Part 23

-- Olen kerran ennen sanonut, että on suuri merkitys sillä, mistä aineesta ihminen on tehty. Jos hän on haavasta, niin hän pian taittuu, jos pajusta, niin voi hänestä palmikoida vaikka lattiamaton, mutta jos joku on tehty koivusta, niin voi tapahtua, että hän antaa vitsaa kurittajalleen. Ja minä arvelen, että meidän olisi jo pitänyt nähdä, mistä puusta Ester Larsson oli tehty. Hän tuli, eikä suinkaan ylpeydestä, korkeasukuisen kreivin perheeseen tavaten siellä vastassaan aikansa voimakkaimmat ennakkoluulot miltei täysikasvuisissa lapsipuolissaan. Jos hän olisi tuntenut heidät oikein, olisi hän alusta alkaen varustautunut heitä vastaan ja vaatinut itselleen oman pesän, lapsipuolten tultua lailliseen ikään. Mutta hän luotti rakkauden voimaan, luotti siihen, että se voi luoda uuden maailman ja olikin oikeassa, vaikka tosin vähän liian varhain, sillä uusi tapa tarvitsee monta sukupolvea itääkseen. Hän teki, mitä suuret sielut tavallisesti tekevät: hän ei ryhtynyt minkäänlaisiin varokeinoihin ja siten hän tuli riippuvaiseksi ennakkoluulosta, joka oli häntä itseään voimakkaampi. Tämä olisi voinut häiritä, mutta ei murtaa hänen onneaan, jos hänellä vain olisi ollut mies, joka olisi ollut kyllin voimakas hänen tähtensä uhmaamaan turhia ennakkoluuloja ja tukemaan häntä rautaisella kädellä. Mutta kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld oli yhtä heikko kuin hyvä. Hän häilyi itsekkäässä rakkaudessaan ihailemansa puolison ja jumaloimansa pojan välillä; hän ei nähnyt syvää juopaa, joka ammotti heidän välillään; hän näki pinnan eikä mitannut syvyyttä; hän ei ymmärtänyt, mitä hänen puolisonsa kärsi. Tämä on ikävää, ajatteli hän, mutta kyllä se siitä paranee; koetamme välttää kohtauksia, jotka vain saattavat meidät pahaan huutoon.

-- Oli sekin mies! -- virkkoi isoäiti. -- Olin luullut Kaarle Viktor Bertelsköldiä kunnon mieheksi ja nythän hän käyttäytyy kuin mikäkin raukka. Eikö hän olisi voinut sanoa Bertrandukselleen tai mikä hän oli: tässä olen, poika, ja tässä on äitisi: ymmärräthän! Tahtoni on, että osoitat äitipuolellesi kaikkea hänelle tulevaa kunnioitusta ja sillä hyvä.

-- Ja jos hän olisi sen sanonut, -- jatkoi välskäri, -- ei hän olisi tehnyt sitäkään muun kuin näön vuoksi, niinkuin hän nytkin vain näennäistä rauhaa saavuttaakseen koetti olla taipuvainen. Mutta kreivitär Ester oli niitä syviä luonteita, jotka eivät tyydy ulkonaiseen muotoon; hän tahtoi totuutta. Kun hän sentähden näki erehtyneensä rakkauden "muurejamurtavasta" voimasta, niin hän valitsi keinon, joka oli sekä outo että kummastuttava, väkivaltainen ja tuskallinen, ja samalla semmoinen, jonka piti murtaa muurit, mikäli se on ihmisten vallassa. Ja jos hän ei mitään muuta saavuttanutkaan, niin saavutti hän ainakin selvyyden; hän katkaisi kahleen, joka muuten olisi hänet hitaasti tappanut. Hän käsitti heti koko asemansa: tänne hän ei voinut jäädä alati seisomatta, itse poljettuna, erottavana muurina isän ja lasten, sisarusten ja sisarusten välillä. Jos hän sitävastoin poistuisi, niin ei mikään estäisi ylimyksellistä perhettä taaskin yhteen sulautumasta. Hänen miehensä oli heikko, hänen omat lapsensa olivat nuoria; hänen menettämisensä heitä surettaisi, mutta ei murtaisi. Aallot kuohahtaisivat hänen päänsä päällä, mutta järvi tyyntyisi jälleen.

