Part 21

-- _Asia numero neljä_, -- jatkoi kreivi Bernhard. -- Neuvoskunta on miltei pantu viralta, kiitos olkoon sen pienen kolahduksen, jonka aatelittomain ylpeys sai kädestäni. Tuo niin sanottu isänmaa on pelastettu ja tuo niin sanottu vapaus voi olla tyytyväinen. Tähän sameaan veteen on moni kalastaja verkkonsa heittävä. Älykkäin ja rohkein tulee saamaa suurimmat kalat. Tiedän yhden, joka on älykäs, mutta ei ole rohkea ja se on armollinen hallitsijamme näyttelijäneleineen. Tunnen toisia, jotka ovat rohkeita, mutta eivät älykkäitä ja niitä on _Svenska Bottenin_ ritarillinen johtaja. -- Ah! Olinpa unohtaa, että meidän tuli tavata toisemme Solnassa ja kello on jo 9. Se on siis _asia numero viisi_; kello 11:n aikana lienee siitä päästy ja silloin on maailmassa yksi narri vähemmän tai kaksi narria enemmän, jotka menevät syömään päivällistä, kun ensin ovat hiukan jaloitelleet. Koko tämä narripeli tapahtuu ainoastaan numero neljän sulkumerkkien välissä. Mitä siihen asiaan tulee, tiedän yhden, joka on sekä älykäs että rohkea; voitto ei siis voi olla epätietoinen. Neuvoksen arvo -- _ça n'est plus mon grade_. Mutta ettei mitään keinoa jätettäisi käyttämättä, on tässä vielä _asia numero kuusi_.

Kreivi Bernhard haki käsiinsä joitakin vanhoja ja kellastuneita muistiinpanoja ja vertaili niitä juuri äsken tulleeseen kirjeeseen. Melkein kamala ilme vaihteli hänen kasvoillaan vuorotellen hänen tavallisen ivahymynsä kanssa, joka nyt miltei alinomaa asui hänen huulillaan.

-- En tosiaankaan tiedä, -- jatkoi hän, -- oliko isäni setä, kreivi Torsten Bertelsköld, niin hienon kavala valtiomies kuin hän on olevinaan näissä salaisissa muistiinpanoissaan; mutta se ainakin on varmaa, että hän oli taikauskonsa ja vilkkaan mielikuvituksensa uhri. Millä naurettavalla taikauskoisuudella hän puhuukaan tuosta sormuksesta, jonka avulla hän luuli saavuttavansa kaiken maallisen onnen, kunnian ja vallan! Ja mitä vaivaa hän onkaan nähnyt sepittäessään kaikista noista ihmeistä tuota legendaa, joka voisi olla kunniaksi kapusiinimunkinkin kekseliäisyydelle. Muistiinpanot päättyvät himmeällä viittauksella toiveista niin rohkeista, että pienet ministeritoiveeni niihin verraten ovat kuin koulupojan korttirakennukset. Mutta kas täällä laidassa on muistiinpano toisen käden tekemä: "menetetty väärän valan takia Flintan leskelle..." Flinta? Luultavasti sama piikivi,[17] joka sai emintimäni säkenöimään; olipa hyvä, että muistin tuon vanhan noidan...

-- Enkä kuitenkaan voi kieltää, -- jatkoi kreivi vähän mietittyään, -- että rakkaan isosetäni legenda on minussa herättänyt jonkinmoista uteliaisuutta. Olisipa _par curiosité_ aika hauskaa omistaa pieni osa monopolia siihen kauppatavaraan, joka käy parhaiten kaupaksi. Mikä naurettava päähänpisto tutkituttaa tuon vanhan kuparipalasen vaiheita! Ystävämme Ljung näkyy olleen sen viimeinen omistaja. Tässä hän minulle kirjoittaa, että sormus on häneltä varastettu kaksikymmentä vuotta sitten. Hän on minun pyynnöstäni turhaan kuuluttanut sitä kirkoissa perheaarteena ja neuvoo minua olemaan huolimatta mitään tuosta vanhasta taikauskosta, joka vain on tehnyt ihmisiä hulluiksi. Neuvoskunta on epäilemättä hyvin älykäs, mutta ... eikö täällä ole yhtään onnen tiettyä suosikkia, jolta voisin vaatia laillisen perintöni? Neljännestä yli yhdeksän. Onpa aika suorittaa asia numero viisi.

