Part 24

-- Älkää luulko, -- jatkoi tohtori, -- että olen laiminlyönyt hankkimasta itselleni tarkkoja tietoja. Kreivi Bertelsköldin kuulutus kirkoissa johti minua edelleen ja nyt tiedän kaikki. Kaksikymmentä vuotta sitten te varastutitte sormuksen nuorelta ylioppilaalta Turussa. Sitä sormusta minä juuri olen hakenut kautta puolen maailman. Se sormus taottiin 14. tammikuuta 1318 kello 3 ja 28 min. i.p. Marsin, Jupiterin ja Saturnuksen yhteisen vaikutuksen aikana ja sen voimaa on vielä lisätty suomalaisen loihtutaidon ja pyhimysten ihmeitä tekevän voiman avulla. Kaksisataa vuotta sitä kantoi sormessaan eräs neitsyt Maarian kuva, mutta kun kuvat hävitettiin, joutui se yksityisiin käsiin ja on sitten ollut Bertelsköldien ja muiden hallussa, osoittaen kaikkialla samaa ihmeitä tekevää voimaa, jota kuitenkaan ei kukaan ole ymmärtänyt oikein käyttää. Kaikki hullut, jotka sitä ovat pitäneet, ovat sillä etsineet ainoastaan omaa onneaan, ja te itse olette sitä käyttänyt lisätäksenne aarteita aarteiden päälle. Sen valta luontoon on kuitenkin seitsemän kertaa suurempi kuin sen valta ihmisiin. Sanalla sanoen: se sormus täytyy teidän antaa minulle.

-- Sitä en voi, -- vastasi Larsson odottamattoman päättäväisesti. -- Pyytäkää jotakin muuta!

-- Ette voi? -- kysyi tohtori terävästi. -- Ette siis tiedä, että sormus välttämättömästi menetetään väärän valan takia ja ainoastaan väärän valan takia. Miksi te luulette minun vuosikausia kärsivällisesti odottaneen, että hukkaisitte taikakalunne voiman? Miksen olisi voinut sitä varastaa tai ryöstää teiltä, niinkuin te olette sen varastanut tai ryöstänyt joltakin muulta? Sen vuoksi, että te olette ollut varovainen. Mutta tänään te olette tehnyt väärän valan, ja nyt on minun hetkeni tullut. Nyt teidän täytyy antaa minulle sormus. Ymmärrättekö? Sen täytyy tapahtua.

-- Ei koskaan! -- huusi Larsson.

-- Kuinka uskallat, kurja orja, uhmailla alkuaineiden hallitsijaa vastaan! -- huusi tohtori tarttuen vanhusta rintaan.

-- Auttakaa! auttakaa! -- huusi Larsson tukehtumaisillaan.

Joonas Perttilä ei sen enempää vitkastellut. Hän mursi oven, hyökkäsi sisään ja kävi painiskelevain kimppuun. Ankaran taistelun jälkeen pääsi nuorempi ja voimakkaampi mies vihdoin voitolle. Raivosta kalpeana täytyi tohtorin hellittää saaliinsa ja hän kiiruhti uhaten pois.

-- Tulkaa, minä vien teidät poikanne Tuomaan luo! -- sanoi Perttilä, nostaen ylös melkein tainnoksissa olevan vanhuksen, joka tuskin voi puhua, mutta joka kuitenkin kuiskasi: -- Arkkuni! arkkuni!

Jonas kumartui ja otti lattialta himmeästi kimmeltävän esineen.

Se oli kuninkaan sormus.

3. BRUNNSVIKIN METSÄSTÄJÄNMAJASSA.

Tukholman kaunis huvipuisto, tuo niin huolellisesti hoidettu ja ahkerasti käytetty, huviloilla ja kesäpalatseilla koristeltu Eläintarha, oli vielä Kustaa III alkuhallituksen ensiaikoina varsin viljelemätön ja karu metsästysalue, josta ainoastaan lounaisranta eli tuo niin sanottu Eläintarhan kaupunginosa laivaveistämöineen oli rakennettu pienille, meriasiain-viraston omistamille vuokratonteille. Koko muussa osassa laajaa puistoa nähtiin vain siellä täällä pieniä, punaiseksi maalattuja puurakennuksia, joissa asui metsästyspalvelijoita ja joita maaseutumaisen kauniit tammet ja lehmukset varjostivat.