-- Olen vihainen, niin vihainen Bernhardille, että tahtoisin häntä purra! -- huudahti Anna Sofia. -- Paul parka!

-- Vera parka! -- nyyhkytti Liisa Kreeta.

-- No, minä ennustan, että heidän äitinsä vielä palaa, kun ajattelee asiaa; vai kuinka, serkku? -- kysyi isoäiti.

-- Mistä minä sen tiedän? -- virkkoi välskäri. -- Ei juuri siltä näytä.

-- Niin, Bertrandus on saanut kolauksen vehkeistään; mutta mitä Pauliin tulee, -- jatkoi isoäiti, -- niin hän näyttää siivolta nuorukaiselta, vaikkakin liian romanttiselta. Antaa ampua itsensä kuoliaaksi ilkeän veljensä vuoksi, se nyt oli kerrassaan ihmeellinen päähänpisto. Miten oikein lienee ollut kasvatuksenkaan laita, kun hän yhteen aikaan ajatteli niin jumalattomia asioita. Ei mahtanut poika saada tarpeeksi kuria katkismusta oppiakseen. Entä Larsson, se vanha kitupiikki. Saadaanpa vielä nähdä, että hän antaa tuon saksalaisen tohtorin peijata itseään, se näyttää olevan vanha veitikka. Kuinka voi serkku uskotella meille, että ihminen voi elää sadanneljänkymmenen vuoden vanhaksi?

-- Niin, -- sanoi välskäri, -- minä kerron vain, mitä muut ennen minua ovat luulleet. Sata vuotta sitten uskottiin elämän nesteeseen ja kullantekotaitoon aivan yhtä paljon kuin Kaarle XI:n aikana noitiin. Juuri silloin, kun uusi valo koitti, pääsi pimeys taas hetkeksi valloilleen entistä mustempana. Kustaa III:n aikana valaisivat maailmaa luonnontieteet kuin uusi aamurusko. Aivan luonnollista oli, että vanha taikausko silloin leimahti uudelleen. Siihen aikaan polvistuivat ihmiset enemmän Cagliostron kuin Jumalan edessä. Ei koskaan ole alkemiaa uutterammin harjoitettu kuin juuri siihen aikaan, jolloin Scheele ja Bergman kantoivat kasteelle sen parempaa tytärtä kemiaa, eivätkä ihmiset koskaan ole enemmän tavoitelleet elämän nestettä kuin Voltairen ja Holbachin opettaessa, että sielu on aine, joka häviää, kun ruumis häviää.

-- Kummin pitää kertoa enemmän kuninkaasta! -- virkkoi Jonathan, joka ei oikein ymmärtänyt alkemiaa ja kemiaa. -- Voi, jos saisin nähdä hänet kerran oikein likeltä!

-- Saathan sen, tämän näköinen hän oli, -- virkkoi välskäri ja nosti poikaa korvista tämän takertuessa vanhan sedän käsivarsiin.