Kreivi Bernhard otti esille pari kullattua pistoolia, joita Espanjan kuninkaan vaakuna koristi, tarkasteli niitä huolellisesti, muutti uutta piitä lukkoihin, pisti ne pitkän, nahkakauluksisen päällystakkinsa taskuun, astui odottaviin vaunuihinsa ja käski kuskin ajaan Solnaan.

Luoteiseen päin Tukholmasta, siinä hiljaisessa maaseudussa, jossa nyt Choraeus lepää lähellä vanhankirkon muuria ja jonne harvoin kaiku kaupungin hälinästä tunkee, oli kevätaurinko jo sulattanut lumen, ja ensimmäiset leivoset visertelivät korkealla sinisessä avaruudessa. Länteenpäin kirkosta oli pieni männikkö ja sen vieressä talonpoikaistalo, jonne kunnon tukholmalaiset kesäisin tulivat lapsineen ja joukkoineen syömään viilipyttyä tai makeita, virvoittavia mansikoita; mutta nyt kelirikon aikana oli seutu niin alakuloisen näköinen, että tuskin sopivampaa paikkaa voi valita senkaltaisille asioille kuin "numero viisi", jotka olivat aatelin jokapäiväistä ajanviettoa, mutta joihin ylhäisaatelinen kreivi Bertelsköld näkyi niin vähän huomiota kiinnittävän.

Molemmat taistelevat tulivat paikalle kellon juuri kymmentä lyödessä, parooni Sprengtporten avustajansa kapteeni Wagenfeltin seuraamana. Ei leivojen liverrys, ei iloinen päivänpaiste eikä luonnon kevättunnelma näyttänyt tekevän näihin herroihin vähintäkään vaikutusta. He tervehtivät toisiaan kohteliaasti, mutta kylmäkiskoisesti, ja paikka mitattiin männikön juureen, sata askelta talonpoikaistalosta, jonka asukkaat olivat niin tottuneet tämmöisiin vieraisiin, että heitä tuskin sivumennenkään silmäilivät.

Neljäs henkilö kuitenkin vielä puuttui. Bertelsköldin avustaja, auditööri Hägerflycht, joka oli luvannut saapua määrätyllä ajalla, viipyi vielä.

Herrat kävivät kärsimättömiksi. -- Avustajanne, herra kreivi, näkyy unohtuneen eineelle, -- virkkoi Sprengtporten.

-- Hän luultavasti tarkistaa neuvoskunnan viraltapanopöytäkirjaa, -- vastasi Bertelsköld, viitaten pisteliäästi heidän riitansa aiheeseen. -- Se ei estä meitä suorittamasta asiaa, jos kapteeni Wagenfelt tahtoo olla hyvä ja auttaa meitä molempia.

-- Ei, herra kreivi, sellaista kohteliaisuutta en voi ottaa vastaan, -- vastasi vastustaja. -- Sallitteko minun tarjota lasillisen madeiraa odottaessamme? -- Ja hän otti taskustaan matkapullon, jonka ruuvitulppaa sopi käyttää pikarina.

-- Varsin kernaasti, -- vastasi Bertelsköld, sillä kevättuuli puhalsi kylmästi kaupungista päin ja Jaakopin kirkontornin kello kuului lyövän puolta yhtätoista.

-- Sanotaan, että herra kreivillä on Ruotsin parhaat pistoolit, -- virkkoi taas Sprengtporten. -- Ammummeko ajan kuluksi pilkkaan?

