Part 22

Epäluuloinen ajatus välähti markiisittaren mieleen. Olisiko kreivi Bernhard...? Mutta tuossahan hän itse tuli; hän astui ovesta sisään. Hän oli kaupunkiin palatessaan ehtinyt ajatella, kuinka vahingoittaisi hänen arvoansa, jos tulisi tunnetuksi, että hän oli jättänyt veljensä semmoiseen tilaan, ja sen vuoksi hän kiiruhti Sprengtportenin edelle ja toi nyt itse, osoittaen veljellistä rakkautta, jota maailman täytyi ihmetellä, lääkärin Solnaan.

-- Ystävyytenne tulee liian myöhään; Paul on kadonnut! -- huudahti markiisitar.

-- Kadonnut? Se on mahdotonta! -- virkkoi kreivi Bernhard suuresti kummissaan -- ja epämiellyttävästi.

-- Te olette älykkäämpi kuin luulinkaan. Te olette itse toimituttanut hänet pois, ollaksenne varma hänen kuolemastaan, -- vastasi markiisitar terävästi.

31. "AVIISIT" JA NIIDEN YLEISÖ.

Myssyjen porvarikerhossa istui moniaita arvoisia valtiopäivämiehiä savipiippujensa ja oluthaarikkainsa ääressä, tärkeitä asioita tuumien. He olivat juuri jakaneet avonaiset valtioneuvosten virat ja järjestäneet Puolan asiat, kun kyypparipoika astui sisään, päivän "aviisit" kädessä, ja kantoi niistä tavallisen saatavansa, kaksi äyriä hengeltä. "Aviisit" olivat silloin vielä lapsuutensa toivehikkaalla nupulla, mutta rotu oli jo sama kuin nyt, ja lukijain uteliaisuus niin ikään sama. Herrat istuivat hetken aikaa hiljaa, kukin lehteänsä tutkien.

-- Veli Larsson! -- huudahti vihdoin eräs raatimies.

-- Mitäs nyt? -- kysyi valtiopäivämies.

-- Tässä on jotakin, joka ensi sijassa koskee veljeä, toisessa säätyä... "Koska vaimoni Ester, syntyisin Larsson, tuntemattomalla tavalla on lähtenyt asunnostani eikä tunnettu ole, missä hän nykyjään oleilee..."

-- Anna tänne, -- sanoi Tuomas Larsson, joka niinkuin kaikki pohjalaiset oli sukulaisrakas ja arka perheen kunniasta. Hänen päivettynyt, ankara otsansa rypistyi ja hänen huulensa puristuivat yhteen, kun hän luki ivallisen kuulutuksen, jossa joka sana oli tarkoitettu tappamaan erään naisen sydämen.

-- Eikö hän ole veljen oikea täti? -- kysyi raatimies.

Larsson nyökäytti päätään.

-- No, olihan luonnollista, että niin kävisi, kun hän lähti haukan pesään. Maailmanlopun ajat ovat tosiaankin jo käsissä. Onko veli kuullut, mitä huhutaan Bertelsköldeistä?

-- En.

-- Huhutaan, että siinä suvussa ei koskaan ole ollut kahta veljeä, jotka eivät olisi olleet toistensa ankarimmat viholliset, eikä ole vielä kulunut päivää enemmän aikaa siitä, kun kaksi heistä ampui toisensa kuoliaaksi ja kaivoi toisensa maahan Carlbergin luona.

-- Vai niin.

-- Raatimies Falkberg on taalalainen, -- hymyili pormestari Haeggström, joka katsoi kaskun niin onnistuneeksi, että tarjosi hyppysellisen espanjannuuskaa.

-- Kiitos tarjoamasta, -- jatkoi raatimies, -- se kuuluu tapahtuneen siitä syystä, että he riitaantuivat erään markkreivittären vuoksi...