1. MAMMONAN ORJA.

Valtiopäivämies Joonas Perttilä oli aikoja sitten kyllästynyt valtiopäiviin ja Ruotsin pääkaupunkiin. Kuta pitemmälle kevät kului, sitä miettivämpänä hän astuskeli joutohetkinään -- ja niitä hänellä oli paljon -- katseli sinistä taivasta ja jäätynyttä järveä, kuuli leivojen lirittelevän ja ajatteli oivaa Isokyrön taloaan, ajatteli, miltä rukiin oraat nyt mahtoivat näyttää, kun lumi oli sulanut, olivatko rengit ymmärtäneet ajaa mitä tarvittiin ohrapelloille, mahtoivatko hevoset nyt keväällä olla hyvin laihoja, olivatko lehmät ja vasikat saaneet tarpeeksi ruokaa ja oliko jo alettu keritä lampaita. Näitä ajatellessaan hän huokasi syvään tämän maailman kaikkia vaivoja hattuineen ja myssyineen, ollen hyvin halukas toivomaan takaisin sitä aikaa, jolloin talonpoika astui auransa kurjessa ja porvari puuhasi purtensa ääressä ja pappi selitti katkismusta ja ritaristo ja aateli piirustivat sukutauluja ja kuninkaallinen majesteetti ja kruunu hallitsivat maata lakien mukaan. Niin peräti kyllästynyt hän oli ja moni muu hänen kanssaan vapauteen -- tai oikeammin sen ajan vapauteen -- että hän puolestaan olisi vaihtanut koko valtiomuodon vaikka puituun akanakuormaan, joka ainakin kelpasi hevosten appeeksi.

Kun hän eräänä kauniina huhtikuun iltapäivänä kulki näissä mietteissään ulos Roslagin tullista ilman mitään erityistä matkan määrää, näki hän nelipyöräisten, kahden hevosen vetämäin talonpoikaisvaunujen vaivalloisesti kahlaavan pohjattoman lian läpi kelirikkoisella maantiellä. Menihän tuo vielä, kun käyden ajoi, ainakin siihen saakka, kunnes vaunut olivat tulleet kaupungin alueelle, jossa kadut oli laskettu jollakin, joka oli olevinaan kivitystä, mutta jota yhtä hyvin sopi nimittää hyvinarvoisan maistraatin laatimiksi kaatamislaitoksiksi, sillä niin tuiki vaarallisia olivat siihen aikaan useimmat Tukholman kadut. Tässä ei auttanut ajajan taito eikä hevosten unelias astunta, vaunut luovailivat niin kauan vuorten ja laaksojen välissä, kunnes erään pojan paperileijaa pelästyneiden hevosten yht'äkkinen nykäys vihdoin joudutti tapausten kulkua sikäli, että vaunut kömpelösti köllähtäen tyhjensivät sisältönsä keskelle katua.

Joonas meni lähemmä nähdäkseen, oliko mahdollisesti joku vahingoittunut ja tapasi kaksi vanhaa miestä, jotka olivat kapineineen vierähtäneet isonlaiseen vesilätäkköön ja nyt vaivalloisesti kömpivät siitä kuivalle maalle. -- Mitä ihmeitä? -- huudahti hän, -- eikös se ole Lauri-eno Vaasasta?

Ja aivan oikein, hänen edessään seisoi laiha, valkotukkainen äijä, joka ei voinut olla kukaan muu kuin ennen niin kookas ja kankeanuhkea kauppias Lauri Larsson, valtiopäivämies Tuomaan isä ja toisen valtiopäivämiehen, Bertel Larssonin veli, joka kuitenkin nyt, tuskin vuoden kuluessa, oli kutistunut kummalliseksi, kyyryselkäiseksi, kaarimaiseksi olennoksi ja jonka väljän, ruskean hylkeennahkalakin alta pari terävää harmaata silmää varkain ja levottomasti katseli ympärilleen. Vastausta antamatta kiiruhti tuo elävä muumio poimimaan kadulta kaikenlaisia kaatuessa pudonneita esineitä ja löysi pari kakkua karkeaa leipää, pari kulunutta rukkasta ja puupullon, jossa oli piimää, samalla kun hän hätäisen huolellisesti tarkasteli, ettei vaunujen pohjalla oleva suuri matkakirstu vain olisi vahingoittunut kaatuessa. Tässä toimessa häntä ei auttanut hänen seuralaisensa, kummallisen ja vieraan näköinen mies, joka sekä iältään että voimiltaan näytti paljon nuoremmalta, mutta joka välinpitämättömän ylenkatseellisesti odotti sitä hetkeä, jolloin hän taas saisi astua vaunuihin ja jatkaa matkaansa.