Yksi näistä syrjäisistä rakennuksista, joista oli näköala Brunnsvikiin päin, oli suunnilleen siinä, missä nyt Rosendahlin linna suurine porfyyrimaljoineen kohoaa hiekoitettujen käytävien ja pyöristeltyjen kukkaislavojen takana. Täällä asui eräs puiston metsästyspalvelijoista, hovimetsästäjä Grenman, joka oli Larssonin liikkeessä Vaasassa aikoinaan palvelleen vanhan kirjanpitäjän Grenmanin poika. Hovimetsästäjä Grenman oli hyväluontoinen ja uskollinen mies, niinkuin isänsäkin ennen, eikä ollut unohtanut sitä, että porvariskuningas oli ennen muinoin puoltanut häntä pieneen virkaan metsästysvirastossa, josta hän sittemmin oli kohonnut nykyiseen, tärkeään toimeensa. Hän oli siis sydämellisesti iloinen voidessaan kerran maksaa jonkin osan kiitollisuudenvelastaan, kun hänen asuntoonsa eräänä kauniina kevätpäivänä tuotiin pahasti haavoittunut nuorukainen nimeltä Paul Bertelsköld.

Nuori vieras oli alussa tuottanut hänelle paljon huolta, sillä välskäri oli jo menettänyt kaiken toivonsa, kun ei kuulaa voitu ottaa pois. Mutta onneksi oli olemassa toinen sekä hellempi että rohkeampi henkilö, joka ei ensinkään ottanut uskoakseen, että yhdeksäntoistavuotiaana voidaan kuolla niin vähäpätöisestä syystä kuin kuulasta, joka oli vikuuttanut ainoastaan oikean keuhkon lievettä ja pysähtynyt lähelle selkäpiitä. Tämä oli sama "Östanlidin muori", joka Solnassa oli ottanut hoitaakseen haavoittunutta nuorukaista ja joka nyt, kun välskäri oli kohteliaasti toimitettu pois, saatuaan kohtuullisen maksun vaivoistaan ja vaitiolostaan, yksin otti vastatakseen nuoren miehen parantumisesta.

Hovimetsästäjä huomasikin kohta ilokseen, ettei hänen hoidettavansa olisi voinut joutua parempiin käsiin, Östanlidin muori ei ollut mikään vasta-alkaja. Ei olisi ammattiaan harjoittava oikea haavalääkärikään voinut taitavammin kuin hän panna sidettä tai parantaa haavakuumetta eikä paraskaan Asklepioksen oppilas olisi voinut vetää hänelle vertoja hänen väsymättömässä, sairaan kaikki pienimmätkin toiveet täyttävässä huolenpidossaan. Hän valvoi ensi viikon yötä päivää sairaan vuoteen ääressä ja vasta yhdeksännen vuorokauden kuluttua, kun vaara oli ohitse ja haava nopeasti alkoi parantua, hän soi itselleen muutamain hetkien levon laskeutuen patjalle hoidokkinsa viereen.

Ja kuinka hellästi, kuinka sanomattoman kiitollisesti katsoivatkaan nuorukaisen silmät Östanlidin muoriin! Ne, jotka luulevat, ettei nuoren miehen rakkaus mitenkään voi koko sydämen voimalla kohdistua vanhempaan naiseen, ne erehtyvät suuresti. Ei ole mitään sydämellisempää, mitään puhtaampaa rakkautta kuin se, jolla Paul Bertelsköld palkitsi armaan hoitajansa rakkauden, ja jos milloinkaan maan päällä välähtelee heijastus siitä rakkaudesta, jolla taivaan enkelit toisiaan rakastavat, niin se on tuommoinen puhdas, uhrautuva, kaikkea jalostava rakkaus, joka on olemassa -- äidin ja lapsen välillä.