-- Asiasta toiseen, hyvät herrat, kas täällä on aivan erinomainen makupala Riksfiskalenissa, -- virkkoi hoikkasäärinen norrteljeläinen apteekkari, tunnettu valtiopäivärunoilijana. -- No tämä nyt vasta on oikein pontevasti ja rehellisesti kirjoitettu ilman mitään turhia koukuttelemisia. On sitä koko kanalja mieheksi kirjoittamaan kauniisti ja opettavasti: "Kuinka kauan pitää rehellisten ruotsalaisten sietää, että ulkomaalaiset konnat, kujeilijat ja irstas roskaväki, joka lihottaa itseään rehellisen kansan hiellä ja verellä, hutiloivat maan onnen kanssa?..." Kas, se koskee, hyvät herrat. Tuo on jo hiukan terävämpää kuin Cicero, vai kuinka?

-- Lue eteenpäin! -- jatkoi muuan maustekauppias, joka myi aatelittomille tavaraansa.

"Hyvin tunnetaan eräs K----kadun varrella oleva huonomaineinen talo, jossa joka ilta häpeämättömyys levittelee riikinkukon pyrstöään kuninkaallisen armon päiväpaisteessa ja jossa pahe herkuttelee itkevän hyveen verisillä kyynelillä. Tunnetaan myös eräs ylevä patarouva, joka nimittää itseään Mark----r E----t ja joka kertoo jokaiselle, joka vain viitsii kuunnella, että kaikki ruotsalaiset ovat tyhmempiä kuin teurassonnit, minkä hän sitovasti todistaa sillä, että hän nyt yli puolen vuotta on heitä niin sanoaksemme potkinut portaista alas. Tiedetään myös, että mainittu patarouva, jolla on hyvä silmä ruutukuninkaaseen..."-- Olkaa hyvä ja huomatkaa: Rouva ja Kuningas! Se on komeaa. Hyvät herrat, olen niin lainkuuliainen alamainen kuin muutkin, mutta minä väitän, että Riksfiskalen on Ruotsin paras sanomalehti ja sen toimittaja, maisteri Bollfras, on todellinen isänmaanystävä, jota hänen kansansa aina tulee kiittää.

-- Tietysti, -- jatkoi pormestari uudestaan nuuskaten.

-- Tätä nykyä hän kynsii aatelisia, mutta eikös se ollut sama Bollfras, joka syksyllä kynsi kaiken kunnian aatelittomilta säädyiltä?

-- Oli, oli! -- huusivat muut vuoroonsa.

-- Olkaa hyvä ja huomatkaa; "K----kadun varrella". Sitä ei kukaan voi arvata. Ja kas täällä: "Mark----r E----t"

-- Sitäkään ei kukaan voi tulkita. Myöntäkää, että hän on sukkela mies!... Ja viisikymmentä tuhatta riksiä se kantaa palkkaa siitä, että saattaa valtakunnan häviöön!

-- Voiko se olla mahdollista?

-- Mahdollista? Se on yhtä varmaa kuin että rauhallisinkin kansa viimein menettää malttinsa. Kuulin eilen illalla kuiskailtavan jotakin Kornhamnin torilla. Skeppsbron pikikourilla ei ollut hyviä mielessä. En tahtoisi olla patarouvan sijassa klo 10 tänäiltana...

-- Äläs. Voisivatko he tosiaankin...

Ja seuran nuoremmat jäsenet hiipivät toinen toisensa perästä ulos ovesta.

-- No, aikooko raatimies tehdä mitään tuon hävyttömän kuulutuksen johdosta? -- kysyi pormestari Haeggström.

-- En tiedä, -- vastasi Larsson. -- Ei ollut koskaan suvun tahto, että tätini antoi itsensä ja omaisuutensa tuolle ylpeälle kreiville. Niinkuin hän on kartannut, niin hän saa nyt kehrätä. Nyt tahtovat ne päästä hänestä. Kernaasti minä sen suon. On minulla, Jumalan kiitos, leipäpalanen tädillenikin. Ei hänen tarvitse nälkää nähdä niin kauan kuin minä elän.