-- Eikö eno enää tunne minua? -- kysyi nuori valtiopäivämies. -- Minä olen Joonas Perttilä ja olen iloinen saadessani opastaa enon Tuomaan luo, ellei eno mieluummin tahdo mennä yöksi rovasti Bertelin luo.

-- Enpä tunne, enpä tunne tätä pahaa maailmaa, -- vastasi koukistunut ukko. -- Olen köyhä mies, perin köyhä äijä, jolla ei ole varaa asua niin korkeiden herrojen luona.

-- Aja! -- sanoi toinen matkustaja kyytimiehelle eikä näyttänyt olevan ollenkaan halukas tekemään uusia tuttavuuksia Tukholmaan tullessaan.

Vaunut lähtivät taaskin liikkeelle, mutta niin hitaasti, että Joonas helposti voi seurata niitä vähän matkan päässä. -- Olisikohan eno tullut höperöksi vanhoilla päivillään? -- ajatteli hän. -- Tahdon katsoa, minne he menevät.

Tie oli kylläkin pitkä, sillä vaunut eivät pysähtyneet ennenkuin kaukana kaupungin eteläpäässä, mutta Joonas oli itsepäinen ja merkitsi muistiinsa talon. Se oli jonkinlainen parturitupa, jonka omistaja harjoitti kaikenlaisia ammattiinsa kuuluvia toimia, niinkuin suoneniskentää, kuppausta, hampaiden kiskomista, hevosten pattien parantamista ja _essentia dulciksen_, tuon sekä ruumiille että sielulle yleisenä parannusaineena käytetyn lääkkeen kauppaa.

Joonaalla oli hyvää aikaa ja hän lähti astuskelemaan Tegelvikiin päin. Tunnin kuluttua hän palasi mennen parturitupaan ostamaan _essentia dulcista_.

-- Olette saanut kaukaisia vieraita? -- kysyi hän, suoritettuaan hyvän maksun ostoksistaan.

Parturinsälli, joka seisoi tiskin takana, nyökäytti salaperäisesti päätään.

-- Eikö toinen heistä ole tohtori?

Sälli nyökäytti taas päätään.

-- Tahtoisin mielelläni kysyä häneltä neuvoa selänkolotukseen, -- jatkoi Joonas, ostaen vielä varmuuden vuoksi pullollisen "Hjärnen testamenttia"

-- Astukaa sisään, -- sanoi sälli.

Joonas astui matalaan, rappiolle joutuneeseen huoneeseen ja kuuli vanhan Larssonin äänen kamarista.

-- Kuusi killinkiä vuorokaudessa huoneesta ja ruuasta! -- jupisi vanhus. -- Kuusi killinkiä? Oletteko hullu, ihminen? Minä köyhdyn keppikerjäläiseksi semmoisesta ylellisyydestä. Rakkaat ystävät, minä olen köyhä mies, jolla ei ole varaa ottaa vastaan mitään palvelusta. Eikö täällä asu ketään nuorta herraa, joka tarvitsee kengänkiilloittajaa tai vaatteiden puhdistajaa? Minä palvelisin halvasta hinnasta. Sano hänelle, että juoksen asioita kolmesta äyristä kappaleelta, vaikka kulutankin kenkiä neljän äyrin edestä, mutta kerjäläisraukan, sellaisen kuin minun, ei auta olla niin tarkka. Minä tunnen Tukholman, minä tuon hänelle joka aamu aviisit ja kuljetan rakkauskirjeitä erityistä juomarahaa vastaan.

-- Ei täällä asu muita kuin mestari ja hänen säliinsä, -- kuului palvelijatar, jolle valitusvirsi oli esitetty, vastaavan.