-- Jos paroonia huvittaa. Minulla oli onni eräällä metsästysmatkalla Aranjuezissa ampua villisika, joka oli käynyt Espanjan infantin kimppuun, ja hänen korkeutensa suvaitsi lahjoittaa minulle nämä pistoolit muistoksi vähäisestä palveluksestani. Niillä tosiaankin osuu aika hyvin. Kas tuolla...

Varpunen pyrähti lentoon läheiseltä aidalta. Laukaus pamahti, ja siivekäs Solnan metsän asukas putosi pää murskana maahan.

-- Bravo! Hyvin osattu, kreivi hyvä! -- huudahti Sprengtporten. -- Espanjan infantti ei olisi paremmin ampunut. En tosiaankaan tiedä, uskallanko enää kilpailla, mutta ehkä saan kuitenkin pyytää kapteeni Wagenfeltia pitämään tätä louisdoria peukalon ja keskisormen välissä. Niin, olkaa levollinen, minä vastaan sormistanne!

Kapteeni epäili hetkisen, mutta nähdessään Bertelsköldin ivallisen katseen, hän tarttui vastahakoisesti kultarahaan ja asettui kahdeksan askelen päähän.

-- Ei, viisitoista, olkaa hyvä, -- nyökäytti parooni hymyillen päätään. -- Sehän on tämänpäiväisen taistelun välimatka.

Ja melkein tähtäämättä hän kohotti pistoolin. Samassa tuprahti kevyt sininen savu sen piipusta, ja kultaraha löytyi vähän matkan päästä maasta kuulan litistämänä. Sprengtportenia taitavampaa ampujaa oli siihen aikaan tuskin olemassa.

-- Minä annan herra paroonille takaisin kohteliaisuutenne, -- virkkoi Bertelsköld kylmästi. -- Tämä laukaus olisi palkittava sotamarsalkan sauvalla. Herra parooni suvainnee kuitenkin, ettei avustajani selittämätön viipyminen estä meitä alkamasta. Aikani on täpärällä.

-- Minun myöskin. Mutta enhän voi teitä tappaa ilman laillisia todistajia, herra kreivi.

-- Minä puolestani en vähääkään häikäile tappamasta teitä, herra parooni!

-- Tuollahan Hägerflycht vihdoinkin tulee! -- huusi kapteeni Wagenfelt, osoittaen vaunuja, jotka uupuneiden hevosten vetäminä verkalleen lähenivät huonoa tietä myöten.

-- Ei se ole hän, -- virkkoi Bertelsköld, -- se on joku vieras.

Vieras tuli lähemmäksi, ja vaunuista hyppäsi kiireisesti mustiinpuettu nuorukainen. Se oli Paul Bertelsköld.

-- Ah, tämähän sopii mainiosti! Tuossa on herra kreivi, veljenne, joka tarjoutuu avustajaksenne.

-- Kenenkä luvalla olette täällä? -- huudahti kreivi Bernhard vihasta kalveten. -- Menkää heti tiehenne! -- Paul ei ollut kuulevinaan näitä sanoja tai hän ei huolinut niihin vastata. Hän kääntyi kohteliaasti tervehtien parooni Sprengtportenin puoleen ja sanoi:

-- Sallikaa, herra parooni, minun ensiksi taistella kanssanne.

-- Oletteko hullu, herra? Mistä perhanasta me taistelisimme?

-- Ei mistään. Mutta minä uudistan kuitenkin pyyntöni.

-- Kuulkaa, hyvä ystäväni, kello on tuossa paikassa yksitoista, eikä meillä ole aikaa kuluttaa päiväämme lastenloruihin. Olkaa hyvä ja mitatkaa paikka kapteeni Wagenfeltin kanssa ja asettukaa sitten paikallenne veljenne avustajaksi.