-- Mutta aatelisroistojen ei pitäisi saada ilkeitä aikomuksiaan toteutumaan. Mitä arvelee raatimies oikeudenkäynnistä? Se kukistaisi ylpeät kreivit.

-- Se ei käy laatuun, -- arveli Larsson.

-- Ei tiedä taata, -- virkkoi taas lakimies. -- Mutta jos ei muuta voitetakaan, niin saadaan ainakin hävyttömiä puheita liikkeelle. Tuo eilinen juttu kreiveistä tulee juuri sopivaan aikaan.

-- Hm. Minä kirjoitan isälleni Vaasaan.

-- Isästä muistuu mieleeni -- onko totta, että ukko on joutunut juutalaisen käsiin, joka pettää ja puijaa häntä tehdäkseen muka kultaa?

-- Loruja!

-- Sen parempi -- en minäkään voi sitä uskoa ukosta, joka aina on ollut ymmärtäväinen mies ja tarkka etujaan valvomaan... Mutta mikäs melu kadulta kuuluu?

Meluavan väkijoukon isoääninen sorina kuului ulkopuolella kokoushuonetta, joka sijaitsi syrjäkadulla, lähellä Kuningattarenkatua.

Markiisitar Egmontin hotellin eteen oli vähitellen kokoontunut yhä kasvava väkijoukko, alussa viskellen vähemmän vahingollisia kompasanoja, jotka kuitenkin kohta muuttuivat huudoiksi ja uhkauksiksi sitä mukaa kuin väkijoukko -- niinkuin sen tapa on semmoisissa tilaisuuksissa -- vähitellen pääsi kiihoittumaan ja kiukustumaan omista sanoistaan. Tuo usein niin valoisa hotelli oli tosin kyllä tänä iltana aivan pimeä, eikä ollut mitään ulkonaista syytä, joka olisi voinut herättää roistoväen vihaa, mutta Riksfiskalen ei ollut turhaan vedonnut "rehellisiin ruotsalaisiin", joiden piti estää patarouvaa tulemasta "koroitetuksi valttiässäksi hallitakseen valtakuntaa Nälkäisen Revon kanssa". Kaikkialla kuohuva tyytymättömyys haki jotakin esinettä, sama se mitä, johon voisi kohdistua, ja kääntyi nyt turvatonta naisparkaa vastaan, jolla oli nuo viisi anteeksiantamatonta vikaa, että oli nuori, kaunis, rikas, rakastettava ja muukalainen Tukholmassa.

-- Morsian ulos! Morsian ulos! -- huusivat useat äänet niinkuin häissä.

-- Rouva ulos; se on vain hakku kuninkaaseen verrattuna! -- huusivat toiset.

-- Hakut pois! -- melusivat toiset, ja samassa sattui kivi erääseen yläkerran ruutuun.

Merkki oli annettu. Ensimmäistä kiveä seurasi heti viisikymmentä muuta, ja ruutujen kilinään sekaantui särjettyjen peilien ritinä muhkeassa rakennuksessa. Yksi ja toinen pelästynyt poliisi hiiviskeli varovasti katukulmissa uskaltamatta edes näyttäytyäkään vihastuneelle väkijoukolle.

Onneksi ei markiisitar ollut kaupungissa. Hän oli aamupuolella mennyt jonnekin, ei tiedetty minne, ja hänen palvelusväkensä piileskeli pihanpuoleisissa huoneissa. Kun kaikki kadunpuoleiset ikkunat oli rikottu, koetti joukko rynnätä porttia vastaan, mutta sen lujat, raudoitetut tammilankut pitivät tanakasti puoliaan kaikilta rynnistyksiltä.

-- Katsokaa, tuolla on valkeata ikkunoissa, -- menkäämme sinne tervehtimään kreiviä, -- huusivat muutamat, jotka olivat väsyneet turhaan työhön.

-- Hän on siellä! Hän on siellä! Patarouva on tänä iltana ristisoltun luona! -- huusivat toiset hurjasti ihastuneina.