Sillä miksi salaisimme lukijalta sen, minkä hän luultavasti jo kauan on aavistanut? Kuka muu kuin äiti voisi tuolla hellällä, kaikkea aavistavalla valppaudella seurata tottumattoman, haaveksivan, kiihkoilevan nuorukaisen askelia? Kuka muu kuin hylätty, sorrettu nainen, voisi löytää ilonsa ja lohdutuksensa semmoisessa yhtymisessä? Kuka muu kuin "Ester Larsson, entinen kreivitär Bertelsköld" voisi tällä tavalla omistaa kaiken rakkautensa yksin olevalle lemmikilleen, sydämensä lapselle, Paulilleen?

Oli vielä toinenkin nainen, joka harhaili levotonna etsien hänen jälkiään, mutta hänen lempensä oli toista laatua.

Yksinäisessä metsästäjänmajassa oli ollut hetki, jota kreivitär Ester sekä pelkäsi että hartaasti odotti. Se oli se hetki, jolloin Paul ensi kerran tuntisi äitinsä.

Yhdeksän pitkää vuorokautta hän oli, vaikka se olikin hänestä ylen vaikeaa, tuntemattomaan talonpoikaispukuunsa pukeutuneena huolellisesti peittänyt häneltä kasvonsa siinä pelossa, että ilo ja hämmästys voisivat tappaa pojan hänen syliinsä. Näiden yhdeksän päivän kuluessa oli Paul aavistamatta, kuka hänen hoitajansa oli, vastaanottanut hänen vapisevasta kädestään rohdot ja kiitollisin tuntein seurannut hänen ainaista huolenpitoaan. Hän tunsi selittämätöntä mieltymystä tuohon outoon talonpoikaisnaiseen, jonka musta huivi aina oli vedettynä niin syvään otsalle ja joka ei hänen kysymyksiinsä koskaan vastannut muutoin kuin äänettömällä, suopealla päännyökkäyksellä. Mutta eräänä päivänä, kun hän istui sairaan vuoteen ääressä ja luuli tämän nukkuvan, oli hän väsyneenä rasituksesta ja valvomisesta nojannut päänsä sängynlaitaa vastaan, hänen silmänsä olivat vasten hänen tahtoaan sulkeutuneet, hän oli nukahtanut siitä mitään tietämättä. Paul ei nukkunut, hän oli hetken aikaa katsellut naista ääneti ja kummastellen, sitten hän oli hiljaa siirtänyt mustaa huivia hiukan syrjään hänen otsaltaan nähdäkseen kerrankin, kuka oli tuo salaperäinen nainen, jolle hän oli kiitollisuudenvelassa hengestään -- ja kuta kauemmin hän katseli noita kalpeita, mutta kauniita kasvonpiirteitä ja suljetuita silmäkulmia mustine silkkiripsineen, sitä korkeammalle oli tunteitten lämmin vuo kohonnut hänen sydämessään, hänen kyynelensä olivat alkaneet virrata kuin tulvehtimallaan oleva lähde, joka kumpuilee salatusta syvyydestään ja hän oli laskenut käsivartensa tuntemattoman, nyt tunnetun nukkuvan naisen kaulan ympärille. Silloin oli nainen herännyt, silloin olivat hänen mustat silmänsä, joita Paul lapsuudessaan oli niin suuresti ihaillut ja joilla ei hänen mielestään ollut vertaisiaan koko suuressa maailmassa -- silloin olivat nuo kaksi loistavaa aurinkoa yht'äkkiä tulleet pilvien takaa näkyviin ja katselleet häntä sanomattomalla rakkaudella -- ja silloin lepäsivät äiti ja poika, pitkien murheiden ja vuosikausia kestäneen eron jälkeen, taas toistensa sylissä. Semmoisia hetkiä ei voi koskaan unohtaa, ne kestävät ikuisesti eikä niitä voida muistista hävittää, ei tässä eikä tulevassa elämässä.