-- Herra parooni, -- jatkoi Paul, -- minä en ole mikään lapsi, jota voitte möröillä peloitella, ja minä julistan, että jos aiotte tapella Bernhard Bertelsköldin kanssa, niin täytyy teidän ensin tapella minun kansani. Jos kieltäydytte, niin julistan teidät näiden herrain läsnäollessa roistoksi ja raukaksi.

-- Huuti, herra! Kuulkaahan vain tuota maitopartaa! -- virkkoi Sprengtporten, puoleksi vihoissaan, puoleksi hymyillen. -- Hänhän puhuu kuin vanha mies. Onko teillä sitten niin suuri halu ammuttaa itsenne kuoliaaksi, nuori herra?

-- Se on yhdentekevää. Tahdon tapella kanssanne.

-- Mitä sanotte, herra kreivi, tästä ehdotuksesta? Teillä on epäilemättä vanhempi oikeus tulla ammutuksi. Teidän on siis joko suostuminen tai kieltäytyminen.

-- Minä vastaan, että poika on hullu ja että se, joka pyytämättä sekaantuu kunnia-asiaan, ansaitsee, että ajatamme hänet pois lakeijoillamme. Mutta koska avustajani vielä viipyy, suon herra paroonille täyden vapauden toimittaa hänet täältä, niinkuin parhaaksi näette.

-- Minä kiitän teitä, -- virkkoi Paul. -- Ehkä saan pyytää kreivi Bertelsköldiä olemaan avustajani. Minä teen sitten teille saman palveluksen, jos voin.

-- Kuulkaa nyt, hyvät herrat, -- huudahti parooni silminnähtävästi kummastuksissaan, -- olenko kuullut väärin vai eivätkö herrat olekaan veljeksiä?

29. ASIAN "NUMERO VIISI" LOPPU.

Olenko kuullut väärin? Eivätkö herrat olekaan veljeksiä?

Tämä kysymys koski Paul Bertelsköldiin, hän astui neljä askelta eteenpäin, läheni kreivi Bernhardia ja tarjosi hänelle kätensä, sanallakaan ilmaisematta niitä tunteita, jotka riehuivat hänen rinnassaan.

-- Veljenne tarjoo teille kätensä, herra kreivi, -- virkkoi Sprengtporten.

-- Niin, mitäpä voimme tehdä noille tyhmille aatelispenikoille? -- sanoi kreivi Bernhard Wagenfeltille, tekeytyen tietämättömäksi siitä epäitsekkäästä sovinnon tarjouksesta, jonka Paul hänelle teki. -- Parasta lähettää heidät kotiin ja pyytää isää antamaan heille vitsaa.

Paul veti takaisin kätensä ja sanoi Sprengtportenille:

-- Herra eversti ampuu ensiksi.

-- No, koska kerran olette elämään kyllästynyt, niin _à la bonheur_. Mutta en ota mitään etua, vaan ehdotan, että ammumme yht'aikaa. Voitte luottaa minun pistooleihini: toinen ei koskaan petä, kun toinen laukeaa; _ne kaksi_ ovat veljeksiä!

Avustajat mittasivat paikan; sitä ystävän palvelusta ei kreivi Bernhard voinut kieltää veljeltään. Jaettiin tasan tuuli ja aurinko; sovittiin siitä, että taistelevat kahdenkymmenen askelen päästä lähenisivät toisiaan ja viidentoista askelen päästä ampuisivat kumpikin yht'aikaa.

Niin tapahtui, merkki annettiin, ja aina tarkat aseet pamahtivat niin yht'aikaa, että olisi luullut kuulleensa vain yhden laukauksen.

Paul oli seisonut lähellä erästä mäntyä. Kun savu haihtui, nähtiin hänen horjuen tapailevan puun runkoa.

-- Lihashaava! -- Yksi ylimääräinen kotletti vasemmassa lapaluussa. Ei se mitään, paranee parissa viikossa! -- huudahti parooni Sprengtporten iloisesti kiiruhtaessaan esiin, sillä hän oli tottunut arvaamaan täsmälleen, mihin kuula sattuisi.