Nyt oli rahvas sen kummallisen mielenmuutoksen johdosta, joka on niin tavallista sen raivotessa, saanut päähänsä, että markiisitar oli kreivi Bertelsköldin hotellissa, joka oli siinä aivan lähellä; ja kun kaikenlaiset synkät huhut veljenmurhasta, joka muka oli tapahtunut Solnassa edellisenä päivänä, olivat kiihoittaneet mielialan luultua murhaajaa vastaan, niin ei muuta tarvittu, ja aivan odottamatta kääntyi nyt koko sokea vimma Bertelsköldiä vastaan. Tukholman katujen roskaväki ei itsekään tiennyt, kuinka oikeaan sen vaisto tällä kertaa osui. Ei kukaan aavistanut, että nyt käännyttiin juuri sitä salaista kiihotinta vastaan, joka omaa kostoansa tyydyttääkseen oli pannut kaikki nämä meluavat joukot liikkeelle syytöntä vastaan.

-- Hakut pois! Alas kaikki kreivit ja markiisit! -- karjui eteenpäin ryntäävä joukko, ja ilman muuta sodan julistusta alkoi kiviä sinkoilla kirkkaasti valaistua rakennusta kohti, jonne kreivi Bernhard Bertelsköld juuri tänä iltana oli koonnut parhaat valtiolliset ystävänsä näkemään markiisitar Egmontin häväistystä ja sortumista. Tämän alkulaukauksen vaikutus lienee ollut yhtä nopea kuin odottamaton, sillä hätääntyneitä varjoja näkyi vilahtelevan ikkunaverhojen takana ja tuokion kuluttua oli asunto tyhjä.

Mutta joukko ei tyytynyt siihen, se tahtoi saada näkyvän uhrin ivattavakseen tai tuhotakseen.

-- Morsian ulos! Morsian ulos! -- huudettiin taaskin entistä hurjemmin.

32. HÄMÄHÄKKI VERKOSSAAN.

Kreivi Bernhard Bertelsköld oli seisonut ikkunassaan ja kuunnellut melua, huulillaan tuo ivallinen itserakas hymyily, joka niin hyvästi kuvasteli hänen luonnettaan. -- Ne ovat vain markiisitar Egmontin ihailijoita, jotka pommittavat häntä sokeriherneillä, -- oli hän vastannut, kun joku hänen vieraistaan kysyi syytä meluun, ja kun läsnäolevat eivät kuuluneet markiisittaren ihailijoihin, oli tätä pilaa pidetty hyvin onnistuneena.

-- Se on "Zenaïden" kuoro, joka osoittaa kunnioitustaan majesteetin _opera comiquen_ ensimmäiselle näyttelijättärelle, -- lisäsi eräs kamarijunkkari, joka turhaan oli odottanut tulla kutsutuksi markiisittaren viimeisiin iltahuveihin.

-- Kätten taputtajilla on hyvät kourat, näyttelijätär on saava tarpeensa! -- huudahti muuan madonsyömä presidentti, joka kuului nuoren ranskattaren moniin hylättyihin ihailijoihin.

-- Kuulkaa, yleisö tulee tännepäin! He tuovat hänet mukanaan riemukulussa, -- huomautti toinen samanlainen.

-- Parooni Vergennes on ihastuva madamen voitosta yhtä paljon kuin hän itse! -- lisäsi Bertelsköld.

Tuskin oli hän sen sanonut, kun kivi lensi sisään läpi ruudun ihan läheltä häntä ja musersi vastaisella seinällä olevan viehättävän, alabasterisen Venus kuvan.

-- Mitä tämä merkitsee? -- kysyivät vieraat kalveten.

-- Harhaan ammuttu kuula, joka oli aiottu toisaalle, -- vastasi Bertelsköld. Mutta samassa lensi toinen kivi toisesta ikkunasta, ja kohta niitä alkoi tulla tuiskuamalla tämmöisiä tervehdyksiä, mikä pannen tekotukkia epäjärjestykseen, mikä musertaen milloin seinäpeilejä, milloin kynttiläkruunuja.

-- Morsian ulos! Morsian ulos! -- huudettiin ulkona.

