinka voit muutoin olla minun ja minä sinun?"

"Olen usein sinulle sanonut ja sanon taas: hylkää itsesi, kiellä itsesi, niin saat maistaa paljon sisällistä rauhaa. Anna kaikki kaikesta: älä salaa mitään, älä mitään takaisin vaadi; pysy ainoastaan minussa, niin tahdon olla sinun. Ja sydämesi on tuleva vapaaksi ja pimeys ei enää ole sinua valtoihinsa saava."

Hetken kuluttua sulki lukija kirjan, sillä sairas tarvitsi lepoa. Mutta seuraavana päivänä hän alkoi uudelleen.

Kreivi Bernhardin hairahdus joudutti hänen sisällistä muutostaan. Jos hän ei, vastoin tapaansa, olisi käyttäytynyt niin raa'asti, ei hän ehkä olisi sietänyt niin suurta itsepäisyyttä. Mutta nyt hän häpesi kiivauttaan ja jossakin määrin sitä sovittaakseen hän päätti tällä kertaa olla kärsivällinen. Tätä lukemista seurasi toinen ja taaskin toinen, päivä päivältä, Östanlidin muori ei päästänyt häntä päiväksikään hänen entisten ajatustensa valtaan. Hänen ensi inhonsa munkkisaarnaa kohtaan, joksi hän sitä sanoi, alkoi vähitellen vähetä. Hän myönsi nyt, että siinäkin voi olla jotakin hyvää, vaikka se olikin "sietämättömän liioiteltua". Vastoin hänen tahtoansakin aukeni hänelle aivan uusi kärsimysten ja kieltäymysten maailma, josta hänellä ei ollut koskaan ollut aavistusta, ja selittämätön, ennen kokematon tunto Jumalan läsnäolosta vaikutti kummallisesti hänen sielunsa syvyyksiin, milloin herättäen voimakasta katumusta ja nöyrtymistä, milloin lohdutuksen esimakua, joka tuntui kuin suloisen kevättuulosen virvoittava viileys murtuneessa, rauhattomassa, levottomassa omassatunnossa.

Eräänä päivänä tuli vanha kreivi takaisin, kun Östanlidin muori tavallisuuden mukaan istui äänetönnä varjostimen takana. -- Minulla on hyviä uutisia, -- sanoi kreivi otsa kirkkaana. -- Paul elää ja on melkein parantunut haavastaan. Hän kirjoitti minulle, ja minä kävin hänen asunnossaan erään hovimetsästäjän luona, jonka nimi on Grenman. Niin pian, kun hän saa luvan mennä ulos, tahtoo hän tulla käymään luonasi -- jos hänet otetaan vastaan. Hän on itse sitä pyytänyt.

-- Hän on tervetullut. Virtaahan hänenkin suonissaan jaloa verta, -- vastasi Bernhard liikutettuna vasten tahtoaan.

-- Niin, -- sanoi kreivi totisesti, -- hänen suonissaan virtaa jalompaa verta kuin sinussa ja minussa, _hänen äitinsä_ verta.

Bernhard oli vaiti. Tämä oli kovin kaikista pähkinöistä, joita kasvoi hänen sielunsa orjantappurain keskessä.

-- Isäni, vastasi hän puoleksi vältellen. -- Muistelen kuulleeni, että äitipuoleni ennen muinoin luki teille ääneen. Mitä kirjoja hän luki?

-- Useimmittain Raamattua. Joskus myöskin Tessinin Kustaa III:lle, tämän prinssinä ollessa kirjoittamia kirjeitä, tai muita opettavaisia, maallisia kirjoja. Mutta paitsi raamattua luki hän mieluimmin Juhana Arndtia ja Tuomas Kempiläistä.

-- Mitä pidätte Tuomas Kempiläisestä? Eikö hän ole liian ankara?

-- Hän vaatii ainoastaan sitä, mitä kaikki kristityt opettajat vaativat: sydämen täydellistä kieltäytymistä ja antautumista Jumalalle.

-- Mutta sehän on mahdotonta. Eihän ihminen voi luopua koko entisestä elämästään ja alkaa, niinkuin uusi lapsi, uutta olemista.

-- Ei omin voimin. Mutta Jumalalle ei mikään ole mahdotonta. Miksi sitä kysyt?

-- Siksi, että ... älkää vain naurako; tauti tekee minut hermostuneeksi. Se suomalainen noita, tiedättehän, lukee minulle usein sen vanhan munkin kirjaa. -- Minä tulen silloin niin kummalliseksi, jopa taikauskoiseksikin. Minusta joskus tuntuu kuin olisin maailman suurin pahantekijä ja niinkuin oudot vallat olisivat lähettäneet taivaan enkelin johtamaan minua paremmalle tielle. Se kai johtuu taudista. Eikö totta, isäni: sehän on naurettavaa tuo, kun muistaa, että olen filosofi ja lähettiläs Madridissa?

-- Se ei ole naurettavaa, -- vastasi kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld arvokkaan totisesti, -- mutta se on naurettavaa, että meidän aikamme tahtoo repiä Kaikkivaltiaan Jumalan hänen ikuiselta valtaistuimeltaan ja tehdä kristinuskosta kuivan siveysopin. Esivanhempamme eivät niin ajatelleet. Lapsena ollessani kertoi minulle äitini usein, kuinka isävainajani, suuren kuninkaansa esimerkin mukaan, ei koskaan lähtenyt monille sotaretkilleen ilman Raamattua, jota hän joka päivä lueskeli. Itse olen palvellut prinssi Eugenin johdolla ja nähnyt monen tekevän samoin. Ei koskaan vielä ole aatelismiehen kilpi tahraantunut elävän Jumalan sanan tuntemisesta, mutta usein kyllä siitä, ettei Hänestä ole tahdottu mitään tietää.