-- Ei se mitään, -- sanoi Paul. Samassa hänen poskensa kalpenivat, ja hän vaipui maahan; hänen voimaton kätensä liukui alas puunrunkoa myöten.

Kaksi herroista riensi Paulin luo; kolmas seisoi liikkumatonna. Kuula oli sattunut _melkein_ siihen paikkaan, johon se oli tähdätty, ainoastaan puolen tuumaa alemma, ja tämä puoli tuumaa teki "kotletin" lapaluussa varsin arveluttavaksi.

-- Sepä oli perhanaa, -- virkkoi Sprengtporten. -- Aurinko sittenkin huikaisi hiukan silmiäni. Tahdotteko olla hyvä, herra kapteeni, ja hankkia nuorelle miehelle hoitoa tuossa talossa, kunnes ehdin toimittaa lääkärin. Minä itse tarvitsen nyt räätälin sekä takkini että nahkani kiinni kuromiseksi, mutta kas tässä side, joka minulla on aina mukanani. Ja hän näytti verta vuotavan oikean kätensä, jonka päältä Paulin kuula oli ratkonut hihan kyynärpäästä aina hartioihin niin taitavasti, etteivät mitkään sakset olisi voineet tehdä sitä sen paremmin.

-- Mikä onnettomuus! Olette haavoittunut, hyvä parooni! -- huudahti nyt kreivi Bernhard, joka tähän saakka ei ollut ilmaissut mitään osanottoa.

-- Niin, -- vastasi toinen, -- tällä kertaa täytyy teidän, herra kreivi, suoda minulle anteeksi, etten voi upottaa kuulaa otsaanne, mihin minulla tuntuu tulevan sitä enemmän halua, kuta enemmän olen saanut tutustua teihin. Niinkuin näette, en nyt voi asetta liikuttaa. Saatte siis kiittää veljeänne hengestänne, jonka edestä hän ehkä on uhrannut omansa. Herrat olivat kuitenkin veljeksiä, näen mä.

-- Pyydän teitä muistamaan, että tilimme on vain lykätty eikä päätetty! -- virkkoi kreivi Bernhard synkästi.

-- Sitä toivon minäkin, jos on vähänkään jumalallista oikeutta olemassa, -- vastasi Sprengtporten. -- Miksi luulette, että tuo nuori mies, teidän veljenne, jonka toissapäivänä näin ensi kerran ja jonka kanssa en ole vaihtanut poikkipuolista sanaa, haki meidät käsiinsä ja lensi kuin ampiainen silmilleni? Tuo ei ole juuri tavallista, herra kreivi, sillä huhut entisistä kaksintaisteluistani pitävät kummallisella voimalla syöpäläisiä ulohtaalla. Mutta tahdon vaihtaa miekkani kuorimattomaan porkkanaan ja aatelisen nimeni mustalaisen papinkirjaan, jos ei tämä nuori narri tullut juuri teidän vuoksenne vaatimaan etusijaa. Ja kuitenkin, kun hän tarjosi teille kättä, ette ollut häntä näkevinänne. Hyi, herra kreivi, se ei ollut jalosti tehty! Vaikka veli olisi kuinka pahasti tahansa veljeä vastaan rikkonut, ryöstänyt rakastajani, hutiloinut perintöni, solvannut kunniaani, ja jos mahdollista, tappanut yhteisen isämme tai yhteisen äitimme -- niin pahasti ei voi luonto erehtyä, että teillä kahdella voisi olla sama isä ja äiti -- ja jos hän kuitenkin tulisi luokseni tämmöisenä hetkenä, kun ei kumpikaan tiedä, kuka elää seuraavana hetkenä -- ja jos hän tulisi pelastaaksensa henkeni tarjoamalla omansa -- ja ojentaisi minulle kätensä semmoisena hetkenä -- ei, herra kreivi, jos minä semmoisena hetkenä kieltäytyisin tarttumasta häntä käteen, silloin en enää ikinä ilkeäisi katsoa rehellistä ihmistä silmiin ja katsoisin olevani pyyhitty kuin häpeäpilkku pois ihmissuvusta, jonka pyhimpiä käskyjä olen tallannut kuin ihmissyöjä jalkojeni alle!... Siinä teille hyvästini, teille, joka olette olevinanne kreivi, mutta jolla ei ole suonissanne niin paljon jaloa verta kuin huonoimmalla kuormarengilläni ja joka ette Espanjanmatkallanne ole oppinut muuta kuin ylpeyttä, vehkeitä, tikarin käyttämistä ja verikostoa ja ehkä myöskin kaikkien näitten verrattomien ominaisuuksien kruununa taidon poimutella vaippaanne niin, että näytätte ryövärijohtajalta ... pitäkää huolta tästä nuoresta miehestä, Wagenfelt! Lähetän heti tänne vaununi ja lääkärin.