Vieraat pakenivat pelästyksissään läheisiin huoneisiin.

Isäntä itsekin näytti ensin vähän pelästyvän. Mutta mistä Bernhard Bertelsköldiä lieneekään voitu syyttää -- pelkuri hän ei ollut. Hän lähetti salaa sanan kaupungin ylipäällikölle pyytäen, että tämä puhdistaisi kadut, mutta siihen mennessä hän tarvitsi aikaa. Hän avasi parvekkeen oven ja astui ulos.

Katua valaisivat vain muutamat kurjat öljylyhdyt, joista sitäpaitsi useita oli rikki, mutta kreivi tunnettiin hänen oman salonkinsa valossa. Hurja ulvonta kuin tuhannen irtipäästetyn villipedon suusta, kohosi hänen tullessaan näkyviin, tumman, aaltoilevan väkijoukon keskestä kadulta.

-- Kuolema veljenmurhaajalle! Pois kreivikonna! Morsian esiin! -- huusi vimmastunut joukko, ja taaskin suhisi kivisade, tiheä kuin ukkospilven sadekuuro, tuon rohkean miehen pään ympärillä, joka uskalsi uhmata vapaata kansaa.

Bertelsköld seisoi kylmänä, kädet ristissä ja odotti kärsivällisesti, kunnes kauhea melu oli vähän tauonnut. Sitten hän koroitti korkean äänensä ja huusi:

-- Minä kiitän jokaista rehellistä ruotsalaista, joka on täällä läsnä, siitä, ettei hän säästä ylhäisiä eikä alhaisia, kun on kysymyksessä kostaa isänmaan puolesta.

-- Missä on veljesi, konna! -- huusivat muutamat

-- Hiljaa! Kuunnelkaamme, mitä hän meille valehtelee! -- huusivat toiset.

-- Minä kiitän jokaista rehellistä ruotsalaista, -- jatkoi Bertelsköld, -- siitä, että hän on käynyt kostamaan häväistyn hyveen ja loukatun isänmaan puolesta ulkomaalaiselle petturille, joka on tullut tänne riistämään hikemme ja työmme hedelmät, varastaakseen leivän köyhän työntekijän suusta. Se on rehellisesti ja kunniallisesti tehty, pojat! Itse olen jo lopettanut kaiken seurustelun tuon hävyttömän naisen kanssa, jota tänä iltana haette, enkä ole lepäävä ennenkuin hän on raipoilla ja vitsoilla ajettu vanhasta Ruotsistamme, joka on liian hyvä ja vapaa vierasten varkaiden raadeltavaksi!

-- Hyvä! Hyvä! Ei, kuulkaahan, hän puhuu kuin mies! -- rähisi helposti petettävä joukko, samalla kun äänet loitompana vielä jupisivat: -- Se on hänen luonaan piilossa! Missä on hänen veljensä?

-- Lähettäkää joitakuita joukostanne tänne tutkimaan taloani, ja jos kavaltaja on luonani, niin älkää jättäkö kiveä kiven päälle! -- jatkoi puhuja. -- Kuka kysyy veljeäni? Emmekö minä ja veljeni ole vaatineet kaksintaisteluun ylhäistä herraa, jota en tahdo mainita, vaan joka asuu tuolla Pallohuoneen luona, koska hän häpäisi kansan oikeuksia ja sanoi, että kaikki aatelittomat säädyt olisi ruoskittava pois valtiopäiviltä? Enkö ole puolustanut kuningasta hänen vihollisiaan vastaan, jotka tahtovat hallita Svean valtakuntaa ranskalaisten ja venäläisten määräysten mukaan? Eläköön kuningas! Eläköön kansa! Eläköön vapaus! Vanha Ruotsi eläköön! Hurraa!