Mutta sitten oli vihdoin äiti hellällä väkivallalla taaskin työntänyt poikansa luotaan ja peittänyt hänen otsansa suudelmillaan ja pakottanut hänet lepäämään ja olemaan rauhassa, ja Paul oli taas nukahtanut tuntien olevansa onnellisempi kuin koskaan ennen. Mitä nyt enää merkitsi hänen lyhyt, ohimenevä ruumiillinen tuskansa! Nyt oli taas kaikki hyvin, nyt hänellä oli taas äitinsä, nyt ei _hän_ ollut yksin, eikä hänen _äitinsä_ ollut yksin maailmassa, nyt he eivät enää koskaan eroaisi toisistaan, nyt hän voisi omistaa äidilleen koko elämänsä, tehdäkseen hänet onnelliseksi. Ja Paul kiitti sitä kuulaa, joka oli kulkenut niin liki hänen sydäntään ainoastaan valmistaakseen sille näin suuren ilon; jopa hän tunsi kiitollisuutta kovaa veljeäänkin kohtaan, sillä ilman hänen lemmetöntä käytöstään hän ei olisi päässyt nauttimaan sitä autuutta, jonka äidin tapaaminen hänelle nyt tuotti.

Seuraavana päivänä olivat äiti ja poika tyyntyneet niin paljon, että voivat avata toisilleen sydämensä ja kertoa kaikki, mitä heidän erossaolonsa aikana oli tapahtunut. Paul kertoi avomielisesti kaikki seikkailunsa; hänen äitinsä ei voinut olla yhtä suora. Hänen täytyi säästää heikkoa isää ja sydämetöntä veljeä -- ja hän teki sen niin hienotunteisesti, että syy hänen murheisiinsa näytti johtuvan ainoastaan ajan ennakkoluuloista ja sääty-ylpeydestä, joita vastaan yksityiset vielä turhaan koettivat asettua. -- Olemmehan kaikki kuitenkin sokeita, heikkoja olentoja, -- virkkoi hän. -- Miksi hakisimme täydellisyyttä maailmassa? Se aika on kyllä tuleva, Paulini, jolloin ei toinen synny toistaan parempana tai pahempana ja jolloin ei ole olemassa muuta aatelia kuin miehen tai naisen oma ihmisarvo. Mutta yksin jo tämä tieto sisältää kokonaisen uuden aikakauden ja miksikä valittaisimme sitä, ettei korkea tammi heti kohoa täyskasvaneena, kun näemme sen siemenen juurtuvan jalkaimme juuressa? Monet kyynelet vielä vuotavat ja monet huokaukset kohoavat taivaaseen, ennenkuin säätyerotus sulaa kuin talven kinos kevätauringossa. Odottakaamme kärsivällisesti parempaa aikaa, ja sinä, Paulini, joka olet mies, työskentele uskollisesti ihmiskunnan eduksi, niin on tulevaisuus sinun!

-- Niin, äitini, -- vastasi Paul, -- olen sitä jo ajatellut. Olen Upsalassa tutustunut erääseen nuoreen ylioppilaaseen, nimeltä Thorild. Jos tietäisitte, kuinka usein olemme puhuneet juuri samasta asiasta ja kuinka kaikki ihmiset kerran tulevat vapaiksi ja tasa-arvoisiksi... Mutta ette ole vielä kertonut mitään paostanne Falkbystä.

-- Puhelkaamme jotakin hauskempaa, -- virkkoi äiti vältellen. -- Ainoastaan sen tahdon nyt sinulle uskoa, että lähtöni edellisenä iltana olin sopinut leski Flintan ja hänen tyttärensä pojan kanssa. Poika souti minut järven yli, ja muista seikoista kerron toiste.

-- Mutta emmekö nyt, kun taas olemme toisemme tavanneet, kohta palaja Falkbyhyn, Veran ja isäni luo?