Sen sanottuaan käänsi parooni Sprengtporten ylenkatseellisesti selkänsä vastustajalleen ja palasi takaisin kaupunkiin, hyräillen mielisäveltään oopperasta "Zenaïde", samalla kun Bernhard Bertelsköld aivan välinpitämättömän näköisenä seurasi häntä vaunuissaan muutaman askelen jäljempänä. Paul vietiin talonpoikaistupaan, jossa kapteeni Wagenfelt tarkasteli haavaa ja huomasi kuulan kulkeneen oikean keuhkon liepeen läpi tai ainakin hyvin sen läheltä. Verenvuoto oli runsas ja sitä oli miltei mahdoton saada taukoamaan.

Tuvassa oli ainoastaan vanhanpuoleinen pariskunta lastenlapsineen ja keski-ikäinen nainen, joka vierasten sisään astuessa istui lukemassa ääneen.

-- Tuon paikkaisi Östanlidin muori kyllä niin, että pysyisi, sillä muuten hän vuotaa verensä kuiviin puolisiin mennessä, -- arveli ukko, päätään pudistaen.

Nämä sanat kuultuaan nosti lukeva nainen hitaasti silmänsä kirjasta, pani hyvin huolellisesti kirjan kiinni ja läheni haavoitettua, vielä tiedotonta nuorukaista. -- Tahdotteko antaa hänet minun hoitooni? -- kysyi nainen ja vastausta odottamatta hän sysäsi muut syrjään.

-- Muori korjaa elukoita ja muita ihmisiä, -- virkkoi ukko yhtä arvokkaasti kuin _collegium medicum_ silloin, kun se antaa todistuksen jollekin kamarijääkärille tai saippuankeittäjälle. -- Herra voi nyt mennä kaupunkiin joksikin tunniksi, jos tahtoo; kyllä muori vastaa siitä, että henki pojassa pysyy.

30. TOINENKIN KADONNUT.

Markiisitar Egmontin mielestä kului aika hirmuisen hitaasti. Kerta toisensa perästä hän soitti Babettea tiedustellakseen, oliko kukaan käynyt häntä kysymässä, oliko vaunut lähetetty takaisin, odottiko sanansaattaja alhaalla eteisessä ja tuhansia muita asioita, joilla malttamattomat ja ikävöivät ihmiset tavallisesti kiusaavat itseään ja muita. Babetten kunniaksi täytyy myöntää, että hän jotensakin taitavasti osasi vaihdella yksitoikkoisia vastauksia. Kerran hän sanoi: -- Ei, madame! -- Toisen kerran: -- Oh, kyllä kai! -- Sitten taas: -- Kukahan se olisi ollut? -- ja niskannakkaus säesti eri sanoja eri tavalla.

-- Babette! -- virkkoi markiisitar vihdoinkin; -- minusta tuntuu kuin olisin kuullut vaunujen tulevan.

Babette meni ja palasi kertoen, että nuori kreivi oli lähettänyt vaunut takaisin Solnasta.

-- Mene ja kysy kuskilta, ketä hän tapasi Solnassa.