Kreivi Bernhard oli vaiti, mutta salattu siemen hänen sydämessään alkoi itää. Kun hänen isänsä oli mennyt pois, kutsui hän esille Östanlidin muorin.

-- Vaimo, -- sanoi hän yht'äkkiä, -- tahdon nähdä kasvosi.

Nainen säpsähti ja peräytyi. -- En voi niitä näyttää, armollinen herra, -- vastasi hän. -- Eräs lupaus...

-- Kuulkaa minua, -- jatkoi kreivi. -- Häpeän sitä tunnustaa, mutta minä olen joskus herkkä uskomaan aavistuksia, olen taikauskoinen. Kuka olette? Mitä minulta tahdotte? En tunne teitä; näytätte köyhältä talonpoikaisnaiselta, mutta teissä on jotakin, joka puhuu pukuanne vastaan.

-- Jos teidän armonne kysyy minulta vielä jotakin, niin menen tieheni.

-- Ei, älkää menkö! Lukuun ottamatta äitiäni, jota tuskin muistan, olette ainoa nainen maailmassa, jota koskaan olen kunnioittanut. -- Ette ole se, joksi itseänne sanotte. Jos on hyviä henkiä, jotka ihmisiä suojelevat, niin täytyy teidän olla suojelushenkeni. Paljastakaa kasvonne; en ansaitse nähdä olentoa, joka on jalompaa sukua kuin minä, mutta se tekisi minulle hyvää. Oppisin uskomaan.

-- Uskokaa Jumalaan älkääkä ihmisiin. En ole enkeli, olen se, jolta näytän, köyhä nainen, heikko ja puutteellinen. Sinä päivänä, jolloin teoin ettekä vain sanoin osoitatte, että Jumalan armo on päässyt sieluunne vaikuttamaan, silloin, mutta en ennen, tahdon kasvoni paljastaa. Henkeänne ei enää uhkaa mikään vaara, ja te voitte tulla toimeen ilman minua. Jätän nyt siis teidät! Mutta jos tahdotte, tulen silloin tällöin takaisin lukemaan teille.

-- Ei, älkää minua jättäkö! Olette minulle tehnyt suurimman hyvänteon, minkä kuolevainen voi toiselle tehdä. Olette antanut minulle takaisin ruumiini ja sieluni.

-- Hyvästi! Minä tulen takaisin. -- On jo aika mennä, sillä hän aavistaa jo liian paljon, -- ajatteli Östanlidin muori mennessään.

7. KAHDEN NAISEN RAKKAUS.

Paul Bertelsköld istui eräänä iltana pienen metsästäjänmajan ikkunassa katsellen kaihoten kevään ensimmäistä viheriöivää ruohoa. Oli kulunut kohta kaksi viikkoa siitä, kun hänen äitinsä oli hänet jättänyt. Hän oli joka päivä kirjoittanut pojalleen ja saanut vastauksen hänen terveydentilastaan; mutta Östanlidin muori oli kieltänyt häntä ilmoittamasta isälleen äidin täällä oloa. Kreivi oli kuitenkin sattumalta tavannut Grenmanin, joka ei ollut hennonut häneltä salata pojan olopaikkaa. Paul sai taas tavata isänsä; ei ollut hänen syynsä, että puolet salaisuudesta oli tullut ilmi. Hän oli totellut äitinsä tahtoa; hänelle ei mikään maan päällä ollut niin pyhää kuin äitinsä rukous.

Vähitellen hänen terveytensä palasi ja hän oli saanut avata ikkunan, kun aurinko loisti lämpimästi sen ruuduille. Mutta nyt oli ilta, ilma oli viileä, ja Paul oli kuitenkin unohtanut sulkea ikkunan. Hän näki puitten varjojen käyvän yhä pitemmiksi hienolla nurmikolla, ja aurinko laski länteen Ruotsin pääkaupungin etäällä häämöttävien kattojen taa.

Sen sijaan kohosi täysikuu valaisemaan sitä idyllistä maisemaa, joka näkyi Paulin ikkunasta ja josta Bellman ei vielä ollut laulanut, että

Brunnsvikin heleät nuo lainehet läikkyvät.

Paul katseli juuri äskettäin jäistä vapautuneen lahden pinnassa kimaltelevaa kuun kuvajaista. Oli niin yksinäistä, niin hiljaista, niin surullista ja kuitenkin niin suloisen ihanaa. Kevään aavistus se ohiliitävänä Vellamon neidon karkelona vilahteli peilikirkkaalla vedenpinnalla. Ken osaisi tavailla näitä piirtoja, ken kykenisi lukemaan näitä välkkyviä, hopeanhohtavia, äänettömiä sanoja!

Paul oli haaveksija, joka aina näki esineiden pintaa syvemmälle. Hänestä tuntui, että hän oli lähellä luonnon sydäntä. Hän ymmärsi sen hiljaista kieltä. Hän oli surullinen ja hän oli iloinen kuin illan kuutamo. Hän luki aaltojen hohteesta koko elämänsä tarun.