-- Hurraa! Hurraa! -- melusi mielensä muuttanut väkijoukko, joka oli täysin vakuutettu siitä, että mies, joka noin kauniisti puhui sorretusta hyveestä ja loukatusta isänmaasta, mies, joka niin miehuullisesti oli taistellut kansan ja vapauden puolesta, ei mitenkään voinut olla se murhaaja tai kavaltaja, joksi häntä äsken oli luultu. Ja tähän yleiseen kaikuvaan hurraahuutoon sekaantui kohta joukko käheitä, juopuneita ääniä, jotka kaikin voimin huusivat: eläköön Bertelsköld!

-- Minä kiitän teitä, -- jatkoi kreivi melkein kuninkaallisesti kumartaen, mikä sopi hänelle sitä paremmin kuin ei kukaan heikossa valaistuksessa voinut erottaa hänen huulillaan väreilevää ivallista hymyä, -- minä kiitän teitä vapautetun isänmaan nimessä ja pyydän teitä kaikkia viettämään iloista iltaa hyvän käytöksenne palkinnoksi.

Näin sanoen hän heitti kolme kukkaroa, täynnä hopearahoja, luultavasti arvoltaan kolme tai neljäsataa riksiä, väkijoukon keskeen. Hurraahuudot eivät tahtoneet loppua, joukko repaleisia hattuja lensi ilmaan, ja jos puhuja olisi seisonut tuolla alhaalla, olisi häntä varmaankin kannettu riemusaatossa pitkin katuja.

-- Kapakkaan! Kapakkaan! -- kuului nyt pauhaava huuto, johon yhtyi ääniä vaatien, että ensin olisi rangaistava Pallohuoneen luona asuva kavaltaja, Sprengtporten, hän, joka oli aikonut ajaa aatelittomat säädyt valtiopäiviltä, Syntyi riita, ja metelin raivoisat aallot alkoivat kääntyä toisiaan vastaan.

Bertelsköld seisoi yhä vielä huoneensa parvekkeella, sydämessään ivallisesti nauraen herkkäuskoiselle roskaväelle, jonka sokeaa vihaa hän osasi niin hyvin käyttää tarkoituksiinsa. -- Hyvin käy, -- sanoi hän itsekseen. -- Huomenna merkitsee nimeni Tukholmassa vapauden puolustajaa ja tuon tyhmän roistoväen hartioilla minä tahdon kiivetä niin korkealle, että itse majesteetti on vapiseva... Vihdoinkin! Tuolla tulevat uudet, minun kutsumani, tämän sepittämäni ilveilyn näyttelijät. Roistoväki saa nyt maksaa kulungit särjetyistä ruuduistani. Mutta minä pesen käteni. Voinko minä estää rakuunoita murhaamasta vapautta? Minähän olen sitä puolustanut.

Sana, jonka Bertelsköld oli salaa lähettänyt ylipäällikölle, oli sattunut kuulevaan korvaan. Tämä herra kuului myssypuolueeseen, joka vallitsevan kovan tyytymättömyyden vuoksi joka hetki pelkäsi valtiopäivien hajoamista vallankumouksen puhkeamisen muodossa, eikä siis tarvittu muuta kuin viittaus, niin hän riensi jo kukistamaan uhkaavaa kapinaa. Hän oli antanut käskyn, että erään osaston henkirakuunoita oli heti noustava satulaan ja riennettävä puhdistamaan katuja maksoi mitä maksoi.

Meluavan väkijoukon vielä kiistellessä siitä, olisiko mentävä kapakkaan vai Pallohuoneelle, ratsasti osasto Norrmalmin torilta vasempaan ja sitten Kuningattarenkadulle ajaen edellään kaikki, jotka sen tielle tulivat. Närkästyksen ja hämmästyksen huuto kulki ratsastajain edellä ja saapui hotellin edustalla olevan väkijoukon kuuluville, joka äkkiarvaamatta huomasi olevansa peloittavan ylivoiman ahdistamana. Raivoisimmat asettuivat vastarintaan ja repivät kiviä kadusta, mutta ennenkuin he vielä ehtivät järjestäytyä, olivat rakuunat heidän niskassaan ja hakkasivat sokeasti tiheisiin joukkoihin, ensin miekan lappeella, mutta pian jo teräpuolellakin. Kaikki vastustus oli turhaa. Oikealla ja vasemmalla kaatui väkeä hevosten kavioiden alle, kirouksia ja valitushuutoja kuului sekaisin, ja muutaman minuutin kuluttua oli ratsuosasto ajanut sivu, karkoittaen edellään pakenevia joukkoja, jotka vihdoin hävisivät etäisemmille syrjäkaduille.