-- No, sano sitten mestarille, että palvelen renkinä ruoka- ja asuntopaikalla. Tyydyn silakkaan ja leipään ja kauhalliseen vettä eikä minulla ole varaa kuluttaa lakanoita. Minä sahaan mestarille puita ja palvelen hänen liiketuttaviaan erityisestä juomarahasta. Nuoret herrat, jotka ajattavat partaansa, armahtavat kyllä miesparkaa, joka on kuluttanut kaiken, mitä hänellä on, kustantaakseen kalliin matkan Tukholmaan.

-- No, mitä hänellä on tuossa suuressa, raskaassa arkussa? -- kysyi piika nenäkkäällä äänellä.

-- Minullako? -- huudahti äijä aika tavalla säikähtäen. -- Mitäpä minulla olisi? Ei mitään, rakas lapsi, ei mitään. Mitäpä minulla olisi muuta kuin vanhoja vaatteita ja kirjoja, jotka aion myydä Tukholmassa, hankkiakseni itselleni, mitä välttämättömimmin tarvitsen?

-- Minä luulin siinä olevan rahaa, -- kuului piika sanovan samalla äänellä.

-- Jumala varjelkoon, kuinka syntisesti hän puhuu! -- virkkoi taas vanhus surkealla äänellä. -- Mistä semmoinen Lasarus kuin minä ottaisin rahoja! Rakas ystävä, jos olet kristitty ihminen, niin neuvo, kuinka voisin ansaita kaksitoista killinkiä viikossa, niin teet armotyön, ja minä kiitän ja ylistän sinua niin kauan kuin elän. Rahaa! Jumala armahtakoon, kuinka voi noin puhua!

-- Vannokaa! -- ilvehti piika.

-- Minä vannon sieluni autuuden kautta, minä vannon taivaan ja maan nimessä, rakas ystäväni, ettei tuossa vanhassa arkussa ole mitään muuta kuin riepuja ja kirjoja, -- virkkoi taas Larsson ilmeisesti tuskissaan. -- Rahaa! Minä vannon, ettei minulla ole enempää kuin mitä päälläni kannan, minulla kurjalla ja perin köyhällä miehellä. Köyhin Tukholman köyhäinhoitolaisista on rikkaampi kuin minä, rakas ystävä.

-- No, sitten kai minun pitää häntä uskoa, -- mutisi piika pujahtaen ovesta.

Joonas kauhistui ja epäröi, ilmaisisiko itsensä. Siihen oli siis ahneus vienyt tämän vanhan miehen, joka elinaikansa oli koonnut aarteita aarteiden päälle eikä varmaankaan ollut tullut Tukholmaan muuta varten kuin yhä vielä kartuttaakseen sitä mammonaa, joka oli ollut samalla hänen epäjumalansa ja hänen vitsauksensa. Mutta ennenkuin Joonas vielä oli ehtinyt tehdä päätöksensä, kuuli hän sisähuoneesta toisen miehen äänen, joka tähän asti oli ollut vaiti ja jonka hän luuli tuntevansa enonsa matkatoverin ääneksi.

-- Olette vannonut väärän valan, -- sanoi toinen ääni. -- Teillä on arkussa kahdeksantoista tuhatta riksiä rahaksi lyötyä kultaa ja kolmekymmentä tuhatta lyömätöntä.

-- Minullako? Rakas ystävä, älkäämme siitä puhuko, puhukaamme yrityksestämme, -- virkkoi Larsson. -- Olemmehan tulleet Tukholmaan hankkiaksemme itsellemme lisäaineksia suuren, jumalallisen taitomme toteuttamiseksi. Meidän ei pitäisi laiminlyödä hetkeäkään. Joka päivä maksaa meille vähintäänkin tuhat riksiä, jotka voisimme ansaita muuttamalla rautaa kullaksi. Tuhat riksiä, se on hirmuinen summa. Köyhdymme kerrassaan, jos odotamme vielä tuntiakaan kauemmin.

-- Mutta nyt olette vannonut väärän valan ja tiedättekö, mitä se merkitsee? -- jatkoi toinen.