-- Rohkenin tiedustella sitä jo omasta puolestani, -- vastasi Babette ilkamoisesti, -- ja Andersson luulee tunteneensa eversti Sprengtportenin, mutta kahta muuta herraa hän ei tuntenut. He lienevät huvitelleet maaliinammunnalla.

-- Käske Anderssonin taas valjastaa hevoset; minä tahdon heti lähteä ajelemaan; -- sanoi markiisitar kalveten. Hän ymmärsi nyt kaikki ja hän vapisi ajatellessaan, miten taitava ampuja parooni Sprengtporten oli.

-- Hevoset ovat väsyneet, madame!

-- Anna sitten satuloida arapialaiseni.

Käskyä toteltiin, mutta se puolituntinen, joka kului ennenkuin markiisitar istui hevosensa selässä ja pääsi ratsupalvelijansa seuraamana ajamaan Kuningattarenkatua pitkin, ylös Kungsbackenia ja sitten ohi Rörstrandin Carlbergiin ja Solnaan päin, tämä puolituntinen tuntui hänestä pitemmältä kuin se kuukausi, joka oli kulunut matkalla Parisista.

Lähellä Carlbergia tuli häntä vastaan ratsastaja; se oli kapteeni Wagenfelt, joka palasi kaupunkiin aamiaiselle. Nuori ratsastajatar huomasi heti, että kapteeni oli hämillään, ja sen sijaan, että olisi häntä tervehdittyään antanut hänen mennä ohi, käänsi hän äkkiä hevosensa poikki tien keskeyttäen siten kapteenin matkan.

-- Suokaa anteeksi, -- sanoi hän, -- joko kaikki on päättynyt, kun herra kapteeni tulee yksin takaisin?

-- Kreivi Bertelsköld ja parooni Sprengtporten palasivat kaupunkiin jo noin tunti sitten.

-- Vahingoittumattomina? Vastatkaa minulle suoraan, minä olen selvillä kaikesta ja jos en olisikaan, ei kapteenin onnistuisi johtaa minua harhaan.

-- Siinä tapauksessa, -- vastasi Wagenfelt kohteliaasti kumartaen, -- voin rauhoittaa teidän armoanne sillä vakuutuksella, että kaikki oli vain leikkiä. Parooni Sprengtporten sai pienen naarmun oikeaan käteensä; se naarmu on ylihuomenna terve.

-- Entä kreivi Bertelsköld?

-- Hän ei ole saanut naarmuakaan nahkaansa, ellei hän mahdollisesti olisi ajanut kumoon kotimatkalla, sillä tällä kelillä on kaikki mahdollista.

Markiisitar silmäili tarkasti uteliaisuutensa uhria. -- Parooni Sprengtporten ei tänään ole ollut onnellinen. Hän on haavoittunut, ja hänen vastustajansa on vahingoittumaton. Myöntäkää, herra kapteeni, että se on -- kuinka sanoisin -- vähemmän uskottavaa.

-- Teidän armollanne tulee olemaan tilaisuus saada luotettavammat ilmoitukset kreivi Bertelsköldiltä itseltään, sillä ellen erehdy, palaavat hänen vaununsa ja hän itse tuolla kaupungista, -- sanoi kapteeni koettaen taitavasti päästä pakoon, siinä kuitenkaan onnistumatta.

-- Tunti sitten, sanotte, ajoi kreivi Bertelsköld Solnasta kaupunkiin ja nyt hän palaa kaupungista Solnaan. Selittäkää, herra kapteeni, miten hän niin yht'äkkiä on mieltynyt maalaiselämään.

-- Hänellä lienee siihen jokin syy, jonka hän tuntee paremmin kuin minä.

-- Missä on hänen veljensä, nuori Paul Bertelsköld?

-- Teidän armollanne on erittäin kaunis hevonen. Mitä se on maksanut?

-- Minä kysyn vielä kerran kapteenilta: missä on Paul Bertelsköld?