Kreivitär Ester kääntyi pois. Oli jotakin, jota hän ei vielä voinut ilmoittaa. Hän vastasi ainoastaan:

-- Älä puhu niin paljon, Paul; se väsyttää sinua. Kun paranet, niin neuvottelemme meidän kummankin tulevaisuudesta.

Paulin parantuminen edistyi tästä päivästä alkaen kahta nopeammin. Kuula oli yhä paikoillaan, mutta sisälliset vammat olivat miltei kokonaan parantuneet, ja hän sai luvan ikkunan ääressä katsella puita ja nurmikoita, jotka alkoivat kevätauringossa viheriöidä.

-- Nyt jätän sinut muutamaksi päiväksi, -- sanoi hänen äitinsä. -- Lupaatko tarkoin muistaa kaikki määräykseni?

-- Lupaan. Mutta minne menet, äiti?

-- Täyttämään toista velvollisuutta, josta sitten saat kuulla. Jumala varjelkoon sinua, sydänkäpyni. Hyvästi!

4. IANKAIKKISUUDEN PARTAALLA.

Jos olisi nyt, kun puisto vielä oli lehdetön, Brunnsvikin pienen metsästysmajan ullakon ikkunasta tarkoin katsellut tornien ja savupiippujen harmaita haamuja, jotka tuolla kaukana lännessä edustivat Tukholmaa, olisi ehkä voinut erottaa erään Kuningattarenkadun varrella sijaitsevan ison talon katon. Kreivi Bernhard Bertelsköld makasi siinä talossa sen kiven pahasti päähän haavoittamana, jonka tuntematon käsi oli heittänyt häntä kohti yöllisen metelin aikana noin kaksi viikkoa sitten. Joka päivä olivat Tukholman taitavimmat lääkärit kokoontuneet hänen eteiseensä neuvottelemaan, kaikkia keinoja oli käytetty eikä kuitenkaan mitään parannusta ollut huomattavissa. Vasenta silmää pidettiin menneenä, ja kolaus oli vaikuttanut aivoihin niin voimakkaasti, etteivät lääkärit siinä tapauksessa, että haavoitetun henki olisi pelastettavissa, luulleet voivansa ennustaa muuta kuin että potilas tulisi menettämään järkensä. Vähitellen heistä toinen toisensa perästä vetäytyi pois, ja ainoastaan kuninkaan henkilääkäri tuli vielä korkeimmasta käskystä joka päivä kyselemään sairaan tilaa ja määräämään niitä lääkkeitä, joita tohtorit antavat, kun ovat menettäneet kaiken toivon ja tahtovat vain niin kauan kuin mahdollista pitää potilasta hyvällä tuulella.

Kreivi Bernhardilla oli muutamia valtiollisia ystäviä, jotka kohteliaisuudesta tulivat hänelle osoittamaan osanottoaan. Persoonallisia ystäviä hänellä ei ollut ainoatakaan, ja kun hänen sisarensakin, paroonitar Clairfeld, tähän aikaan oli pakotettu lähtemään Tukholmasta, matkustaakseen ensi avovedellä miehensä luo Saksaan, ei ollut ketään, joka olisi hänelle osoittanut todellista osanottoa. Kamaripalvelija Joséta, joka tähän saakka oli ollut hänen uskollinen kätyrinsä, ei kreivi enää voinut sietää; espanjalainen täytyi erottaa talosta, ja uudet, Tukholmassa otetut palvelijat olivat nyt haavoitetun ainoat hoitajat.

Kreivi Bernhard kärsi usein niin kovia ruumiillisia tuskia, että hän toivoi kuolevansa; mutta vielä enemmän hän rauhallisempina hetkinään kärsi siitä sanomattoman toivottomasta tunteesta, että oli yksin maailmassa. Semmoisina hetkinä hän olisi antanut kaiken, mitä hänellä oli, voidakseen ostaa itselleen edes ainoankaan todellisen ystävän, yhden ainoan ystävällisen kädenpuristuksen, jopa yhden ainoan sydämestä lähtevän sanankaan, mutta kaikki se häneltä puuttui! Ja silloin hänet valtasi taas tuo synkkä, katkera ylpeys, hän kiroili Jumalaa ja ihmisiä ja vannoi, kerran terveeksi tultuaan, kostavansa tuolle kylmälle, sydämettömälle maailmalle, joka hylkäsi hänet hänen onnettomuudessaan -- hän usuttaisi ihmiset toistensa kimppuun, hän sytyttäisi maailman tuleen ja sen raunioilla hän uhmaillen ja ivaillen katselisi, kuinka kurja, halveksittava ihmiskunta sukupuuttoon häviää.