-- No, no, rakas ystävä, se on vain puheenparsi. Huomenna panen plootun vaivaiskassaan. Ei meidän Herramme ole niin ankara köyhää miesparkaa kohtaan, joka sattui epähuomiossa sanomaan luvallisen ja anteeksi annettavan hätävalheen.

2. TÄHTIEN ASEMA TAMMIKUUN 14. P:NÄ 1318.

Tuo kummallinen vieras, joka tällä tavoin ikäänkuin pahana omanatuntona puhutteli vanhaa Larssonia, avasi nyt varovasti oven katsoakseen, oliko ketään viereisessä huoneessa. Mutta ovi aukeni ulospäin kätkien Joonas Perttilän, joka istui lähellä. Häntä ei huomattu, eikä hän itsekään ilmaissut itseään. Ei hän ensinkään ujostellut kuuntelemasta, hän katsoi sen päinvastoin velvollisuudekseen muistaessaan, ettei vieras voinut olla kukaan muu kuin kullantekijä ja ihmeitätekevä tohtori Martti Weis, joka edellisenä kesänä oli Larssonin tahdosta seurannut vanhaa miestä Turusta Vaasaan.

Mikä oli syynä siihen, että tohtori Weis koko vuodeksi oli hautautunut taitoineen ja tietoineen pienoiseen kaupunkiin kaukana pohjolassa? Joonas oli kyllä kuullut huhun, että tohtori riisti ja peijasi vanhaa Larssonia tuolla luulotellulla kullantekotaidollaan; mutta nyt hän sai tietää, että Larsson oli tuonut mukanaan koko arkullisen tuota kallista metallia. Jos tohtori Weis oli se konna ja petturi, joksi häntä moni luuli, mikä olisi estänyt häntä, joka oli paljon nuorempi, voimakkaampi ja kavalampi, pitkällä Pohjanlahden ympäri suoritetulla matkalla murhaamasta vanhusta tai varastamasta vanhalta saiturilta hänen rahojansa? Molemmat olivat he kuitenkin tulleet tänne terveinä ja niinkuin näytti, hyvässä sovussa. Joonas oli utelias saamaan selityksen tähän arvoitukseen.

Hän ymmärsi kohta, ettei tuo ylen varovainen tohtori Weis kuitenkaan ollut kaikkitietävä. Ihmeiden tekijä ei aavistanut, että ohuen oven takana oli outo kuuntelija, joka kuuli joka sanan, vaikka matkatoverit puhuivatkin matalalla äänellä.

-- Olen nyt teitä palvellut enemmän kuin puoli vuotta, sanoi tohtori. -- Olen tehnyt teille mieliksi ja teidän hyväksenne muuttanut yksitoista leiviskää rautaa kullaksi. Se, mikä teillä on tuossa arkussanne, on vain vähäinen osa aarteistanne, sillä suurimman osan olette kaivanut maahan Vaasassa enkä minä ole kysynyt teiltä mihin paikkaan...

-- Jumalan tähden, -- änkytti Larsson, -- ajatelkaa mitä sanotte, jos seinillä olisi korvat! Eihän minulla köyhällä miehellä ole yhtään mitään, ei kerrassaan mitään! Mihin olisin kaivanut niin paljon rahaa?