Bertelsköld oli vetäytynyt hiukan taapäin, mutta seisoi vielä parvekkeen ovella tuntien salaista vahingoniloa, semmoista, jota ei hän pitkään aikaan ollut kokenut. Kaikki oli hänelle onnistunut: hän nautti täysin rinnoin siitä kostosta, jonka hän oli valmistanut kaikille vihollisilleen, vaarasta, jonka hän niin taitavasti oli välttänyt ja siitä kansansuosiosta, jonka hän niin äkkiä oli saavuttanut tuolta halveksittavalta roskaväeltä, joka oli tervehtinyt häntä puolustajanaan, aavistamattakaan, että hän kohta heittäisi sen katuun verta vuotamaan ja hevosten kavioiden alle tallattavaksi. -- _C'est tout accompli_, kaikki on valmista! -- sanoi hän itsekseen.

Mutta hän erehtyi. Kaikki ei ollut vielä valmista. Jotakin vielä puuttui.

Väkijoukossa hotellin edustalla oli myöskin eräs markiisitar Egmontin palvelijoista, joka oli hiipinyt katsomaan, mitä järjetön joukko vielä aikoi toimittaa. Piiloutuneena vastapäätä olevaan porttiholviin, oli uskollinen palvelija äärettömäksi mielikarvaudekseen kuunnellut niitä herjaussanoja, joilla kreivi oli parvekkeelta häväissyt hänen jumaloitua emäntäänsä, ja hän mietti mielessänsä kostoa. Kun sitten meteli kadulla oli tauonnut, ja Bertelsköld vielä seisoi parvekkeen ovella, kaappasi mies porttikäytävästä kiven ja heitti sen niin pirullisella taidolla, että kivi sattui kreiviä keskelle vasenta ohimoa ja kaatoi hänet verta vuotavana parvekkeen oven eteen.

Harvat jäljelle jääneet vieraat kiiruhtivat hätään. Kreivi Bertelsköld eli vielä, mutta hänen tilansa oli toivoton. Hämähäkki oli surmattu keskellä omaa verkkoaan.

VÄLSKÄRIN VIIDESTOISTA KERTOMUS.

AAMUN VALKENEMINEN.

-- Ei, serkkuni, ei, nyt ei olla oikeassa, -- sanoi vanha isoäiti epäilevästi pudistaen kaunista harmaata päätään, jota verhosi hänelle niin erinomaisesti sopiva, Anna Sofian ompelema yksinkertainen, valkoinen arkimyssy.

-- Miksi ei olla oikeassa? -- kysyi välskäri vähän veitikkamaisesti ja katsoi häntä terävästi silmiin.

-- Karkaapas kuin hupsu miehen ja lasten luota, kun on vielä talouskin hoidettavana ja tiedät jättäväsi kaikki piikain varaan. Ei, kiitoksia! Semmoisen voi antaa anteeksi lapselle, joka ei ajattele omaa nokkaansa pitemmälle, mutta ei vanhalle ihmiselle, jolla pitäisi olla enemmän ymmärrystä. Ajattelin kyllä, ettei siitä hyvää seuraisi, kun Ester Larsson meni naimisiin omaa säätyään ylemmä, sillä samanlaiset ne parhaiten yhteen sopivat, ja jos toinen jalka kulkee villasukassa, ei toista pidä silkkiin pistää. Parasta on, kun antaa ylpeiden ajatusten mennä menojaan. Kyllähän tyttö puhui aika järkevästi, kun kreivi tuli Vaasaan kosimaan, mutta katsopas, aina hänen korvissaan soi, että hänen piti päästä kreivittäreksi. Hän oli "syntynyt prinsessaksi" sanoo serkku? Suokaa anteeksi, tuo on aivan perätöntä lörpötystä. Kunniallinen kauppiaan tytär hän oli, ei enempää eikä vähempää, mikäli minä ymmärrän, ja minusta tuntuu, että hänen olisi pitänyt siihen tyytyä, kun oli leipäkin loppuiäksi tiedossa. Mutta kas, eipä kelvannut hienon neidin seisoa puodissa voita punnitsemassa, niinkuin muiden rehellisten ihmisten; hänen piti vielä kerran päästä tavoittelemaan "utukuningattaren sukkanauhaa" ja niin hän tulikin rukkasillaan hienoon sukuun. Mitä hänellä oli siellä tekemistä?