Eräänä yönä hänen unetonna ja tuskaisena maatessaan alkoivat nuo hurjat kuumehoureet häntä taas repiä ja raastaa. Hän oli lääkäriltä tiedustellut tilaansa ja saanut välttelevän vastauksen, josta hän hyvin ymmärsi, että hänen elonhetkiensä mitta nyt oli täysi. Hänellä ei siis ollut edes sitä lohdutusta, että olisi voinut kostaa. Hänen loistava ratansa olisi nyt yht'äkkiä päättyvä, hän kuolisi kurjan salamurhaajan surmaamana, ei kenenkään kaipaamana, ei kenenkään itkemänä. Korkeintaan isä häntä ajattelisi, mutta hänkin unohtaisi hänet pian muun perheensä piirissä. Ja kuka hänet perisi? Paul, jota hän vihasi -- mikä nöyryytys! Hänen äitipuolensa, jota hän inhosi -- mikä kohtalon iva! Miksei hän ollut nainut, jättääkseen jälkeensä edes pojan, joka olisi voinut riistää noilta vihatuilta sukulaisilta heidän oikeutensa? Olihan hän ainoastaan kolmenkymmenen vuoden vanha -- hän voisi vieläkin korjata sen, mitä oli laiminlyönyt -- mutta ei -- hänellähän ei enää ollut elettävänään kuin muutamia tunteja! Mitähän, jos hän käyttäisi nuo tunnit vihittääkseen itsensä tautivuoteella? Kenen kanssa? Kenen tahansa. Hänen leskensä tulisi Paulin ja äitipuolen harmiksi saamaan osansa perinnöstä. Mistä hän nyt pian löytäisi sopivan kreivittären? Sen pitäisi tietysti olla aatelissukua, sen pitäisi halveksia perheeseen tunkeutuneita aatelittomia aineksia; mutta kukapa huolisi ruveta hänen kostonsa välikappaleeksi? Hän ajatteli sinne tänne keksimättä kuitenkaan ketään sopivaa.

Hänen näitä miettiessään painoi väsymyksen unenhorros aamupuolella hänen silmäluomensa umpeen. Hän ei nukkunut eikä valvonut, hän tunsi vielä selvästi joka esineen huoneessa, näki palkatun, vanhan hoitajan, jonka tuli valvoa hänen kanssaan, mutta joka torkkui kamarin nurkassa.

Hän lepäsi tuossa tietoisuuden ja tiedottomuuden välisessä horrostilassa, joka peittää kuin harso aistimien toiminnan sitä kuitenkaan kokonaan pysähdyttämättä.

Silloin hän vastapäisen seinän viheriällä paperilla huomasi heikon, vaaleansinisen valon, joka näytti olevan heikosti tuikkivan lampun heijastus. Mutta jos se oli vain heijastusta, niin miksi se lisääntyi, miksi se vähitellen selveni ja miksi se yhä selvemmin muodostui ihmishahmoksi? Kreivi Bernhard ei voinut kääntää siitä silmiään. Hän ei ollut kyllin tajussaan miettiäkseen mitään sen johdosta, mitä näki; ei se häntä kummastuttanut, ja kuitenkin hän oli ollut siksi kauan uuden ranskalaisen filosofian vaikutuksen alaisena, ettei uskonut aaveita eikä mitään muutakaan. -- Hän katseli välinpitämättömästi tuota outoa ilmiötä saattamatta kuitenkaan kääntää siitä silmiään.