-- Ja minä vastaan vielä kerran alamaisimmasti, että en koskaan ole nähnyt noin solakkaa algieriläistä.

Markiisitar veti esiin satulakotelosta pienen, mitä sievimmän, simpukan kuorilla koristellun tertserolin, viritti hanan ja käänsi piipun suun arapialaisen vilkuilevaa korvaa kohden.

-- Hevoseni näkyy voittaneen herra kapteenin suosion -- virkkoi hän sormiellen pistoolia. -- Sallitteko, että teen teille pienen ehdotuksen. Joko sanotte minulle heti muitta mutkitta, missä on nuori mies, _jonka herrat ovat tappaneet_, tai minun Saladinini on tuossa tuokiossa makaava kuoliaana jalkainne juuressa. On siis teidän vallassanne, tahdotteko jättää minut jalkaisin maantietä kulkemaan...

Wagenfelt oli kahdella päällä. Hän tiesi varsin hyvin, että päättäväinen pieni ranskatar voi pitää sanansa, kun kerran oli saanut jotakin päähänsä.

-- Jos teidän armonne ajaa edelleen Solnan kirkolle päin, niin näkyy kirkon länsipuolella pieni männikkö ja sen laidassa punaiseksi maalattu talonpoikaistupa. Mutta minä pyytämällä pyydän teidän armoanne...

-- Onko hän kuollut?

-- Ei vielä.

-- Hyvä. Minä kiitän teitä Saladinini hengestä ja toivon teille onnellista matkaa, herra kapteeni.

Sen sanottuaan markiisitar Egmont väistyi kapteenin tieltä ja antoi arapialaisensa puhaltaa semmoiseen menoon kuin olisi sillä jalkojensa alla ollut erämaan polttava hiekka. Pian oli hän kadonnut Solnaan menevälle tielle.

-- No, lempo vieköön! -- huudahti kapteeni. -- Mikä nainen! Kuinka ylpeä, kuinka miellyttävä! Olisinpa, kautta kunniani, valmis vaihtamaan paikkaa sen nuoren narrin kanssa ja ottamaan hänen kuulansa ruumiiseeni. Markiisitar on rakastunut häneen -- hän on suorastaan hullu rakkaudesta. Ja kuitenkin -- mikä nainen, mikä lumoojatar! Ei koko Ruotsissa ole hänen vertaistansa.

Hetken kuluttua oli markiisitar talonpoikaistalon luona, jätettyään läähättävän ratsupalvelijansa kauas jälkeensä. Hän astui tupaan. Vanha pariskunta oli yksin ja näytti kummastellen katselevan tätä uutta vierasta.

-- Missä on se haavoitettu nuorukainen? -- kysyi markiisitar kalpeana kuin kuihtunut ruusu, vaikka olisi luullut ratsastuksen saaneen hänen poskensa purppuranpunaisiksi.

Ukko pudisti päätään eikä ollut ymmärtävinään hänen murteellista ruotsiaan.

-- Kas tässä, -- jatkoi markiisitar ja heitti hänelle kukkaron, joka kilahti vanhaa puupöytää vasten. Viekää minut heti hänen luokseen; minä olen -- hänen sisarensa.

-- Nuori herra on, uskokaa minua, poissa; luultavasti ne olivat hänen sukulaisiaan, jotka hänet veivät, -- vastasi ukko epäröiden, vaikka nähtävästi heltyen kukkaron sisällöstä.

-- Mitä se tietää? Mitkä sukulaiset?

-- Kas, siitä emme tulleet hullua hurskaammaksi. Heti kun kapteeni oli mennyt kaupunkiin syömään, sillä korkeat herrat ovat nälkäisiä kuin sudet aamusilla, ajoivat tänne vaunuromut ja veivät hänet tohtorin luo, kuulemma.

-- Minnepäin?

-- Maantietä.

-- Minnepäin maantietä?

-- Kas, siitä en saanut selvää.