-- Se on totta, -- virkkoi tohtori kylmästi, -- köyhä olette, perin köyhä kaikkine kultinenne, köyhempi kuin kerjäläinen, joka köyhyydessään kuitenkin laulaa, kun on syönyt vatsansa täyteen. Olette köyhempi kuin kurjin ruotiukko, joka ainakin voi nukkua ja unohtaa, mutta sitä te ette voi. Olette köyhempi kuin koira, jonka mieltä rikkatunkiolta löytämänsä luu ilahuttaa, sillä koira voi murista, kun sitä lyödään, mutta te silittelette sitä kättä, joka teitä lyö korvalle, senvuoksi, että se käsi tarjoaa teille kultaa. Kas, niin kurja te olette, että jos olisin katkerin vihollisenne ja olisin tahtonut pyyhkiä teidät ihmisten kirjoista, minä en olisi voinut upottaa teitä syvemmälle onnettomuuden ja alennuksen kuiluun. En ole ystävänne, sillä jos olisin sellainen, en olisi heittänyt kultapalaa toisensa perästä teidän aina nälkäiseen kitaanne ja siten tehnyt teitä yhä janoisemmaksi. Mutta en myöskään ole vihollisenne, sillä miksi vihaisin noin kurjaa olentoa? Johan riittää, kun halveksin teitä. Ystävyys ja viha eivät merkitse minulle mitään; en vihaa enkä rakasta ketään kuolevaista; tieni kulkee korkealla ihmisten päitten yllä ja minä katson heihin alas, niinkuin matkustaja metsässä katselee muurahaisten teitä varisseiden ja kuivuneiden havunneulain välissä. On kuitenkin olemassa jotakin, joka on sitonut minut niin kurjaan olentoon kuin te olette. Eikö teitä ole kummastuttanut, etten koskaan ole tahtonut korvausta vaivoistani?

-- Korvausta? -- huudahti Larsson säpsähtäen. -- Mitä minä köyhä mies voisin tarjota teille muuta kuin kiitollisuuteni ja ihailuni?

-- Huolinko minä kiitollisuudestanne ja ihailustanne? Kun ette enää minua tarvitse, toivotte minut sinne, missä pippuri kasvaa.

-- Mutta ettehän aio minua jättää? Se on mahdotonta! tohtori, meillä on vielä niin paljon tekemättä! Kun olemme hankkineet itsellemme uudet ainekset, teemme kultavuoria, eikö niin? Ja te saatte kohtuullisen osanne, tohtori. Tehkäämme sopimus. Saatte kymmenen prosenttia, sillä nähkääs, minä olen liikkeen päämies ja te olette yhtiömieheni. Mitäs siitä sanotte, tohtori? Eikö se ole hyvä sivutulo ja ehkä ... ehkä, jos olette hyvin ahkera, saatte yksitoista prosenttia! -- lisäsi vanhus, syvään huoahtaen omaa auliuttaan.

-- Mikä estäisi minua ottamasta vaikka yhdeksänkymmentä yhdeksän prosenttia ja jättämästä teille vain raudan arvon? -- ivaili tohtori.

-- Ei, sitä ette voi tehdä, rakas tohtori! Ette voi niin peijata köyhää vanhaa miestä, joka on osoittanut teille niin paljon luottamusta. Mutta jos ette tyydy vähempään, niin -- saatte kaksitoista prosenttia!

-- Kuulkaa minua! Jos teillä on vielä rahtunenkaan tervettä järkeä kuivettuneissa aivoissanne, niin pitäisi teidän toki ymmärtää, etten huoli kullasta. Mikä estää minua laskemasta vaikka Tukholman kadut tuolla metallilla, jos se minua vain huvittaa? Mutta teillä on jotakin, jolla ei teille nyt ole mitään merkitystä, mutta joka minulle on arvokkaampi kuin kaiken maailman kulta. Sen minä nyt vaadin korvaukseksi pitkällisistä vaivoistani, ja te voitte itse määrätä, mitä muuta vielä tahdotte.

-- Mitä se voisi olla? -- kysyi vanhus hätäisen uteliaasti. -- Onko se nuorin tyttäreni Katri? Ottakaa hänet, tohtori, ottakaa! Olkoon hän omanne, jos lupaatte minulle, odottakaahan -- vielä yksitoista leiviskää. Tarkoitan, yksitoista leiviskää tänä vuonna ja sitten yhtä paljon vuosittain, vai mitä itse arvelette?

-- Kas sitä koronkiskojaa! Hän voi myydä oman lapsensakin! Mutta olkaa huoleti, minä välitän yhtä vähän naisista kuin kullasta. Sulattimessani minä voin tehdä itselleni naisen niin kauniin, ettei maailmassa ole hänen vertaistaan nähty sitten äitimme Eevan aikojen! Mutta minä halveksin semmoisia leikkikaluja. Muuta minä tarvitsen.