Hetken kuluttua oli valo ikäänkuin sulautunut kalpean, lempeän ja surullisen naisen kuvaksi, joka oli puettuna jo kauan sitten menneen aikakauden pukuun. Hän leijaili pois seinältä ja läheni kuulumatonna sairaan vuodetta. Nainen kumartui vuoteen yli ja näytti suutelevan sairaan sidottua päätä. Sairas ei sitä kuitenkaan oudoksunut eikä vetäytynyt takaisin; hän tunsi ikäänkuin suloisen kukkaistuoksun koskettelevan polttavia ohimoitaan ja huokuvan niiden yli virvoittavaa viileyttään.

Silloin hän oli kuulevinaan ikäänkuin sanoja, mutta ne eivät olleet ääniä, jotka sattuivat hänen korvaansa, ne olivat ennemminkin ajatuksia, jotka kuulumatta yhtyivät hänen omiin ajatuksiinsa ja samalla olivat ikäänkuin ihmishuulten ilmilausumia sanoja. -- Bernhard Bertelsköld, -- sanoi kalpea surullinen ja lempeä haamu. Minä olen sukusi kantaäiti. Miksi olet niin syvästi mieleni murehduttanut?

Kreivi Bernhard ei vastannut. Mitäpä hän olisikaan vastannut?

-- Tiedä, -- jatkoi haamu, -- kirous ja siunaus ovat alusta alkaen taistelleet sukusi kohtalosta. Kaksi esivanhemmistasi on erinnyt kirottuna, kaksi siunattuna täältä maan päältä. Kolmas, jota kirous painaa, olet sinä, ja tänään puolenpäivän aikana on sinun hetkesi tullut. Mutta minä olen syleillyt Vapahtajamme polvia ja rukoillut Hänen nimessään, että sinulle suotaisiin vielä vuosi parannuksen aikaa. Käänny, käänny, käänny syntiseltä tieltäsi! Katso, se käsi, joka on sinut parantava, on sinua lähellä. Sinulle on suotu vielä vuosi, jonka kuluessa voit taivaassa ja maassa hakea sovintoa, mutta jos vuosi on kulunut etkä ole sieluasi kääntänyt pimeydestä valkeuteen, niin saakoon pimeys saaliinsa ja kolmas kirous on toteutuva suvussamme...

Näin puhuessaan haamu tuli yhä kapeammaksi ja läpikuultavammaksi, vartalon ääriviivat näyttivät haihtuvan ilmaksi ja kohta näkyi vastapäisellä seinällä vain entinen, heikko, vaaleansininen valo, kunnes sekin vihdoin hälveni pois, ja ainoastaan riutuva lamppu valaisi himmeästi hämärää huonetta.

Kreivi Bernhard tunsi, kuinka kaksi vastakkaista virtaa tulvaili esiin hänen sielunsa salaisista lähteistä. Kun vanha ivallinen hymy toisaalta tahtoi hiipiä hänen huulilleen, hiipi taas toisaalta jotakin aivan toisenlaista hänen silmäluomiensa alta, jotakin, jota ei ollut siellä näkynyt sitten hänen lapsuutensa päivien: se oli melkein kuin kyynel. Jos hän olisi ollut tajussaan, olisi hän sanonut itselleen: tämä johtuu taudin tuomasta heikkoudesta. Nyt ei hänellä ollut voimaa siitä suuttua, hänen uupuneet silmänsä sulkeutuivat ja hän vaipui oikeaan uneen, jota kesti useita tunteja.

Hänen herätessään oli jo täysi päivä, ja lääkäri seisoi hänen vuoteensa ääressä. Epäselvä muisto yön näystä väikkyi vielä sairaan mielessä ja hän kysyi jyrkästi:

-- Tänäänkö puolenpäivän aikana minä kuolen?

-- Älkää häiritkö lepoanne semmoisilla ajatuksilla, herra kreivi! -- vastasi lääkäri taaskin kierrellen. -- Tahdomme koettaa kaikkea, mitä taitomme voi.