-- Eikö isoäiti muista, että hän antoi kreiville rukkaset ja otti hänet vasta kauan mietittyään, kun uskoi koko kreivin onnen siitä riippuvan! -- virkkoi Anna Sofia lämpimästi.

-- Onnen? Niin aina sanotaan. Mikä raukka se oli sellainen kreivi, joka ei voinut itseänsä hoitaa? Sanottiinhan häntä siivoksi mieheksi, vaikka hän olikin leskimies ja asui hovissa ja oli rikas kuin ruhtinas. Olisi hän nyt aina saanut jonkun köyhän neidin. Silloin kävi niinkuin maailmassa käy, että ylpeät lapsipuolet nyrpistivät nenäänsä, ja kansa puhui kaikenlaisia tyhmyyksiä. Mutta kun nyt kerran oli tapahtunut se, mitä ei enää voitu muuttaa, niin tuntuu, että uuden kreivittären olisi pitänyt antaa asiain mennä menojaan eikä olla tietävinäänkään tyytymättömistä katseista. Minä kysyn: mitä hän siitä huononi, kun hänellä oli puhdas omatunto? Olisin sanonut hänen sijassaan, koska hän nyt kerran oli niin miehevä: kuulepas, hyvä Bernardus vai mikä lienet, neuvon sinua kunnioittamaan isääsi!

-- Mutta niinhän hän sanoikin! -- huudahti pieni Liisa Kreeta, joka oli vuodattanut katkeria kyyneliä kuunnellessaan edellisen kertomuksen alussa esitettyä surullista tapausta.

-- Pidä sinä pieni nokkasi kiinni, kun vanhat puhuvat, -- jatkoi isoäiti kiivastuen. -- Niin minä olisin kreivittären sijassa sanonut, enkä olisi neuvonut herra Bernardusta mutisemaan, vaikkapa hän olikin niin miestä mielestään. Ja sen jälkeen olisin pysynyt omassa laillisessa kodissani ja pitänyt oman avainkimppuni ja pitänyt huolen miehestäni ja lapsistani ja opettanut piikoja tottelemaan. Mutta lentää tuolla tavalla yösydännä kotoaan kuin mustalaisakka, kun on saanut kuulla vähän nuhteita ja hävyttömyyksiä, sitä kreivitär Esterin on vaikea puolustaa Jumalan ja ihmisten edessä. Oliko se ihminen ihan hullu? Sen minä vain sanon serkulle, että jos ei serkku toimita häntä kohta takaisin, niin serkku saa omatuntonsa edessä vastata, että on erottanut miehen ja vaimon, äidin ja lapset ja asettanut kallelleen sen, minkä aina pitäisi olla kohdallaan maailmassa. Kyllähän silloin on hyvä syyttää kohtaloa ja ennustuksia ja sormuksia ja muuta kurjaa taikauskoa, kun ei huolita Jumalan ja ihmisten laillisesta järjestyksestä. Kas niin oli sen asian laita. Mitähän serkulla voisi olla sitä vastaan sanomista?

-- Saanko nyt sanoa ajatukseni? -- kysyi välskäri sävyisästi.

-- Olkaa niin hyvä. Olenpa utelias kuulemaan, miten serkku koettaa tehdä mustan valkeaksi.