-- Puhuitte kerran sielustani, -- jatkoi Larsson, vapisten pelosta, että voisi menettää liittolaisensa. -- Se on syntinen kauppa, tohtori; mutta ehkä ... ehkä voisimme sopia.

Tohtori nauroi. -- Sen kyllä uskon, -- sanoi hän. -- Olisitte valmis myymään sielunne väärästä tukaatista. Mutta vaikka minä olisin itse paholainen, niin mitä hyötyä olisi minulle ostaa niin huonoa tavaraa, joka kuitenkin on minun? En ole paholainen, olen ihminen niinkuin tekin tai oikeammin enemmän kuin te, joka olette ainoastaan ihmisolennon kuivettunut kuori. Tahdon olla teitä kohtaan vilpitön, sillä tämä on ratkaiseva. Ymmärrättekö minua?

-- Tahdon koettaa

-- Olen suoraan sanoen mies, joka on asettanut elämänsä tehtäväksi tunkeutua luonnon salaisuuksiin, ei kuitenkaan niinkuin nykyajan oppineet, jotka kaivelevat käsiinsä pieniä ilmiöitä eivätkä näe niitä salaisia voimia, jotka hallitsevat maailmankaikkeutta. Niinkuin tiedätte, olen onnistunut yhdessä ja toisessa, mutta minulta puuttuu vielä yksi välikappale hallitakseni tähtien vaikutusta. Olen lukenut ympyröistäni, että kerran joka viidessadas vuosi tapahtuu kolmen mahtavimman kiertotähden, Marsin, Jupiterin ja Saturnuksen yhtymys, ja talismani, joka on taottu semmoisen tähtien aseman aikana, voi niiden yhdistetyn voiman avulla hallita kaikkia muita kiertotähtiä. Mutta semmoinen tähtien asema kestää ainoastaan 8 minuuttia, 14 sekuntia ja 49 tersiä eikä yhtään tersiä enemmän eikä vähemmän saa kulua takomiseen. Vaikeus olla ratkaisevalla hetkellä niin varustettuna ja niin nopeasti sitä käyttää, on saanut aikaan, että ainoastaan _yksi_ semmoinen talismani on tullut taotuksi, ja sen on täytynyt tapahtua silloin, kun tähdet viimeksi olivat siinä asemassa, s.o. 14. tammikuuta 1318 kello 3 ja 28 minuuttia jälkeen puolenpäivän. Ympyräni ovat minulle sanoneet, että tuo mahtava tulos kiertotähtien vaikutuksesta on vielä olemassa, ja tähtikompassi on minulle sanonut, että sen pitää olla jossakin pohjolassa. Tämä on syynä siihen, että minä Sisiliasta, jossa tein havainnon, lähdin Suomeen...

Tässä tohtori vähän pysähtyi ja jatkoi sitten:

-- Tulin Turkuun ja etsin turhaan harvinaista aarretta. Kansa piti minua noitana, oppineet pitivät minua puoskarina. Mitä minä siitä huolin? Etsin, mutta en löytänyt. Kompassi ilmaisi minulle, että nuori narri Bertelsköld oli jossakin yhteydessä aarteen kanssa; minä tutkin häntä, mutta huomasin pettyneeni. Eräänä päivänä kävi kompassini erinomaisen levottomaksi; kohta senjälkeen se pysähtyi ja viittasi suoraan alaspäin. Silloin ymmärsin, että se, mitä hain, oli jollakin henkilöllä läheisyydessäni, ja samassa te tulitte sisään. Mutta aarre ei ollut mukananne; se oli Vaasassa. Kas siinä syy, miksi olen teitä seurannut ja palvellut teitä ja hankkinut teille kuormittain kultaa. Nyt vaadin palkkani.

-- Kuinka minä köyhä mies voisin omistaa niin mahtavan kapineen? -- kuiskasi Larsson.