-- Kun taitonne voi niin vähän, -- huudahti kreivi katkerasti, -- niin tekisitte rehellisemmin, tohtori, jos sanoisitte minulle totuuden. Olen mies enkä pelkää kuolemaa. Sanokaa siis suoraan, montako tuntia saan vielä elää?

-- Jos herra kreivi välttämättömästi tahtoo sen tietää, -- vastasi tohtori, -- niin täytyy minun tunnustaa, että tulehdus lisääntyy. Tunnin kuluttua te alatte houria, ettekä siitä enää virkoa. Jos tahdotte notarion kirjoittamaan viimeistä tahtoanne, niin täytyy sen tapahtua pian.

-- No hyvä, sinä kurja puoskari, jommoisia te kaikki olette, -- jatkoi haavoittunut, -- koska minä vielä voin käskeä, niin käsken teidät heti tiehenne. En tarvitse teitä enää!

Lääkäri pudisti päätään ja kuiskasi mennessään hoitajattarelle: houraileminen on jo alkanut. Parasta on kutsua tänne vankka mies, sillä häntä on vaikea pidellä.

Hoitajatar meni, ja kreivi jäi yksin. -- Mene, minä halveksin sinua ja koko taitoasi, kurja kerskailija! -- huusi hän poistuvan lääkärin jälkeen. -- Olen kolmenkymmenen vuoden vanha, ja kurja katukivi lopettaa päiväni. Hyvä on, minä näytän voivani halveksia elämää, niinkuin minä halveksin teitä kaikkia! Olen iloinen kerrankin saadessani lopettaa tämän kurjan narripelin.

-- Te ette kuole, te tulette elämään, -- kuiskasi hiljainen ääni, ja hänen vieressään seisoi talonpoikaisnainen, jonka musta huivi oli syvään silmille vedettynä.

-- Kuka olette? -- kysyi kreivi, samalla muistaen yöllisen näkynsä.

-- Minua sanotaan Östanlidin muoriksi, ja minä olen tullut tekemään teidät terveeksi.

5. VANHA JA UUSI IHMINEN.

Kuninkaan henkilääkäri, joka koko päivän turhaan oli odottanut ilmoitusta kreivi Bertelsköldin kuolemasta, ei seuraavana aamuna enää voinut voittaa uteliaisuuttaan vaan meni sairaan luo. -- Milloin kreivi kuoli? -- kysyi hän eteisessä hoitajattarelta.

-- Herra tohtori, -- vastaa matami nyökäyttäen päätään, -- hän on nukkunut koko yön ja äsken hän pyysi saada kupillisen lihalientä.

-- Se on mahdotonta, -- vastasi tohtori. -- Tieteen kaikkien sääntöjen mukaan täytyi hänen heittää henkensä viimeistään yöllä.

-- Sitähän juuri olen sanonut, -- arveli hoitajatar. -- Mutta niinhän aina käy, kun ylenkatsotaan kuninkaallisen majesteetin lääkkeitä ja antaudutaan noitien käsiin.

-- Vai niin. Niinkö ovat asiat? No, siinä tapauksessa hän kuolee ennen iltaa.

-- Älkäähän muuta! Kun heitetään kaikki rohtopullot ulos ikkunasta ja ajetaan parturi suonirautoineen pellolle, ja kipeä pää sidotaan märillä pellavasiteillä! -- mikä muu kuin kuolema voi olla semmoisesta seurauksena?

-- Mikä on noita-akan nimi?

-- Häntä sanotaan Östanlidin muoriksi ja kerrotaan hänen parantaneen paljon ihmisiä, joille eivät tohtorit ole mitään voineet. Mutta kerran ne vielä nekin, jotka hän on parantanut, päättävät päivänsä.

-- Se on hyvin luultavaa, -- virkkoi henkilääkäri hymyillen ja lähti pois, vähän vihoissaan kaikille noille älykkäille ämmille, jotka siihen aikaan rohkenivat parantaa tai tappaa ihmisiä ilman lääkärin apua.